Minä ja Keskuspuisto
Isäni muutettua lokakuun neljäntenätoista päivänä
1977 kotitalomme seitsemännessä
kerroksessa asuvan työkaverinsa luokse, hän muutti uuden puolisonsa ja kohtapuoliin
syntyvän velipuoleni kanssa Alkon talosta
Vuorimiehenkatu 33:sta Töölön Toivonkadulle,
siihen taloon, jonka kivijalassa oli myöskin pitkään
valtion pitkäripaisen liike. Alkolla oli ainakin
työntekijöihinsä ulottuvaa sosiaalista vastuuntuntoa, ja minä sain jäädä äitini kanssa asumaan isäni
entiseen työsuhdeasuntoon aina
heinäkuuhun
1980 saakka.
Muutettuani Kannelmäkeen aloin ensin isäni kanssa pyöräilemään Keskuspuiston läpi, ikään
kuin larpatakseni hänen työmatkaansa
Toivonkadulta Myyrmäkeen. Kannelmäestä ei ollut
kovin pitkä matka Pirkkolaan, josta taas oli Laaksoon ja siitä Urheilukatua alas isälleni vain
kuutisen kilometriä. Yläkouluikäisenä aloin
pyöräilemään tätä välimatkaa joskus yksinänikin.
Tällöin Keskuspuisto, jonka olin jo
Vuorimiehenkadun aikoina vallannut isäni kanssa Laaksosta aina
Ruskeasuon hevostalleille asti, tuli minulle tutuksi
ainakin pääreittiensä varsien osalta.
Muistan vielä hämärästi vanhan hyppyrimäen,
joka nojasi Laakson kallioihin ja laski Laakson
ratsastuskentältä hevosaitaukselle kaartavan
ulkoilutien varteen. Mäen paikka erottuu
maastossa vieläkin.
Yläkouluiässä Keskuspuiston käyttöni sai uusia
ulottuvuuksia, lähinnä koulun liikuntatuntien
ansiosta. Hiihdimme Paloheinässä, jossa kolmosen ja viitosen latujen eroamiskohdassa minua odottivat
tupakkataukoa pitävät pidemmän matkan hiihtäjät,
jotka sitten kuntopuikon
piristäminä ohittivat minut kohdassa, jossa viiden
kilometrin latu seuraavan kerran yhtyy
tuskaisesti lykkimääni kolmosen latuun. Pirkkolassa yleisurheilimme; olin luonnonlahjakkuus
pituushyppääjänä ja pikajuoksijana lähes
harjoittelemattakin, mitä nyt olin joitakin kertoja isäni kanssa
kokeillut lajeja Myyrmäen urheilukentällä,
pyöräretkiemme päätepisteessä.
Lukiovuosina reviirini vielä laajeni pohjoiseen
Keskuspuistoon. Teimme koko koulun
jokasyksyisen “polkuretken”, kävellen noin puolet
Haltiapolusta. Koetin aina pitää ihastukseni,
joskus Heidin, joskus Annen, näköetäisyydellä
sähköjäniksenäni. Liikunnanopettajani Tievan
autoon matkalla Pitkäkoskelle suunnistamaan
mahtui yleensä kaksi oppilasta; usein ne olivat
minä ja paras koulukaverini Sami; kirjaviisaimpina mutta
epäatleettisimpina taisimme olla Tievan
opetuksille otollista maaperää. Sainkin näistä
reissuista metsässä juoksemisen kipinän, joka on
kantanut näihin päiviin.
Ainakin yhtä usein kyllä halusin pyöräillä koulun
suunnistustunnille; ensin Etelä-Kaarelan yhteiskoululta Hämeenlinnantien alitse,
sitten vastarakennettua Perhekunnantietä
“Linjoille” eli kahden ulkoilupolun risteykseen juuri
nykyisen Kuninkaantammen eteläpuolella
ja siitä Pitkäkosken majalle.
En ollut hääppöinen pitkänmatkanjuoksija, mutta
karttaa osasin lukea. Siinä vaiheessa kun
lukiot alkoivat erikoistumaan nostaakseen omaa
profiliaan yhteishauissa, oma lukioni
ilmoittikin olevansa pohjoismaisuuden
ja suunnistuksen lukio.
Armeijan lähestyessä oma fyysinen kuntoni alkoi kiinnostamaan, jopa huolestuttamaan minua. Onneksi
jatkuva hyötypyöräily ja koirakävelyt olivat luoneet
edes jonkinlaisen pohjakunnon
niin että selvisin Pirkkolan kolmen kilometrin
pururadasta edes joten kuten hengissä. Meitä oli
täysi Aten kuplavolkkarillinen kohottamassa
sotilaskuntoaan
keväällä 1991.
Ensimmäinen “oma” kotini oli opiskelijasolu
Pohjois-Haagassa, Ida Aalbergintiellä. Sieltä käsin kävin Pirkkolassa
uimassa ja lenkillä Pirkkolassa, Maunulassa ja
Paloheinässä. Liitän tiettyihin maisemiin vieläkin
tiettyä
musiikkia joka oli silloin ajankohtaista; esimerkiksi
Maunulassa eläinten hautausmaan takana
olevan maston maisemiin Bruno Weilin johtaman Schubertin kuudennen sinfonian.
Moniin Keskuspuiston paikkoihin liittyy
henkilökohtaisia muistoja. Siellä on selvitelty usein
kovin yksipuolisiksi jääneitä rakkaustarinoita. Kuten esimerkiksi eräällä isolla kivellä Laaksossa.
Muutin helmikuussa 1995 Linnankoskenkadulle,
Töölööseen. Sieltä pyöräilin Keskuspuiston
läpi viikonloppuisin Malminkartanoon muuttanutta äitiäni tapaamaan. Hänen sairastuttuaan
nopeasti etenevään keuhkosyöpään kävin
vierailemassa hänen luonaan Laakson sairaalan
keuhko-osastolla. Urheilukadun loivassa mutta pitkässä
mäessä tuntui olevan aina vastatuuli matkalla
keuhko-osastolle. Tätä synkeää taivaltani säesti Oskar Friedin rahisevansynkeä levytys Stravinskin
Tulilinnusta.
Kesällä 2005 asuin Talinrannassa, jolloin olin
omaksunut säännöllisiksi lenkkeilymaastoikseni
Munkkivuoren-Talin-Pajamäen hienot maastot, jotka ovat niin hienoja ja yhtenäisiä, että minulle ne ovat läntinen
Keskuspuisto. Kerran päätin muistoja verestääkseni
lähteä varsinaiseen Keskuspuistoon saakka. Juoksin
Koneen puiston, Munkkiniemen puistotien ja
Paciuksenkadun ylämäen kautta
Laaksoon, sinne, mistä Keskuspuisto alkaa.
Uskon, että sattuma ja kohtalo ovat kaksi nimeä
samalle asialle. Tämä lenkki oli sattumalta
koituva kohtalokseni. Heti kun pääsin Keskuspuistoon, näin katulamppuun kiinnitetyn aanelosen, risteyksessä, josta
Urheilukadulta suoraan pohjoiseen jatkuvalla ulkoiluväylältä
kääntyy toinen reitti koilliseen,
sinne hevosaitauksen suuntaan, ja sen reitin varrelta löytyy se kivi, jonne minä ja M. kerran päädyimme yksipuolisen
rakkaustarinamme. Se tarina sisälsi monia loppuja, ja tuolla kivellä näyteltiin yksi niistä.
Tämä muistelu on luonnos loppusyksystä ilmestyvään kirjaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -aiottuun lukuun. Tätä materiaalia ei kirjassa käytetty, joten sen voi nyt julkaista.
