Juokseminen ei ole lifestyle, vaan elämäntapa

Aika ajoin muuten erinomaisesta lehdestänne välittyy vaikutelma, että juokseminen liittyisi jotenkin downshiftaamiseen: siihen, että ihmisen luopuessa jostakin, juokseminen antaisi hänelle elämänsisällön ja vastauksia kysymyksiin. Downshiftaaminen on kuitenkin extreme-laji, johon kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Soisin, että menestyjien lisäksi lehti tekisi juttuja selviytyjistä, ihmisistä, jotka juokseminen on pitänyt kaidalla tiellä, hengissä tai kuntouttanut, kuten sen ystäväni, joka vaikean auto-onnettomuuden jälkeen kuntoutti itsensä juoksemalla taas korkeakouluopiskelijaksi. Ihmisistä, jotka eivät downshiftaa, koska heillä ei ole mahdollisuutta säästää kolmen vuoden palkkaa.

Me kaikki emme ole huippuosaajia, menestyjiä tai sankareita. Siltikin tämä ystäväni, joka ei paljoa vaadi, kotitarvesienestäjä ja kalastaja, jonka työhistorian onnettomuus pyyhki pois, kelpaa sankariksi. Selviytyjät, he, jotka ovat nostaneet itsensä ylös sairaalasängystä, laittaneet lenkkitossut jalkaan ja kuntouttaneet itsensä selviytymään, ovat todellisia voittajia. Mainitsemani ystävä on muistutus siitä, että terve sielu terveessä ruumiissa, eikä extreme-kokemuksia tarvitse aina lähteä hakemaan niin kaukaa ja kalliilla varusteilla. Ei tarvita satojen eurojen rannetietokoneita ja seitsemän mantereen kiertämistä; kaksi jalkaa, Keskuspuisto ja kuluneet Brooksit riittävät.

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Juoksija-lehden Lukijalta-palstalle. 

Kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa

Kyllä nelikymppisen elämä on niin mahtavaa, kun voi heittäykse ajattelemaan vain itseään! Kun lapset ovat kasvaneet jo isoiksi, toinen on jo melkein yhdeksän ja toinen kaksi, ja urakehityksen huipulla voi jättää kaiken, ja lähteä vaikka purjehtimaan vuodeksi, kibbutsille tai kirjoittamaan omaelämäkertaa, kun siitä huippuosaajan, osastonsihteerin palkasta on saanut säästettyä kahden vuoden palkan. Jos vain malttaa ja ehtii, kun niitä alituisia ***:n headhuntereita pitää ravistella harteilta.

Nelikymppisenä voi keskittyä vaikka naurujoogaamiseen tai potkupyöräilemään. Vaikka ei se kai paljoa naurata, kun se asuntolainakin pitäisi selvittää. Jos polvet ovat kuluneet nöyristelystä ja lasten kanssa kyykkyhyppelystä, voit valita yksityisen ortopedin, joka kyllä kirjoittaa sinulle lähetteen kuntayhtymälle, samalle ortopedille joka laittaa sinulle uuden kierukan. Siis polvi-.

Ei se oikeasti ihan näin mennyt. Siltikään, elämäni ei ole ollut koskaan niin jännää kuin nyt, sovitetussa toimenkuvassa osastonsihteerin työstä, kuukausipalkalla Youtubea kuunnellessa sen mitä taukojumppaamiselta kerkeää. Työpäivä on jatkuvaa taukojumppaa, viimeksi töitä tuli kaksi kuukautta sitten. Olenkin aika hyvässä kunnossa, kun työt eivät häiritse kuntoilemistani.

Mokat eivät enää tunnu pahalta, joten päivissä on enemmän spontaaneja kohtaamisia kuin vaikkapa eristysvangilla. Itseäänkään ei enää katso ylikriittisesti, joten blogin kirjoittamisen voi hyvin aloittaa yli kolmekymppisenä, ja miksei toisen, kolmannen ja seitsemännenkin sitten yli nelikymppisenä, kun sitä itsekritiikkiä ei ole enää sitäkään vähää jäljellä.

Niin että kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa, kun sitä suorastaan hukkuu virikkeisiin ja työtarjouksiin ja kylpee rahassa niin että joutuu eväämään pojaltaan ruokailun uimatreenien jälkeen uimahallin kahvilassa, kun palkka on loppu kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää. Minua inspiroineen Anna Saivosalmen Kauneus ja terveys -blogin voi lukea kilkkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kerjääminen, voimaannuttavaa downshiftausta?

En tiedä, mitä on vaikuttajaviestintä, mutta en siltikään aio istua siihen miinaan, että arvostelisin Demareiden uutta vaikuttajaviestijätoveri Rönnholmia vain siksi, että en ymmärrä, mitä on vaikuttajaviestintä. Sen on selvästikin ymmärtänyt toveri Micke "Mikael" Jungner, joka oli tehnyt muutaman havainnon leipäjonosta (kopsattu toverin Feseseinältä):

Suora sitaatti alkaa:

Muutama havainto leipäjonoista.

1. On arvokasta että leipäjonoja on. Maailma ilman leipäjonoja olisi ankeampi. Enkä nyt tarkoita köyhyyttä joka ajaa jonoihin vaan sitä leipäjonoa epäkaupallisena vaihtoehtona saada ravintoa.

2. Sellaista julkishallinnollista systeemiä, joka ottaisi huomioon kaikki inhimillisen elämän vivahteet, ei ole. Siksi on tärkeää, että leipäjonot antavat valinnanvaraa niille, joille systeemi ei sitä tarjoa.

3. Leipäjonossa ei ole itsessään mitään hävettävää. Sitä tekee hävettäväksi se porukka, joka säälii ja voivottelee jonottajia.

4. Kauhistelemalla leipäjonoja tulee samalla luoneeksi juuri sitä ilmapiiriä, joka saattaa saada jonottajan kokemaan arvottomuutta.

5. Poliittinen jeesustelu leipäjonoista on käytännössä oman kannatuksen nostamista leipää jonottavien omanarvontunnon kustannuksella. Tuota tehdään toki vahingossa ja vilpittömin mielin, mutta väärin se silti on.

6. Leipäjonoja tulisi edistää, niiden kautta avun saaminen normalisoida sosiaalisesti ja leipäjonoja pyörittäviä vapaaehtoisia ylistää heidän konkreettisesta pyyteettömyydestä.

7. Leipäjono on ekologisesti kestävä tapa korjata kaupallisessa logistiikassa olevaa tehottomuutta. Syöty leipä on maapallolle arvokkaampi kuin pois heitetty leipä, olkoon tuo leipä hankittu ostamalla tai jonottamalla.

8. Yksi mutkaton tapa tehdä hyvää on pysähtyä leipäjonoon ja kätellä siellä jonottavia sekä rohkeudesta murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maapallon pelastamisesta.

9. Leipäjono ei ole kirosana tai merkki yhteisön epäonnistumisesta. Leipäjono on toimiva sosiaalinen innovaatio ja merkki yhteisöllisestä empatiasta. (suora sitaatti päättyy)

Tässä toveri Jungner ei oikeastaan syyllisty muuhun kuin rehellisyyteen, tunnustaessaan tarkkailevansa leipäjonoja. Mihinkään muuhun hän ei pysty, norsunluutornistaan. Ja olisihan se paitsi aika teennäistä mennä itse jonottamaan, ja sitäpaitsi pois yhden oikeasti tarvitsevan suusta. Eli paitsi epärehellistä, myös rosvoamista. 

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin tovereille Rönnholm, toveri Jungner ja kaikki demaritoverit: jos pitää leipäjonossa seisomista merkkinä rohkeudesta ja leipäjonoa sosiaalisena innovaationa, tervemenoa Kokoomukseen. Kuten Sakari Timonen olikin todennut, sen demareiden jäsenkirjan voisi palauttaa. Kas kun leipäjonossa seisominen ei ole lifestyle-valinta, köyhäilyä. Tämän toveri Rönnholm olikin osittain ymmärtänyt, toivottaessaan toverinsa ulos kokoushuoneesta oikeiden ihmisten pariin. Jos nimittäin aikovat tavoittaa edes osan niistä nyt Perussuomalaisiin pettyneistä sieluista, jotka muutoin jäävät kotiin. Tämän luulisi olevan edellytyksenä sille, jos demarit haluavat seuraavissa, joskin vielä valitettavan kaukaisessa horisontissa siintävissä eduskuntavaaleissa odottavan varman voiton muodostuvan vähän pysyvämmäksikin. Nyt kun nykyhallitus on suorastaan antanut tarjottimella demareille avaimet, luulisi niiden kiinnostavan. 

Varmaan sosialidemokratia kaipaisi jonkinlaista päivitystä, esimerkiksi sellaiseksi että se tunnistaisi epätyypillisten työsuhteiden tyypillisyyden. Ei ehkä kuitenkaan tällaiseen Tölö (j)ung(ner) labor -suuntaan, joka on mennyt Kokoomuksen sosiaalisiivestä oikealta ohi normalisoidessaan leipäjonot paitsi normaaleiksi, myös hyväksyttäviksi osiksi yhteiskunnan palvelujärjestelmää, täydentävästä oleellista, epänormaalista normaalia. Hyvinvointiyhteiskunnan saneeraus ei tarkoita sen purkamista. 

Köyhyystutkija, parhaillaan leipäjonoista väitöskirjaa valmisteleva Maria Ohisalo ehtikin jo vastaamaan Jungnerille osuvasti: (lainaus alkaa): leipäjonoon liittyy lahjan antajan ja saajan välisiä valtaepätasapainoja, vastavuoroisuuden ja toimintamahdollisuuksien puuttumista jne.tyydytetään perustarpeita, vaikka hyvinvointivaltio rakennettiin poistamaan leimaavaa köyhäinapua ja tarjoamaan universaaliutta selektiivismin sijaan. (lainaus loppuu)

Jungnerin kirjoitusta ruotivan bloggauksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Minä suosittelen näissä kunnallisvaaleissa äänestämään oppositiopuolueita, jos ei muuten niin viestinä siitä, että hyvinvointivaltiota pitää puolustaa. Mieluiten todellisia vasemmistolaisia, jotka tämän ymmärtävät, työstä ja toimeentulosta tietonsa päivittäneitä punavihreitä tai sitten sellaisia kuin Maria Ohisalo. 

Millaiset ihmistyypit eivät pärjää työelämässä?

Fasilitoija, muutosvalmentaja ja konsultti Jari Koskinen listasi eilen Facebookissaan sellaisia ihmistyyppejä, jotka eri syistä ovat vaikeuksissa työelämässä. Tiedän ja tunnen Jarin. Olen työskennellyt hänen kanssaan, ja hän työnsä kautta on kohdannut paljon kitkaa ihmisten ja organisaatioiden välillä.

Jari Koskisen listaus:

– jäänyt hetkeksi downshiftaamaan, etsimään itseään ja tekemään jotain kivaa, mutta ei pääse enää kiinni töihin, joista maksetaan rahapalkkaa
– keksii koko ajan kaikkea kiinnostavaa, mutta mikään niistä ei koskaan toteudu
– korporaatioihminen, joka ilman korporaatiota haukkoo ilmaa kuin kala kuivalla maalla
– työtön, entinen pätkätyöläinen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa - kaikki on muiden ja yhteiskunnan vika
– riidankylväjä, joka ajautuu kiistoihin minne meneekin
– johtaja, joka ei ole enää johtaja mutta haluaisi olla
– liian erikoinen tyyppi
– ihminen, joka jatkuvasti etsii itseään ja alaansa muttei löydä
– elämän kolhuissa katkeroitunut
– tutkija, jonka osaaminen on joko a) liian kapeaa tai b) luonteeltaan liian teoreettista
– friikuksi pakotettu palkkatyöläinen, joka ei sopeudu
– hälläväliä elämäntaiteilija-asenteelle päivä kerrallaan elävä
– yksilö, joka osaa vähän kaikkea muttei oikein mitään kunnolla
– ihminen, joka on vähintään 20 vuotta aikaansa edellä

Ymmärrän nämä tyypit toisiaan täydentäviksi: monella on osia useista näistä. Pätkätyöläinen usein juuri osaa monesta asiasta vähän, mutta sen oman erikoisosaamisen kiteyttäminen voi olla vaikeaa. Pätkätyöläiselle voi kehittyä pätkätyön myötä sellainen psyyke, tietty peruslevottomuus, jossa jatkuvasti etsitään omaa paikkaa, osaamatta asettua. Pätkätyöläiseen iskostuva levottomuus voi johtaa siihen, että hän kyllä yrittää miettiä selviytymisstrategioita - yrittäjyyttä, taiteilua, munkiksi ryhtymistä, mitä hyvänsä; olen minäkin joskus Klubi-askin kanteen luonnostellut kaverini kanssa Platonin dialogeihin perustuvaa nelinäytöksistä oopperaa - mutta kun uusi vuokra-asunto pitää taas löytää, niin ei sitä aina oikein muista, että mihinkäs kohtaan siinä libretossa oikein viimeksi jäätiinkään.

Näen listauksen rivien välin osoittavan nykytyöelämässä tyypillistä performatiivista ristiriitaa: yhtäältä vaaditaan erikoisosaamista, toisaalta sopeutuvuutta. Työnhakijoista tehdään sijaiskärsijöitä siihen, että työnantaja ei tiedä, mitä haluaa. 

Riidankylväjä voi olla Koskisen tarkoittamalla tavalla myös se tyyppi, joka projisoi omat epäonnistumisensa muualle. Tämä voi olla itsesuojelua: jos työnkuva jatkuvasti muuttuu, työolot muuttuvat ja jopa heikkenevät yksipuolisesti, ei tarvita erityistä riidankylvöä jos työntekijä vain huolehtii omista oikeuksistaan. Toki työnantajan näkökulmasta tällainen työntekijä on helppo leimata hankalaksi tyypiksi. 

Katkeroitumisen ymmärrän kyllä oikein hyvin. Jos ei pääse hyödyntämään omaa osaamistaan ja vielä altistuu tempoilevalle ja öykkäröivälle johtamiselle ja puolustaessaan omaa integriteettiään ja suojellessaan itsekunnioitustaan leimataan hankalaksi tyypiksi, on aika vaikea säilyttää hymyä huulessaan. 

Lista on muuten aika aamen, mutta lisään tähän itse yhden: siltojenpolttaja. Ihminen, joka toimii enemmän tai vähemmän alitajuisesti niin, että kun havaitsee, että ei viihdy organisaatiossa ja havaitsee jatkon siellä olevan tukossa, alkaa alitajuisesti polttamaan siltoja em. organisaatiossa. Johtamisesta listaus ei myöskään sano juuri mitään. Valitettavan paljon narsisteja ja kontrollifriikkejä ajautuu johtajiksi, tai sitten johtaminen ruokkii narsismia, ja valta korruptoi. 

Koskinen vielä lisäsi listaan kiusatun, huomauttaen, että yllättävän usein kiusaaja kyllä pärjää, mutta kiusattu savustetaan ulos. Näinhän se on koulussakin, kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Ehkä työpaikoilla tulisi - kuten kouluissa - ottaa käyttöön Kiva työpaikka -ohjelma. 

Libretot jäävät joskus kesken. Sellainen on se epäitsenäisen (pätkätyöläisen) elämän tarina. Hänestä tuntuu siltä, että joku toinen on tehnyt sävellyksen ja orkestraation, ja hänen pitäisi pystyä jälkikäteisesti näkemään tässä jotain mielekästä, kirjoittaa se libretto. 

Arkilogistiikan sujuvuus ajaa henkilökohtaisen mukavuuden ylitse

Ekoguru Leo Stranius esitti webbisivullaan hitaan aamun kaavan. Uskon, että toki kaikki voisivat paremmin, jos aamulla olisi aikaa esimerkiksi viettää laatuaikaa läheistensä kanssa, ja itsensäkin. Ei siihen tarvita mitään hienoja aamiaisbrunsseja.

Straniuksen kaava toimii, jos työskentelee kotona, paljon etänä ja jos työpaikka sijaitsee hyvin lähellä. Straniuksen kaava toimii myös, jos on ollut mahdollisuus hidastaa tahtia. Tällainen downshiftaus ei kuitenkaan aina ole optio.

Downshiftaus sopii silloin kun siihen on varaa, tai sitten voi jälkikäteisesti tehdä välttämättömyydestä hyveen ja kutsua työttömyyttä downshiftaamiseksi.

Olen minäkin aika ajoin harrastellut aamulenkkejä ja aamu-uinteja, ja tiedän hyvin niiden autuaallistavan vaikutuksen. Kahvitkin olisi kiva kaataa kumppanin päälle sänkyyn, ja onneksi näin sentään voikin tehdä viikonloppuna. Sitten joskus.

En välitä kysyä itseltäni Straniuksen ehdottamalla tavalla joka aamu peilin edessä, teenkö juuri tänäänkin juuri sitä, mitä haluan tehdä, sillä en halua aloittaa jokaista päivääni masentumisella. Toki elän niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluankin elää, mutta mitä vähemmän ns. mietin syntyjä syviä, sitä paremmin voin. Ja aivan varmasti en tee aamulla suunnitelmaa alkavalle päivälleni, sillä miksi ihmeessä minä antaisin sisällöttömän työn saastuttaa sitä osaa elämästäni, jolla on sisältö, eli vapaa-aikaani?

Muuten siis hyvä, mutta esimerkiksi työn takia toiseen kaupunkiin sukkuloiva ei voi viettää aamuja pitkän kaavan mukaan. Herään 5.40, peseydyn, luen lehden ja aamiaistan, herätän pojan 6.20-6.25, lähdemme fillaroimaan esikouluun 6.45, lähden esikoulusta pyörällä Porvoon bussiasemalle 7.00 ja bussi kustannuspaikalle Pasilaan lähtee 7.15. Töissä noin 8.10.

Toki tuon kaiken arkipäivälogistiikan voi käyttää omien mahdollisuuksiensa mukaan hyödyksi tai ainakin mahdollisimman mukavasti. Meillä nuo esikoulumatkat ovat isä-poika -aikaa, jolloin me ehdimme juttelemaan siitä kaikesta maan ja taivaan välillä, mitä nyt 2 x 10 minuuttiin mahtuu. Bussimatkoilla kuuntelen musiikkia ja luen. Työmatkakuntoilu on vain satunnaisesti mahdollista, esimerkiksi silloin kun muutamia kertoja vuodessa pyöräilen työviikon jälkeen Porvooseen, ja skoliootikolle pyöräily ei oikeastaan sekään ole kuntoilua, kieron selän puutuminen kun pakottaa suoristamaan selkänsä ja jaloittelemaan vähän väliä.

Kun päivä alkaa pitkällä bussimatkalla, tämä kangistaa niin, että Ratapihankadun yli bussipysäkiltä ylämäkeen liikennevaloista kiihdyttävien tappaja-autojen alta spurttaaminenkin on aikamoisen jäykkä suoritus. Aiemmin tein siten, että jäin bussista Kumpulan kampuksella, säilytin fillaria yön yli Vallilan siirtolamökkialueella kahdella lukolla kiinni niin että sain päivittäin sentään 2 + 2 työmatkapyöräilyä; yhtä tehokasta mutta vähäsen hitaampaa olisi talsia konosmarssia Kumpulanlaakson ja Pasilan läpi. Vie 20 minuuttia suuntaansa. Ei se kuntoilusta oikein käy, mutta sentään saa veren kierrätettyä, ja koukkupolvi suortuu.

Koska perhe- ja logistinen tilanteeni edellyttää mahdollisimman tehokasta ajankäyttöä, käytän suoraa bussiyhteyttä ainakin aina silloin kun poikani on luonani, sillä vaikka bussiautoilu nopealla moottoritiebussilla + liityntäfillarointi Kumpulasta Pasilaan vie periaatteessa saman ajan kuin hitaahko suora Porvoo-Pasila -bussiyhteys, suora bussi on luotettavampi. Sen aikataulut pitävät kutinsa paljon paremmin; työpäivän jälkeen uskallan luottaa, että tämä bussi numero 848 saapuu Pasilaan keskimäärin vain noin 2 minuuttia myöhässä, kun taas moottoritiebussien saapumisaika Arabiaan voi olla mitä hyvänsä +1 ja +15 minuutin välillä. Käytännössä siis paluumatkoihin moottoritiebussilla on varattava ylimääräistä marginaalia, joten suora yhteys sopii paremmin perheelliselle sukkuloitsevalle.

Elämä ei ehkä ole valintoja mutta laskelmia. Minun tilanteessani ajankäytön tehokkuus ja päivittäislogistiikasta kaiken löysän poistaminen on tärkeämpää kuin työmatkakuntoilu, ja kuntoilenkin sitten juoksemalla iltalenkin tyttöni kanssa lastenvaunuilla. Tyttö saa nukkua ja minä kuntoilla.