Moni luulee, että lapsilisä olisi lapselle korvamerkattua, suojeltua ja subjektiivista tuloa. Kyllä se onkin, mutta ei niille, joiden vanhemmat ovat niin hyväkkäitä, että eivät tule toimeen palkallaan. Tämä ei koske vain peruspäivärahalla eläviä työttömiä, vaan asian tietävät myös esimerkiksi pääkaupunkiseudulla elävät siivoojat ja monet muut pienipalkkaiset, joiden euro ei riitä, vaan sitä pitää venyttää ensin asumistuella, sitten täydentävällä toimeentulotuella.
Onko lasten vika, jos heidän vanhempansa sattuvat asumaan paikassa, jossa heidän vanhempiensa palkkatulot eivät riitä kattamaan asumista? Tai: onko lasten vika, jos heidän vanhempansa eivät saa muuta työtä kuin jotakin sellaista, jota työnantajien edustajat eivät katso niin kovin (itseis)arvokkaaksi. Tai onko lapsien vika, jos heidän vanhempiensa tekemän työn tuottoa ei osata mitata? Siivoojat, lastentarhanhoitajat, myyjät noin esimerkiksi.
Näiden lasten vanhemmat sattuvat työskentelemään aloilla, jotka mahdollistavat toisten tulostenteon. Oikeastaan elämän, sillä mitä tulisi konsultoinnista tai markkinoinnista, jos edellisen viikon biojätteet kävelisivät ovella vastaan, ja lapset pitäisi ottaa mukaan töihin kun kukaan ei heistä huolehdi. Lisäksi näiden lasten vanhemmat sattuvat vielä huolehtimaan omistakin lapsistaan, joten he ovat todellisia (arjen) sankareita.
Ei tätä sankaruutta kuitenkaan huomaa tilipussista. Päinvastoin siitä rankaistaan, perimällä lapsilisää vastaava osuus toimeentulotuesta. Tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kokoomusnuoren lapsahdus, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen ei tulisi lisääntyä.
Subjektiiviset oikeudet eivät siis kuulu kaikille. Köyhimmille ei mitään, eikä tästä voi koskaan muistuttaa liikaa. Toki tämän tiesinkin, poikana sellaisella naisella, joka yritti elättää itseään milloin siivoojana, milloin kahvila-apulaisena, milloin muovisaumaajana Invalidiliiton työkeskuksessa, ja sosiaalipäivystyksen täydentävä toimeentulotuki oli säännöllisesti vieraanamme. Niin muodoin vieraili äitini tilillä myös lapsilisä, mutta vierailuksi tämä tahtoi jäädä.
Kiitos kahdesti subjektiivisen lapsilisän puolesta nälkälakkoillut Pekka Elonheimo muistuttamisesta, ja sitkeydestä! Kiitos myös kansanedustaja Katja Hänninen (Vas.), joka on nostanut asian lakialoitteeksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiköyhyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiköyhyys. Näytä kaikki tekstit
maanantai 19. lokakuuta 2015
perjantai 17. lokakuuta 2014
Väärintunnistettua vähäosaisuutta
Hesarissa tänään kertoi tarinansa vesalalainen yksinhuoltaja, jolle jää pakollisten menojen - siis varmaankin asumisen ja muiden laskujen - jälkeen käteen 1100 euroa, ja sillä pitää kustantaa äidin ja yhden lapsen elämä.
Jutun tarkoituksena oli ehkä nostattaa sympatiaa sellaisia pienipalkkaisia helsinkiläisiä kohtaan, jotka nyt Palmian osittaisen yhtiöittämisen myötä ovat nousseet esille. Ja kyllä he minulta sympatiaa saavat, ei siinä mitään. Yksinhuoltajaäidin kanssa 14 vuotta eläneenä tiedän, mitä on eläminen siivous- ja kahvila-apulaisen tuloilla, joita on täydennettävä ajoittaisella toimeentulotuella, ja jo 6-vuotiaana opin, mikä ero on saada isältä elatusapua 500 vai 600 markkaa kuukaudessa.
Helsingissä asuminen on aivan liian kallista, eikä ole oikein, että kukaan saa täysiaikaisesta työsuhteesta bruttona vähemmän kuin kaksi tonnia. Mutta, mutta.
1100 euroa kuussa on 37 euroa päivässä, kuten jutussa todettiinkin. Se on aika paljon enemmän kuin mitä yleensä kulutan 3,5-henkisessä perheessäni ruokakaupassa päivittäistavaroihin päivässä. Yleensä mennee parisenkymppiä.
Toki ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää. Sirkushuvejakin on tarjolla. Esimerkiksi kirkkokonsertit eivät maksa mitään, ja kirjasto on edelleenkin maksuton. Metsässä voi ihminen hoitaa kuntoaan ilmaiseksi ja vielä mukaan voi tarttua vähän särpimiksi sieniä ja marjojakin. Urheilutarvikkeitakin voi ostaa käytettyinä ja tarjouksista.
Ei minun tarvinnut lapsena koskaan kärsiä nälästä. Tuli syötyä ehkä hernekeittoa, sienikastiketta ja joskus juhlapäivinä janssonin kiusausta. Coeur de fillet ei kuulunut ruokapöytäämme, mutta olen sitten myöhemmin ehtinyt maistelemaan sen verran kuin olen halunnutkin.
Matkustelu kieltämättä avartaa, mutta senkin ehtii aloittamaan sitten myöhemmin, omilla rahoilla. Pääsee kartan kanssa fillarillakin avartamaan maailmaansa. Joskus lähdin Tapiolaan, toisinaan Tikkurilaan. Silloin kun perheeni oli koossa, kävin isäni kanssa jopa Kirkkonummella.
Vaatteitakin toki pitää joskus ostaa, tosin minä en oikeastaan osta muita kuin sukkia ja kenkiä. Kalsareitakaan en ole ostanut kuin viimeksi vuonna 2012 ja paitapuseron ehkä joskus ennen vuosituhannen vaihdetta. Muut olen saanut ystäviltäni tai puoliso on ostanut, huomattavan osan käytettyinä.
Vähätuloisen yksinhuoltajan lapsena kasvaminen opetti monellakin tapaa suhteellisuudentajua. Onnekseni olin jo pienestä lapsesta arvostanut kirjallisuutta, enkä oikeastaan sen kummempia harrastuksia kaivannut, vaikka toki mietin välillä, millaista esimerkiksi ratsastaminen on. Viihdyin kissojen kanssa kotona kirjoineni ja legoineni, ja olihan minulla ystäviä. Kun on ystäviä, ei tarvitse harrastuksia.
En tietenkään kadehdi Hesarin jutussa esittäytynyttä pienituloista yksinhuoltajaa. Hänellä on lapsensa, ja ne ovat varmastikin hänelle se kaikkein suurin rikkaus. Vähäosainen on ihminen, joka ei osaa elää elämää, sitä omaansa, hänelle annettua. Yleensäkin perhe ja ystävät ovat rikkautta, ja se on köyhyyttä, jos ei osaa olla itsensä kanssa ja elää omaa elämäänsä.
Hesarin jutun tästä yksinhuoltajasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Jutun tarkoituksena oli ehkä nostattaa sympatiaa sellaisia pienipalkkaisia helsinkiläisiä kohtaan, jotka nyt Palmian osittaisen yhtiöittämisen myötä ovat nousseet esille. Ja kyllä he minulta sympatiaa saavat, ei siinä mitään. Yksinhuoltajaäidin kanssa 14 vuotta eläneenä tiedän, mitä on eläminen siivous- ja kahvila-apulaisen tuloilla, joita on täydennettävä ajoittaisella toimeentulotuella, ja jo 6-vuotiaana opin, mikä ero on saada isältä elatusapua 500 vai 600 markkaa kuukaudessa.
Helsingissä asuminen on aivan liian kallista, eikä ole oikein, että kukaan saa täysiaikaisesta työsuhteesta bruttona vähemmän kuin kaksi tonnia. Mutta, mutta.
1100 euroa kuussa on 37 euroa päivässä, kuten jutussa todettiinkin. Se on aika paljon enemmän kuin mitä yleensä kulutan 3,5-henkisessä perheessäni ruokakaupassa päivittäistavaroihin päivässä. Yleensä mennee parisenkymppiä.
Toki ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää. Sirkushuvejakin on tarjolla. Esimerkiksi kirkkokonsertit eivät maksa mitään, ja kirjasto on edelleenkin maksuton. Metsässä voi ihminen hoitaa kuntoaan ilmaiseksi ja vielä mukaan voi tarttua vähän särpimiksi sieniä ja marjojakin. Urheilutarvikkeitakin voi ostaa käytettyinä ja tarjouksista.
Ei minun tarvinnut lapsena koskaan kärsiä nälästä. Tuli syötyä ehkä hernekeittoa, sienikastiketta ja joskus juhlapäivinä janssonin kiusausta. Coeur de fillet ei kuulunut ruokapöytäämme, mutta olen sitten myöhemmin ehtinyt maistelemaan sen verran kuin olen halunnutkin.
Matkustelu kieltämättä avartaa, mutta senkin ehtii aloittamaan sitten myöhemmin, omilla rahoilla. Pääsee kartan kanssa fillarillakin avartamaan maailmaansa. Joskus lähdin Tapiolaan, toisinaan Tikkurilaan. Silloin kun perheeni oli koossa, kävin isäni kanssa jopa Kirkkonummella.
Vaatteitakin toki pitää joskus ostaa, tosin minä en oikeastaan osta muita kuin sukkia ja kenkiä. Kalsareitakaan en ole ostanut kuin viimeksi vuonna 2012 ja paitapuseron ehkä joskus ennen vuosituhannen vaihdetta. Muut olen saanut ystäviltäni tai puoliso on ostanut, huomattavan osan käytettyinä.
Vähätuloisen yksinhuoltajan lapsena kasvaminen opetti monellakin tapaa suhteellisuudentajua. Onnekseni olin jo pienestä lapsesta arvostanut kirjallisuutta, enkä oikeastaan sen kummempia harrastuksia kaivannut, vaikka toki mietin välillä, millaista esimerkiksi ratsastaminen on. Viihdyin kissojen kanssa kotona kirjoineni ja legoineni, ja olihan minulla ystäviä. Kun on ystäviä, ei tarvitse harrastuksia.
En tietenkään kadehdi Hesarin jutussa esittäytynyttä pienituloista yksinhuoltajaa. Hänellä on lapsensa, ja ne ovat varmastikin hänelle se kaikkein suurin rikkaus. Vähäosainen on ihminen, joka ei osaa elää elämää, sitä omaansa, hänelle annettua. Yleensäkin perhe ja ystävät ovat rikkautta, ja se on köyhyyttä, jos ei osaa olla itsensä kanssa ja elää omaa elämäänsä.
Hesarin jutun tästä yksinhuoltajasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Kun tekniikka syrjäyttää
Kuuntelin maanantaina uimahallissa kahden, vähän toista kymmenettä elävän pojan keskustelua; he puhuivat kolmannesta kaveristaan, joka ei onneksi ollut paikalla, muuten hän olisi kokenut tilanteen kuulusteluksi. Ainakin minä olisin kokenut, jos kuuluisin heidän jengiinsä.
En jäänyt kuuntelemaan, miten keskustelu jatkoi, saiko tämä kolmas millaisia leimoja osakseen. Joka tapauksessa, tämä koneeton jää paitsi nykyään olennaisesta osasta sosiaalisuutta.
Keskustelussa nimittäin käytiin läpi viihde-elektroniikkaa. "Onks sillä Ipad". "Onks sillä tabletti".
Ei ole köyhän lapsella helppoa. Minulla ei nimittäin olisi. Ja ei varmaankaan kaikilla muillakaan.
Tekniikan omistaminen jakaa siis lapsia yhteiskuntaluokkiin. Se, joka omistaa, kuuluu ei vain omistavaan luokkaan, vaan "meihin". "Me" pelaamme pelejä, katselemme ja levitämme Youtube-videoita ja ties mitä nämä tekevät. Koneeton oppii ulkopuolisuuden tunteen jo lapsesta, vaikka sitten lapsella olisikin koneettomuudestaan johtuen enemmän aikaa terveellisempiin harrastuksiin. Toivottavasti näillä koneilla ei sentään levitellä koneettomia halveksuvaa häpäisymateriaalia verkkoon...
Kouluissa kai yritetään ottaa pikku hiljaa haltuun uusi tekniikka. Lapsille voidaan antaa kotitehtäviä, jotka pitää suorittaa älypuhelimilla. Toivottavasti nämä tehtävät voidaan tehdä vielä lyijykynälläkin...
En jäänyt kuuntelemaan, miten keskustelu jatkoi, saiko tämä kolmas millaisia leimoja osakseen. Joka tapauksessa, tämä koneeton jää paitsi nykyään olennaisesta osasta sosiaalisuutta.
Keskustelussa nimittäin käytiin läpi viihde-elektroniikkaa. "Onks sillä Ipad". "Onks sillä tabletti".
Ei ole köyhän lapsella helppoa. Minulla ei nimittäin olisi. Ja ei varmaankaan kaikilla muillakaan.
Tekniikan omistaminen jakaa siis lapsia yhteiskuntaluokkiin. Se, joka omistaa, kuuluu ei vain omistavaan luokkaan, vaan "meihin". "Me" pelaamme pelejä, katselemme ja levitämme Youtube-videoita ja ties mitä nämä tekevät. Koneeton oppii ulkopuolisuuden tunteen jo lapsesta, vaikka sitten lapsella olisikin koneettomuudestaan johtuen enemmän aikaa terveellisempiin harrastuksiin. Toivottavasti näillä koneilla ei sentään levitellä koneettomia halveksuvaa häpäisymateriaalia verkkoon...
Kouluissa kai yritetään ottaa pikku hiljaa haltuun uusi tekniikka. Lapsille voidaan antaa kotitehtäviä, jotka pitää suorittaa älypuhelimilla. Toivottavasti nämä tehtävät voidaan tehdä vielä lyijykynälläkin...
lauantai 6. syyskuuta 2014
Lisääntymiskielto kokoomuslaisille?
Eilisen Hesarin jutun mukaan kansanedustaja Pia Kauma (sek.)
" Nyt Kauma siis lopettaisi harkinnanvaraisen tuen antamisen vaunuihin kokonaan, sekä syntyperäisiltä suomalaisilta että maahanmuuttajilta.
Haastattelussa selvisi, että Kauma kuitenkin hyväksyy myös uusien vaunujen ostamisen sosiaalituella eläville, jos ne ostaa "omilla rahoillaan".
Omia rahoja se toimeentulotukikin on. Ei ole keltään varastettu. Kauman mielestä tietystikin tässä on käyty veronmaksajien taskuilla, mutta veronmaksajia suurin osa toimeentulotuen asiakkaistakin on, sillä sitä usein maksetaan täydentävänä etuutena. Ja täydentävä se on siksi, että elämis- ja varsinkin asumiskustannukset ovat niin kalliit, varsinkin pääkaupunkiseudulla.
Köyhät siis kantakoot lapsensa rintarepussa. Ai niin, nekin maksavat. No tehköön ne itse. Jos eivät osaa, jättäkööt lisääntymättä.
Onneksi kokoomuslaisuus ei periydy, joten sitä ei tarvitse kieltää. Eikä heiltä lisääntymistä. Eikä kansanedustajuus. Köyhyys kuitenkin periytyy. Kaumalaisen logiikan mukaan varmaankin mitä enemmän lapsia kun toivottaa lapsiköyhyyteen, sitä useammalla on sieltä mahdollisuus nousta, ryysyistä rikkauksiin.
Kauma ei ole ensimmäinen kokoomuslainen, joka harjoittaa yhteiskuntaluokkahygieniaa; parisen vuotta sittenhän silloinen kokkarinuorten nokkamies Saul Schubak mätkäytti, että köyhien ei pitäisi lisääntyä ollenkaan, koska tällöin huonompi ainesosa lisääntyy keskuudessamme.
Kokoomuksessa on paljon hyviä tyyppejä. On sääli, että nämä heidän keskuudessaan valitettavasti viime aikoina lisääntyneet höläyttelijät kusevat heidän aamiaismuroihinsa.
'
Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
" Nyt Kauma siis lopettaisi harkinnanvaraisen tuen antamisen vaunuihin kokonaan, sekä syntyperäisiltä suomalaisilta että maahanmuuttajilta.
Haastattelussa selvisi, että Kauma kuitenkin hyväksyy myös uusien vaunujen ostamisen sosiaalituella eläville, jos ne ostaa "omilla rahoillaan".
Omia rahoja se toimeentulotukikin on. Ei ole keltään varastettu. Kauman mielestä tietystikin tässä on käyty veronmaksajien taskuilla, mutta veronmaksajia suurin osa toimeentulotuen asiakkaistakin on, sillä sitä usein maksetaan täydentävänä etuutena. Ja täydentävä se on siksi, että elämis- ja varsinkin asumiskustannukset ovat niin kalliit, varsinkin pääkaupunkiseudulla.
Köyhät siis kantakoot lapsensa rintarepussa. Ai niin, nekin maksavat. No tehköön ne itse. Jos eivät osaa, jättäkööt lisääntymättä.
Onneksi kokoomuslaisuus ei periydy, joten sitä ei tarvitse kieltää. Eikä heiltä lisääntymistä. Eikä kansanedustajuus. Köyhyys kuitenkin periytyy. Kaumalaisen logiikan mukaan varmaankin mitä enemmän lapsia kun toivottaa lapsiköyhyyteen, sitä useammalla on sieltä mahdollisuus nousta, ryysyistä rikkauksiin.
Kauma ei ole ensimmäinen kokoomuslainen, joka harjoittaa yhteiskuntaluokkahygieniaa; parisen vuotta sittenhän silloinen kokkarinuorten nokkamies Saul Schubak mätkäytti, että köyhien ei pitäisi lisääntyä ollenkaan, koska tällöin huonompi ainesosa lisääntyy keskuudessamme.
Kokoomuksessa on paljon hyviä tyyppejä. On sääli, että nämä heidän keskuudessaan valitettavasti viime aikoina lisääntyneet höläyttelijät kusevat heidän aamiaismuroihinsa.
'
Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
maanantai 4. elokuuta 2014
Lapsiköyhyyden voi kääntää voitoksi
Tämän tekstin otsikkoon linkatun Ylen uutisjutun mukaan kesä on vähävaraisille perheille yhtä vaikeaa aikaa kuin joulu. Tässä ei ole minulle mitään uutta tai ihmeellistä. Omassa lapsuudenkodissani se ilmeni parhaiten sen jälkeen kun äitini Niilo-pappa oli kuollut, jolloin koko suvun varsinkin kesäisin koonnut Kivistön talo jouduttiin myymään. Ei ollut enää kesäpaikkaa, ja viimeistään heinäkuussa aloin kiertämään uraa huoneeni lattian ympäri.
Varmaan jotakin kesäleirejä olisi ollut tarjolla, mutta olin liian ujo ja äidissäni kiinni uskaltautuakseni sellaisiin. Olisi toki varmaankin tehnyt sosialisaatiolleni ihan hyvää.
Joissakin perheissä ongelmia voivat tuottaa myös lasten kaverit, vaikka toki lapsien kannalta onkin hyvä, että he voivat välttää lomakuoleman ja tavata kavereitaan. Vihjeeksi kaikille vanhemmille: jos lapsesi on siinä iässä että käy jo itsenäisesti ulkona, anna hänelle rahaa mukaan, jottei vähävaraisen perheen tarvitse pistouvata tätä vaikka Linnanmäelle, jos jätskin ostamisenkin kanssa jo tekee tiukkaa.
Vanhempieni erotessa, totuin pärjäämään äitini kanssa aika vähällä: hänen liian kuluttavista töistään raatamilla pennosilla, joita oltiin sitten jouduttu täydentämään toimeentulotuella. Vähän tilanne helpotti Niilo-papan talon myymisestä saatujen perintörahojen myötä, mutta sairauskuluihin nekin taisivat pääasiassa mennä.
Tosin ei lapsuudenkodissanikaan niin ihmeellisiä asioita kesäisin tehty. Kerran kävimme Tukholmassa, kerran Tampereella ja yhden viikon vietimme vuokramökissä Sotkamossa. Kerran kävin isäni kanssa päiväretkellä Kirkkonummella, mikä jäi 4-vuotiaan muistiin oikein hyvin. Tampereesta muistan vain sen kun matkaa suunniteltiin - silloinkin olin 4 -vuotias - mutta matkasta en mitään. En uskaltanut kiivetä Näsinneulaan.
Parasta kuitenkin useimpien lasten mielestä ovat ihan arkiset asiat: se, että vanhemmat ovat läsnä ja heidän kanssaan voi tehdä erilaisia juttuja. Ei tarvitse mennä Korkeasaarta kauemmas, ja jos sinnekään ei jakseta lähteä tai ei ole varaa, ainakin pienen lapsen mielestä jännempiä ovat kaivinkoneet, kävyt ja kimalaiset. Näin oli kun kävin 4-vuotiaan Simeonin kanssa Korkeasaaressa. Vanhemmuus ei onneksi ole kilpavarustelua siitä, kuka pystyy tarjoamaan lapsilleen kalleimmat harrastukset ja eksoottisimpia matkoja. Kirkkonummi ja lähimetsän kävytkin kelpaavat tarjoamaan lapselle mieleenpainuvan elämyksen.
Varmaan jotakin kesäleirejä olisi ollut tarjolla, mutta olin liian ujo ja äidissäni kiinni uskaltautuakseni sellaisiin. Olisi toki varmaankin tehnyt sosialisaatiolleni ihan hyvää.
Joissakin perheissä ongelmia voivat tuottaa myös lasten kaverit, vaikka toki lapsien kannalta onkin hyvä, että he voivat välttää lomakuoleman ja tavata kavereitaan. Vihjeeksi kaikille vanhemmille: jos lapsesi on siinä iässä että käy jo itsenäisesti ulkona, anna hänelle rahaa mukaan, jottei vähävaraisen perheen tarvitse pistouvata tätä vaikka Linnanmäelle, jos jätskin ostamisenkin kanssa jo tekee tiukkaa.
Vanhempieni erotessa, totuin pärjäämään äitini kanssa aika vähällä: hänen liian kuluttavista töistään raatamilla pennosilla, joita oltiin sitten jouduttu täydentämään toimeentulotuella. Vähän tilanne helpotti Niilo-papan talon myymisestä saatujen perintörahojen myötä, mutta sairauskuluihin nekin taisivat pääasiassa mennä.
Tosin ei lapsuudenkodissanikaan niin ihmeellisiä asioita kesäisin tehty. Kerran kävimme Tukholmassa, kerran Tampereella ja yhden viikon vietimme vuokramökissä Sotkamossa. Kerran kävin isäni kanssa päiväretkellä Kirkkonummella, mikä jäi 4-vuotiaan muistiin oikein hyvin. Tampereesta muistan vain sen kun matkaa suunniteltiin - silloinkin olin 4 -vuotias - mutta matkasta en mitään. En uskaltanut kiivetä Näsinneulaan.
Parasta kuitenkin useimpien lasten mielestä ovat ihan arkiset asiat: se, että vanhemmat ovat läsnä ja heidän kanssaan voi tehdä erilaisia juttuja. Ei tarvitse mennä Korkeasaarta kauemmas, ja jos sinnekään ei jakseta lähteä tai ei ole varaa, ainakin pienen lapsen mielestä jännempiä ovat kaivinkoneet, kävyt ja kimalaiset. Näin oli kun kävin 4-vuotiaan Simeonin kanssa Korkeasaaressa. Vanhemmuus ei onneksi ole kilpavarustelua siitä, kuka pystyy tarjoamaan lapsilleen kalleimmat harrastukset ja eksoottisimpia matkoja. Kirkkonummi ja lähimetsän kävytkin kelpaavat tarjoamaan lapselle mieleenpainuvan elämyksen.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Köyhyys syrjäyttää
Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän muutaman vuoden takaisen kartoituksen mukaan köyhät nuoret syrjäytyvät monella tavalla. Mitä sitten on nuorten köyhyys? Taloudellisilla mittareilla köyhyys tietenkin tarkoittaa sitä, ettei ole käytettävissä riittävästi rahaa perustarpeiden tyydyttämiseksi; laajempi köyhyyden määritelmä lähtee siitä, ettei ole varaa normaaliksi katsottavan elämäntavan ylläpitämiseen.
Kaikilla nuorilla ei tietenkään ole omia - siis omalla työllä hankittuja - tuloja. Tai edes toissijaisia toimeentulemisen tapoja, koska asuvat pääsääntöisesti vielä kotona. MLL:n selvityksen nuoret olivat 13-18 -vuotiaita, joiden tulot ovat pääsääntöisesti toisenvaraisia. Siis toisenvaraisia, ei toissijaisia, koska toisenvaraisuus estää toissijaisuuden. Siis suomeksi: eivät saa etuuksia koska asuvat kotona. Ja eivät saa töitä, koska sellaisia töitä, joita noin nuoret voisivat tehdä, ei paljoa ole muita kuin mainostenjako. Sillä minäkin yhden vuoden lukiokirjani kustansin.
Jos siis oltaisiin ihan tarkkoja, kyse ei ole nuorten vaan heidän vanhempiensa köyhyydestä. Eli riippuvia vanhempien avokätisyydestä ja kukkaron paksuudesta. Eivät ne kuitenkaan ole synonyymejä: esimerkiksi oma työttömyyden, eläkehakemuksien, toimeentulotuen ja hanttihommien välillä taiteileva äitini katsoi tärkeäksi, että minulla on varaa ostaa äänilevyjä. Olimme yksimielisiä siitä, että se olkoon se rahankulu, joka on ihmisarvoiseksi itseni kokemisen kannalta tärkeä.
Köyhyys periytyy polvelta toiselle. Tämä tarkoittaa vanhempien elämäntapojen, arvostusten ja kulttuurien periytymistä: suhdetta työhön, toimeentuloon, ja jopa suoranaisia työvalmiuksia. Ammattitaitojen, oppimiskyvyn ja "asenteen" lisäksi sellaisista mainittakoon Basil Bernsteinin "kehittynyt" ja "rajoittunut" koodi. Niillä hän tarkoitti, että kodin kielenkäyttötapa ja lukemisen kulttuuri vaikuttavat menestymiseen opinnoissa ja tätä kautta kertautuen myös työelämässä.
MLL:n selvityksen mukaan perheellä ja köyhyydellä on vielä kolmas korrelaatiovaikutus: niukkuus kotona voi johtaa ilmapiirin kiristymiseen. Tämä ei ole mikään ihme. Osaan jo kuvitella, miten syrjäytyneiden perheiden arkitodellisuus nähdään, ja miten sitä hekumoiden stigmatisoidaan: isä jää työttömäksi ja alkaa dokaamaan, äiti nalkuttaa, isä hakkaa ja lapset itkevät.
Köyhät nuoret syrjäytyvät kuluttamisesta. Heillä ei ole varaa kuluttaa arvostettuja ja/tai suosittuja brändejä ja tätä kautta ilmaista kuuluvansa haluamaansa tyyliyhteisöön. Jos mihinkään. Heille jää valittavaksi oikeastaan yksi nuorisotyyli: sekenhan klos. Se on Vanuatulla puhuttavaa bislamaa, ja tarkoittaa käytettyjä vaatteita.
Niukkuus pitäisi opetella kääntämään hyveeksi. Sekenhan klos ei ole tyyli. Tai jos on, se on yhtä vähän tyyli kuin populaarimusiikki. Kirppiksiltä ja uffeista löytää ihan mitä hyvänsä, jos vaan vähän viitsii, ja vaatteita voi myös tuunata.
Paljon kauaskantoisemmin vakava syrjäytymisen laji on seuraus niukkuudesta lapsuudenkodissa: se, että opitaan jo pienestä pitäen siihen, että kun mihinkään ei kuitenkaan ole varaa, sitä ei kehtaa vanhemmiltaan pyytää. Kun oppii kieltäytymään ihan kaikesta ja jopa kehittämään tekosyitä kieltäytymiselle, kohtaloonsa alistuneen marttyyrin muotokuva on maalattu valmiiksi. Kun jo lapsena oppii tällä tavalla kantapään kautta, että kaikki maksaa, tietäen jopa äitinsä saaman elatusavun suuruuden, tottuu murehtimaan raha-asioista. Ja kuitenkin elämässä on paljon sellaisia paljon arvokkaampia asioita, joita ei voi mitenkään rahalla mitata.
Välttämättömyydestä voi oppia tekemään hyveen ja arvostamaan ilmaisia asioita, toisaalta se voi lyödä leimansa: elämän jatkuvassa pelossa siitä, että kun ei ole takaajia tai varastoa talven varalle, esimerkiksi kodinkoneen rikki meneminen on ylikäymätön juttu. Puhumattakaan ihmisen itsensä menemisestä rikki. Kumpi sitten on vakavampaa: ihmisen meneminen rikki vain pelko rikki menemisestä, taitaa olla muna-kana -kysymys.
Toinen vakavampi syrjäytymisen laji on syrjäytyminen sosiaalisuuden ja kaupunkielämän kuluttamisesta. Ihmisestä on todellakin tullut kuluttaja, jos kaikki, mitä ihmisten kanssa keksii tehdä, maksaa ja varsinkaan kaupungeista ei oikein tahdo löytyä paikkoja, joissa kärsisi Suomen ilmastossa olla ilmaiseksi. Se, että sun tiedetään olevan kroonisen p.a., johtaa siihen, että ei pyydetä koskaan mihinkään, ei pelaamaan biljardia, ei kaljalle, ei elokuviin, puhumattakaan Itävaltaan skimbaamaan, koska tietävät kuitenkin, ettei sulla kuitenkaan ole varaa.
Osoitin marksilaisuuteni ja marxilaisuuteni lähtiessäni Kokoomuksesta 21-vuotiaana: paitsi että olivat liian oikealla, en halunnut kuulua sellaiseen porukkaan, joka hyväksyi minut jäsenekseen. Ymmärsin, että ei olisi ollut pitemmän päälle taloudellisesti, inhimillisesti eikä ekologisesti kestävää elää sellaista elämäntyyliä, että olisi ollut mahdollista kuulua tähän porukkaan. Olisi jäänyt hiihtointerventio kertaluonteiseksi.
Kaikilla nuorilla ei tietenkään ole omia - siis omalla työllä hankittuja - tuloja. Tai edes toissijaisia toimeentulemisen tapoja, koska asuvat pääsääntöisesti vielä kotona. MLL:n selvityksen nuoret olivat 13-18 -vuotiaita, joiden tulot ovat pääsääntöisesti toisenvaraisia. Siis toisenvaraisia, ei toissijaisia, koska toisenvaraisuus estää toissijaisuuden. Siis suomeksi: eivät saa etuuksia koska asuvat kotona. Ja eivät saa töitä, koska sellaisia töitä, joita noin nuoret voisivat tehdä, ei paljoa ole muita kuin mainostenjako. Sillä minäkin yhden vuoden lukiokirjani kustansin.
Jos siis oltaisiin ihan tarkkoja, kyse ei ole nuorten vaan heidän vanhempiensa köyhyydestä. Eli riippuvia vanhempien avokätisyydestä ja kukkaron paksuudesta. Eivät ne kuitenkaan ole synonyymejä: esimerkiksi oma työttömyyden, eläkehakemuksien, toimeentulotuen ja hanttihommien välillä taiteileva äitini katsoi tärkeäksi, että minulla on varaa ostaa äänilevyjä. Olimme yksimielisiä siitä, että se olkoon se rahankulu, joka on ihmisarvoiseksi itseni kokemisen kannalta tärkeä.
Köyhyys periytyy polvelta toiselle. Tämä tarkoittaa vanhempien elämäntapojen, arvostusten ja kulttuurien periytymistä: suhdetta työhön, toimeentuloon, ja jopa suoranaisia työvalmiuksia. Ammattitaitojen, oppimiskyvyn ja "asenteen" lisäksi sellaisista mainittakoon Basil Bernsteinin "kehittynyt" ja "rajoittunut" koodi. Niillä hän tarkoitti, että kodin kielenkäyttötapa ja lukemisen kulttuuri vaikuttavat menestymiseen opinnoissa ja tätä kautta kertautuen myös työelämässä.
MLL:n selvityksen mukaan perheellä ja köyhyydellä on vielä kolmas korrelaatiovaikutus: niukkuus kotona voi johtaa ilmapiirin kiristymiseen. Tämä ei ole mikään ihme. Osaan jo kuvitella, miten syrjäytyneiden perheiden arkitodellisuus nähdään, ja miten sitä hekumoiden stigmatisoidaan: isä jää työttömäksi ja alkaa dokaamaan, äiti nalkuttaa, isä hakkaa ja lapset itkevät.
Köyhät nuoret syrjäytyvät kuluttamisesta. Heillä ei ole varaa kuluttaa arvostettuja ja/tai suosittuja brändejä ja tätä kautta ilmaista kuuluvansa haluamaansa tyyliyhteisöön. Jos mihinkään. Heille jää valittavaksi oikeastaan yksi nuorisotyyli: sekenhan klos. Se on Vanuatulla puhuttavaa bislamaa, ja tarkoittaa käytettyjä vaatteita.
Niukkuus pitäisi opetella kääntämään hyveeksi. Sekenhan klos ei ole tyyli. Tai jos on, se on yhtä vähän tyyli kuin populaarimusiikki. Kirppiksiltä ja uffeista löytää ihan mitä hyvänsä, jos vaan vähän viitsii, ja vaatteita voi myös tuunata.
Paljon kauaskantoisemmin vakava syrjäytymisen laji on seuraus niukkuudesta lapsuudenkodissa: se, että opitaan jo pienestä pitäen siihen, että kun mihinkään ei kuitenkaan ole varaa, sitä ei kehtaa vanhemmiltaan pyytää. Kun oppii kieltäytymään ihan kaikesta ja jopa kehittämään tekosyitä kieltäytymiselle, kohtaloonsa alistuneen marttyyrin muotokuva on maalattu valmiiksi. Kun jo lapsena oppii tällä tavalla kantapään kautta, että kaikki maksaa, tietäen jopa äitinsä saaman elatusavun suuruuden, tottuu murehtimaan raha-asioista. Ja kuitenkin elämässä on paljon sellaisia paljon arvokkaampia asioita, joita ei voi mitenkään rahalla mitata.
Välttämättömyydestä voi oppia tekemään hyveen ja arvostamaan ilmaisia asioita, toisaalta se voi lyödä leimansa: elämän jatkuvassa pelossa siitä, että kun ei ole takaajia tai varastoa talven varalle, esimerkiksi kodinkoneen rikki meneminen on ylikäymätön juttu. Puhumattakaan ihmisen itsensä menemisestä rikki. Kumpi sitten on vakavampaa: ihmisen meneminen rikki vain pelko rikki menemisestä, taitaa olla muna-kana -kysymys.
Toinen vakavampi syrjäytymisen laji on syrjäytyminen sosiaalisuuden ja kaupunkielämän kuluttamisesta. Ihmisestä on todellakin tullut kuluttaja, jos kaikki, mitä ihmisten kanssa keksii tehdä, maksaa ja varsinkaan kaupungeista ei oikein tahdo löytyä paikkoja, joissa kärsisi Suomen ilmastossa olla ilmaiseksi. Se, että sun tiedetään olevan kroonisen p.a., johtaa siihen, että ei pyydetä koskaan mihinkään, ei pelaamaan biljardia, ei kaljalle, ei elokuviin, puhumattakaan Itävaltaan skimbaamaan, koska tietävät kuitenkin, ettei sulla kuitenkaan ole varaa.
Osoitin marksilaisuuteni ja marxilaisuuteni lähtiessäni Kokoomuksesta 21-vuotiaana: paitsi että olivat liian oikealla, en halunnut kuulua sellaiseen porukkaan, joka hyväksyi minut jäsenekseen. Ymmärsin, että ei olisi ollut pitemmän päälle taloudellisesti, inhimillisesti eikä ekologisesti kestävää elää sellaista elämäntyyliä, että olisi ollut mahdollista kuulua tähän porukkaan. Olisi jäänyt hiihtointerventio kertaluonteiseksi.
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Tupakkavero lisää lapsiköyhyyttä
Mikael Jungner, Juha Sipilä ja joku kokoomuskansanedustaja ovat ehdottaneet, että lapsilisien leikkaamisen sijaan voitaisiin korottaa tupakkaveroa. Hyvä, kannatan kyllä periaatteessa, Kenenkään ei ole pakko tupakoida, tosin eipä lapsien tekokaan ole pakollista. Kuitenkin jos ja kun poliittisista vaikutuksista tehdään vaikutusarviointia - ainakin pitäisi tehdä - niin tupakkaveron korotus voikin lisätä lapsiköyhyyttä.
Miksi? Mitä köyhempi tuloluokka, sitä enemmän tupakoidaan. Ja mitä köyhempi tuloluokka, sitä varmemmin lapsilisät upotetaan perheen päivittäiskulutukseen, samaan pohjattomaan kaivoon, josta ostetaan niin vaatteet, autonrenkaat, lääkkeet, olut ja tupakatkin. Ei ole mitään lapsen elatukseen korvamerkittyä rahaa, sillä vanhemmat ne käyttävät.
Tiedän tämän omasta perheestäni. Asuin 6-vuotiaasta 20-vuotiaaksi kahdestaan kroonisesti monisairaan, tupakoivan äitini kanssa. Sitten kun lapsilisät on käytetty, voidaan käyttää lapsen säästötili, jos sellainen on. Ensin lääkkeisiin, sitten tupakkaan. Tai miten päin nyt itse kukin priorisoi.
Kenenkään ei siis tietenkään ole pakko tupakoida, mutta jos lapsilisien leikkaus aiotaan korvata tupakkaveron leikkauksella, ja jos Hesarin tietoja uskominen, tupakka-askin hintaa pitäisi tuolloin nostaa eurolla. Askinkin päivässä tupakoiva maksaa tästä ilosta kolme kymppiä kuussa, mikä on nelinkertaisesti lapsilisäleikkauksen verran.
Jos nyt siis lapsilisien leikkaus vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä, tupakkaveron nostaminen vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa kolmekymmentä euroa neljäkymmentä senttiä askin päivässä tupakoivissa perheissä (neljäkymmentä siksi, että kuukaudessa on keskimäärin 30,4 vuorokautta), ja perheissä, joissa molemmat vanhemmat polttavat askin, lapsen käytettävissä on 60 euroa 80 senttiä vähemmän kuin ennen tupakkaveron korotusta. Jos kyseessä on kaksilapsinen perhe ja jos oletamme, että perheen talousrahat jaettaisiin tasan kaikkien perheenjäsenten kesken, tällöinkin lapsen elatukseen käytettävissä oleva summa pienenisi 15 euroa 20 senttiä, mikä on jokseenkin kaksi kertaa niin paljon kuin lapsilisäleikkaus.
Tupakkaveron korotus lisää siis lapsiköyhyyttä.
Miksi? Mitä köyhempi tuloluokka, sitä enemmän tupakoidaan. Ja mitä köyhempi tuloluokka, sitä varmemmin lapsilisät upotetaan perheen päivittäiskulutukseen, samaan pohjattomaan kaivoon, josta ostetaan niin vaatteet, autonrenkaat, lääkkeet, olut ja tupakatkin. Ei ole mitään lapsen elatukseen korvamerkittyä rahaa, sillä vanhemmat ne käyttävät.
Tiedän tämän omasta perheestäni. Asuin 6-vuotiaasta 20-vuotiaaksi kahdestaan kroonisesti monisairaan, tupakoivan äitini kanssa. Sitten kun lapsilisät on käytetty, voidaan käyttää lapsen säästötili, jos sellainen on. Ensin lääkkeisiin, sitten tupakkaan. Tai miten päin nyt itse kukin priorisoi.
Kenenkään ei siis tietenkään ole pakko tupakoida, mutta jos lapsilisien leikkaus aiotaan korvata tupakkaveron leikkauksella, ja jos Hesarin tietoja uskominen, tupakka-askin hintaa pitäisi tuolloin nostaa eurolla. Askinkin päivässä tupakoiva maksaa tästä ilosta kolme kymppiä kuussa, mikä on nelinkertaisesti lapsilisäleikkauksen verran.
Jos nyt siis lapsilisien leikkaus vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä, tupakkaveron nostaminen vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa kolmekymmentä euroa neljäkymmentä senttiä askin päivässä tupakoivissa perheissä (neljäkymmentä siksi, että kuukaudessa on keskimäärin 30,4 vuorokautta), ja perheissä, joissa molemmat vanhemmat polttavat askin, lapsen käytettävissä on 60 euroa 80 senttiä vähemmän kuin ennen tupakkaveron korotusta. Jos kyseessä on kaksilapsinen perhe ja jos oletamme, että perheen talousrahat jaettaisiin tasan kaikkien perheenjäsenten kesken, tällöinkin lapsen elatukseen käytettävissä oleva summa pienenisi 15 euroa 20 senttiä, mikä on jokseenkin kaksi kertaa niin paljon kuin lapsilisäleikkaus.
Tupakkaveron korotus lisää siis lapsiköyhyyttä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)