Kari Konttisen muistolle

Kuva Malminkartanon valokuvakilpailun mainoksessa. Se, kuten moni muukin Malminkartanoa ja sen lähialueiden kulttuurielämää edes hetkellisesti rikastuttanut idea, oli Karilta peräisin.

Tiedä häntä, mikä etiäinen minut saavutti, sillä olenhan aina välillä miettinyt, mitä mahtaa Karille kuulua ja joskus ajatellut soittavanikin, mutta tuli mieleeni googlata, mitä kuuluu entiselle työkaverilleni ja sittemmin ystävälleni Kari Konttiselle. Google sitten paljasti, että hän kuoli marraskuussa, vajaat 74-vuotiaana. Olen iloinen siitä, että hänen poismenonsa ei sentään päässyt tapahtumaan ihan salaa, vaikka loppuelämänsä yksin elikin.

Kuva- ja elokuvataiteilija Kari eli värikkään elämän. Ammatillisesti hän palasi muistoissaan aina Warren Beattyn Helsingissä kuvaamaan elokuvaan Reds, jossa hän toimi assistenttina. Kari oli monessakin mielessä esteetikko: kuvien ja kauneuden, myös naiskauneuden palvoja.

Pari kertaa uskoin Karille luottamustehtävän. Ensin valtuutin hänet kissavahdiksi lähtiessäni kesälomalle Osloon. Jo ensimmäisen päivän aikana kissa karkasi, kerrostaloasunnon ikkunasta. Toisella kerralla delegoin asuntonäyttöön vuokralaisen valitsemisen Karille, ja tietenkään hän ei voinut vastustaa nuorta, kaunista yksinhuoltajaa. Valitettavasti tästä valinnasta tuli pommi, ja sain antaa tälle vuokralaiselle useiden kuukausien vuokrarästit anteeksi.

Niin, siitä anteeksiannosta. Minä olen antanut nämä anteeksi Karille aivan samoin kuin Kari oli valmis antamaan erilaisia inhimillisiä heikkouksia anteeksi kauniille naisille. Sanavalmiina miehenä hän oli välillä hankkiutua vaikeuksiin, sillä hän ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla, jos hän ei jostakusta tykännyt.

Karissa oli annos Paroni Munchhausenia mutta myös Till Eulenspiegeliä. Hän oli valmis ajoittain pieniin kujeisiin. Kun luin parisen vuotta sitten iltapäivälehdestä jutun miehestä, joka oltiin pidätetty koska hän oli väärentänyt palautuspullojen koodeja, minulle tuli lämmin olo. Karihan se siellä, tai sitten copycat.

Karin kanssa tieni kohtasivat Malminkartanossa, kumppanuustalo Horisontissa 2006. Siellä olin Karin kanssa perustamassa valokuvauslaboratoriota ja Horisontille lehteä, jota hän vanhan liiton miehenä taittoi leikkaajaliimaa-menetelmällä, vaikka tietokone ja taitto-ohjelmataitoinenkin henkilö olisi ollut saatavilla. Kaikkein antoisin - ja yksi koko työurani kivoimpia projekteja - oli kuitenkin elokuvaopintopiiri, jonka esitykset alusti pitkän linjan elokuvaharrastaja Kari, joka oli perustanut aiemminkin elokuvakerhoja. Niin me sitten katsoimme Kurosawaa, Almodovaria ja Murnauta puolisalaa pimennysverhojen takana.

Kroonisesta tupakkayskästään huolimatta Kari oli yllättävän hyvässä kunnossa. Ainakin oli vielä kesällä 2006, jolloin hän pyöräili koko Ilmoilanselän ympäri Lautsian-lomalla. Oli hän tainnut polkaista vielä Hauhonselänkin ympäri, ja muisti lomakylään palatessaan suositella minulle Hauhon historiallista puutalokatua. Kävin sitten sen minäkin katsomassa Karin suosituksesta.

Minä en ole se heikko lenkki, joka ystävän minulle uskomat salaisuudet paljastaisi. Kiitos muistojen jakamisesta ja monista kiintoisista tarinoista Kari.

Kuva: Maunulan kaupunginosan kotisivu: kaksi taiteilijaa Mediapajalla (2005). Maunulan kaupunginosan jutun Karin poismenosta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Melkein viisi vuotta osastonsihteerinä

Olen kohta viisi vuotta työskennellyt palkalla, joka hädin tuskin riittää tarjoamaan jokapäiväisen elantoni, ja tästä ajasta yli 2 ja puoli vuotta minut on tästä hyvästä erotettu perheestäni niin että näen pientä tyttöäni vain pari tuntia päivässä. Mielipiteistä minua rangaistaan, ja osaamiseni minun kannattaa piilottaa. Olen osastonsihteeri.

Olen katsonut Steve McQueenin elokuvaa "12 vuotta orjana", mikä ei minulta teatterilevityksessä onnistunut, sillä elokuvateollisuus on irronnut kulttuurista, eivätkä edes hyvät ja todistetusti merkittävät elokuvat pysy ohjelmistossa muutamaa viikkoa kauempaa, edes Oscar-voittajat. Mistä haiseva vastalause Bio Rexille.

Tietenkin elokuvan kuvaamilla henkilöillä kaikki asiat olivat erittäin paljon heikommin kuin minulla. Päähenkilöllä oli esimiehen sijaan omistaja, joka mielsi hänet ihmisen sijasta otukseksi. Mutta aihetta rinnastukseen se antoi. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup, ennen vapaa mies, kaapataan orjaksi, erotetaan perheestään, ja pian hänestä tulee orja, jolla on maine. Orja, joka ei suostu unohtamaan menneisyyttään, johon kuuluu nimi, perhe ja osaaminen, ja kuten kaikilla vapailla ihmisillä, omat katsantokannat. Mies, jota omistajan edustajana työnjohtaja rankaisee, kun hän ei osaa toimia etiikkansa vastaisesti, ja tehdä huonompaa jälkeä kuin osaisi.

Samastun Solomon Northupiin, mieheen, jolla on oma katsantokanta ja jonka on vaikea katsoa itseään peiliin, kun häntä vaaditaan tekemään työnsä huonommin kuin hän osaisi. Näin voi käydä palkallisessakin työssä 2000-luvun Suomessa. Niin on käynyt minulle.

Kriitikko tuomitsee kansan kärpäsiksi

Hesari laittaa Jukka Haurun yhden- ja Vesa Sirenin toisenlaisiin konsertteihin. Ja hyvä niin. Ei tekisi genreilleen oikeutta laitattaa genre-eksynyttä kärsimään. Bruckner ansaitsee korvat, jotka ovat sille avoimet, samoin vapaa jazz ja jopa Sunrise Avenue.

Samoin tulisi menetellä kirjojen ja elokuvienkin kohdalla. Ei Ilkka Remestä ja Volter Kilpeä pidä arvioida samoilla kriteereillä, kun ei voi. Miksi sitten samat maskulat arvostelevat niin louhimiehet, cameronit, spedet, sotilasfarssit, dokumentit, renoirit kuin roskatkin? Seurauksena on vain ylenkatse käyttötaidetta kohtaan ja klassikkojen linnoittuminen korkeakulttuuriseksi linnakkeeksi.

Nykykäytännössä miljoona kärpästä ovat tuomitut olemaan kärpäsiä. Ja hehän tietävät, että paska on hyvää.

Perheellisenä elämä on rikkaampaa

Vaellusvuosinani minulla oli harvoin tylsää, linnoituksessani minun ja pleikkarin. Kaverini olivat perheeni, ja läheisyyttäkin saa ajoittain, tosin aika kalliilla litrahinnalla. Rakkauksiakin sattui aika ajoin. Joskus nautin elämäkertoja muutaman oluen kera Väiskin nurmikolla, ajoittain juoksin Hännisen Harrin ohjelmilla kolmen tunnin maraton karkaamassa horisonttiin. Kissoista oli seuraa, ne hurisevat sängynlämmittimet.

Olisin varmaankin elänyt ihan suht tyytyväisenä niinkin. Baana- ja juoksukuntoni tosin pikku hiljaa rapistuessa harrastukseni olisivat saattaneet enemmän taas kallistua Elokuva-arkiston ja tsekkipubien ja ajoittaisten nyrkkeilyiltojen puolelle, Varmaankin vanhetessani ajatukseni olisivat aika ajoin saattaneet tasaisen enenevästi karkailla entä jos -puolelle.

En puhu kuin omasta puolestani, ja toki siinä on puolensa, että pesukonekulut voi jakaa, mutta yksinasuvana olin yhdessä merkittävässä suhteessa köyhä verrattuna aikuisempaan minääni: minulla ei ollut rakkautta, eikä näin ollen myöskään merkitystä. Sisältöä saattoi olla, muttei tarkoitusta.

Esimerkiksi politiikka ja muu aktivismi kyllä käy sisällöstä, mutta en osaa verrata, sillä en harrastanut niitä vaellusvuosinani. Työkin voi antaa sisältöä, tosin tyhjää joukkoa ei voi korvata toisella tyhjällä.

Oli niitä lyhyempiä ja enemmän lyhyitä rakkaussuhteita, mutta ei mitään tietoa ehdottomasta, kyseenalaistamattomasta, kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka saa vasta perheessä. Omaan itseen kohdistuvalle ehdottomalle rakkaudelle me olemme sokeita, sen ymmärtää vasta kun elämään ilmaantuu joku, jota ei voi muuta kuin itse rakastaa täysin määrättömästi, joka riisuu sinut vastarintasi aseista.

Mitä vikaa on uskomushoidoissa?

Mikä tahansa koululääketiedettä täydentävä hoito leimataan herkästi uskomushoidoksi. Mitä vikaa uskomushoidoissa sitten on, ihminen kun on fyysis-psyko-sosiaalinen kokonaisuus, ja siksi placebokin voi toimia?

Olen tieteellisellä tutkimuksella kehitetyn ja todennetun koululääketieteen kannattaja. Kannatan esimerkiksi ehdottomasti synnyttämistä valvotuissa, steriileissä olosuhteissa kivunlievityksen kera. Tiede ei kuitenkaan aina tyydyttävästi kykene antamaan vastauksia miksi-kysymyksiin, eikä se puhu elämänlaadusta, lohduttamisesta, peloista tai toivosta mitään. Silloin peliin astuvat taiteet ja muut tieteellisesti koeteltuja menetelmiä täydentävät inhimilliset aktiviteetit.

Aika usein "uskomuslääketieteen" pilkkakirvestä käyttävät samat tahot, jotka vieroksuvat uskontoja. Uskonnotkin täydentävät tieteellistä maailmanselitystä, eivät korvaa sitä, mikä tiedoksi annettakoon näille, ja aivan samoin tekevät akupunktio, vyöhyketerapia ja niin edelleen. 

Rationaalisuuden perään vannottaessa unohtuu se, että ihminen on kokonaisuus. Uskomuskriitikot suorittavat kartesiolaisen giljotiinin ihmisellemme, leikkaavat häneltä normit, kulttuurin, uskomukset: sanalla sanoen kaiken, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, sitä, mistä on kyse silloin kun eletään ihmisiksi, ei vain ihmisenä. Jos paheksutaan niin sanottuja uskomushoitoja, sitten aivan yhtä hyvin musiikin, kuvataiteen, kirjallisuuden, elokuvan ja teatterinkin voisi julistaa tarpeettomiksi. Ai niin, sitten voisi samantien kieltää toimintaterapiankin, joka muuten on psykoterapiassa yleisesti hyväksytty ja tehokas hoitomuoto. 

Vaihtoehtohoitojen - käytän mieluummin tätä termiä - paheksuminen on outoa myös nykyisessä työllisyystilanteessamme. Nyt kun yhä useamman pitäisi elättää itsensä yrittäjänä kun työpaikkoja ei ole, inhimillisesti ottaen näen ymmärrettävänä sen, että ihmiset myyvät palveluja, joille on kysyntää. Ja jos kerran suurin osa saa elinkeinonsa palveluista - joista suurin osa ei ansaitse tätä nimitystä, ollen eräänlaisia paariaelinkeinoja, kaiken maailman help deskit ja konsultit - niin vaihtoehtohoitojen antamisessahan on kyse nimenomaan palveluelinkeinoista, jotka työllistävät, ja siinä sivussa joku saattaa vähän saada lohtuakin, mieli rauhoittua ja olo rentoutua. Eiväthän ihmiset kampaajallekaan mene vain hiusmuotoiluun, vaan myös juttelemaan, saamaan päänahanhierontaa, kokonaisvaltaista huomiota. 

Sitä ei koululääketieteestä saa. Ei lääkärihoitajilla pääsääntöisesti ole sellaiseen aikaa, vartti per potilas. Onneksi ihania poikkeuksiakin sentään löytyy. 

Puolimatkankrouvissa Kurvissa

Päivittäin mennen tullen kävelen samoilla kulmilla kuin tuoreena ylioppilaana, melkein kohta 24 vuotta sitten kun menin suoraan ylioppilaskirjoituksista töihin Helsingin ulosottovirastoon. Nuo kulmat eivät ole juurikaan muuttuneet, mitä nyt ei enää sitä tupakkakauppaa siellä ja sitä itselleen vihaista nuhjuisenpuolista naista puhelinkopissa, jota ei enää ole, tai koko maailmalle. Sen kaupan omistaja on nyt varmaan 110. Olen kulkenut tuosta kohta neljännesvuosisadan kierroksen, mutta olenko kovin pitkälle päässyt?

Matkani toisenvaraisesta digitoijasta, kopistista ja lähetistä näennäisen itsenäiseksi lähetteidenkäsittelijäksi, kopistiksi ja tietojärjestelmäorjaksi on ollut mutkainen. Näihin mutkiin on mahtunut mielenkiintoisiakin vaiheita, kotimaan junamatkailua nuorten työpajoille, Sibelius-Akatemian pikkujouluissa urkuprofessorin yksityiskonserttia kuuntelemaan, palvelualojen fuksiristeilyä valvomaan, ei kukkona kanatarhassa saati tunkiolla, muuttoapumiehenä, maata kuokkimassa, kiipeilemässä Malminkartanon täyttömäellä ja näytättämässä klassikkoelokuvia poliiseilta pimennetyssä auditoriossa, Juhani Palmun näyttelyä purkamassa ja eräistä pikkujouluista Jascha Horensteinin Bruckneria kuuntelemaan ja punaviiniä maistelemaan.

Kun ylioppilaskirjoituksista menin siirtämään yksityisoikeudellisia asiakirjoja tietokonemuotoon, rahoittaakseni pääsykokeisiin valmistautumisen, en tiennyt, mikä minusta tulee isona. En olisi siitäkään huolimatta uskonut, etten ole tämän kauemmas päätynyt. Sosiologin tie on totisesti mutkainen, ja matkalla pitää pysähtyä poistamaan kiviä kengästä ainakin kerran.

Jalkani kuljettavat minua vielä suhteellisen ripeästi, toivottavasti vielä suunnilleen toiset 24 vuotta, näitä polkuja mä tallaan, muttei enempää enää tarvitse, tai joitain toisia.