Osallisuus, tai ainakin osallisuuden tunne on subjektiivinen oikeus ja ihmisoikeus: se, että ihminen voi kokea olevansa mielekäs osa ihmisyhteisöjä ja tekevänsä jotakin mielekästä ja hyödyllistä. Tosin tämän oikeuden toteutumatta jäämisestä on hankala ryhtyä panemaan ketään tilille. On siltikin tärkeää yrittää. Rakenteellisen väkivallan kyseenalaistaminen ja institutionalisoituneiden käytäntöjen murtaminen alkaa yksittäistapauksista, eikä se mistään muualta voikaan alkaa.
Jos esimerkiksi työllistyminen on mahdotonta siksi että työnhakija on täyttänyt 50 vuotta tai hän on "väärää" sukupuolta, tästä jokainen työnantaja on voitava vaatia tilille, ja tätä auttaa se, että rekrytointipäätösten perusteiden ja pätevyysvaatimusten tulee olla julkisia.
Jos nyt on käynyt niin onnellisesti että työpaikkaan kiinnittyminen on tapahtunut, se on toki hyvä osallisuuden alku, mutta ei mielekkyyden kokemus ihan työpaikan olemassaoloon palaudu. Minulla ei ole vertailukokemuksia muista kuin suomalaisista työyhteisöistä, mutta luulen positiivisen palautteen olevan täällä erittäin annosteltua. Jos työntekijä ei saa koskaan tunnustusta tekemisistään, tämä tappaa motivaation, innon ja palon, jolloin sitä tunnustusta lähdetään hakemaan muualta, kuten harrastuksista. Ihmisellä on tarve kokea olevansa jossakin hyvä, ja vielä edes joskus kuullakin se, että joku toinenkin on huomannut sinun tekevän hyvää työtä. Ilmaiseksi vinkiksi siis jokaiselle esimiesasemassa olevalle: kehu alaistasi edes joskus. Ja kyllä kollegoitakin saa kehua. Ei maksa mitään.
Jos kuitenkaan osallisuuden tarve ei tyydyty työn kautta, tällöin vaihtoehtoja ovat esimerkiksi yhdistystoiminta ja perhe, tai ehkä tarkemmin sanottuna mahdollisuus kiinnittyä subjektiivisesti läheiseksi koettuun primaariryhmään, jossa yksilö hyväksytään sellaisena kuin on ja jossa saa myös läheisyyttä. Perhe ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus siinä mielessä että kukaan, esimerkiksi valtio, voisi sellaisen taata, eikä jokainen perhettä edes halua. Joillekin kaveripiiri voi toimittaa perheen funktiota. Kuitenkin on tärkeää, että julkiset palvelut ja hyvinvointivaltion rakenteet tukevat mahdollisuutta perustaa perhe.
Tunnustuksen tarve on sitä tärkeämpi mitä vähemmän itse toiminnan sisältö tuottaa tyydytystä. Jos ihminen ei saa kykyjään käyttöön ja toteuttaa omia intressejään, tällöin käsitys omista kyvystä vähin erin rapautuu, ja itsetunnon rapautuessa rapautuvat kyvytkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste subjektiivinen oikeus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste subjektiivinen oikeus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 28. helmikuuta 2017
tiistai 13. joulukuuta 2016
Ulkoistamisyhteiskunta
Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.
Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.
Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.
Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.
Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.
Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.
Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?
Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.
Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.
Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.
Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.
Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.
Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.
Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.
Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?
Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.
Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.
perjantai 18. joulukuuta 2015
Lapsista yhteiskuntasopimuksen maksumiehiä
Miksi koululaisilla on subjektiivinen oikeus syyslomaan, hiihtolomaan, 2 viikon joululoma ja 2 ja 1/2 kuukauden kesäloma? Tästä tulee lomailua yli 3 kuukautta vuodessa, 13-14 viikkoa. Samanaikaisesti monilla - jotka saattavat olla vanhempia, näiden koululaisten vanhempia - ei ole oikeutta lomaan lainkaan.
Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.
Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.
Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.
38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.
Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?
Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.
Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.
Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.
Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.
38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.
Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?
Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.
maanantai 19. lokakuuta 2015
Lapsilisä on vain toimeentulevien subjektiivinen oikeus
Moni luulee, että lapsilisä olisi lapselle korvamerkattua, suojeltua ja subjektiivista tuloa. Kyllä se onkin, mutta ei niille, joiden vanhemmat ovat niin hyväkkäitä, että eivät tule toimeen palkallaan. Tämä ei koske vain peruspäivärahalla eläviä työttömiä, vaan asian tietävät myös esimerkiksi pääkaupunkiseudulla elävät siivoojat ja monet muut pienipalkkaiset, joiden euro ei riitä, vaan sitä pitää venyttää ensin asumistuella, sitten täydentävällä toimeentulotuella.
Onko lasten vika, jos heidän vanhempansa sattuvat asumaan paikassa, jossa heidän vanhempiensa palkkatulot eivät riitä kattamaan asumista? Tai: onko lasten vika, jos heidän vanhempansa eivät saa muuta työtä kuin jotakin sellaista, jota työnantajien edustajat eivät katso niin kovin (itseis)arvokkaaksi. Tai onko lapsien vika, jos heidän vanhempiensa tekemän työn tuottoa ei osata mitata? Siivoojat, lastentarhanhoitajat, myyjät noin esimerkiksi.
Näiden lasten vanhemmat sattuvat työskentelemään aloilla, jotka mahdollistavat toisten tulostenteon. Oikeastaan elämän, sillä mitä tulisi konsultoinnista tai markkinoinnista, jos edellisen viikon biojätteet kävelisivät ovella vastaan, ja lapset pitäisi ottaa mukaan töihin kun kukaan ei heistä huolehdi. Lisäksi näiden lasten vanhemmat sattuvat vielä huolehtimaan omistakin lapsistaan, joten he ovat todellisia (arjen) sankareita.
Ei tätä sankaruutta kuitenkaan huomaa tilipussista. Päinvastoin siitä rankaistaan, perimällä lapsilisää vastaava osuus toimeentulotuesta. Tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kokoomusnuoren lapsahdus, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen ei tulisi lisääntyä.
Subjektiiviset oikeudet eivät siis kuulu kaikille. Köyhimmille ei mitään, eikä tästä voi koskaan muistuttaa liikaa. Toki tämän tiesinkin, poikana sellaisella naisella, joka yritti elättää itseään milloin siivoojana, milloin kahvila-apulaisena, milloin muovisaumaajana Invalidiliiton työkeskuksessa, ja sosiaalipäivystyksen täydentävä toimeentulotuki oli säännöllisesti vieraanamme. Niin muodoin vieraili äitini tilillä myös lapsilisä, mutta vierailuksi tämä tahtoi jäädä.
Kiitos kahdesti subjektiivisen lapsilisän puolesta nälkälakkoillut Pekka Elonheimo muistuttamisesta, ja sitkeydestä! Kiitos myös kansanedustaja Katja Hänninen (Vas.), joka on nostanut asian lakialoitteeksi.
Onko lasten vika, jos heidän vanhempansa sattuvat asumaan paikassa, jossa heidän vanhempiensa palkkatulot eivät riitä kattamaan asumista? Tai: onko lasten vika, jos heidän vanhempansa eivät saa muuta työtä kuin jotakin sellaista, jota työnantajien edustajat eivät katso niin kovin (itseis)arvokkaaksi. Tai onko lapsien vika, jos heidän vanhempiensa tekemän työn tuottoa ei osata mitata? Siivoojat, lastentarhanhoitajat, myyjät noin esimerkiksi.
Näiden lasten vanhemmat sattuvat työskentelemään aloilla, jotka mahdollistavat toisten tulostenteon. Oikeastaan elämän, sillä mitä tulisi konsultoinnista tai markkinoinnista, jos edellisen viikon biojätteet kävelisivät ovella vastaan, ja lapset pitäisi ottaa mukaan töihin kun kukaan ei heistä huolehdi. Lisäksi näiden lasten vanhemmat sattuvat vielä huolehtimaan omistakin lapsistaan, joten he ovat todellisia (arjen) sankareita.
Ei tätä sankaruutta kuitenkaan huomaa tilipussista. Päinvastoin siitä rankaistaan, perimällä lapsilisää vastaava osuus toimeentulotuesta. Tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kokoomusnuoren lapsahdus, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen ei tulisi lisääntyä.
Subjektiiviset oikeudet eivät siis kuulu kaikille. Köyhimmille ei mitään, eikä tästä voi koskaan muistuttaa liikaa. Toki tämän tiesinkin, poikana sellaisella naisella, joka yritti elättää itseään milloin siivoojana, milloin kahvila-apulaisena, milloin muovisaumaajana Invalidiliiton työkeskuksessa, ja sosiaalipäivystyksen täydentävä toimeentulotuki oli säännöllisesti vieraanamme. Niin muodoin vieraili äitini tilillä myös lapsilisä, mutta vierailuksi tämä tahtoi jäädä.
Kiitos kahdesti subjektiivisen lapsilisän puolesta nälkälakkoillut Pekka Elonheimo muistuttamisesta, ja sitkeydestä! Kiitos myös kansanedustaja Katja Hänninen (Vas.), joka on nostanut asian lakialoitteeksi.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä
Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.
Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.
Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.
Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.
Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.
Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.
Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.
Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.
Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.
Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.
Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.
Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.
Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.
Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.
Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.
Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.
Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.
perjantai 4. syyskuuta 2015
Työajan solidaarisuusvaade
Miksi hallituksen/EK:n oli tarkoitus työaikoja pidentämällä rangaista kaikkia sektoreita vientiteollisuuden huonosta johtamisesta, hintakilpailukyvystä ja innovoinnista? Kyse taitaa olla solidaarisuusvaateesta, jottei ainoastaan liukuhihnatyöntekijöiden tarvitsisi kärsiä heikosta johtamisesta, eikä lisääntynyt lastensuojelun asiakkuus ja lisääntyvä lastenpsykiatrinen asiakkuus olisi vain teollisuustyöntekijöiden lapsien "etuoikeus," eikä vain muutenkin jo kutistuneen liukuhihnateollisuuden työntekijöiden pitäisi ainoana sektorina kärsiä teollisuuden heikentyneeksi sanotusta kilpailukyvystä.
Reiluuden nimissä sitten myös muiden kuin teollisuustyöntekijöiden pitäisi saada kärsiä huonosta johtamisesta, mitä muuten jo tapahtuukin. Tämä ei ole mikään ihme, julkisesta hallinnostakin kun on tullut tuotantolaitos teollisuuden huonoine puolineen (johtaminen, tuloksellisuuden kvartaalikatsaukset, missiot, visiot ja raportoinnit), mutta siltikään sen tuottama tulos ei edelleenkään kelpaa yhteiskunnalliseen tuloslaskentaan.
Ehkä työajanpidennysajatuksen taustalla oli se, että kaikki muut sektorit ovat vientiteollisuuden apusektoreita ja sen tuloksenteon mahdollistajia, joten sikäli oli ihan loogista ajatella, että lastentarhanopettajia piti säilyttää päiväkodeissa kauemmin, jotta niihin sullotut vientiteollisuuden työntekijöiden lapset eivät jäisi heitteille, eiväkä myöskään heitteille jäisi esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijöiden lapset. Lastenpsykiatriassahan potilasmäärät ovat ekspontentiaalisesti kasvaneet jo ennen työajanpidennysaikomuksiakin, mikä kertonee perheiden ongelmista.
Jos niitä ongelmia aiotaan tuottaa lisää nostamalla päivähoitomaksuja, purkamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus ja työpäivää pidentämällä lyhentää vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, on tietysti ihan loogista sulloa niitä työtunteja myös psykiatreille, sosiaalityöntekijöille, psykologeille ja osastonsihteereille, jotka täten hukutetaan kasvavaan ongelmasumaan. Samaten opettajille. Jonnekinhan ne lapset pitää sulloa, ja vaikkei koulupäivä pitenisikään, niin taatusti lisääntyvät opettajien Wilma- ja oirekartoituskirjaukset lisääntyneiden heitteillejättöjen myötä.
Sitten on tietysti myös ihan loogista pidentää kirjastojen ja uimahallien henkilökunnan työaikaa, kun samanaikaisesti lyhennetään heidän työpaikkojensa aukioloaikoja.
Voi v, sanon minä, mitä logiikkaa. Yksi käsi antaa, toinen ottaa.
Reiluuden nimissä sitten myös muiden kuin teollisuustyöntekijöiden pitäisi saada kärsiä huonosta johtamisesta, mitä muuten jo tapahtuukin. Tämä ei ole mikään ihme, julkisesta hallinnostakin kun on tullut tuotantolaitos teollisuuden huonoine puolineen (johtaminen, tuloksellisuuden kvartaalikatsaukset, missiot, visiot ja raportoinnit), mutta siltikään sen tuottama tulos ei edelleenkään kelpaa yhteiskunnalliseen tuloslaskentaan.
Ehkä työajanpidennysajatuksen taustalla oli se, että kaikki muut sektorit ovat vientiteollisuuden apusektoreita ja sen tuloksenteon mahdollistajia, joten sikäli oli ihan loogista ajatella, että lastentarhanopettajia piti säilyttää päiväkodeissa kauemmin, jotta niihin sullotut vientiteollisuuden työntekijöiden lapset eivät jäisi heitteille, eiväkä myöskään heitteille jäisi esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijöiden lapset. Lastenpsykiatriassahan potilasmäärät ovat ekspontentiaalisesti kasvaneet jo ennen työajanpidennysaikomuksiakin, mikä kertonee perheiden ongelmista.
Jos niitä ongelmia aiotaan tuottaa lisää nostamalla päivähoitomaksuja, purkamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus ja työpäivää pidentämällä lyhentää vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, on tietysti ihan loogista sulloa niitä työtunteja myös psykiatreille, sosiaalityöntekijöille, psykologeille ja osastonsihteereille, jotka täten hukutetaan kasvavaan ongelmasumaan. Samaten opettajille. Jonnekinhan ne lapset pitää sulloa, ja vaikkei koulupäivä pitenisikään, niin taatusti lisääntyvät opettajien Wilma- ja oirekartoituskirjaukset lisääntyneiden heitteillejättöjen myötä.
Sitten on tietysti myös ihan loogista pidentää kirjastojen ja uimahallien henkilökunnan työaikaa, kun samanaikaisesti lyhennetään heidän työpaikkojensa aukioloaikoja.
Voi v, sanon minä, mitä logiikkaa. Yksi käsi antaa, toinen ottaa.
lauantai 29. elokuuta 2015
Päivähoidon heikennys vaikeuttaa työntekoa
Kun sektorituhoajaministeri Grahn-Laasonen vakuutti, että subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ei oikeastaan ole mikään vakava heikennys perheiden arkeen, tilannetta pitää tarkastella lähemmin. Toki, jos saisin virallisen tekosyyn - oli sitten lopputilin saaminen tai yllättävä perheenlisäys - ottaa Elsan pois päivähoidosta - jonka laatuun vaikken välttämättä päivähoitoon tarkoitettujen rakennusten sisäilman laatuun luotan kuin muuriin - niin toki tekisin sen. Tyttöni on vielä sen verran pieni.
Jos oikeistohallitus kerran on niin huolissaan taloutemme kantokyvystä, sen luulisi kohentuvan tekemällä työnteosta kannattavampaa. Tämä tekee siitä yksiselitteisesti mahdottomampaa. Päivähoidon subjektiivisuudesta luopuminen tarkoittaa sitä, että työn vastaanottamisen kynnystä nostetaan, keikkatyön tekemistä vaikeutetaan ja työssäkäymisen kannattavuutta yleensäkin madalletaan.
Jos joku ei tiedä, mitä on keikkatyö, se on sellaista työtä, jonne kutsu voi tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla, jota voidaan joutua mennä suorittamaan milloin minnekin ja milloin milloinkin. Jos ei satu sopimaan osa-aikaisen päivähoitoaikataulun kanssa, jäävät niin työkokemukset kuin verotulotkin hankkimatta. Eivätkä keikkatyöläiset kaikki ole mitään hippejä, mikä tiedoksi ilmoitettakoon: heitä on siivoojissa, tarjoilijoissa, myyjissä, ties millä sektoreilla. Teollisuudessakin, juuri siellä, jonka pitäisi olla suunnilleen se ainoa ammatillinen sektori, josta SSS-miehet muistavat kuulleensa 35 vuotta sitten.
Aikamoiseksi säätämiseksi menee työnhakeminen, jos yksien päiväunien aikana se pitäisi hoitaa. Toki tämä on teoriaa, työnhakeminen, onhan työllistyminen muutenkin jo miltei mahdotonta ilman että sitä vielä tehtäisiin mahdottomaksi, puhumattakaan siitä, että tarjottava päivähoitopaikka soveltuisi mitenkään yllättävästi työllistyvän logistiikkaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisen myötä useampi tulee siihen johtopäätökseen, että työnteko ei kannata, sen paremmin koko- kuin osa-aikainenkaan.
Työntekoa pitäisi siis kannustaa. Nyt tarjotaan vieläkin huonompaa kuin keppiä porkkanan sijaan. Lisäksi kaavaillut päivähoitomaksun nostot tipauttavat monet, etenkin yksinhuoltajat ja suurista työmatkakuluista kärsivät matalapalkkalaiset kannustinloukkuun. Jo nykymatematiikallakin kannattavuus on niin sun näin, jopa korkeakoulutetulla, tosin alipalkkaisen työn perään sukkuloivalla, kahden huoltajan perheessä, jossa päivähoitomaksu on automaattisesti se ylin. Työ kannattaa oikeastaan vain eläkekertymää ja luottokelpoisuutta silmälläpitäen, muuten se on rahallisesti plus miinus nolla. Päivähoitomaksujen nostaminen tipauttaa kannattavuusluokituksen miinuksen puolelle.
Tässä en tietenkään aloitakaan sanomaan mitään mahdollisista ennaltaehkäisevistä sosiaalisista syistä, sillä ennaltaehkäisevyys ei kuulu tämän hallituksen ohjelmaan. Enkä siitä, että nämä toisten sektoreiden tuloksentekoa mahdollistavat sektorit ovat epäseksikkäitä ja naisvaltaisia, ja kärsivät aina eniten. Ja heidän mukanaan kaikki.
Uutisen tästä katastrofaalisen surkeasta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
Jos oikeistohallitus kerran on niin huolissaan taloutemme kantokyvystä, sen luulisi kohentuvan tekemällä työnteosta kannattavampaa. Tämä tekee siitä yksiselitteisesti mahdottomampaa. Päivähoidon subjektiivisuudesta luopuminen tarkoittaa sitä, että työn vastaanottamisen kynnystä nostetaan, keikkatyön tekemistä vaikeutetaan ja työssäkäymisen kannattavuutta yleensäkin madalletaan.
Jos joku ei tiedä, mitä on keikkatyö, se on sellaista työtä, jonne kutsu voi tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla, jota voidaan joutua mennä suorittamaan milloin minnekin ja milloin milloinkin. Jos ei satu sopimaan osa-aikaisen päivähoitoaikataulun kanssa, jäävät niin työkokemukset kuin verotulotkin hankkimatta. Eivätkä keikkatyöläiset kaikki ole mitään hippejä, mikä tiedoksi ilmoitettakoon: heitä on siivoojissa, tarjoilijoissa, myyjissä, ties millä sektoreilla. Teollisuudessakin, juuri siellä, jonka pitäisi olla suunnilleen se ainoa ammatillinen sektori, josta SSS-miehet muistavat kuulleensa 35 vuotta sitten.
Aikamoiseksi säätämiseksi menee työnhakeminen, jos yksien päiväunien aikana se pitäisi hoitaa. Toki tämä on teoriaa, työnhakeminen, onhan työllistyminen muutenkin jo miltei mahdotonta ilman että sitä vielä tehtäisiin mahdottomaksi, puhumattakaan siitä, että tarjottava päivähoitopaikka soveltuisi mitenkään yllättävästi työllistyvän logistiikkaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisen myötä useampi tulee siihen johtopäätökseen, että työnteko ei kannata, sen paremmin koko- kuin osa-aikainenkaan.
Työntekoa pitäisi siis kannustaa. Nyt tarjotaan vieläkin huonompaa kuin keppiä porkkanan sijaan. Lisäksi kaavaillut päivähoitomaksun nostot tipauttavat monet, etenkin yksinhuoltajat ja suurista työmatkakuluista kärsivät matalapalkkalaiset kannustinloukkuun. Jo nykymatematiikallakin kannattavuus on niin sun näin, jopa korkeakoulutetulla, tosin alipalkkaisen työn perään sukkuloivalla, kahden huoltajan perheessä, jossa päivähoitomaksu on automaattisesti se ylin. Työ kannattaa oikeastaan vain eläkekertymää ja luottokelpoisuutta silmälläpitäen, muuten se on rahallisesti plus miinus nolla. Päivähoitomaksujen nostaminen tipauttaa kannattavuusluokituksen miinuksen puolelle.
Tässä en tietenkään aloitakaan sanomaan mitään mahdollisista ennaltaehkäisevistä sosiaalisista syistä, sillä ennaltaehkäisevyys ei kuulu tämän hallituksen ohjelmaan. Enkä siitä, että nämä toisten sektoreiden tuloksentekoa mahdollistavat sektorit ovat epäseksikkäitä ja naisvaltaisia, ja kärsivät aina eniten. Ja heidän mukanaan kaikki.
keskiviikko 24. kesäkuuta 2015
Lomaton loma
Pienyrittäjällä ei tunnetusti ole varaa vuosilomaan, sillä yrittäjän ansaintalogiikan mukaan jokainen päivä, jota ei vietetä tuloksenteossa, on pois tuloksesta, vaikka se vietettäisiin opiskelemalla jotain työssä hyödynnettävää taitoa. Toinen ryhmä, jolla tähän ei ole varaa, ovat pätkätyöläiset.
Minä sain nautittavakseni ensimmäistä kertaa elämässäni viikkoa pidemmän yhtäjaksoisen kesäloman 40-vuotiaana, Aina sitä aiemmin, pätkätyöläisenä olin pakotettu ottamaan vuosilomani rahana. Rahalla pystyin ostamaan itselleni oikeuden olla olemassa myös sen hyvin todennäköisesti koittavan pätkän, joka sijaitsi silloisen ja toivottavasti seuraavan pätkätyön välissä. Nämä pätkät ja siis lomaton lomani jäivät yleensä muutamien viikkojen mittaisiksi, siis niin aikoina kun vielä sai työtä. Jos pitää valita vuokranmaksun ja lomailun välillä, vuokranmaksu voittaa suunnilleen 30-0.
Moni luulee vuosilomaoikeutta subjektiiviseksi. Oikeus voi ollakin, mutta tosiasiallinen vuosiloma ei. Pätkätyöläisen lomaton vuosiloma, jolloin yritetään venyttää edellisen työsuhteen lomarahoja seuraavan työsuhteen alkuun saakka, ei ole kadehtimisen arvoinen olotila. Tämän tietää jokainen aina yhdeksi lukuvuodeksi kerrallaan palkattava opettaja, joiden vuosilomia usein kadehditaan.
Kaikkein kehnoimmassa tilanteessa kuitenkin ovat työttömät. Heidän kohdallaan on pilkantekoa laskeskella sitä, ollako varaa lomaan vai ei, saati lomailuun, kun siihen ei ole edes oikeutta.
Minä sain nautittavakseni ensimmäistä kertaa elämässäni viikkoa pidemmän yhtäjaksoisen kesäloman 40-vuotiaana, Aina sitä aiemmin, pätkätyöläisenä olin pakotettu ottamaan vuosilomani rahana. Rahalla pystyin ostamaan itselleni oikeuden olla olemassa myös sen hyvin todennäköisesti koittavan pätkän, joka sijaitsi silloisen ja toivottavasti seuraavan pätkätyön välissä. Nämä pätkät ja siis lomaton lomani jäivät yleensä muutamien viikkojen mittaisiksi, siis niin aikoina kun vielä sai työtä. Jos pitää valita vuokranmaksun ja lomailun välillä, vuokranmaksu voittaa suunnilleen 30-0.
Moni luulee vuosilomaoikeutta subjektiiviseksi. Oikeus voi ollakin, mutta tosiasiallinen vuosiloma ei. Pätkätyöläisen lomaton vuosiloma, jolloin yritetään venyttää edellisen työsuhteen lomarahoja seuraavan työsuhteen alkuun saakka, ei ole kadehtimisen arvoinen olotila. Tämän tietää jokainen aina yhdeksi lukuvuodeksi kerrallaan palkattava opettaja, joiden vuosilomia usein kadehditaan.
Kaikkein kehnoimmassa tilanteessa kuitenkin ovat työttömät. Heidän kohdallaan on pilkantekoa laskeskella sitä, ollako varaa lomaan vai ei, saati lomailuun, kun siihen ei ole edes oikeutta.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Puoli tuntia yhden minuutin tähden
Tänä aamuna poikani kysyi minulta, miksei hän voi mennä esikouluun - joka sijaitsee noin 3 km vastakkaisella suunnalla kuin Porvoon bussiasema - potkulaudalla, kuten hän oli tehnyt viime keväänä toisinaan päiväkotimatkoilla. Ikävänä velvollisuutenani - sehän on isien ja äitien hommaa, elämän karvaiden reunaehtojen osoittaminen - oli opettaa hänelle elämän tosiasioita: on olemassa semmoinen juttu kuin bussiaikataulut, ja kustannuspaikkaani kulkee busseja vain kaksi kertaa tunnissa.
Jos myöhästyn bussista minuutinkin, se tarkoittaa puolen tunnin viivästymistä työpäiväni alkamisessa. Pitää kulkea siis nopeimmalla saatavissa olevalla tavalla, dvs. kolmivaihteisella, hajoamispisteessä olevalla polkupyörällä, josta kuuluu sellainen pauke, että pakkarilla istuva poikanikin on sen noteerannut.
Työaika on nollasummapeliä: joskus lusimatta jäänyt puoli tuntia pitää sitten lusia joskus toiste. Selitin pojalleni, että jos myöhästyn yhdestä bussista, tämä tarkoittaisi sitä, että voin hakea hänet puoli tuntia myöhemmin iltapäivällä. Enkä voi, sillä esikoulu menee viideltä kiinni, jolloin puoli tuntia ikään kuin katoaa jonnekin, puff.
Jos ei aine voi kadota minnekään, aika voi. Einstein oli väärässä. Tai ei ollutkaan: kyllä se puoli tuntia jossakin vaiheessa vastaan irvistelee.
Sukkuloivan vanhemman hikisestä logistiikasta on sankaruus kaukana. Jos vien poikani esikouluun heti seitsemäksi ovien avautuessa, ehdin hyvällä tuurilla juuri ja juuri siihen aikaisempaan Pasilan bussiin, jos pyöräilen mutkat suoriksi, ja optimisuorituksella olen töissä tunti ja 10 minuuttia esikoulun oven sulkemisen jälkeen. Siitäkin ajasta valuu keskimäärin 12 minuuttia Koskelantien aamuruuhkiin.
Iltapäivällä, kun lähden kotiin bussilla, jonka arvioitu välilaskeutumisaika Pasilassa on 15.28 (käytännössä se on yleensä myöhästynyt Kamppi-Pasila -välillä vain noin 3-4 minuuttia), ehdin Porvooseen juuri puoli viideksi, jolloin olen Veckjärvellä noin 15-20 vajaa viideltä. Pojalleni tästä kertyi melkein 10 tunnin päivä nauttien subjektiivista oikeutta, isälle taas tunnin vajaa työpäivä nauttimassa subjektiivista velvoitetta.
Sankariudesta siis viis, mutta kertoisiko joku, millaisilla keinoilla aamuruuhkia Koskelantiellä voitaisiin vähentää? Koskelantiehän on sellainen paljon puhuttu kaupunkibulevardi.
Jos myöhästyn bussista minuutinkin, se tarkoittaa puolen tunnin viivästymistä työpäiväni alkamisessa. Pitää kulkea siis nopeimmalla saatavissa olevalla tavalla, dvs. kolmivaihteisella, hajoamispisteessä olevalla polkupyörällä, josta kuuluu sellainen pauke, että pakkarilla istuva poikanikin on sen noteerannut.
Työaika on nollasummapeliä: joskus lusimatta jäänyt puoli tuntia pitää sitten lusia joskus toiste. Selitin pojalleni, että jos myöhästyn yhdestä bussista, tämä tarkoittaisi sitä, että voin hakea hänet puoli tuntia myöhemmin iltapäivällä. Enkä voi, sillä esikoulu menee viideltä kiinni, jolloin puoli tuntia ikään kuin katoaa jonnekin, puff.
Jos ei aine voi kadota minnekään, aika voi. Einstein oli väärässä. Tai ei ollutkaan: kyllä se puoli tuntia jossakin vaiheessa vastaan irvistelee.
Sukkuloivan vanhemman hikisestä logistiikasta on sankaruus kaukana. Jos vien poikani esikouluun heti seitsemäksi ovien avautuessa, ehdin hyvällä tuurilla juuri ja juuri siihen aikaisempaan Pasilan bussiin, jos pyöräilen mutkat suoriksi, ja optimisuorituksella olen töissä tunti ja 10 minuuttia esikoulun oven sulkemisen jälkeen. Siitäkin ajasta valuu keskimäärin 12 minuuttia Koskelantien aamuruuhkiin.
Iltapäivällä, kun lähden kotiin bussilla, jonka arvioitu välilaskeutumisaika Pasilassa on 15.28 (käytännössä se on yleensä myöhästynyt Kamppi-Pasila -välillä vain noin 3-4 minuuttia), ehdin Porvooseen juuri puoli viideksi, jolloin olen Veckjärvellä noin 15-20 vajaa viideltä. Pojalleni tästä kertyi melkein 10 tunnin päivä nauttien subjektiivista oikeutta, isälle taas tunnin vajaa työpäivä nauttimassa subjektiivista velvoitetta.
Sankariudesta siis viis, mutta kertoisiko joku, millaisilla keinoilla aamuruuhkia Koskelantiellä voitaisiin vähentää? Koskelantiehän on sellainen paljon puhuttu kaupunkibulevardi.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Päiväkoti ei voi tavoitella voittoa
Eilisaamun Hesarissa äiti kertoo lapsensa saaneen potkut yksityisestä päiväkodista häiriökäyttäytymisen takia. Tämän linkin jakamisesta sikisi Facebookissa tiivis keskustelu, joka sai ideologisia sävyjä.
Voitontavoittelu ja kustannusten leikkaaminen ei sovi peruspalveluihin, joihin on subjektiivinen oikeus. On sitäpaitsi julmaa pudottaa jo lapsena turvaverkkojen ulkopuolelle. Toki rauhallisilla lapsilla ja päiväkodin henkilökunnallakin on oikeus koskemattomuuteen, mutta tämä pitää taata antamalla lisäaikuisia päiväkotiin ja poistamalla lapsipsykiatrian lähetteet. Ei näin.
Allaolevassa keskustelussa olen varustanut sitaatein kokoomuslaisen tuttavani puheenvuorot, ja omani kursiivilla.
"Poliittinen vasemmisto pitää subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta kiinni "kynsin ja hampain". Mm. tästä syystä Helsingissä on jatkuvasti pulaa päivähoitopaikoista. Tulottomat työmarkkinoiden ulkopuolella olevat vanhemmat vievät lapsensa päivähoitoon ja maksavat siitä n. 30 e/kk/lapsi, lopun noin 1.000 e/kk/lapsi maksavat töissäkäyvät veronmaksajat. Pienituloiset palkansasaajat ohjataan viemään lapsensa yksityiseen päivähoitoon ja maksamaan siitä 300 - 500 e/kk/lapsi (ja Kela maksaa loput). Tämä on iso raha palkansaajalle, jonka nettotulot jäävät alle 2.000 e/kk. Kommunistien, SDP:n ja vihreiden mielestä tämä on oikeudenmukaista, minun mielestäni ei ole !"
Tottakai niillä toisilla lapsilla on oikeus esim. koskemattomuuteen, ja itse asiassa henkilökunnallakin on. Ratkaisuja ovat erityinen tuki tai yksityinen perhepäivähoito tai korotettu kotihoidon tuki, ja tällainen voittoa tavoitteleva taho ei erityistä tukea järjestä, koska se maksaa.
Subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa on kyse ennaltaehkäisevästä lastensuojelutoimesta monessakin tapauksessa. Uskoisin, että vanhemmat ovat parhaita asiantuntijoita, onko heidän lapselleen parasta olla kotona, puolipäivä- vai kokopäivähoidossa. Vai eikö Kokoomus enää olekaan sitä mieltä, että ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita, ainakaan työttömät?
"Eiköhän yksityisen sektorin palvelutoiminnan lähtökohtana ole kuitenkin kannattavuus? Eikä ole oikein, että että tavallisia perheitä ohjataan yksityisiin palveluihin ilman kunnallista vaihtoehtoa. Päivähoidon tärkein tehtävä ei ole ennaltaehkäisevä lastensuojelu vaan lapsiperheiden vanhempien töissäkäynnin mahdollistaminen."
Muuten olen ihan samaa mieltä, mutta ennaltaehkäisy kannattaa muuallakin kuin päivähoidossa. Sillä säästää pitkän pennin. Tämän argumentin luulisi kelpaavan Kokoomukselle?
Joten ilmeisesti olisitkin valmis panostamaan kunnalliseen päivähoitoon, jottei heikossa asemassa olevien perheiden/perheiden, joissa on erityislapsi, tarvitsisi "tipahtaa" yksityisen vaihtoehdon varaan, joka nyt tässä tapauksessa on huonompi?
Voitontavoittelu ja kustannusten leikkaaminen ei sovi peruspalveluihin, joihin on subjektiivinen oikeus. On sitäpaitsi julmaa pudottaa jo lapsena turvaverkkojen ulkopuolelle. Toki rauhallisilla lapsilla ja päiväkodin henkilökunnallakin on oikeus koskemattomuuteen, mutta tämä pitää taata antamalla lisäaikuisia päiväkotiin ja poistamalla lapsipsykiatrian lähetteet. Ei näin.
Allaolevassa keskustelussa olen varustanut sitaatein kokoomuslaisen tuttavani puheenvuorot, ja omani kursiivilla.
"Poliittinen vasemmisto pitää subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta kiinni "kynsin ja hampain". Mm. tästä syystä Helsingissä on jatkuvasti pulaa päivähoitopaikoista. Tulottomat työmarkkinoiden ulkopuolella olevat vanhemmat vievät lapsensa päivähoitoon ja maksavat siitä n. 30 e/kk/lapsi, lopun noin 1.000 e/kk/lapsi maksavat töissäkäyvät veronmaksajat. Pienituloiset palkansasaajat ohjataan viemään lapsensa yksityiseen päivähoitoon ja maksamaan siitä 300 - 500 e/kk/lapsi (ja Kela maksaa loput). Tämä on iso raha palkansaajalle, jonka nettotulot jäävät alle 2.000 e/kk. Kommunistien, SDP:n ja vihreiden mielestä tämä on oikeudenmukaista, minun mielestäni ei ole !"
Tottakai niillä toisilla lapsilla on oikeus esim. koskemattomuuteen, ja itse asiassa henkilökunnallakin on. Ratkaisuja ovat erityinen tuki tai yksityinen perhepäivähoito tai korotettu kotihoidon tuki, ja tällainen voittoa tavoitteleva taho ei erityistä tukea järjestä, koska se maksaa.
Subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa on kyse ennaltaehkäisevästä lastensuojelutoimesta monessakin tapauksessa. Uskoisin, että vanhemmat ovat parhaita asiantuntijoita, onko heidän lapselleen parasta olla kotona, puolipäivä- vai kokopäivähoidossa. Vai eikö Kokoomus enää olekaan sitä mieltä, että ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita, ainakaan työttömät?
"Eiköhän yksityisen sektorin palvelutoiminnan lähtökohtana ole kuitenkin kannattavuus? Eikä ole oikein, että että tavallisia perheitä ohjataan yksityisiin palveluihin ilman kunnallista vaihtoehtoa. Päivähoidon tärkein tehtävä ei ole ennaltaehkäisevä lastensuojelu vaan lapsiperheiden vanhempien töissäkäynnin mahdollistaminen."
Muuten olen ihan samaa mieltä, mutta ennaltaehkäisy kannattaa muuallakin kuin päivähoidossa. Sillä säästää pitkän pennin. Tämän argumentin luulisi kelpaavan Kokoomukselle?
Joten ilmeisesti olisitkin valmis panostamaan kunnalliseen päivähoitoon, jottei heikossa asemassa olevien perheiden/perheiden, joissa on erityislapsi, tarvitsisi "tipahtaa" yksityisen vaihtoehdon varaan, joka nyt tässä tapauksessa on huonompi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)