Kenestä Helsingin pormestari?

Paavo Arhinmäki on kokenut kunnallispoliitikko, helposti lähestyttävä ja tunnetusti viheralueiden puolella. Paavo olisi kuin tehty pormestariksi; tosin tämä manööveri edellyttäisi Vasemmiston nousemista ykköseksi, mikä ei kyllä tapahdu ainakaan näissä vaaleissa. 

Anni Sinnemäki voi edustaa tyypillistä Vihreiden kannattajaa, mutta viimeksi nähtiin miten käy kun panostaa väärään hevoseen. Vihreiden kannattaa miettiä, haluavatko oikeasti Stadin ykkösiksi ja aktualisoida potentiaalista kannatusta. Mutta kai heillä on oikeus ampua itseään jalkaan. Anni on varmaan ihan hyvä tyyppi, mutta kun sen tietävät vain hänet tuntevat. Hänellä on ollut epäkiitollisena tehtävänä toimia Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen tuulenhalkojana monien pääkaupungin luonnosta huolestuneiden silmissä, tai jos ei sellaisena niin ainakin tuulettimena. Ja kaikki tietävät, mikä tuulettimeen tarttuu. Sen tietää myös Sinnemäen edeltäjä kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana eli Pekka Sauri. 

Vihreillä hyvä ehdokas olisikin juuri esimerkiksi Pekka Sauri. Saurilla oli sen verran rotia että hän joskus kävi keskeyttelemässä työmaita (kerran minulle ystävä soitti, että Laaksossa oli kauhakuormaajia. Kuiskasin tästä vieressä istuvalle Heidi Hautalalle, joka soitti Saurille, joka hääti kauhakuormaajat). 

Sanna Vesikansan tunnen opiskeluajoilta. Hän osaa positiivisella tavalla yhdistää saman päämäärän taakse, osaa luoda hengen että kyllä me tää hoidetaan. Sanna on myös puolustanut Keskuspuistoa. Mari Puoskari olisi hyvä musta hevonen. Mari oli erinomainen kaupunkisuunnittelulautakuntalainen, joka kävi aikanaan melkein kaikissa kaavoituskohteissa ja vastasi kuntalaisten yhteydenottoihin. Kokomustilla Piha ei huonommasta päästä. Tai Matti Niiranen. Demarit maalasivat jo itsensä nurkkaan sitoutumalla Razmyariin, joka on luonnonystävän ikuisella mustalla listalla Pirkkolan-tötöilystään.

Utopiassa, jossa pormestariksi voitaisiin valita ehdokas edustamansa listan äänimäärästä riippumatta, kannattaisin kuitenkin äärimmäisen työteliästä ja lahjomatonta Yrjö Hakasta pormestariksi. 

Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 

Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 

Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 

Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita. 

Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.

Työpaikkoja kannattaisi luoda velaksi

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäen mukaan maksettavien työttömyyskorvauksien määrä on miltei sama kuin valtionvelan määrä.

Hän on valitettavasti oikeassa. Kun ansio- ja peruspäivärahaa maksettiin vuonna 2014 yhteensä 4760 miljoonaa euroa, niin saman vuoden valtion lainanotto oli 5370 miljoonaa euroa. Tästä tulee työttömiä kohti maksettuna keskimäärin (työttömiä "työnhakijoita" elokuussa 2014 oli 197 000, mistä työttömien määrä lienee edelleen lisääntynyt) 2013 euroa.

Mitä johtopäätöksiä tästä voi tehdä? Ainakin sen, että työttömyys on suuri yhteiskunnallinen kestävyysongelma, ja tämän päätelmän voi tehdä ilman että korrelaatio olisi samantyyppinen kuin t & k - määrärahojen ja kuristumiskuolemien välinen.

Johtopäätöksen ei pidä olla tilastojen siivoaminen työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, joista ei kukaan työllisty, vaan sen sijaan - enhän antanut kellekään pahaa ideaa? - tästä pitäisi seurata politiikkasuositus, jossa uusien työpaikkojen luominen ymmärrettäisiin ihan oikeasti kannattavaksi, vaikka sitten olisivat tyhjäntoimittajiakin täydellä kuukausipalkalla.

Ei tarvitse olla vasemmistolainen huomatakseen, että työpaikkojen luominen on kannattava investointi. Maksaisi nimittäin varmaankin enemmän kuin itsensä takaisin, vaikka sitten se valtionvelka pitäisikin ottaa näiden työpaikkojen luomiseksi, ja varaa olisi vieläkin enempään, vaikka käyttää koko 5370 miljoonaa. Sitäpaitsi työttömäthän ovat maksaneet ainakin osan työttömyyskorvauksistaan työttömyysvakuutusmaksuina ja ammattiliittojen jäsenmaksuina, joten ei koko summaa tarvitsisi valtion pussista maksaa.

Lisääntynyt kulutuskysyntä lisäisi palvelutuotantoa, asunnot menisivät kaupaksi, terveydenhoitomenot tipahtaisivat ja lisäksi päästäisiin kaikenlaisista työttömyysalennuksista. Ja monilla niistä, jotka sairastaisivat, olisi varaa hankkia terveyspalvelunsa yksityisesti, mikä varmaan kelpaisi porvaristollekin.

Neuvostoliitossahan vallitsi tunnetusti täys"työllisyys". Siellä esimerkiksi museoiden jokaisen huoneen jokaisessa nurkassa istui yksi mummo "vartioimassa". No, jos joka tapauksessa melkein kaikki ovat melkein yksimielisiä siitä, että työ kuin työ on parempi kuin ei mitään, niin jos kaikki 197 000 työtöntä työnhakijaa voitaisiin työllistää edes leikisti mutta oikealla palkalla, tämä oikea palkka olisi siis 2013 euroa.

Jos vähennetään työttömistä pois ne, joiden kuuluisi oikeasti olla eläkkeellä, summa olisi vieläkin suurempi, lähennellen mediaanipalkkaa. Tällöin voitaisiin luopua joistakin harkinnanvaraisista etuuksista, esim. asumistuesta, johon vuonna 2013 varattiin 633 miljoonaa euroa. Tämä jaettuna työnhakijoiden määrällä on 267 euroa. Sen summan voisi ehkä vähentää valtionvelasta, niin saataisiin tulokseksi valtionvelka, jonka suuruus olisi 5370 - 633 = 4737 euroa, eli 23 miljoonaa pienempi kuin työttömyyskorvauksiin nyt kuluva määrä.

Faktabaarin tarkastelun Arhinmäen todesta sanomisesta voi tarkistaa klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Mari Puoskari apulaiskaupunginjohtajaksi!

Osmo Soininvaara ilmoittautui eilen ehdokkaaksi kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Olin hänen kampanjassaan mukana edellisellä kerralla, mutta on parempikin ehdokas. Hänen nimensä on Mari Puoskari.

Miksi? Perustaessani kymmenisen vuotta sitten Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa Ei enää palaakaan Keskuspuistosta - kansalaisliikettä, laitoin kaikille Helsingin kaupunginvaltuutetuille, kaupunginhallituksen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenille henkilökohtaista sähköpostia. Ensimmäinen, joka minulle vastasi, oli silloin vielä varsin nuori ja tuore kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Mari Puoskari.

Totuin alusta alkaen luottamaan Mariin. Mari tuli olemaan luottamushenkilöistä aina ensimmäinen tietolähteeni, jolta tapasin kysellä kaavoituksen tilannetta vuosien varrella, ja saatoin myös aina luottaa siihen, että Mari veisi kansalaisten terveiset - joskus materiaalinkin - perille kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, joita silloinen puheenjohtaja Maija Anttila rautarouvamaisella otteella vartioi. Huomasin myös hyvin pian, että Mari ei pelännyt Anttilaa, vaan uskalsi tarvittaessa puolustaa kuntalaisten ja lähiluonnon etuja hyvinkin määrätietoisesti.

Marilla oli tapana käydä kaavoituskohteissa, aivan kuin myös vihreällä lautakuntakaverillaan Kimmo Helistöllä. Samat positiiviset sanat voi sanoa silloisista lautakuntalaisista myös Paavo Arhinmäestä ja Laura Kolbesta, tämän varajäsenestä Antero Alkusta ja myöhemmin myös Eija Loukoilasta.

Mari diplomi-insinöörinä kelvannee teknokraateille, mutta hän kuuntelee tarkalla korvalla myös kansalaisia ja ymmärtää lähiluonnon terveydelliset ja imagomerkitykset pääkaupungillemme. Häneen mahtuvat samanaikaisesti sekä "kovat" että "pehmeät" arvot, ja hänen kykynsä riittävät aivan mihin tahansa. Kovilla arvoilla tarkoitan kaikkea numeraalisesti mitattavissa olevaa ja pehmeillä arvoilla humaania, humanistista ja laadullista. Olen jo jonkin aikaa nähnyt hänessä potentiaalisen tulevan Vihreiden puheenjohtajan, ministerinkin. Apulaiskaupunginjohtajan pesti on hänelle juuri sopiva.

Hän on kaupunginvaltuuston puheenjohtajana nimi, johon luotetaan kaikissa poliittisissa ryhmissä. Apulaiskaupunginjohtajan tehtävässä vaadittavaa neuvottelevaa johtajuutta ja strategista näkemystä hän on saanut työskennellessään myös Ekokem-konsernin yhteiskuntasuhteista ja strategisista suhteista vastaavana johtajana ja Logican kestävän kehityksen johtajana.

Kuva: Heikki Tuuli
En ole kysynyt Marilta itseltään, onko hän käytettävissä tähän tehtävään, mutta toivon totisesti, että on. En osaa kuvitella parempaa, sopivampaa ja pätevämpää ihmistä kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi kuin Mari Puoskari. Kaupunkisuunnittelussa on kyse kestävän kehityksen strategisen suunnittelun johtamisesta, kaikkien sidosryhmien kanssa yhteistyössä, ja tähän Mari on kuin tehty.

Keitä Antti Rinne edustaa?

Olen tälläkin palstalla julistanut teollisuuden moneen kertaan iltaruskon lajiksi. No, toki perinteisen teollisen tehdastuotannon osuus työpaikoista onkin tasaisesti vähentynyt jo 70-luvulta alkaen, eikä tälle vähenemiselle näy loppua, eivätkä tätä kehityssuuntaa pysty kääntämään sen paremmin Antti Rinne, Paavo Arhinmäki kuin Timo Soinikaan. Tämä lausuma vaatii kuitenkin tarkennusta, mitä teollisuus on.

Toki puheet teollisuuden pienenemisestä perustuvat osittain perspektiivivirheeseen; kyllä esimerkiksi rakentaminen ja suuri osa logistiikasta, esimerkiksi rekka- ja roskakuskit ovat mitä suurimmassa määrin teollisuutta, jos eivät siinä mielessä, että ne tuottaisivat tavaraa, niin ainakin niiden kulttuuri on teollista ja ne palvelevat tuotantoa. Palveluiksi niiden kutsuminen on kuitenkin eufemismia.

Sitten lisäksi on vielä sairaanhoitajia, puhumattakaan apuhoitajista, joiden tarve ei kun vaan kasvaa väestön ikääntyessä. Lisäksi meillä on sihteereitä, joiden ammatillinen asema epäitsenäisyydessään ja matalapalkkalaisuudessaan luokittaa heidät duunareiksi.

Rinne siis tulee varmastikin vetoamaan duunareihin, joka on laajempi kategoria kuin teollisuuden tuotantotyöntekijät, joihin nojaaminen olisi itsemurha, sillä silloin kannatus hupenisi liukuhihnatyöntekijöiden katoamisen myötä. Jos on teknoapokalyptista cyberpunkkia kuunteleminen, niin kyllä Rinteen viiteryhmät tulevat joka tapauksessa katoamaan niinkin pian kuin kymmenessä vuodessa, jos kerran ratikat, rekka-autot ja taksitkin tulevat kohta kulkemaan robottiavusteisesti. Vaikka sairaalasiivoojat voitaisiinkin robotisoida ja osa sairaala-apulaisten (onko niitä muuten enää?) tehtävistä voitaisiinkin koneistaa, hoitorobotteja ei sentään voi kehittää. Jonkunhan pitää ne hoitoisuustaulukotkin täyttää.

Tehdä Paavot ja pudota jaloilleen

On hurskastelua kauhistella, jos nyt kulttuuriministeri Arhinmäki hieman saattoi innostua Teemun läksiäisistä. Sen verran Paavoa olen seurannut ja vähäsen saanut tunteakin noin vuosikymmenen ajalta, että uskallan väittää Paavon päässeen puolueensa puheenjohtajaksi ja ministeriksi kyeten harvinaisen hyvin olemaan uskollinen omalle habitukselleen ja tavalleen tehdä politiikkaa, ja olisi sekä teennäistä että Paavon viiteryhmille pyllistämistä äkisti vaihtaa kurssia. Sen, että Paavosta tuli ministeri Arhinmäki, ei tarvitse muuttaa sitä, että hän näkee politiikan aktivismin institutionalisoituna jatkeena, ei sen loppuna tai esteenä. Näin näen minäkin. Politiikka on alisteista kansalaisten ruohonjuuritason toiminnalle, sen väline ja kanava.

Paavon on saanut kiinni hänen kiireidensä lisääntyessäkin. Paavo Arhinmäki muutamien vuosien takaa Helsingin Keskuspuistossa kuuntelemassa asukkaiden huolia.


Arhinmäkeä on aiemmin syytetty siitä, ettei hän ole paikalla siellä, missä hänen ministeriönsä edustamilla substanssialoilla tapahtuu. No, nyt on. Jos hän sattuu saamaan oopperaa enemmän kiksejä jääkiekosta, se on hänen asiansa. Ministerinkin kulttuurimaku on yksityisasia. Onko se sitten sivistyksen merkki että istuu keskellä Savonlinnan juhlien eturiviä hengailemassa ja muulloin "silittelee" naisia? Sellaisiakin ministereitä meillä on nähty vallan äskettäin, myös työväenjohtajana. Ja systeemi palkitsee, hyvän veljensä, ja hyvä veli on sellainen, joka osaa perinteisen pelin säännöt.

Substanssin tuntemusta ei olla vaadittu aikaisemminkaan, pikemminkin joskus alan väki on pitänyt sitä suotavana ettei ministeri tule sotkemaan kuvioita kuten totalitaristissa valtioissa. Seppo Heikinheimo piti Girlie Big-H-Chicken-Livinglandia tästä syystä vallan ansiokkaana ministerinä. Sitäpaitsi Arhinmäkihän hallitsee substanssin: hänen kulttuuriaan ovat koripallo, futis, lätkä, lumilautailu, skeittaus, graffiti ja räppi. 

Paavo on uuden ajan poliitikko. Hän kyseenalaistaa säännöt. Ei kuitenkaan pitäisi ainakaan olla mitään epäilystä, etteikö tämä olisi innostunut edustamastaan asiasta ja etteikö jopa edustaisi sitä, sillä erotuksella, että Pasi Nurminen ei todellakaan tullut alas telemarkilla. Kun Pasille naurettiin, Paavoa halveksutaan. Olisiko Paavon pitänyt sitten kokeilla Eddie Edwards-tyyliä, kun ei kuitenkaan ole mikään nykäsmatti sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan että olisi tehnyt katu-uskottavan tempun, jota joku olisi voinut pitää ministeriparkourina?

Sitäpaitsi vielä omassa lapsuudessani ainakin miespoliitikkoille oli meriitti, että he osasivat ottaa. Ahti Karjalainen tunnetusti ei osannut.

En lähde kannustamaan ketään dokaamaan niin, että oma irtaimisto hukkuu ja että juhlakalu joutuu huolehtimaan valtion sektoriministerin nukkumaan. En myöskään lähde kehottamaan absolutismiin. Oma on maksansa, Paavonkin, eikä se yhdestä kännistä vielä haaskiolle mene. En minä tarvitse miehen mallia tai kenenkään opettamaan minulle alkoholin vastuullista käyttöä. Isäni oli töissä neljännesvuosisadan Alkossa, joten jos haluan saada hänet tuntemaan, että hänen asiantuntemustaan arvostetaan, kysyn häneltä. Ja olihan siellä sentään rotevia sankarismiehiä laittamassa nukkumaan, joten ei hätää.

Toki Paavo panee kuitenkin miettimään, miten olisi käynyt, jos Paavo olisikin ollut Paula tai Pirkko. Tokkopa oltaisiin painettu villaisella. Miespolitiikolle örveltäminen vain vahvistaa käsitystä mieskuntoisesta urhosta.