50 on uusi 30

Muistan vielä hämärästi, kun Vendla-mummoni täytti 50, ja hänen viisikymppisiään järjesteltiin meillä kotona. Hän oli vieläpä viisi vuotta vanhempi kuin äitini puolen isovanhemmat. Itse juhlista en tosin oikein muista, juuri neljä vuotta täyttäneenä, kun aikuiset varmaankin nauttivat maljoja itse jo yöpuulle sarvikuonojulisteen alle käpertyneenä, ja makuuhuoneen oven alta tunkeutui niin sankka tupakansavu, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Se oli sitä aikaa. Ei minulla mikään huono lapsuus ollut. 

En mielelläni puhu kuplista, sillä ne ovat ainakin hengessä persujen lanseeraamia normaalistavia, vähätteleviä termejä, niin vaikka kyllä parilla entisellä koulutoverillani (ja jopa viisi vuotta nuoremmalla serkullani) on jo lapsenlapsia, niin kyllä suurella osalla tuntemistani viisikymppisistä ei todellakaan ole vielä koteja maksettu ja lapsia muuttanut pois pesästä ja itsellä aikaa keskittyä ihastelemaan omia saavutuksiaan. 

Epäilen, että ei johdu pelkästä perspektiivistä, siitä, jossa pöytäkin tuntuu niin kamalan korkealta kun itsellä nipin napin silmät ulottuivat pöytälevyn tasolle, että ennen viisikymppinen oli todellakin jo aika vanha. Vähintäänkin oli sydän ja keuhkot pilattu työmailla, kun oli kiire saada se hartiapankkitalo valmistuneeksi, pojat ammattikoulusta ulos ja tytöt naitettua. 

Oma isäni ei ollut kahtakymmentäyhtä eikä äitini yhdeksäätoista täyttänyt syntyessäni. He olivat omassa suvussani poikkeuksellisen vanhoja. Ei ole ihme, että niin monelta jäävät omat arvot, opetukset ja geenit siirtämättä kun asiaan herätään vasta nelikymppisenä. Neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä, melkein. Kaksikymppisellä on vielä niitä geenejä kun taas nelikymppisellä on jo niitä arvoja ja opetuksiakin.

Lapsuudessa en tuntenut ketään seitsemänkymppistä, en edes kuusikymppistä. Ei meidän suvussa niin vanhoja ollut. Eivät he kestäneet ehjinä tai edes yhtenä kappaleena kuin useimmat hädin tuskin viisikymppisiksi. Siinä vaiheessa heidät oli loppuun kulutettu, käytetty, heitetty pois kuin kenkärajat. Äitini oli tästä poikkeus; hän oli jo 44-vuotiaana lopussa.

Vanhetessa sanotaan että ihmisen pitäisi jollain tavalla jalostua: muuttua kärsivällisemmäksi ja oppia suhteellisuudentajua. Jotenkin jalostua ja pyöristyä. Minulle on jäänyt mieleeni, mitä isäni sanoi ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten: vanhetessaan muuttuu kärsimättömämmäksi, koska on jo saanut osakseen elämänmittaisen annoksensa epäoleellisuutta ja paskaa, eikä enää ole aikaa siihen. Turhiin asioihin, turhaan tekemiseen, turhiin ihmisiin. Eikä vanhetessa, kun ei enää tarvitse ajatella vaikutuksen tekemistä kun uranäkymiä ei enää ole, tarvitse enää niin ajatella, miten sen oman mielipiteensä paketoisi. Vanhenemisen merkki on se, että alkaa toistamaan itseään isänsä tavoin, luullen, että jo moneen kertaan kerrotut puujalkavitsit ja viisastelut jaksaisivat vieläkin ihastuttaa ja huvittaa toisia. 

Isäni, joka ei suinkaan ole kaikessa oikeassa, mutta jota muistutan koko ajan enemmän yhä useammassa suhteessa, on myöskin sanonut, että miksi kummassa vanhenemista oikein kuuluu hehkuttaa, kun mitä siinä nyt oikeastaan voi olla juhlimista, että paikat kangistuvat, askel lyhenee, vauhti hidastuu ja aistit huononevat, nuoruuden rakkaat metsät kaadetaan ja ansioluettelon suosittelijat ovat kuolleet eikä siitä löytyviä tietokoneohjelmiakaan kukaan enää osaa. Sitä minäkään en tiedä, paitsi että toki vauhdin hidastumisessa ja askeleen lyhenemisessä voi olla otollista se, että ehtii nautiskelemaan maisemista vähän pidempään. Ehkä sitten joskus opin tekemään riittävän tiiviin cv:nkin, sitten kun sillä ei enää tee mitään...

Muista en tiedä, mutta ehkä vanhenemisen anti on se, että on vihdoinkin oppinut, mikä on keskeistä. Minulle ne ovat perhe, ystävät, luonto ja musiikki. Lopulta kaikki muu on aika turhaa, paitsi kirjallisuus. Ihan kaikessa ei enää tarvitse pysyä perässä, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. Tämän oivaltaminen saattaa olla joillekin helpotus. 

En tiedä, mitä tarkoittaa se, että joku on uusi musta, mutta sen tiedän, että 40 on uusi 20. Silloin nykyisenä jälkiteollisena aikana - jonka inhimillinen ja kulttuurinenkin tragedia on jatkuvasti pitenevä viive ruumiillisen ja sosiaalisen kypsyyden välillä - saatetaan olla nipin napin aikuistuttu, ja keski-ikäistyminen monessakin tapauksessa pääsee yllättämään salakavalasti ennen kuin ollaan mielletty itseä edes aikuiseksi. Tiedän hyvin sekä kosmologisesti että sosiologisesti sivistyneenä henkilönä, että vuosi on se aika, joka kestää maapallon kiertäessä aurinkoa, eli kyse on inhimillisestä sopimuksesta, mutta kun minä nyt kuitenkin olen ihminen, ja toisaalta, sille sopimukselle on myös vastineensa luonnon kiertokulussa, jolle me ihmisetkään muuten emme ole immuuneja. 

Nuorisolaki ei enää auta eikä toisaalta työeläkettäkään ole vielä kertynyt. Maksetaan kyllä veroja, ehkä äänestetään, mutta terveen itsetietoisuuden kohdalla on joku aukko. Siinä vaiheessa kun ei enää ole markkinoilla, kaikkein suurin kohteliaisuus on kun joku itseäsi nuorempi luulee lapsesi kummilusikkaa omaksesi. Vaikka tarkoittaa se nuorekkuuskin sitä, että aikuistuminen olisi jotenkin mennyt mönkään...

Tahdon uskoa, että jo alkaneen vuorokauden puolella täyttämäni 50 on uusi 30. Parasta siinä on se, että luontokartoittajan termein ilmaistuna olisi vielä fyysisen kunnon puolesta kenttäkelpoinen, ja huonointa se, että enää ei ole aikaa hankkia sitä muodollista kenttäkelpoisuutta. Ehkä tässä kuitenkin on juuri ehtinyt oppia kaikeksi onneksi nauttimaan siitä, miten valo heijastuu lehtien lomitse, niin että oppii pysähtymään sitä ihailemaan siinä vaiheessa kun ei enää jaksa juosta siitä ohitse. 

Mikä siinä vanhenemisessa muka on niin hienoa?

Mediavaikutteista nykykulttuuria sanotaan nuoruutta, kauneutta, nopeutta ja voimaa ihannoivaksi, ja varmaankin ainakin osin vastareaktiona tähän vanhenemisessakin halutaan nähdä hyviä puolia. Voi siinä ollakin. Ehkä en vielä ole tarpeeksi edistynyt ikääntymisessä kun en ole niitä keksinyt. Mitä ne hyvät puolet sitten voisivat olla?

Vanhenemiseen sanotaan liittyvän lisääntyvän armollisuuden itseä kohtaan. Voi olla. En koskaan ole ollut kovin määrätietoisella tavalla yksituumainen - tai yksisilmäinen - ihminen, joka olisi edennyt kohti itse asettamiansa päämääriä, mutta tästä huolimatta huomaan usein vertaavani nykytilaa siihen tavoitetasoon, jota ei edes ole, ja tämän tavoitetason puuttumisesta huolimattakin koe aika ajoin suhteellista deprivaation tunnetta. Jotain olen pettänyt, mitä? Ainakaan en ole lunastanut varhaisia monista poikkeuslahjakkuuksistani seuraavia mahdollisuuksia. Vai mitä muka olen tehnyt poikkeuksellisella päässälaskutaidolla tai sillä, että opin lukemaan 3-vuotiaana paitsi että niillä pääsee illanistujaisten friikiksi?

Toinen vanhenemiseen liittyvä yleinen ominaisuus on sanottu lisääntyvä kärsivällisyys. Tiedä häntä. Ymmärrän isääni, joka on todennut, että kun oma aika käy rajallisemmaksi, niin yhä vähemmän sitä aikaa on tuhlattavaksi epämieluisiin asioihin ja ihmisiin, suoraan sanottuna paskaan.

Yksi tuttavani totesi, että ehkä jotkut sattuvat erehtymään ja luulevat sitä kärsivällisyydeksi kun eivät huomaa maailman tai ainakin ärsykkeiden vilistävän ohitseen, ja kun eivät huomaa niin eivät myöskään osaa ahdistua siitä, ärtyä ärsykkeistä kun kuulevat ja näkevät vähän huonommin niitä. En olisi tästäkään niin varma. Kyllä tämä epäilys oman päivityksen umpeenmenosta voi aiheuttaa turhautumaa tai jopa vitutusta, joka purkautuu yleisenä jurnutuksena, muutosvastarintana vähän kaikkea kohtaan. Niin että kyllä minä ymmärrän loppujen lopuksi niitä työnantajia, joilla on ns. toisia ajatuksia sen keskiäkäisen palkkaamisesta, eikä tämän tunnustaminen tässsä varmaankaan toimi ainakaan minään avoimena hakemuksena: "ottakaa minut, en opi salasanoja, osaamiani tietokoneohjelmia ei enää ole, cv:stäni löytyviä organisaatioita ei enää ole enkä sitäpaitsi tiedä, onko niitä vai ovatko ne vain vaihtaneet nimeä ja sitäpaitsi suosittelijanikin ovat kuolleet. Selkäkin on vähän huonompi, ja vessassakin täytyy ravata."

Jos se on siunauksellista, että tyytyy juoksemaan entistä hitaammin, niin sitten hyvä. Muuten en ole niinkään oivaltanut, mitä hienoa on siinä, että polvien kimmoisuus häviää ja askel lyhenee vuosi vuodelta. Samoin käy henkisen joustavuuden, resilienssin, kuten muotitermi kuuluu. Vaikka paraneva kyky suodattaa tärkeä vähemmän tärkeästä ainakin osin kompensoikin pikku hiljaa hidastuvan prosessoinnin - joka ainakin minulla on edelleenkin missä tahansa vertailussa huippua kaksikymppisiinkin verrattuna, siis niin kutsuttu hoksniekka - niin esimerkiksi erilaisiin organisaatioihin, lyhenteisiin salasanoihin ja käyttäjätunnuksiin on päässyt muodostumaan kontekstisaturaatioähky. Ei oikein enää välittäisi opetella suunnilleen 17. merkitystä lyhenteelle OPO, CK tai YK. 

Ehkä se onkin sitten se vanhenemisen anti: jos sen haluaa pukea positiiviseksi. Kyky valikoida, keskittyä olennaiseen. En varmaankaan sitten ole vielä riittävän vanha, kun en voi olla aivan varma.

Vanhat ja väsyneet työnhakijat?

Ruotsissa Uppsalan yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan jo nelikymppisten työnhakijoiden ikäsyrjinnästä on selviä viitteitä. Toisen, Linné-yliopiston tutkimuksen mukaan mahdolliset syyt tähän syrjintään voivat olla työnantajien epäilykset siitä, että yli nelikymppisillä työnhakijoilla kyky oppia uutta, kyky joustaa ja sopeutua ja kyky innostua ja ideoida olisivat heikentyneet. Tässä voikin olla tiettyä perää, mutta se on seuraus, ei syy. 

Kyllä nämä ominaisuudet ovatkin rapautuneet, ainakin minulla, kadonneen innostuksen myötä. Into katoaa kun jatkuvasti töissä tyrmätään kaikki ideat, yritykset kehittää omaa työtään ja positiivinen palaute loistaa poissaolollaan. Kun into katoaa, sen mukana lähtee kaikki muukin. Joustamattomuuskin voi olla defenssimekanismi jatkuvia muutoksia vastaan, ei vain työpaikkojen vaihtumista vaan samassa työpaikassa tapahtuvia jatkuvia organisaatiomuutoksia ja muuttuvia ohjeistuksia vastaan. Kun kaikki ympäriltä hajoaa, silloin halutaan pitää edes jotakin koossa. "Kyvyttömyys" ideoida voi olla lähinnä sitä, että töissä on opittu se, että omien ideoiden esittäminen ei kannata. Ainakaan siitä ei palkita, joten parempi on ollut lopettaa se ideointi turhana pään hakkaamisena seinään. 

Mitä työnantajat sitten hakevat? No tietysti monen tutkinnon suorittaneita diginatiiveja, joilla on kokemusta enemmän kuin siihenastisia elinvuosia. Eivät nämä diginatiivit useinkaan kuitenkaan osaa tehdä tietokoneella mitään hyödyllistä, kuten tekstinkäsittelyä tai tiedonhakua. Kriittisestä tiedonkäsittelystä puhumattakaan...

Nuorilla hakijoilla oletetaan usein olevan enemmän myös tarmokkuutta ja dynaamisuutta kuin kokeneemmilla. Mitä se vaadittu tarmokkuus sitten on? Dynaamisen vaikutelman antamista, ja onko se sitten jotain sentyyppistä puolelta toiselle hösäämistä, että vaikutetaan adhd:ta potevalta? Osaavatko nämä sähläävät ja säätävät moniosaajat keskittyä yhtään mihinkään, ja saavatko he mitään valmiiksi?

Miten sitten kannustaa työnantajia palkkaamaan ns. kokeneempia ja ei-niin-seksikkäitä työnhakijoita? Parhaat kannustimet työnantajille voisivat olla vuorottelu- ja opintovapaiden tukeminen, niin työntekijät/-hakijat saisivat valintansa mukaan joko breikin tai sitten uutta oppia. Molemmissa tapauksissa, työnantaja hyötyy, jos ei muuten niin työntekijän parantuneen jaksamisen kautta. Tärkeää on myös kokemus siitä, että vaikkeivat töissä uudet asiat - salasanat, jatkuvasti vaihtuvat työtä puitteistavat virkamiessäännökset ja organisaatiouudistukset - oikein tarttuisikaan, niin havainto minkä tahansa asian oppimisen kokemuksesta jo tekee työelämän kulahduttamalle terää. Suorittaessani kasvatustieteiden appron viime vuonna jo kokemus siitä, että edelleenkin olen aika hyvä opiskelemaan jopa itselleni uudessa sähköisessä oppimisympäristössä, oli sinänsä lohdullinen, riippumatta siitä, mihin tätä tutkinnonosaa instrumentaalisesti sitten käyttäisinkään. 

Todelliset syyt ikäsyrjinnälle saattavat löytyä muualta. Facebookin Puhetta työstä, työttömyydestä ja toimeentulosta -ryhmässä yksi keskustelija väläytti syyksi sen, että keski-ikään ehtinyt työntekijä on jo oppinut työehtosopimuksien niksit ja ajamaan oikeuksiaan niin työsuojelun, ammattiyhdistyksien kuin luottamusmiestenkin kautta. Hän esimerkiksi osaa vaatia itselleen kuuluvaa palkkaa ja asiallisia työoloja toisin kuin järjestäytymistä vieroksuvat nuoret, vaikka ei tiedosta välttämättä seuraakaan toiminta, kaikki kun eivät kuitenkaan uskalla ajaa oikeuksiaan. 

Ylen uutisjutun mainituista ruotsalaistutkimuksista voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Miehet ja naiset lööpeissä

Tuntemani hieno varsinaissuomalainen vihreä ehdokas Laura Rantanen - jota varmaan äänestäisin, jos asuisin em. vaalipiirissä - oli kiinnittänyt huomiotaan siihen, kuinka media käsittelee eri sukupuolia: iltapäivälehden kannessa komeili neljä (mies)puoluejohtajaa, ja oli siinä naisiakin, ihania missejä uimapuvuissa. 

Joskin otsikot ja kansikuvat esineellistävät naisia, toki ei tähän peliin tarvitsisi lähteä mukaan. Ei kai kukaan tule kotoa kiskomaan niihin kansiin ja repimään vaatteita päältä. Tai voi olla, että tulevat. Tässä tapauksessa ainakaan ei tarvinnut heitä lehdyköihin hakea vaan ihan vapaaehtoisesti olivat nuoret naiset lehteen tyrkyttäytyneet. Ei missikisoihin ole kenenkään pakko mennä.

Vaikka mistäs minä tiedän kun en ole toimittaja tai julkkis vaan tylsä keski-ikäinen mies, jolle lehdet soittelevat vain asiasta, silloin kun halutaan luontoaktivistin mielipide, kysyä jostakin järjestämästäni tapahtumasta tai kun halutaan sujuvasanainen ihminen muistelemaan edesmennyttä perheenjäsentään tai miehen - sic! - näkemys perheenlisäyksestä. Vaatteeni tai nahkani ei kiinnosta ketään, ehkä tosin juuri siksi että olen keski-ikäinen mies.

Ja vaikka nyt tähän otantaan sattuneet miehet kilpailevatkin - peli on kovaa, sanoo lehti - Suomen poliittisesta vallasta, niin kyllä miehet näissä lehdissä ovat usein vielä paljon nolompia, ajatellaanpa vain kaiken maailman hakkaraisia ja nykäsiä. Ja kyllä se itsensä nolaaminen poliittisilta johtajiltakin onnistuu, muistelkaamme vain Ilkka Kanervaa.