Kirjahaaste

Sain puolisoltani kirjahaasteen. 1. päivänä kirja, jota luet nyt. 2. päivänä kirja, jota rakastit lapsena. 3. päivänä kirja, joka jäi kesken. 4. päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen. 5. päivänä kirja, johon palaat aina uudelleen. 

1. Mika Waltari: Ihmisen ääni. Se aina välillä kurkistaa minua hyllystä. Luin sen ensimmäistä kertaa vaikeina aikoina, kesällä 2009. Waltarin armollinen, viisas humanismi on ajatonta.
2. Richard Adams: Ruohometsän kansa. Sopisi myös kohtaan 5), sillä olen varmaankin lukenut sen kymmenkunta kertaa. Samastun täysin villikaniinien maailmaan, siinä määrin, että käydessäni ensi kertaa Briteissä tarkoituksenani oli käydä tapahtumapaikoilla tarkistamassa, vastaavatko ne mielikuviani.
3. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. Ehdin murrosiässäni suunnilleen sivulle 2. Olin jo siinä vaiheessa aivan hajalla siitä, että siihen asti oltiin vain kuvattu seikkaperäisesti jonkin rakennuksen ulkonäköä. En edelleenkään oikein jaksa seikkaperäisiä sanallisia tapahtumapaikan kuvauksia.
4. Charles Taylor: Autenttisuuden etiikka. Siihenkin palaan aika ajoin, saan siitä monenlaisia aineksia. Taylor antaa taustaa poliittiselle ideologialleni: jotta voisi parantaa vähemmistöjen asemaa, on vedottava enemmistöön.
5. Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat. Jokaisen historiasta kiinnostuneen, jokaisen systeemin ja taiteilijan suhteesta kiinnostuneen sekä vain jokaisen muuten vain pitäisi lukea kirja. Naurua kyynelten läpi, taiteilijan selviytymistarina vaikeassa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

Äänestävät veronmaksajat

Luokkaerojen kasvaessa ja hyvinvointierojen polarisoituessa, jatkossa on yhä vähemmän veronmaksajia, kuluttajia tai äänestäjiä, ihan miten kukin vain haluaa yksilön käsitteellistää. Veronmaksajat pitävät julkiset palvelut - eli valtion -pystyssä, kuluttajat kannattelevat yksityisiä palveluita ja äänestäjät taas kannattelevat yhteiskuntaa.

Äänestämiseen liittyy sellainen paradoksi, että juuri ne, joiden kannattaisi äänestää, äänestävät vähiten. Ja päinvastoin. Kyse ei ole vain hyvistä tai huonoista veronmaksajista, vaan hyvistä ja huonommista kansalaisista: hyvä kansalainen on sellainen, joka maksaa (mahdollisimman paljon) veroja ja äänestää, yleensä molempia, sillä nämä korreloivat positiivisesti keskenään. Hyvä veronmaksaja ei tarkoita välttämättä suurituloisinta, ja ansiopäivärahasta ja muista ensisijaisista etuuksista verotetaankin 20% mukaan, mikä muuten on enemmän kuin alimmista palkkaluokista. Etuuksien korkeammalla verotuksella perimmäisenä tarkoituksena on kai kannustaa elämäntapaintiaaneja töihin, eikä nostaa kansalaisuudessa ylemmälle askelmalle.

En minä äänestäjille palloa heitä, vaan päättäjille. Heidän kannattaisi ajatella äänestämättömyyden seurauksia. Mitä harvempi äänestää, siitä tulee itseään toteuttava ennuste: systeemi koetaan vähemmän legitiimiksi, huonommin edustavaksi ja yhä useampi jättää äänestämättä. Päättäjän on houkuttelevaa tyytyä ajattelemaan omaa viiteryhmäänsä, mutta oikeasti luokkaerojen kärjistymisen estämisen pitäisi olla jokaisen päättäjän agendalla kaikkein korkeimmalla paikalla.

Edelläkuvatuista syistä poliittisen aktiivisuuden nostamisen tulee olla agendalla heti toisella sijalla, ja äänestäminenkin on parempi kuin ei mitään, ehkä jopa ensimmäisenä, sillä ilman äänestäjiä ei ole päättäjiä, jotka lähtevät tekemään luokkaeroja pienentäviä päätöksiä. Tästä syystä ei olekaan lainkaan yhdentekevää, miten asiat sanotaan. Päättäjällä tai sellaiseksi aikovalla voi olla jokin tavoiteltu kohderyhmä, mutta hänen on puhuttava ikään kuin siihen kuuluisivat kaikki. Tämä johtuu edelläkuvatun lisäksi yhdestä syystä, jonka minulle on opettanut kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor: jotta myös vähemmistöille ja heikoille elintärkeiden päätösten tekeminen olisi mahdollista, on vedottava enemmistöön.

Edelläkuvatun takia, esimerkiksi kansankirkon kimppuun hyökkääminen tai tasa-arvon sijasta feminismin nostaminen ei ole kovin viisas strategia. Keppi tarvitsee aina seurakseen porkkanaa. Esimerkiksi kasvissyöntiin tulee kannustaa laskemalla vihannesten hintaa, ei nostamalla liharuoan hintaa, ja joukkoliikenteen käyttöön haja-asutusalueella kannustetaan tehokkaammin lisäämällä joukkoliikenteen tarjontaa ja laskemalla hintoja kuin vain nostamalla autoiluun liittyviä maksuja.

Lisää Charles Taylorin poliittisesta opetuksesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Feminismin ja tasa-arvon suhteesta

Hyvät ihmiset,

Olen vihreä feministi.

Olen myös mies.

Me Vihreät emme vieläkään ole suuri puolue

Miksi?

Oppikaamme monien kavahtamilta perussuomalaisilta:

Miten antijytky voisi olla mahdollinen?

Samoilla keinoilla kuin jytkykin.

Kuuntelemalla enemmän, puhumalla vähemmän.

Jos perussuomalaisten opetus ei meille kelpaa,

kuunnelkaamme moraalifilosofi Charles Tayloria:

jotta voisimme ajaa heikkojen, hiljaisten, pienten ja vähemmistöjen etua,

se on tehtävä vetoamalla vahvoihin, äänekkäisiin, suuriin ja enemmistöihin.

Kaikkein tehokkaimmin tämä tapahtuu realisoimalla piilevä kannatuksemme, ja tämä onnistuu vain puhumalla samaa kieltä kuin enemmistö, kieltä, jota enemmistö ymmärtää.

Siksi en kannatakaan vihreän feminismin käsitteen käyttämistä vaikka allekirjoitan sen sisällön sanasta sanaan,

aivan samoin kuin en näe sitäkään kirjaamisen arvoisena että olen mies.

Uskoin vielä 25-vuotiaana diskurssianalyytikkona ja semiootikon alkuna että sanat ovat tekoja.

Me Vihreissä yliarvostamme sanoja. Teot ovat tärkeämpiä. Tekoja tekevät muutkin kuin presidentti, esimerkiksi me kaikki!

Pidin tämän puheenvuoron Vihreiden puoluekokouksessa Lappeenrannassa 2012. Koska en ole tänä vuonna paikalla Jämsässä, kaivettakoon tämä jälleen - tai taas - ajankohtainen puheenvuoroni naftaliinista.

Samanlaisuus ei ole samanarvoisuutta

Meitä on moneen junaan, muitakin kuin valkoisia, autolla ajavia keski-ikäisiä, lihaasyöviä heteromiehiä, jotka, jolleivät enää olekaan numeraalinen, niin ainakin kulttuurisesti ja taloudellisesti dominoiva enemmistö, vaikkei tältä nuorissa, ikinuorissa tai nuorekkaissa punavihertävissä piireissä saattaisikaan näyttää. Vaikka kannattaisikin sitä, että kaikki ihmiset, riippumatta iästään, sukupuolestaan, elämäntavastaan, maailmankatsomuksestaan ja orientaatiostaan riippumatta olisivatkin samanarvoisia, kuitenkaan pelkkä erilaisuus ei riitä samanarvoisuuden kriteeriksi.

Kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor muistuttaa kirjassaan Autenttisuuden etiikka, että vaikka "Yhteiskunta kaikille" olisikin sinänsä pyrkimisen arvoinen päämäärä, niin erilaisuus sinänsä ei ole hyvä tai huono juttu. Se vain on. Jos erilaisuutta käytetään perusteena samanarvoisuudelle, lisäksi on perusteltava, miksi erilaisuus on hyvä juttu. Perusteeksi voi tällöin käydä esimerkiksi se, että erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan, jolloin oletetaan, että tällä täydentävyydellä on kokonaisuuden - oli kyse sitten perheyksiköstä, pienestä yhteisöstä tai yhteiskunnasta - kannalta hyödyllinen funktio. Tämä funktio voi perustua esimerkiksi työnjakoon tai suvaitsevaisuuden kasvuun.

Erilaisuudesta siis ei sinänsä ole samanarvoisuuden perusteiksi. Jos - ja kun - tavoittelemme sitä, että "heikot" tai "erilaiset" ihmisryhmät voivat toteuttaa ihmisyyttään siinä missä mainitut valkoiset, lihaa syövät heteromiehet, tällöin lopullisena perusteena on ihmisyys, ei erilaisuus. Taylorilla ihmisyys on lopultakin ylin kaikkia yhdistävä periaate, joka menee erilaisuuden edelle. Kun siis tavoitellaan samanarvoisuutta kaikkien ihmisten kesken, tämä tulee perustella jaetulla ihmisyydellä, ei erilaisuudella.

Tästä huomiosta on myös poliittisia seurauksia. Jos tavoitellaan kaupunkia kaikille, se on perusteltava retorisesti oikein. Ainoa tapa ajaa oikeudenmukaista kaupunkia - tai yhteiskuntaa - on sellainen, jossa myös lihaa syövä suurituloinen, autoileva heteromies ymmärtää, miksi on hänen etunsa mukaista ja perusteltua vähentää autoilua, maksaa veroja, lisätä kasvisruokailua ja taata myös seksuaalisten vähemmistöjen ihmisoikeudet. Taylorin poliittinen opetus on siis seuraava: jotta voisi ajaa vähemmistöjen ja heikossa asemassa olevien etuja, on vedottava enemmistöihin ja vahvoihin.