Moottoritie on kuuma

Pelle Miljoona OY.n albumi Moottoritie on kuuma on oman aikansa kuva. Sen ajan kun muutin äitini kanssa Kannelmäkeen, jolloin minusta tuli nuori 9-vuotiaana, 2. heinäkuuta 1980.

Ensimmäisen syksyni Kantsussa tutustuin kävelemällä uuteen kotikylääni ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota. Tuolloin kyseessä toki oli lähinnä oman aikani kuva; kaikkinaisiin oman napani ulkopuolisiin Zeitgeist-luonnehdintoihin olin vielä liian nuori.

Samastuin kuitenkin parhaan tahtoni mukaan nuorisoon, ja sen ajankuvan piirsi Pelle Miljoona, jolloin heidän ajankuvastaan tuli minunkin ajankuvani, tai ainakin he välittivät minulle miltei sellaisenaan syksyn 1980, jolloin vain vaatimattomat kaiuttimeni olivat autenttisen välityssuhteen esteinä, minun ja maailman välissä.

Kyse on edelleenkin aikaa kestävästä äänitteestä, vaikka toki jokainen vuosirengas kerryttää muistoihin, ja samalla albumin arvoon lisää karaatteja. Olen jäävi arvostelemaan albumia kriittisesti, mutta se on minulle ylittämätön suomalainen albumi. Kulunut aika paljastaa, että ovat pojat kuunnelleet tarkkaan the Clashinsa kaikkine reggae-vivahteineen.

Levyyn tuovat aitoa nuorisolaista rosoa 16-17 -vuotiaat Sami Takamäki-Yaffa ja Andy McCoy jo aikuisiksi ehtineiden akateemikkopunkkareiden Tumpin, Taskisen ja Pellen hoivassa.

Lomamusiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.

Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?

Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.

The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.

Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.

Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.

Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)

Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.

Muusikko: Ferenc Fricsay