Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta.
Cesar Franck: Sinfonia. Minulle tämän teoksen avasi Willem Mengelbergin vanha radioäänite, joka esittää tämän sinfoniaksi kutsutun kolmiosaisen rapsodian mahdollisimman koherenttina ja dramaattisena. Paavo Berglundin levytys taas esittää teoksen mahdollisimman vakavastiotettavana ja sinfonisena musiikkina.
Ludwig van Beethoven: 17. pianosonaatti ("Myrsky"), soittaa Alfred Brendel. Brendel ei varsinaisesti ole mikään sointiväritaiteilija vaan analyyttinen strukturalisti, mutta hänen soittamanaan kuulen tämän sonaatin kaikki mahdolliset värit kuin ensimmäisen kerran. Mestarillista soittoa.
Wolfgang Amadeus Mozart: Jousikvintetto no 4 g-molli, K 516, esittää vahvistettu Amadeus-kvartetti. Etenkin kolmas osa Adagio ma non troppo on yksi jumalaisimpia asioita, joita kamarimusiikissa on sävelletty. Vain Mozart kykenee näin näennäisen painottomasti ilmaisemaan jotain näin riipaisevaa näin lohdullisesti.
Piotr Tsaikovski: Pianokappaleita, soittaa Svjatoslav Richter. Näistä on mahdotonta nostaa yhtä yksittäistä muiden yläpuolelle. Richter soittaa nämä pikkuvinjetit definitiivisesti.
Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.
Gustav Mahler: 9. sinfonia. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Tätä sinfoniaa olen kuunnellut viime vuosina enemmän kuin mitään muuta, eikä se tyhjene ollenkaan. Yksi Horensteinin kuudesta jälkipolville tallennetusta tulkinnasta, josta olen kirjoittanut toisaallakin, jopa oman bloggauksen. Jo ensimmäinen osa on niin kärventävän intensiivinen, että se tavallaan tyhjentää pajatson, ja sen kuuntelemisen jälkeen kuulija on typertynyt ja uupunut niin että voimia ei enää aina tahdo riittää sinfonian lopun kuuntelemiseen.
Alessandro Marcello: Oboekonsertto. Heinz Holliger ja I Musici. Tunnetuimpia barokkiajan oboekonserttoja sisältävä levy on paluu nuoruuteni Kannelmäkeen, ja sen riipaisevin teos on Marcellon oboekonsertto, jonka joskus 80-luvulla miltei kaikki yhden vuoden missifinalistit ilmaisivat suosikkiteoksekseen. Ehkä heidät oli laitettu konserttiin.
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Stephen Kovacevich ja BBC:n sinfoniaorkesteri, johtaa sir Colin Davis. Davisin räyhäkkä orkesterijohdanto virittää tähän tulkintaan, jossa orkesteri ja solisti ovat harvinaisen paljon samalla partituurinsivulla. Kovacevichin soitto on sopivasti leikkisää, ja etenkin pianissimot soivat harvinaisen hyvin. Englanniksi tähän sopisi sana "crisp".
Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 3 C-duuri op. 2 no 3, soittaa Artur Schnabel. Schnabel osoittaa, miksi Beethovenin vähemmän soitetut ja vähemmän arvostetut varhaissonaatitkin ovat täysipätöistä musiikkia, mestariteoksia. Schnabel on laulavan linjan mestari, jonka käsissä sonaatin vaihteleva rytmiikka tulee ajoittain yllättävän lähelle Chopinia. Toisesta sonaatista alkaen Beethovenin sonaateissa on suuria adagio-osia, ja tässä sen riipaiseva laulavuus ylittää pianoinstrumentin rajoitukset, ollen vain musiikkia, ja herättää kysymyksen, miltä tämä kuulostaisi soitettuna esim. uruilla tai viululla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brendel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brendel. Näytä kaikki tekstit
perjantai 3. helmikuuta 2017
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Beethovenin 32, pianon uusi testamentti
Jos Bachin kaksi kirjaa das Wohltemperierte Klavieria - joka koostuu kahdesta laitoksesta preludeja ja fuugia kaikille sävellajeille, siis 2 x 32 pianokappaletta - pidetään pianon vanhana testamenttina, Beethovenin 32 sonaattia on uusi testamentti.
Kymmenet pianistit ovat esittäneet konserttisarjoissaan koko Beethovenin sonaattisyklin, suomalaisista ainakin Matti Raekallio ja tietääkseni Paavali Jumppanen. Levytysstudiossa tai livetaltiointeina sonaattisyklejä löytyy useita kymmeniä, joista itse olen tähän mennessä kahlannut kuusi lävitse. Seuraavaksi lyhyehkö läpikäynti näistä.
Artur Schnabel. Beethoven-paketit alkoivat Schnabelista, ja päätyvät aina Schnabeliin. Tämä 30-luvulla taltioitu ensimmäinen kokonaislevytys pääsee runollisuudessaan edelleenkin syvemmälle Beethoveniin kuin yksikään toinen. Etenkin sonaattien hitaat osat ovat jumalaisia, ja Schnabel tekee varhaisistakin sonaateista suurta musiikkia. Kannattaa kuunnella ainakin sonaatit no 2,4, 7 ja 11, hitaat osat. Jopa muutama väärä nuotti kuuluu musiikkiin, jota nimenomaan tässä kuullaan siinä määrin, että monien muiden teknillisesti täydellisemmistä suoritteista kaipaa näitä paria pientä lipsahdusta.
Wilhelm Kempff. Uudemmista pianisteista on monien mielestä päässyt lähimmäksi Schnabelia, vaikkakin Schnabelin ote on huomattavasti Kempffiä romanttisempi. Kempff on klassinen pianisti, tai pitäisi sanoa klassillinen. Kempff on taltioinut kolmekakkosen kahdesti, ja 60-luvun paketti on kelpo perusludwiggia, eloisaa, klassista soittoa. Moni pitää 50-luvun monolevytyksiä vielä parempina.
Claudio Arrau. Pianon suuri koloristi ja sonoristi, joka tekee Beethovenista omaansa. Niin hän tekee myös Schubertista, Lisztistä tai Chopinistäkin. Arrau saa Beethovenista rikkaammaan väripaletin ja täyteläisemmän satsin kuin kukaan muu, ja aivan omanlaisenaankin Arrau on vakuuttava. Missään ei synny vaikutelmaa, että tässä oltaisiin asettamassa pianistin omaa persoonallisuutta musiikin eteen, vaan se pysyy takana, vaikkakin kuultaa partituurin lävitse.
Daniel Barenboim. Kelpo perusmusikaalista soittoa ilman mauttomuuksia, vaikkei kovin mieleenpainuvaa.
Alfred Brendel. On taltioinut kaikki sonaatit ainakin kolmasti. Moni pitää 60-luvulla Voxille tehtyä tallennetta raikkaimpana. Itselläni on uusin paketti, 90-luvulla tehty. Brendel, pianon filosofi, tarjoaa aina syvällistä soittoa, joka on tosin joskus hieman ylityöstettyä, spontaniteetin hieman kärsiessä. Kokonaisuutena kuunnellessa kuitenkin osat asettuvat hyvin toistensa yhteyteen, ja myöhäisimmissä sonaateissa kuulija kiittää, että on jaksanut loppuun saakka. Osa levytyksistä on livetaltiointeja, ja ne ovat ehkä hieman spontaanimpia kuin studiolevytykset.
Yves Nat. Jälkipolvien varsin heikosti tuntema ranskalaispianisti levytti ensimmäisenä ranskalaisena Beethovenit 50-luvun puolivälissä. Schnabeliin tottuneeseen korvaan alkupää hieman kangersi, mutta keskivälin sonaateista alkaen (suunnilleen Pateettisesta alkaen) Nat alkaa saada kappaleet omikseen, ja loppupään sonaatit ovat kaikki hienoa kuultavaa. Natilla on voimakas sormityöskentely ja selkeä artikulaatio, joka pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa Waldstein-sonaatissa. Nat on myös hieno koloristi, mutta ei kylve hitaiden osien unenomaisissa näyissä yhtä pitkään kuin Schnabel.
Edellämainittujen lisäksi hyvässä maineessa ovat Bruce Hungerfordin, Stephen Kovacevichin, Wilhelm Backhausin, Claude Frankin, Richard Gooden, Friedrich Guldan ja Annie Fischerin levytykset. Joukkoon mahtuu varsin vähän tunnettuja pianisteja, jotka tunnetaan nimenomaan Beethoven-spesialisteina, vähän samaan tapaan kuin on olemassa Bruckner-spesialisteja siinä määrin että voidaan puhua Bruckner-kultista (kts. otsikkoa klikkaamalla kirjoitukseni aiheesta).
Yksittäisiä hienoja sonaattilevyjä on vaikka kuinka paljon; ainakin kaikki Svjatoslav Richterin saatavillaolevat levytykset ovat kuuntelemisen arvoisia ja kukaan vakava keräilijä ei voi olla ilman Solomonin pakettia kuudesta viimeisestä sonaatista. Näistä myös Charles Rosenin ja Maurizio Pollinin levytykset ovat klassikkomaineessa. Itse olen pitänyt myös nuoren polven chileläispianisti Alfredo Perlin levyistä, jotka ovat musiikaalisuudessaan konstailemattomia ilman suurempia eksentrismejä.
Kymmenet pianistit ovat esittäneet konserttisarjoissaan koko Beethovenin sonaattisyklin, suomalaisista ainakin Matti Raekallio ja tietääkseni Paavali Jumppanen. Levytysstudiossa tai livetaltiointeina sonaattisyklejä löytyy useita kymmeniä, joista itse olen tähän mennessä kahlannut kuusi lävitse. Seuraavaksi lyhyehkö läpikäynti näistä.
Artur Schnabel. Beethoven-paketit alkoivat Schnabelista, ja päätyvät aina Schnabeliin. Tämä 30-luvulla taltioitu ensimmäinen kokonaislevytys pääsee runollisuudessaan edelleenkin syvemmälle Beethoveniin kuin yksikään toinen. Etenkin sonaattien hitaat osat ovat jumalaisia, ja Schnabel tekee varhaisistakin sonaateista suurta musiikkia. Kannattaa kuunnella ainakin sonaatit no 2,4, 7 ja 11, hitaat osat. Jopa muutama väärä nuotti kuuluu musiikkiin, jota nimenomaan tässä kuullaan siinä määrin, että monien muiden teknillisesti täydellisemmistä suoritteista kaipaa näitä paria pientä lipsahdusta.
Wilhelm Kempff. Uudemmista pianisteista on monien mielestä päässyt lähimmäksi Schnabelia, vaikkakin Schnabelin ote on huomattavasti Kempffiä romanttisempi. Kempff on klassinen pianisti, tai pitäisi sanoa klassillinen. Kempff on taltioinut kolmekakkosen kahdesti, ja 60-luvun paketti on kelpo perusludwiggia, eloisaa, klassista soittoa. Moni pitää 50-luvun monolevytyksiä vielä parempina.
Claudio Arrau. Pianon suuri koloristi ja sonoristi, joka tekee Beethovenista omaansa. Niin hän tekee myös Schubertista, Lisztistä tai Chopinistäkin. Arrau saa Beethovenista rikkaammaan väripaletin ja täyteläisemmän satsin kuin kukaan muu, ja aivan omanlaisenaankin Arrau on vakuuttava. Missään ei synny vaikutelmaa, että tässä oltaisiin asettamassa pianistin omaa persoonallisuutta musiikin eteen, vaan se pysyy takana, vaikkakin kuultaa partituurin lävitse.
Daniel Barenboim. Kelpo perusmusikaalista soittoa ilman mauttomuuksia, vaikkei kovin mieleenpainuvaa.
Alfred Brendel. On taltioinut kaikki sonaatit ainakin kolmasti. Moni pitää 60-luvulla Voxille tehtyä tallennetta raikkaimpana. Itselläni on uusin paketti, 90-luvulla tehty. Brendel, pianon filosofi, tarjoaa aina syvällistä soittoa, joka on tosin joskus hieman ylityöstettyä, spontaniteetin hieman kärsiessä. Kokonaisuutena kuunnellessa kuitenkin osat asettuvat hyvin toistensa yhteyteen, ja myöhäisimmissä sonaateissa kuulija kiittää, että on jaksanut loppuun saakka. Osa levytyksistä on livetaltiointeja, ja ne ovat ehkä hieman spontaanimpia kuin studiolevytykset.
Yves Nat. Jälkipolvien varsin heikosti tuntema ranskalaispianisti levytti ensimmäisenä ranskalaisena Beethovenit 50-luvun puolivälissä. Schnabeliin tottuneeseen korvaan alkupää hieman kangersi, mutta keskivälin sonaateista alkaen (suunnilleen Pateettisesta alkaen) Nat alkaa saada kappaleet omikseen, ja loppupään sonaatit ovat kaikki hienoa kuultavaa. Natilla on voimakas sormityöskentely ja selkeä artikulaatio, joka pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa Waldstein-sonaatissa. Nat on myös hieno koloristi, mutta ei kylve hitaiden osien unenomaisissa näyissä yhtä pitkään kuin Schnabel.
Edellämainittujen lisäksi hyvässä maineessa ovat Bruce Hungerfordin, Stephen Kovacevichin, Wilhelm Backhausin, Claude Frankin, Richard Gooden, Friedrich Guldan ja Annie Fischerin levytykset. Joukkoon mahtuu varsin vähän tunnettuja pianisteja, jotka tunnetaan nimenomaan Beethoven-spesialisteina, vähän samaan tapaan kuin on olemassa Bruckner-spesialisteja siinä määrin että voidaan puhua Bruckner-kultista (kts. otsikkoa klikkaamalla kirjoitukseni aiheesta).
Yksittäisiä hienoja sonaattilevyjä on vaikka kuinka paljon; ainakin kaikki Svjatoslav Richterin saatavillaolevat levytykset ovat kuuntelemisen arvoisia ja kukaan vakava keräilijä ei voi olla ilman Solomonin pakettia kuudesta viimeisestä sonaatista. Näistä myös Charles Rosenin ja Maurizio Pollinin levytykset ovat klassikkomaineessa. Itse olen pitänyt myös nuoren polven chileläispianisti Alfredo Perlin levyistä, jotka ovat musiikaalisuudessaan konstailemattomia ilman suurempia eksentrismejä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)