Kumpi ompi julmempi, leijona vaiko tiikeri?

Julkaisen uudestaan klassikkotekstini syksyltä 2011, saatuani norjalaisen veroehdotuksen. Jälleen kerran. Jota en pääse lukemaan ennen kuin olen tilannut sähköisen asioinnin koodit. Jälleen kerran. Vaikka muutin maasta jo yli neljä vuotta sitten ja vaikka minulla ei ole ollut maassa verotettavaa tuloa kuuteen vuoteen. Silloinkin hyvin vähän, kolmen kuukauden firabelihommelista yhden kuukauden suomalaista palkkaa vastaavasti.

Olen ottanut asiasta selvää, kyllä verokarhu on julmempi. No, ei sentään. Maksan veroja ilolla: niillä pääsee julkisen arvaushoidon jonoon, niillä saa koulutaksin umpisuomenkielisen kunnan ainoalle ruotsinkieliselle oppilaalle, mutta niillä saa myös lainata kirjastosta ilmaiseksi ja niillä saa lenkkipolkujeni ylöspidon. Ynnä muuta mukavaa ja sellaistakin, jonka käyttäjäryhmään en kuulu. Niillä lunastetaan kansalaisuus.

Pohjoismailla on keskenään sopimus siitä, että verottajat vaihtavat keskenään tietoja. Niin ne näköjään tekevät.

Asuin pariin otteeseen Norjassa, josta paluumuutin Suomeen 4.1.2010. Olin siis tarkasti ottaen verovelvollinen Norjaan neljä tai ehkä noin kolmisen päivää verovuoden 2010 puolella. Tosin raahasin skolioottinen selkäni vinossa niitä laukkuja lumihangessa väliaikaiseksi tarkoitettuun ensimmäiseen Helsingin-kotiini vasta noin yhdeksän aikaa illalla, joten ehkä sittenkin neljä päivää. Ai niin, sellainen pikkuinen juttu vain, ettei minulla ollut lainkaan veronalaista tuloja Norjassa! En nimittäin ehtinyt tekemään laisinkaan palkkatyötä tai edes perustamaan yritystä noina muutamana päivänä. Ei minulla ollut esimerkiksi vuokratulojakaan, Norjassa. En ollut nimittäin ehtinyt hankkia Norjasta osakehuoneistoa, eipä tämä olisi kyllä ollut helppoakaan, nollatuloilla.

Sain Suomesta töitä kuukausi ja 4 päivää paluumuuttoni jälkeen. Maksoin kuuliaisesti veroni Suomeen, sille valtiolle, joka on tehnyt sopimuksen verotustietojen vaihdosta sen maan kanssa, josta Suomeen paluumuutin. Norjan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, ei se minulle tullut ihan yllätyksenä, että Norjan valtio muisti minut vielä 1 v 3 kk poismuuttoni jälkeen ja lähetti minulle viimeisenä (?) palveluksena tehtäväksi veroilmoituksen Norjaan.

Veroilmoituksen tekemiseen tarvittiin kuitenkin norjalaisen sähköisen viranomaisasioinnin koodit, jotka olivat minulla vanhentuneet. Jouduin tilaamaan uudet, ja ne lähetettiin minun edelliseen suomalaisosoitteeseeni, siihen ensimmäiseen ja väliaikaiseen, koska heillä ei ollut voimassaolevaa suomalaisosoitettani, koska norjalaista sähköistä muuttoilmoitusta ei ole mahdollista tehdä ulkomaalaisiin osoitteisiin.

Asuinhan sentään Norjassa vielä vuonna 2010, jota siis veroilmoitus koski, joten ei vaatimus tehdä veroilmoitus ollut vallan kohtuuton. Koska minulla ei ollut tuossa maassa hankittuja verotettavia tuloja, jouduin jättämään veroilmoituksen tyhjäksi. Laitoin kuitenkin tiedot kaikesta Suomessa ansaitsemastani norjalaisen veroilmoituksen lisätietoihin, koska ajattelin että parempi olla rehellinen, koska kupletin juoni on kuulemma semmoinen, että verokarhu on julmempi. Niin olikin.

Ei nimittäin Norjan valtio edelleenkään ollut valmis hyväksymään sitä, että en enää halunnut heikäläiseksi. Sain heiltä karhukirjeen, joka velvoitti minut maksamaan veromätkyjä Suomen valuutassa noin 8500 euron (!) edestä. Mikä on aika paljon. Se on jokseenkin puolen vuoden nettopalkkani. Kun tarkemmin tutustuin norjalaisen verottajan lainsäädäntöön, ilmikävi että vaikka verotuspäätöksestä tekisi oikaisupyynnön, mätkyt pitäisi silti maksaa. Norjan valtio yritti olla kaiketi kohtuullinen minua kohtaan. Olivathan he sentään pilkkoneet mätkyt maksettavaksi kahdessa erässä.

Ei siinä sitten mikään muu auttanut kuin alkaa selvittämään sitä, voiko veromätkyt suorittaa muuntorangaistuksena Suomessa. Opin, että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi. No, tarinalla oli sentään onnellinen loppu: oikaisupyyntöni johti siihen, että minut sentään vapautettiin kaikista velvoitteista Norjan valtiota kohtaan, saatuani Suomen verottajalta todistuksen että olen asunut Suomessa ja maksanut veroni Suomeen ja vain Suomeen alkaen 4.1.2010.

Mikä on tarinan opetus? Näköjään sopimus pohjoismaisten veroviranomaisten välillä tietojen vaihtamisesta on kuollut kirjain. Ja että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi, sillä sille kansalainen on syyllinen, ja todistustaakka jää hänelle, paitsi syyttömänä, myös ei-asianosaisena. Opin myös sen, että Suomen verottajan kansainvälinen osasto ei auta omia kansalaisiaan. Siellä ei ole asiantuntemusta edes pohjoismaisesta verotuksesta. En hirveä edes ajatella, miten olisi käynyt, jos olisi Norjan sijasta muuttanut vaikka Guinea-Bissauhun tai Bhutaniin. Opin myös sen, että verottajalla on töissä sellaisia henkilöitä, jotka eivät osaa lukea. Näin on ainakin Norjassa. Ei ihme, että siellä onkin miltei täystyöllisyys.

Pohjoismainen verotuksen vaihtosopimus johtaa kaksoisverotukseen: kaikki suomalaiset verotettavat tuloni laskettiin täysimääräisesti norjalaiseksi verotettavaksi tuloksi. Ilmeisesti ainoa seikka, jossa pohjoismainen yhteistyö näkyy oli siis se, että suomalainen tulo kelpasi (!) norjalaiselle verottajalle. Yhtään ei auttanut se, että selostin myös siinä kohdassa "lisätiedot", että tulot ovat kokonaisuudessaan ansaittu Suomessa ja verotettu Suomeen.

Maksan siis mielelläni veroja, joilla kustannetaan paljon myös sellaisia palveluja joita en tarvitse. Teen tämän vaikka en saa edes sellaisia palveluita joihin minulla on kansalaisena ja veronmaksajana oikeus. Veronmaksaja voi olla kansalainen, mutta asiakas hän ei ole. Jos nimittäin kansalaisuudesta seuraisi asiakkaalle kuuluvia oikeuksia viranomaisia kohtaan, tällöin kansalaisasiakkaan kuuluisi myös saada palvelua. Verottajalle kansalainen ei siis ole asiakas, vaan syytetty.

P.S. Vastaanotan vieläkin vuosittain norjalaisen veroehdotuksen. Ovat sentään jo ymmärtäneet, että norjalaista minusta ei tule: viime vuosina veroehdotus on koostunut nollista. Mitään muita numeroita ei ole ollut niiden edessä.