Vanhempainvapaiden jakamisesta

Vanhempainvapaiden Islannin mallin eli Vihreidenkin kannattama 6-6-6 -malli on ideana kannatettava: 6 ensimmäistä kuukautta äidille, 6 seuraavaa isälle ja viimeiset 6 voivat vanhemmat keskenään jakaa siten kuin parhaaksi näkevät.

Hyvä se on siksi, että kun ensimmäiset 6 kuukautta on imetyksen takia korvamerkitty äidille, malli osoittaa myös iseille vastaavan ajan. Tämän pitäisi parantaa äitien työmarkkina-asemaa, sillä se jakaisi työnantajan näkökulmasta huoltajuusrasitetta nykyistä tasaisemmin. Se on kuitenkin sivuseikka verrattuna siihen, että lapsen ja isän välinen suhde voimistuu.

En koskaan kadu sitä aikaa, kun olin poikani kanssa kotona seitsemän kuukautta perheeni asuessa Norjassa. Nämä seitsemän kuukautta olivat pohjana sille vahvalle isä-poika -suhteelle, jonka katkeamisesta ei tarvinnut olla huolissaan silloinkaan kun isä muutti Suomeen.

On myös hyvä, että viimeisen 6 kuukauden käytön perhe saa ratkaista itse, vaihteleehan perheiden työ- ja ansiotilanne. Joissakin perheissä isän on luontevaa jäädä kotiin esimerkiksi siksi, että hänellä ei ole työtä tai ainakin äitiä järkevämpää jäädä kotiin siksi että hänellä on äitiä pienempi palkka. Tällaisiakin isejä nimittäin on. Tiedän kokemuksesta.

Kun malli on teoriassa selkeä parannus nykytilanteeseen niin lapsien, vanhempien kuin ainakin äitien työnantajienkin näkökulmasta, se tuo perhetilanteiden epäsymmetrian nykyistä raadollisemmin näkyville. Jos perheessä on vain yksi vanhempi, vanhempainvapaita ei voi jakaa kenenkään kanssa.  Yksinhuoltajaperheiden tilannetta tämä malli ei kohenna, ja yksinhuoltajaperheiden lasten suhteellista tilannetta kahden huoltajan perheiden lapsiin se itse asiassa huonontaa. Nimittäin aniharvalla yksinhuoltajalla on varaa jäädä puoleksitoista vuodeksi kotiin lastansa hoitamaan. Käytännössä perhevapaa melkeinpä edellyttää kahta töissäkäyvää aikuista, joista toinen jättäytyy Kelan vanhempainrahalle.

Ei tietenkään ole valtion vika, että joillakin ei ole puolisoa, mutta eri perhemuodoissa kasvaneiden lasten epätasa-arvoisuus korostuu Islannin mallissa, ja ainut tapa korjata tämä epäkohta olisi nostaa vanhempainrahaa todella tuntuvasti. Koska tähän ei liene kuitenkaan varaa, sitä tärkeämpää onkin laadukkaan päivähoidon saatavuus ja saavutettavuus.

Lapsiköyhyyden voi kääntää voitoksi

Tämän tekstin otsikkoon linkatun Ylen uutisjutun mukaan kesä on vähävaraisille perheille yhtä vaikeaa aikaa kuin joulu. Tässä ei ole minulle mitään uutta tai ihmeellistä. Omassa lapsuudenkodissani se ilmeni parhaiten sen jälkeen kun äitini Niilo-pappa oli kuollut, jolloin koko suvun varsinkin kesäisin koonnut Kivistön talo jouduttiin myymään. Ei ollut enää kesäpaikkaa, ja viimeistään heinäkuussa aloin kiertämään uraa huoneeni lattian ympäri. 

Varmaan jotakin kesäleirejä olisi ollut tarjolla, mutta olin liian ujo ja äidissäni kiinni uskaltautuakseni sellaisiin. Olisi toki varmaankin tehnyt sosialisaatiolleni ihan hyvää. 
 
Joissakin perheissä ongelmia voivat tuottaa myös lasten kaverit, vaikka toki lapsien kannalta onkin hyvä, että he voivat välttää lomakuoleman ja tavata kavereitaan. Vihjeeksi kaikille vanhemmille: jos lapsesi on siinä iässä että käy jo itsenäisesti ulkona, anna hänelle rahaa mukaan, jottei vähävaraisen perheen tarvitse pistouvata tätä vaikka Linnanmäelle, jos jätskin ostamisenkin kanssa jo tekee tiukkaa. 

Vanhempieni erotessa, totuin pärjäämään äitini kanssa aika vähällä: hänen liian kuluttavista töistään raatamilla pennosilla, joita oltiin sitten jouduttu täydentämään toimeentulotuella. Vähän tilanne helpotti Niilo-papan talon myymisestä saatujen perintörahojen myötä, mutta sairauskuluihin nekin taisivat pääasiassa mennä.

Tosin ei lapsuudenkodissanikaan niin ihmeellisiä asioita kesäisin tehty. Kerran kävimme Tukholmassa, kerran Tampereella ja yhden viikon vietimme vuokramökissä Sotkamossa. Kerran kävin isäni kanssa päiväretkellä Kirkkonummella, mikä jäi 4-vuotiaan muistiin oikein hyvin. Tampereesta muistan vain sen kun matkaa suunniteltiin - silloinkin olin 4 -vuotias - mutta matkasta en mitään. En uskaltanut kiivetä Näsinneulaan. 

Parasta kuitenkin useimpien lasten mielestä ovat ihan arkiset asiat: se, että vanhemmat ovat läsnä ja heidän kanssaan voi tehdä erilaisia juttuja. Ei tarvitse mennä Korkeasaarta kauemmas, ja jos sinnekään ei jakseta lähteä tai ei ole varaa, ainakin pienen lapsen mielestä jännempiä ovat kaivinkoneet, kävyt ja kimalaiset. Näin oli kun kävin 4-vuotiaan Simeonin kanssa Korkeasaaressa. Vanhemmuus ei onneksi ole kilpavarustelua siitä, kuka pystyy tarjoamaan lapsilleen kalleimmat harrastukset ja eksoottisimpia matkoja. Kirkkonummi ja lähimetsän kävytkin kelpaavat tarjoamaan lapselle mieleenpainuvan elämyksen.

Imettäminen ja reiluus

Aivan pienen lapsen kanssa vanhempien yöunet ovat koetuksella, ja sitä myötä myös jaksaminen. Onneksi naisilla sentään raskaushormoni osittain korvaa puuttuvan yöunen, ja iseillä liikunta ja ulkoileminen voi auttaa unohtamaan oman väsymyksensä. Toki jossakin vaiheessa jaksamisen kanssa taiteillaan rajoilla.

On ymmärrettävää, että äiti voi kokea sen epäreiluna, jos hänen pitää nousta valvomaan lapsen kanssa, joka ei välttämättä edes jaksa imeä, perheen toisen vanhemman kääntäessä kylkeä. Toki isä voi valita äidin kanssa valvomisen pitääkseen tälle seuraa ja jottei äidille tulisi ajatuksia epäreiluudesta, vaikkei yhden nukkuminen olekaan toiselta pois, eikä ketään auta se, että molemmat ovat uskonnollisesta kannastaan riippumatta nukkuneen rukouksia.

Näiltä ajatuksilta on joskus vaikea välttyä, jos perhe on valinnut imettämisen. Pulloruokinnassa perheen molemmat vanhemmat ovat samalla viivalla. Vaikka uudemman ajan lännenelokuvaklassikko Armottomissa ohjaaja Clint Eastwoodin esittämä päähenkilö voisikin todeta, että "Deserve's got nothing to do with it", eli ansaitsemisella ei ole mitään tekemistä lapsenruokinnan kanssa, niin pulloruokinnassa kysymys voidaan unohtaa. 

Aiemman kirjoitukseni - johon on koottu enemmän argumentteja - aiheesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen linkkiä.

Kellä on aikaa kestovaippailuun?

En lähtisi pelkästään vaippajätevuoren perusteella kyseenalaistamaan lapsentekoa. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä, millä ajalla kestovaippoja pestään jos jo muutenkin ainakin yhden aikuisen kaikki aika menee imettämiseen niin että nukkua tai syödäkään ei ehdi.  Jos joku ei kaipaa omia lapsia, that's fine, mutta ei vanhemmuus ole epäonnistunutta, vaikka se ei nyt täyttäisikään kaikkia ISO-standardeja.

On aika turhanaikaista vedota siihen, että oman valinnan - siis valinta tehdä lapsia - seurauksien kanssa on sitten elettävä. Lapsenteko voi näyttää omalta valinnalta, mutta ei tämä nyt niin yksinkertaista ole, kun niitä lapsia ei mitenkään nappia painamalla kaikille siunaannu. Riippumatta itse kunkin uskonnollisesta kannasta, vähemmän lapsenteko on valinta kuin siunaus: lapsia saadaan, heitä ei tehdä. 

Ei ole mahdollista tarkistaa etukäteen, kuinka vaativa uusi perheenjäsen sattuu olemaan. Jotkut sattuvat olemaan vähähoitoisempia. Mitä sitten pitää tehdä lapselle, jolla on vaikkapa kehitysvamma, koliikki tai vain normaalia suurempi läheisyydenkaipuu? Palautettavako? 

Ei. Se ei ole optio, kuten jokainen vanhempi tietää. Rakkaus lapseen on ehdotonta ja rajatonta, heikkoina hetkinäkin. Arjen lapsen kanssa tulee olla mahdollisimman helppoa niin että vanhempikin jaksaa, ja hyvässä tapauksessa jää aikaa jopa seurustella lapsen kanssa. Nämä ovat todellakin valintoja, ja silloin ekologisuus jää sivuraiteelle, kivaksi, pikantiksi lisäksi, jota harrastetaan jos ehditään ja jaksetaan. 

Suositan helposti maatuvien vaippojen - kuten Muumi-vaippojen - käyttöä. Niitä ei kuitenkaan ole saatavilla pikkuvauvakokoja, jolloin muuten on muutenkin vähiten aikaa muuhun kuin lapsen perustarpeiden täyttämiseen. Sitten kun lapsi on vähän isompi, on sitten taas aikaa olla vähän tiedostavampi.