Miksi äänestän Laura Meriluotoa Vasemmiston puheenjohtajavaalissa

Li Andersson jättää jälkeensä mahdollisimmat suuret saappaanjäljet astuttaviksi. Li on antanut kasvot puolueensa EU-vaaleihin saakka vaalikannatusta suuremman potentiaalisen kannatuksen realisoitumiselle. Tulee hänen jälkeensä kuka hyvänsä vankkureita vetämään, niin kuitenkin ensimmäisissä uuden puheenjohtajan vetämissä vaaleissa vertailukohdan pitäisi olla viime eduskuntavaalit, eivät EU-vaalit.

Minja Koskela lähti kisaan paalupaikalta ainakin median silmissä, ja paikoin onkin näyttänyt siltä, että Minja jo olisi puolueen puheenjohtaja. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, sopivan ärhäkkää ja tunteisiin vetoavaa. Voi toki olla, että media on ottanut häneen yhteyttä kysyäkseen Minjalta puolueen kantoja. Minjalla on sosiaalinen media hallussa, ja hänen ukululevideonsa ovat mainioita. 

Gashaw "Kaisa" Bibanin ansioksi luen rohkeuden ajatella boksien ulkopuolelta. Kaisa laajentaa keskustelun kenttää, tuo pöytään uusia keskustelunaiheita ja näkökulmia. On hyvä, että puheenjohtajaehdokkaissa on myös NATO-kriittinen ehdokas, sillä kaikille Vasemmistossa Suomen ennätysnopea sotilaallinen länsisitoutuminen ei ole ollut aivan kivuton prosessi. Lisäksi Kaisalla on kiitettävä nosto pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien puolesta, joiden äänet Kokoomus yrittää aina omia edustamalla muka yrittäjiä, vaikka suurpääoman puolesta he todellisuudessa puhuvat. Kaisa on aatteellinen ja periaatteellinen poliitikko.

Laura Meriluoto puhuu sen SoTe-kentän puolesta, joka on Vasemmiston keskiössä: työntekijöissä on paljon vähintäänkin potentiaalisia vasemmistolaisia, ja on potentiaalisten kannattajiemme intresseissä puolustaa julkisia hyvinvointipalveluita. Laura on käytännönläheinen poliitikko, joka välttää ismejä ja jolla on ehdokkaista läheisimmät suhteet palkansaajaliikkeeseen, ja hän välittää vaikutelmaa Tulkaa kaikki -henkisestä puolueesta, jonne myös duunari(miehe)t ovat tervetulleita. 

Äänestän Lauraa edellämainituista syistä; lisäksi siksi, että on tärkeää, että puolue on valtakunnallinen, ja Laura ei tule etelän yliopistokaupungeista. Hän vaikuttaa ihmisenä lämpimältä ja lähestyttävältä, ja hänen sosiologin koulutuksensa antaa erinomaiset eväät ymmärtää yhteiskunnallisia mekanismeja. 

Joka tapauksessa, kävi miten kävi, kaikki ehdokkaat ovat sopivan erilaisia ja erinomaisia, ja puolue saa kenestä tahansa vallan mainion puheenjohtajan. Huonosti ei siis tule käymään. Minja vie ääniä Vihreistä, Gashaw houkuttelee Vasemmiston vasenta laitaa, siis myös esimerkiksi SKP:n suuntaan kallistuneita, joiden tausta on rauhanliikkeessä. Laura taas puhuttelee palkkatyöläisiä ja miksei miehiäkin, joista jotkut kokevat nykyvasemmistoon samastumisen vaikeaksi. maakuntien ihmisiä unohtamatta. Minun ehdokkaani on Laura Meriluoto Kuopiosta. 

Miksi politiikassa äänestetään itsensä kaltaisia?

Toimiessani Vihreissä osallistuin puoluekokoukseen kolmasti. Ensimmäisellä kerralla puolueelle valittiin varapuheenjohtajia. Ennen äänestystä Helsingin Vihreiden toiminnanjohtaja Olli Aalto kiersi lobbaamassa omiaan, eli helsinkiläisiä edustajia, että rivit pysyisivät taatusti suorina. Hän teki selväksi, että meidän piti äänestää helsinkiläisiä ehdokkaita, joita olikin ehdolla varapuheenjohtajaksi kokonaista kolme kappaletta. 

Pidin tätä aivan ääliömäisenä ideana. Jos puolueen halutaan saavuttavan mahdollisimman hyvin omat päämääränsä, sen kannattaa silloin maksimoida kannatuksensa. Ja puolue voi maksimoida kannatuksensa vain silloin, jos se on valtakunnallinen puolue. Vihreät oli varsinkin vielä tuolloin aivan liiaksi helsinkikeskeinen tai ainakin yliopistokaupunkikeskeinen, että jo tuo ehkäisi joillakin äänestämistä, Kehä kolmosen raja. Tarvitseeko tuota asetelmaa sitten vielä erikseen lähteä vahvistamaan noin typerällä äänestyskäyttäytymisellä? Pidin pääni, ja äänestin yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä ehdokasta.

Jos siis puolueiden halutaan mahdollisimman tehokkaasti parantavan maailmaa, silloin se maailma kannattaa saada mukaan siihen maailmanparannustyöhön mahdollisimman kattavasti. Eikä se tapahdu siten, että Kallion kupla äänestää toisiaan. Siksi Helsingin Vihreät ovat jo kahdesti veikanneet väärää hevosta kunnallisvaaleissa ja asettaneet pormestariehdokkaakseen sellaisen ehdokkaan, jonka erinomaisuuteen harva uskoo Kallion ulkopuolella. Ja Kokoomus kiitti.

Ollakseni rehellinen Vihreitä kohtaan, samaan omanapakeskeisyyteen, ei tälle kyvyttömyydelle ajatella taktisesti ja strategisesti omaa nenäänsä pidemmälle olla immuuneja muissakaan puolueissa. Nyt kun Vasemmistoliitolla on tuhannen taalan paikka surffata loistavasti menneen EU-vaalin jälkiaallokossa valitessaan käsittämättömän suositulle Li Anderssonille seuraajaa, tällöin valinta kannattaa tehdä sen perusteella, kenen puheenjohtajakandidaatin uskoo tuovan puolueelle eniten uusia ääniä sen lisäksi, että puheenjohtajaehdokas pitää omat ydinkannattajat Vasemmistolla siten, etteivät he vahingossakaan lipsahda Vihreille tai demareille. Silloin ei ole oleellista, tuleeko ehdokas Uudeltamaalta, Turunmaalta, Savonmaalta vai Keminmaalta.

Toivoisin siis poliittisille piirijärjestöille ja näiden jäsenille kykyä ajatella omaa siltarumpua pidemmälle. 

Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

Mitä mätää Vihreissä - entisen vihreän silmin

Kuuluin Vihreisiin 2005-2017. Nyt kun taas on alkanut Vihreiden vaalitappion syiden pohtiminen, tämä viimeisin tappio ei tule taaskaan johtamaan mihinkään korjausliikkeisiin. En usko oppiviin organisaatioihin, ja ainakaan Vihreät ei ole sellainen. 

Alle olen luetellut jotkut eroni syistä; ne, joiden arvelen myös osaltaan selittävän sitä, miksi Vihreät eivät ole realisoineet Ville Niinistön kauden loppunousuaan, jolloin näytti, että he ottaisivat sen tilan, jonka Sanna Marin sitten otti. Nyt kun erostani on kulunut viisi vuotta, mielestäni karanteeniaika on kulunut niin että kehtaan esittää tällaisia entisen vihreän mietteitä ilman että leimautuisin pelkästään katkeraksi. 

Pidän Maria Ohisalosta ihan älyttömästi. Hän on takuuvarmasti fiksu, provosoitumaton keskustelija, jota ei saa koskaan kiinni siitä, että läksyt olisivat jääneet tekemättä. Kuitenkaan karisma ei ihan ole Sanna Marinin ja Li Anderssonin luokkaa, ja niinpä äänestäjien vasen laita valitseekin mieluummin oikean vasemmiston.

Nykyvihreillä on vesitetty suhde luontoon, ainakin kaupungeissa. Vihreät ja Lisää kaupunkia -liike mielletään yhdeksi ja samaksi. Sitten itseäni hiertää ei asiasisältönä mutta terminologian tasolla liian vahva takertuminen feminismiin. Jos maltettaisiin puhua sen sijaan tasa-arvosta, ehkä joku mieskin voisi joskus äänestää. Kolmanneksi ylimielisyys. Ainakin pääkaupunkiseudulla näkee liikaa sitä, että aivan aikuiset päättäjät vähättelevät kansalaisten huolia liittyen esim. täydennysrakentamiseen, jopa ilkkuvat. Tietty tosikkomaisuus. Vihreät yhdistetään woke-kulttuuriin.

Sitten on näitä oskaloita ja diarroja, joista ei koskaan tiedä, mitä sieltä milloinkin tulee. En osaa keksiä yhtään samastumiskelpoista syytä, miksi kaltaiseni viisikymppinen luonnonsuojeluänkyrä antaisi äänensä heidän kaltaisilleen. Valitettavan usein sieltä kusaistaan Kehä kolmosen ulkopuolella asuvien muroihin, ja puoluejohto siunaa tämän vaikenemisella. Vihreät eivät vain näytä vaan ovat suurkaupunkilaisten puolue; tästä osoituksena se, että eduskuntaryhmä äänin 14-7 äänesti monista maakuntasairaaloista synnytykset lakkauttaneen päivystysasetuksen puolesta. 

Vihreät valitsevat myös aivan liiaksi ydinkannattajiensa näköisiä keulahahmoja, vaikka jo edellisissä kuntavaaleissa nähtiin, miten kävi kun Helsingin Vihreät sijoittivat väärään hevoseen. Vapaavuori pyyhki kenkänsä Sinnemäkeen. Jos Vihreät haluaa kasvaa - aina ei niin siltä näytä - niin kannattaa ajatella strategisesti ja valita sellaisia keulahahmoja, jotka tarjoavat samastumispintoja muillekin kuin Kallion-Punavuoren kuplalle. Jos haluaa tehokkaasti ajaa omaa politiikkaansa, silloin omaa kannatusta pitää kasvattaa, muten kuten sanottu, Vihreät eivät ole oppiva organisaatio eikä siellä pystytä omaa nenää ulommas ulottuvaan strategiseen toimintaan. 

Tosikkomaisuus tuli todistetuksi, Lappeenrannan puoluekokouspuheenvuoroni jälkeen, jossa peräänkuulutin feminismin käsitteen korvaamista tasa-arvolla. Sain paheksuvia mulkaisuja osakseni katsomo-osasta, jossa oli mm. Vihreiden naisten pääsihteeri ja Anna Moring. Mutta toki tämä keskustelu on saanut suhteettomat mittasuhteet, ei vähiten timohaapaloiden masinoiman poliittisen vastustaneiston toimesta. Kuten edellä olen kirjoittanut, Vihreiden ongelma ei typisty käsitepolitiikkaan vaan siihen, että Vihreissä ei ymmärretä mennä kansalaisia puolitiehen vastaan.

Ei äänestäjä ole väärässä. Jos hänelle käy kertomaan, että olet ymmärtänyt meidät väärin, onko vika vastaanottajan tyhmyydessä vai epäselvässä viestinnässä? Miten olisi paluu perusarvoihin, ts. Koijärvelle? Olisi helpompi saada kannatusta omalle politiikalleen, jos olisi valmis menemään kansalaisia puolitiehen vastaan eikä vaadi heiltä sitä vastaantuloa.

Jos haetaan nimenomaan tasa-arvoa, se pitää sitten sanoa myös niin eikä puhua intersektionaalisesta tai vihreästä feminismistä. Politiikka ei ole teoriaa vaan käytäntöä. Kaikki äänestäjät eivät ole niin fiksuja, tai lue rivien välistä. Minäkään en lue. Minulla on asperger.

Ilmasto ja luonto on ajettu vastakkain kun on tehty strateginen valinta, että paikallinen luonto katsotaan tarpeelliseksi uhrata laajempien ilmastotavoitteiden hyväksi ymmärtämättä sitä, että jos metsää kaadetaan "tiivistämisen" (joka on oikeasti levittämistä) nimissä, sen hiilinielun puoliintumisaika taitaa olla kymmeniä vuosia. Kokoomuksen puisto-osastosta ei ole voinut puhua enää vuosiin, vaan kysymyksessä on Kokoomuksen baana- ja sporaosasto. Sitten kun tähän liittyy ylimielisyys: aikuiset päättäjät vähättelevät omat maisemansa ja viheralueensa menettävien lähiöasukkaiden tuskaa, jopa pilkaten ja nauraen heille. 

Vihreillä on todella hyviä: fiksuja, oikeamielisiä, hyviä ihmisiä ehdokkaina monin paikoin. Esimerkiksi täällä Porvoossa. Jos Helsingin Vihreät leikattaisiin irti puolueesta, uskoisin sen pidemmän päälle koituvan puolueen onneksi, vaikka se leikkaisikin ehkä ensimmäisissä valtakunnallisissa vaaleissa kannatusta noin 1,5%.

Ohilaukauksia ja vääriä hevosia kuntavaaleissa

Kokoomus on onnistunut kaupittelemaan itsensä Iiro Viinasen ajoista epäpoliittiseksi asia- ja asioidenhoitajapuolueeksi, ja tämä tepsii vielä kaikkiin muihin kuin Sari Sairaanhoitajaan, kun "niitä ikäviä päätöksiä nyt vaan pitää tehdä", ja epäsuosittujen päätösten tekeminen onkin suosittua. Tämä kamreerityyli on paljolti korvannut politiikan sisällön, ja sen voi peittää hyvän mainostoimiston avulla. Sauli Niinistö on päässyt sillä presidentiksi, ja nyt Vapaavuori Kokoomuksen vaaliratsuna oli kuin lämminverinen, joka murskasi Kallion-Käpylän kuplan talismani-Sinnemäen jalkoihinsa. Tosin en nyt osaa niin kovasti ihmetellä heidän varsin tasaiseksi vakiintunutta noin 18-22 prosentin suosiotaan, jota ei hetkuta mikään, mitä Kokoomus oikeasti tekee, kun se on heidän etujensa mukaista. Kokoomus jos mikä on eturyhmäpuolue.

Vihreät veikkasi väärää hevosta Helsingissä. Toki Yhdysvalloissakin kansalaiset valitsevat presidentin, mutta koulutetuimmalta puolueelta toivoisi sen verran kehittyneempää analyysiä ja itsereflektiota, että he osaisivat valita sellaisen ehdokkaan, jonka avulla maksimoida oman politiikan kannatus. Sinnemäki on Vihreiden helsinkiläisen perusäänestäjän kuva, mutta kampanjoidessa tulee hiki jos satunnaiselle tai potentiaaliselle äänestäjälle pitää vakuutella oman tuotteen ylivertaisuus, kun pormestarikampanjaan kuluneen ajan olisi voinut käyttää omaan kuntavaalikampanjaan. Vaikka Sinnemäki olisi sosiaalisesti kuinka lahjakas, johtajana loistava delegoija, loistava tyyppi kaiken hyvän puolesta ja vieläpä Soininvaaran mukaan ehkä oppivaisin poliitikoista, tämä ei kuitenkaan vakuuta kaikkia, paitsi Vihreiden hardcore-äänestäjiä, kun tarjolla on vasemmalle siivelle vasemmistoa ja oikealle siivelle Vapaavuorta. Varsinkaan se ei vakuuta epävarmaa äänestäjää siitä, että Vihreät oikeasti haluaisivat voittaa skaban. Ehkä seuraaviin tai ainakin kahdeksan vuoden päästä odottaviin vaaleihin Vihreillä on tarjolla sellainen pormestariehdokas, joka ei saa heitä kompastumaan omiin jalkoihinsa. Myös pöhinäallergisille - siis kaikille itsensä keski-ikäisiksi kokeville - pitää olla tarjolla vaihtoehto, ja Kokkareilla on tarjolla autenttisempaa urbaania pöhinää.

Kerrankin voi sanoa, ja vihdoinkin, että pöhinävyöhykkeen ulkopuolisessa Suomessa Vihreiden kampanja oli suuri menestys: nykyisessä kotikaupungissani Porvoossa paikkojen määrä tuplaantui, ja valtuustoryhmissä Vihreät nousi sijalta 6 kolmanneksi. RKP:n ja Demareiden jälkeen. Jyväskylässä tapahtui todellinen maanvyörymä kun Touko Aalto veti puolueen korkeimmalle korokkeelle. Kun Vihreät eivät yleensä ole olleet mikään telttapuolue ja siellä teltallakin lähinnä on seisoskeltu kädet taskuissa, niin näissä vaaleissa tekemisestä on välittynyt paitsi ammattimainen myös positiivinen ja ulospäinsuuntautunut meininki. Vihreät Porvoossa ovat antaneet toivoa sille, että ilman verkostoja ja rahaakin voi päästä valtuustoon, hyvä!

Demarit tekivät näissä vaaleissa oman maalin, tai ainakin laukoivat ohi avopaikasta. Tämä hallitus on suorastaan antanut Demareille kultatarjottimella 30% kannatuksen, ja mitä he tekivät? Demarit yrittävät epätoivoisesti tavoitella milloin sitä Sari Sairaanhoitajaa, silloin karannutta persua. Minä olen viimeisiä ihmisiä iloitsemaan heidän rappiostaan, sillä tästä ja ehkä vielä seuraavastakin hallituskaudesta taitaa tulla aika pitkä, kolmen suuren kutistuessa kahdeksi 20% puolueeksi, joista Demareiden paikan täyttänee pitkällä tähtäimellä Vihreät, mutta edelleenkään ei ihan vielä. Jatkuva avopaikoista hutilaukominen tulee kalliiksi paitsi Demareille itselleen, myös Suomelle. Sanna Marin puheenjohtajaksi, hän ehkä saisi sentään pysäytettyä muutaman äänen vuotamisen valovoimaisen Li Anderssonin Vasemmistoon. Li Andersson on niin loistava argumentaatiossaan ja tyylikkään terävässä hillityssä populismissaan, että häntä äänestäisi moni sellainenkin, joka ei muuten Vasemmistoa olisi uskonut voivansa äänestää.

Vasemmistoliitossa ollaan vaalien tulokseen ihan tyytyväisiä, mutta yli 10% puolueeksi nouseminen edellyttää strategista valintaa: kilpaillako Vihreiden kanssa punavihreistä sieluista vai Demareiden kanssa niistä sieluista, joille Lipposen aloittama New Deal merkitsi kansallisomaisuuden ja sielujen myymistä.

Keskustasta, sen ontologiasta ja viiteryhmistä olen aina ollut täysin ymmälläni, ja olen edelleen. Niin taitaa olla myös Sipilä, jolle ja hänen tuhonenkeli Bernerilleen se on merkinnyt pientalonpoikien perinteellä ratsastamisella tapahtuvaa ruumiinryöstöä. Keskusta on muuttunut hyvinvointivaltion takuumiehistä yksityistämisen bulvaaneiksi, jolle käy kaikki kunhan he vain saavat satraapeilleen läänityksiä.

Perussuomalaisista en ole sanonut mitään, sillä minulle on alusta alkaen ollut selvää se, joka paljastui muillekin viimeistään nyt: kun keitoksesta poistetaan rasismi, jäljelle jää kovin tuima eli hajuton soppa, mauton ilman sattumia, kuin lapsiperheen isän töihin kantamat nakkikeiton jämät, josta lapset ovat syöneet kaikki nakit pois.

Parasta tässä vaalituloksessa oli Vihreiden valtakunnallistumisen merkittävä eteneminen jai Li Anderssonin mukanaan tuoma vasemmiston orastava noste. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä kaatamaan hallitusta, vaikka nurkissa tuuleekin. Ehkä vieläkin tärkeämmät vaalit ovat Persujen puheenjohtajavaalit, joissa he tulevat suorittaneeksi lopullisen itseteloituksen silmiensä väliin ampumalla, valitessaan J H-A:n puheenjohtajaksi, ja samalla he tulevat antaneeksi hyvinvointivaltiolle jatkoaikaa, sillä edes Sipilä ei kestä Halla-Ahoa ainakaan jos Orpo on sanansa mittainen mies. Heinäluoma ainakin on.

Auttaisiko Li köyhää urheilujohtajaa?

Menestyjä Jari Sarasvuo puolusti homokommenttiensa vuoksi potkut saanutta Aleksi Valavuorta, joka oli erehtynyt irvailemaan Vasemmistoliiton siipeilevän. Sarasvuo kehotti Anderssonia "– Jätä tuo toisen ihmisen tulojen ja potkujen ilkkuminen. Tiedän, mikä olet oikeasti arvoiltasi ja kyvyiltäsi. Li, köyhät tarvitsevat sinua, Sarasvuo sanoi.

Valavuori oli ryttyillyt väärälle taholle, sanavalmiille, tuoreelle vasemmistojohtaja Li Anderssonille:

"Onko sun mielestäsi reilua, että 25% suomalaisista maksaa työllään koko paskan? Sinun vasemmistosi ei kuulu näihin maksajiin" Li Andersson kuittasi tähän osuvalla kuvakaappauksella Hesarin otsikosta "Homokommenteistaan potkut saanut Aleksi Valavuori (Kok., näköjään myös köyh.), ei tienannut verotettavia tuloja senttiäkään". 

Ilmeisesti Valavuori sitten on köyhä, ainakin jos on julkaistuja verotietoja ja Sarasvuota uskominen. Auttaisiko Li vähäosaista miestä mäessä?

Li Anderssonin Instagram-kuittauksen voi käydä tsekkaamassa klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Pihatyöt odottavat Susannaa

- Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään, kansanedustaja Susanna Koski (kok) sanoi Ylen A-talkissa torstaina.

- Ai risusavottaa? Lauri Ihalainen (sd) kysyi Koskelta.

- Ei nyt ehkä siinä klassisessa mielessä, Koski vastasi.

Paitsi että olisi sitäkin tarjolla. Juuri äskettäin tasasin puutarhasaksilla pensasaitaa ja kadunpuoleista sireeniaitaa. Ei olisi niitäkään tarvinnut tehdä, jos Susanna olisi tullut talkoisiin. Koska hallituspuolueissa tähdennetään talkoohenkeä eikä pidetä työtä palkkauksen, saati minimipalkan arvoisena - mitä hänen ystävänsä ja taistelutoverinsa Li Andersson äskettäin ehdotti - en voi luvata Susannalle asiallista palkkaa. 

- Onhan siellä metsää hoidettavana vaikka millä mitalla. Metsänhoito on ihan kunniallista työtä, Koski totesi.

Metsät ovat yksi esimerkki, mutta missä tahansa liikkuu, niin tekemätöntä työtä löytyy kyllä, sitä ei vain aina huomata. Ei nyt kirjaimellisesti tarvitse metsään lähteä, vaan kaupungeissa on tekemätöntä työtä vaikka millä mitalla. Metsissä on paljon syötäviksikin kelpaavia asioita.

Ei tosiaan olisi tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Ei tarvitse edes lähteä rämpimään metsään, mikäli sieltä autosta metsää näkyy puilta, kun autosta metsä voi näyttää - pusikolta. Jossa sielläkin olisi näppärälle ihmiselle ja puutarhasaksille töitä. Parempi onkin usein jättää metsä rauhaan ja hoitamatta, niin luonnon kuin ihmistenkin kannalta, ja keskittyä pihanhoitoon. Pihaltammekin löytyy syötäväksi kelpaavia asioita: Susanna saisi syödä vapaasti luontoisetuna harventamansa salaatit ja maahan pudonneet omput. Rikkaruohoja olisi myös paljon kitkettävänä, niin että pääsisivät perennamme oikeuksiinsa. Kaffet lupaisin vielä keittää Susannalle.


Susanna Kosken (kok.) kursivoidut sitaatit ovat Iltalehdestä, ja jutun pääsee lukemaan klikkaamalla otsikkoa.

Miksi työttömiä syyllistetään?

Miksi työttömiä syyllistetään työhaluttomiksi ja laiskoksi, vaikka 400 000 työtöntä lienee yhtä hankala tunkea 30 000 työpaikkaan kuin kamelia neulansilmään, eikä laskelmissa ole edes huomioitu sitä, että ne työpaikat menevät yleensä jo töissä oleville?

Taustalla taitaa olla projektiota, jossa omistava luokka projisoi syyllisyydentunnettaan epäonnistuneesta työllistämisestä johonkin muuhun. Ja kehenkäs muuhun kuin työttömiin, jotka ruojat eivät kannakaan mukanaan omia työpaikkojaan vähän niinkuin spitaalinen omaa sänkyään. Tarkoitus taitaa olla myös saada katse kohdistumaan johonkin muuhun kuin siihen, että liikevoitto ei menekään työllistämistä edistäviin investointeihin, vaan esimerkiksi johdon palkkioihin.

Siitä, että katse on tarkoitus kääntää johonkin muuhun kuin omistavan luokan epäonnistumiseen tai puuttuvaan tahtoon työllistämisessä, kertoo ainakin se, että omistavaa luokkaa Suomessa edustavan puolueen mielestä työnteon on aina oltava kannattavaa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että työttömyyden on oltava kannattamattomampaa kuin työnteon. Eikä työnteko ole kannattavaa, omistaminen on, mistä on osoituksena se, että pääomatuloja verotetaan meillä ansiotuloja vähemmän.

Samainen pääoman edustaja sanoo uskovansa yksilöön, painottaen sen vapaita valintoja. Oletuksena toki on, että yksilöt kykenevät tekemään "oikeita" valintoja, tai haluavat. Jos joku vapaasti valitseva yksilö päätyy siihen laskelmaan, että työn tekeminen ei kannatakaan, tällöin vapaan valinnan teoria on pelastettava jollakin. Tässä tapauksessa muuten vapaata yksilönvalintaa painottava Kokoomus, jolle yhteiskunta usein näyttäytyy esteinä yksilönvalinnalle, tarvitseekin yhteiskuntaa. Työnteon on oltava moraalisesti velvoittavaa, vaikkei se olisikaan yksilöllisesti kannattavaa, sillä väärät yksilönvalinnat romuttavat systeemin.

Kaikki ovat siis vapaita valitsemaan, oikein. Jos kuitenkin sattuu sellainen näköharha, että tuleekin väärä valinta, niin sitten pitää kaivaa iso paha mörkö eli yhteiskunta kaapista.

Sain idean kirjoitukseen Li Anderssonin ja Susanna Kosken dialogikirjasta Punavihreä, sinivalkoinen - keskustelukirjeitä (Minerva Kustannus 2014).

Normitalkoot eivät koske työttömiä

Normitalkoita vielä vähän aikaa sitten peräänkuuluttanut hallitus, joka pitää julkista sektoria lähtökohtaisesti syyllisenä, päätti sitten ulkoistaa syylliset. Tämä tapahtuu mm. rätkäisemällä työttömille 3 kuukauden haastatteluvelvoitteen, jossa nämä hyväkkäät saavat tehdä tiliä, ovatko osanneet olla aktiivisia oikealla tavalla, eivätkä esimerkiksi poimineet sieniä, ulkoiluttaneet mummoja tai päivittäneet osaamistaan työmarkkinoiden vaatimalle tasolle.

Koska julkinen sektori on kaikkeen syypää, myös työttömien työhaluttomuuteen, onkin parempi hoitaa tämä haastattelurumba yksityisten rekryfirmojen toimesta, yksityinen kun on paitsi parempi, myös tehokkaampi eli vastuullisempi, silloinkin kun sillä on työ- ja elinkeinoministeriön piikki.

Niin viis siitä että normisto lisääntyy, kun ei se koske kuin ihmisiä, ja sitä vahtii yksityinen sektori. Työttömiltähän ollaan riistämässä loputkin ihmisoikeudet, ja tämä on vain yksi osa siinä sarjassa. Vaikka kustannuksien ja osallisuuden kannalta olisi kai tehokkaampaa järjestää asia yhdistämällä vertaistuki ja vertaisvalvonta, ja antaa työttömien kuulustella... eikun haastatella toisiaan.

Uuden Suomen jutun, jossa Li Andersson osoittaa osuvan esimerkin tämän järjestelmän tehottomuudesta, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Setämiesten kauhu

Setämiehet kauhistuivat. He pelkäävät demokratiaa, ja koettavat naamioida tämän vaivautumisensa, joka seuraa heidän demokratianvastaisuutensa paljastumisesta, huoleksi demokratian tilasta.

Kun nyt Li Andersson odotusten mukaisesti huudettiin jo ensimmäisellä kierroksella Vasemmistoliiton neuvoa-antavassa, moraalisesti sitovassa jäsenäänestyksessä puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, tätä kauhisteli esimerkiksi Iltalehti seuraavin sanakääntein:

"Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia."

Iltalehdessä ei näemmä tiedetä sitä, että ainut puolue, jossa kaikki jäsenet voivat halutessaan osallistua puoluekokoukseen, on Perussuomalaiset. Vihreätkin valitsivat Ville Niinistön 2011 samalla menettelyllä, joten Vasemmistoliitto ei edes tässä keksinyt mitään uutta sanotun demokratian rapauttamiseksi. Vihreissä, joka on ollut Vasemmistoliittoon verrattava puolue kooltaan, puoluekokoukseen mahtuu vain muutamia satoja jäseniä, alle 10% jäsenistöstä.

Puoluekokous on siis jo valikoitunut elin. Vaikka Andersson nimetään siellä puheenjohtajaksi yksimielisesti muiden ehdokkaiden vetäytyessä Anderssonin ylivoiman edessä pois kisasta - hekin haluavat kunnioittaa vetäytymisellään jäsenistön tahtoa - niin jos melkein 2/3 puolueen jäsenistä osallistui puheenjohtajavaaliin, ja heistä melkein 2/3 eli yhteensä lähes puolet puolueen jäsenistä kannattaa Anderssonia puheenjohtajaksi, tämän parempaa tapaa nyt ei olla keksitty saada tietoa kaikkien jäsenten kannasta.

Paitsi Pohjois-Koreassa. Siihen ilmeisesti Iltis viittasikin, mutta huti tuli, siellä kun jäsenistö ei pääse äänestämään mistään.

Setämiesten kannattaisi päivittää tietonsa demokratiasta. Siihen kuuluu sellainenkin mahdollisuus kuin suora kansanäänestys, joka ei ole sama asia kuin kansandemokratiaksi eufemistisesti nimetty puoluejohdon kaikkivaltaisuus, joka on ollut valttia eräissä reaalisosialistisissa järjestelmissä. Ilmeisesti setämiehet pelkäävät Anderssonia, ja ehkä Iltistä vaivaa henkinen perussuomalaisuus, jos kerran sen mielestä kaikkien pitäisi päästä valitsemaan puheenjohtajaa. Tai pohjoiskorealaisuus. Kai Andersson on porvarillisten, hyvätuloisten, jämähtäneiden setien kauhu, nuori ja sanavalmis nainen opposition äänitorvena ja kasvoina.

Veikka Lahtisen mainion analyysin Li Anderssonin valinnan mediareseptiosta voi lukea klikkamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ensifiiliksiä vaalituloksesta

Vaalitulos osoitti sen kuplan, jossa elän. Toivottavasti Sipilän sanaan on luottaminen, eikä jo kerran sovittua lainsäädäntöä revitä auki. Viittaan tässä erityisesti sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Sen sijaan soidensuojelu ei tule tällä kaudella edistymään.

Hallituspohja tulee siis olemaan Keskusta-PS-Kok, ehkä KD ja/tai RKP. Toivottavasti edes Vasemmisto otettaisiin sisään puolustamaan vähäosaisia. Vihreitä en voi nähdä Perussuomalaisten kanssa samassa hallituksessa, RKP:lläkin on vaikeaa jatkaa ikuista hallitustaivaltaan ja Kokoomus tarvitaan varmistamaan enemmistö. Kristilliset tarvitaan ehkä uudeksi takiaispuolueeksi, ja toivon mukaan heille ei luvata kuita taivailta.

Pääkaupunkiseudun infrahankkeet eivät varmastikaan edisty Sipilän hallituksessa, varsinkaan Pisara. Pisaran kohtalosta ja pääkaupunkiseudulle keskittämisen maltillistumisesta neljäksi vuodeksi en osaa olla pahoillani, vaikka ei sitä rahaa tarvitsisi säkeillä kantaa kaiken maailman yksisuuntaisille pistoraiteillekaan, jotka sitäpaitsi syö routa. Ehkä kuitenkin Helsingistä itään vievä raideyhteys olisi myytävissä Sipilälle?

Perustulon aika saattaisi olla nyt. Kaikkein heikoimmin potentiaalisista apupuolueista meni demareilla, joten he eivät ole sitä kaatamassa. Tosin muuten en osaa olla demareiden rappiosta onnellinen. Valtakunta tarvitsisi vankan vasemmistolaisen vaihtoehdon, eikä sellaiseksi kyllä ole Vasemmistoliitostakaan. Ellei sitten uutta nousua Li Anderssonin johdolla.

Ehkä vasemmistolla ei enää ole tilausta, en tiedä. Ainakin sen olisi pitänyt keksiä itsensä uudestaan jo 40 vuotta sitten. Ei se onnistu, jos Rinne ehdottaa elvytykseksi teollisuuden pistoraiteiden rakentamisen. Se juna meni jo.  Prekariaatti voisi olla uusi duunaristo, ja Vihreillä olisi paikka vallata demareiden paikka. Jos se Vihreille kelpaa. Ei kelpaa kaikille, vaikka oikea-vasen -akselilla me ja demarit sijaitsemme samalla paikalla. Arvoja kuvaavalla Y-akselilla demarit ovat arvokonservatiisempi versio meistä. Ensin pitäisi kuitenkin uudistaa ammattiyhdistykset.

Vihreiden voiton lisäksi positiivista kotiin kannettavaa jäi kahden maahanmuuttajataustaisen kansanedustajan verran. Nasima Razmyar ja Ozan Yanar tulevat olemaan esikuvina monille, ja osoittamaan, että he eivät ole mitään listankoristeita.

Julkista sektoria tullaan karsimaan, tosin en tiedä, miten. Kuntien irtisanomissuojaan Keskusta tuskin haluaa kajota, joten vaihtoehdoiksi jäävät peruspalveluiden karsiminen (joka sekään ei ole kuntapuolue Keskustalle järkevä vaihtoehto). Todennäköisesti karsinta tullaan suorittamaan väliporrasta edustavia lupaviranomaisia karsimalla, kuten ELY-keskuksia.

Verotusta tullaan keventämään, joten peruspalvelut tulevat joka tapauksessa kurjistumaan. Sitten tullaan hoksaamaan, että kunnat eivät selviä velvoitteistaan, joten niitä tullaan karsimaan. Sitten...

Ympäristölle vaalitulos on katastrofi. Sipilän hallitukseen ei tule ympäristöministeriötä, elleivät Vihreät sitä sinne vaadi. Eivätkä ole vaatimassa, jos Perussuomalaiset tulevat hallitukseen,

Sote-uudistus viedään maaliin maakuntamallina. Palvelujen saavutettavuuden kannalta se on luultavasti hyvä. Valmisteilla ollut malli, jossa esimerkiksi vaasalaisten keskussairaala olisi Tampereen sijasta ollut Turku, ei vaikuttanut palvelujen saavutettavuuden kannalta hyvältä.

Mihin eurovaaleista eteenpäin?

Vihreät menettivät yhden paikan eilen käydyissä eurovaaleissa, ja ainakin Helsingissä vuotoa oli Vasemmistoliiton Li Anderssonille, joka houkutteli sellaisia liikkuvia punavihreitä äänestäjiä, joka minäkin olin kymmenisen vuotta sitten. Tosin tämä Vasemmiston hyvä tulos ei riittänyt toiseen paikkaan, mutta Lin hyvä tulos auttoi Merja Kyllöstä nostamaan puolueen takaisin europarlamenttiin.

Kampanjan jälkeen seuraa aina tyhjyyden tunne, etenkin silloin kun oma ehdokas ei tule valituksi. Ei kuitenkaan onneksi kaikkea tapahtunutta voi mitata lopputuloksena. Tekeminen hyvien tyyppien kanssa on jo sinänsä arvokasta. Vaikkei maailma nyt vihertynytkään, niin itse muistan vieläkin Pekan kampanjaa yhtenä hienoimmista asioista, joita olen tehnyt. Pidän Pekan kampanjaa saavutuksena, vaikkemme saaneetkaan vihreää presidenttiä. Meidän saavutuksemme? No, ainakin moni meistä tutustui uusiin, hienoihin ihmisiin! Ja oppi uudenlaisia tapoja tehdä asioita, toinen asia sitten on se, ovatko ne toimivia tapoja. Levätään ja eteenpäin käy elävän mieli!

Viestiä ei voi eikä ole syytä vaihtaa, eikä äänestäjiä voi vaihtaa. Argumentaatiossa meillä on sen sijaan aina paljonkin opittavaa: siinä, miksi valkoihoisen työläismiehenkin kannattaa vähentää päästöjä, enkä nyt tarkoita suolikaasuja. Samoin siinä, miten myös vaalien välillä pitäisi näkyä siellä, missä ihmiset ovat, puhua ja kuunnella. Toinen asia, jossa Vihreillä voisi olla mietittävää on se, miten puolueen ydinviesti ja ehdokkaiden erilaisuus suhtautuvat toisiinsa: vaikka meillä ehdokkailla on omia erikoisharrastuneisuuksiaan ja lemppariagendojaan, tästä ei kuitenkaan välttämättä voi johtaa sitä, että ehdokaslista olisi niin kattava, että se tarjoaisi mahdollisimman kaikille mahdollisimman paljon samastumiskohteita. Meillä on paljon aika samanlaisia ehdokkaita. Sitten: äänestyspäätöstä harkitseville ei välttämättä tule kristallinkirkkaaksi, mitä vihreys on: vihreys on teema ja muunnelmia. Teema on tärkeintä, ja se pitää kristallisoida, ja sen puitteissa sitten voi muunnella.

Tarvitaan myös lisää konkretiaa, jotta se viesti - eli teema - menisi perille. Vihreästä taloudesta puhumisen sijasta pitäisi puhua siitä, mitä ne vihreän talouden mukanaan tuomat työpaikat ovat. Ja perustulosta jauhamisen sijaan pitää kertoa, miten perustulo auttaa erilaisissa tilanteissa eläviä ihmisiä. Positiivisuus on myös tärkeää: on parempi tukea joukkoliikennettä kuin vastustaa autoilua.

Ehdokkaiden turhautumisen kyllä ymmärrän. Moni uhraa valtavasti aikaansa ja rahaansa kampanjointiin, ja äänet, jotka eivät tuo omaa paikkaa ja jotka eivät riitä siihen toiseen paikkaan, on helppo tulkita menneen hukkaan. Kuitenkin ilman niitä ääniä ei sitä yhtäkään paikkaa olisi tullut, mikä toki voi olla laiha lohtu ennen vaalilainojen lyhennyksien alkamista. Eikä perheeltä voi lainata aikaa, mennyttä on, mikä mennyttä.

Hukkaan ei kuitenkaan ole mennyt se aika, joka hyvien tyyppien kanssa on tullut kampanjoitua, eikä vain hyvien tyyppien kanssa hengailu, vaan kyllä hyvällä säällä (sic!) ihmisten kanssa juttelu on kivaa! Kampanjointi itsessään on kivaa!

Gallupanalyysiä

Kolme seitsemästä suosituimmasta eurovaalien ehdokkaasta on vihreitä. Neljää voisi äänestää yli 10% suomalaisista. Tämähän näyttää periaatteessa hyvältä; tosin gallupin julkaisssut Hesari samaan hengenvetoon ennustaa Vihreiden menettävän toisen paikkansa. Miksi?

Mehän saamme omat potentiaaliset kannattajamme aktivoitua nimenomaan eurovaaleissa, joten meillä on puolueista suhteellisesti vähiten piilokannatusta näissä vaaleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun muissa vaaleissa gallupit ennustavat kannaltamme yläkanttiin, näissä vaaleissa arvioluvut menevät alakanttiin. Ja kun käytössä ei ole listavaalia vaan suhteellinen vaalitapa, kaikki ehdokkaat kartoittavat yhteistä pottia ja sitten järjestyksen perusteella mennään sisään, joten äänien hajaantuminen ei ole mikään ongelma, mikä vaalitapaa tuntemattomille tiedoksiannettakoon. Ääniä ei siis tarvitse keskittää taktikoinnin nimissä.

Toisaalta se, että me saamme omamme ja omat passiivimmekin suhteellisesti parhaiten aktivoitua näissä vaaleissa, antaisi sellaisen tulkintamahdollisuuden, että meillä olisi suhteellisesti vähiten kasvupotentiaalia gallupista vaaleihin, siis näissä vaaleissa. Veikkaan, että tähän Hesarikin on perustanut arvionsa: meillä kun ei ole tehty päätöstä kärkiehdokkaasta, kuten Vasemmistoliitolla, joka yrittää juntata sisään Li Anderssonin. No, katsotaan, miten käy. Äänestysaktiivisuudessa tulee joka tapauksessa olemaan runsaasti kasvupotentiaalia, jolloin antamatta jäänee äänistä noin kaksi kolmannesta. Parhailla ehdokkailla ja vaalityöllä se kolmaskin meppi on otettavissa!