Itse itsensä luonto-oppaana

Kun opiskelin suhteellisen äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, niin vaikka en juurikaan ole (ainakaan vielä) tehnyt tämän alan töitä, niin hukkaan opiskelut eivät todellakaan menneet. Paitsi että tietystikin sain itse syvemmän suhteen luontoon ja retkeilytaitoni kasvoivat ja sain luontokartoituksen alkusysäyksen, niin minusta tuli tavallaan itse itseni luonto-opas. Suhtaudun luontoon paljon aiempaa tutkivammin ja uteliaammin. En pysy enää merkityillä pääpoluilla, vaan olen oppinut, että mielenkiintoisinta on aina polkujen ulkopuolella. Toki sammalia tallaamatta.

Opin kaikkein eniten omasta luontosuhteestani, ja sitä kautta itsestäni. Jos jossain vaiheessa jään työttömäksi, voin toki lähteä polkujuoksujen vetäjäksi tai sieniretkioppaaksi, mutta kaikkein mieluimmin kuitenkin pidän Humlan ampumaradan polut ihan itselläni ja Sikosaaren suppilovahverot perheen sisäisenä herkkuna (toki neuvon tuon apajan kaikille, sillä onhan kyse jokamiehenoikeudesta).

Jaettu ilo ei aina ole paras ilo. Oman paikan löytämisessä on oikeastaan kyse kaikkein suurimmasta salaisuudesta, mitä voi olla. Itse löydetty paikka, jossa ei ole toisia, kuitenkin jokamiehenoikeuksien piirissä olevalla maalla. Siinä tuntee itsensä löytöretkeilijäksi.  

Tämän olen tainnut oivaltaa lukuisilla retkilläni Kanniston Linnankartanon metsään. Se on yksityinen paratiisini, oma paikkani. Voin tarkkaan valikoidulle seuralle sen näyttää yksityisesti, mutta siltikin haluan olla siellä yksin. Vain minä, peipot, huuhkaja ja metso.

Sienet: ilmaista lähiruokaa lähimetsästä

Olen sienestänyt jo siitä asti kun roikuin isäni mukaan mummolani sienimetsässä, Vantaan Kartanonmetsässä. Enkä tyytynyt vain hengailemaan mukana, vaan jo lapsuudesta olen myös syönyt sieniä. Nuorena sienimetsäni oli Myyrmäen ja Kaivokselan välinen Vaskivuori; nyttemmin poimin särpimeni etupäässä Porvoon metsistä; Humlasta ja myöhemmin syksyllä Sikosaaresta, joka on pomminvarma suppilovahveropaikka.

Kun opiskelin varsin äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, tutkintooni kuului myös tämän poimintaharrastukseni ammatillistaminen, mistä sain keruutuoteneuvojan sertifikaatin, ja saan paitsi poimia sieniä, marjoja ja yrttejä, myös pitää em. aiheista kursseja ja vetää retkiä. 

Suomessa, ja yleensäkin Euroopassa, sieniharrastus on itäpainotteinen. Venäjällä ja Virossa on vanha, elinvoimainen sienestyskulttuuri, ja Suomessa itäisyys näkyy siten että sieniharrastus painottuu itäiseen Suomeen. Sienikulttuureissakin taitaa olla maantieteellisiä painotuseroja; asuessani Norjassa 2007-2009 tämä näkyi siten, että osallistuessani Oslon yliopiston sieniretkelle muut osallistujat toivat minulle kaikki rouskut, koska pitivät niitä epäilyttävinä ja pitivät minua Itäisten Maiden Rouskueksperttinä. Venäjällä poimitaan vieläkin punakärpässieniä huumausaineiden korvikkeina, ja idässä myös välillä pannassa olleen mustarouskun poimimiskulttuuri pysyi voimissaan. 

Rouskujen lisäksi Suomessa osataan poimia herkkutatteja, kantarelleja, suppilovahveroita, lampaankääpiä ja ukonsieniä, ja mikäs siinä, erinomaisia sieniähän ne ovatkin. Haperot sen sijaan ovat jääneet suurelle yleisölle hävettävän tuntemattomiksi, mihin ei ole mitään syytä, sillä ne tunnistaa oman, kullekin lajille tyypillisen tunnistevärinsä ja helposti käsiin hapertuvan rakenteen ansiosta. Haperot ovat turvallista poimittavaa, sillä ainuttakaan myrkyllistä lajia ei mahdu joukkoon; ainoastaan punaiset haperot on syytä maistamalla varmistaa ettei ota kirpeitä lajeja.

Tällä kertaa sunnuntai-iltana noin tunnissa saaliini oli sen kummemmin etsiskelemättä nelisen litraa. 

Suppilovahvero. Sen voi säilyä kätevästi kuivattamalla, kuten muutkin ohutmaltoiset sienet. Sienet voi kuivattaa esimerkiksi liesituulettimen päällä, saunan jälkilämmöllä tai erityisessä hyötykasvikuivurissa. Sellaisen saa muutamalla kympillä. Suppilovahveron voi sekoittaa yhtä maukkaaseen kosteikkovahveroon tai lievästi myrkylliseen rustonupikkaan, minkä erottaa suppilovahverosta lähinnä sillä, että sillä ei ole varsinaista lakkia, vaan keskeltä kohonnut "nupikka".

Vasemmalla Suomen satoisin sieni, eli kangasrousku. Se pitää ryöpätä, eli kuten nykyään suositellaan sanottavaksi, keittää runsaassa vedessä ja kaataa vedet pois. Oikealla sikurirousku, jonka lakki on punertavampi ja heltat tummemmat kuin kangasrouskulla. Sikurirousku on siitä harvinainen rousku, että se on herkullinen semmoisenaan ilman esikäsittelyä. Sikurirouskun erityistuntomerkki on sen aromaattinen, hieman kanelimainen tai currymainen tuoksu (4-vuotiaan tyttäreni mielestä se tuoksuu kanelilta, ja muuten sienten tuoksua kavahtava 7-vuotias tyttäreni ei selvästikään pitänyt tämän tuoksua epämiellyttävänä). Sikurirousku on oman sieniguruni Lasse Kososen lempisieniä.

Sikurirouskuja. Vahinko, että internettiin ei saa tuoksua liitetyksi mukaan.

Karvarousku eli karvalaukku on mielestäni kaikkein kaunein sieni. Sekin on keitettynä hyvä. 

Sama alhaalta.

Keltaorakas ei ole aivan yhtä herkullinen kuin vaalea orakas - yksi suosikkisienistäni - mutta menee mainiosti sienisaaliin täytteenä.

Limanuljaska on lainannut nimensä niljakkaille ihmisille. Kun siitä poistaa limaisen pintakelmun, alta paljastuu erittäin maittava ja usein myös varsin toukaton sieni. Pahamaineinen pintakelmu tekee limanuljaskasta itse asiassa varsin käyttäjäystävällisen, sillä roskat lähtevät sen poistamisen myötä.

Näin upeaa maltoa eli sienilihaa limanuljaskalla on. 

Sienestämisessä tulee kaupan päälle ulkoilua, itsensä hoitamista metsässä. En voisi tämän enempää suositella. 

Mitä ja minne maaseudun rauhaan toivottelija oikein toivottaa?

 "Muuta maalle!" Näin jossain vaiheessa aina some-keskusteluissa joku osapuoli tiuskaisten toivottaa, jos ilmaisee tyytymättömyyttään siihen, kuinka luonnon määrä kaupungissa pienenee kaavoituspaineissa ja infrahankkeiden takia, tai jos erehtyy ilmaisemaan närkästystään mopoilun aiheuttamista vaaroista ja melusaastasta.

Ilmaisen tähän vahvasti eriävän mielipiteeni, molempiin kohtiin. Nimittäin maaseudulla vasta luontoa kohdellaankin karttuisalla kädellä. Kartassa lukenut suo ei olekaan enää paikallaan mökkiläisen tullessa mökkilaitumilleen talven jälkeen, tai luontoarvoja etsivän luontokartoittajan saapuessa paikalle. Metsälle on voinut käydä samalla tavalla. Samaan törmää kyllä Porvoossakin, joka on samanaikaisesti kaupunkia ja maaseutua; lenkillä ennen metsäinen reitti onkin yhtäkkiä hakkuuaukean katkaisema, yksityisen maanomistajan pelkän metsänkäyttöilmoituksen nojalla katkaisten yleisen virkistysreitin. Pääkaupunkiseudulla taas luonnonhoito - onneksi - on maltillisempaa, ja metsissä onkin luonnonarvoja, monimuotoisuutta, lajikirjoa ja puukuutioita huomattavasti enemmän kuin maakuntien talousmetsissä.

Luonnon hiljaisuudesta sen verran, että argumentti, jossa hiljaisuutta kaipaava toivotetaan maaseudulle, on paitsi väärä, myös epäreilu. Toki esimerkiksi Helsingissä voi olla valitettavan vaikea löytää hiljaista paikkaa, mutta niin on mainitsemassani Porvoossakin, jossa keskelle umpimetsää hakatun asuinalueen rakennustyöt kolisevat kolmenkin kilometrin päähän, Sikosaaren luonnonsuojelualueelle asti. Porvoossa on maalainen liikennekulttuuri, johon kuuluu kaahailu itseilmaisun välineenä ainakin tietyssä sosiokulttuurisessa nuorukaisten viitekehyksessä, ja mopojen aiheuttama hetkittäinen melupiikki erottuu muuten vähäisemmästä liikennemelusta kuin jos Burj Khalifa olisi pystytetty keskelle viljapeltoa. Suuremmassa kaupungissa, kuten Helsingissä, mopoja ei kuulu kahdesta syystä: ensinnäkin, liikenteen taustahälyä on enemmän, ja toiseksikin: turhanaikaisen mopoilun kulttuuri puuttuu.

Joten maaseudulle luonnon hiljaisuuteen toivottelevan toivottelisin sinne, missä pippuri kasvaa.