Tony Halmeen kaksi puolta

Hesarissa oli juttu rasismin valtavirtaistaneesta, lähiöiden päähän potkituille Tony Halmeesta, jonka kuolemasta on jo kulunut 10 vuotta. Samalla Halme tuli glorifioneeksi kostomentaliteetin, jossa päähän potkittu saa hyvityksen ryhtymällä päähän potkijaksi.

Tieni ovat sivunneet Halmeen kanssa joitakin kertoja. Olen nähnyt Halmeen molemmat puolet. Kävin muutamia kertoja katselemassa Tom Sjöbergin nyrkkeilyiltoja, joista nyrkkeilytaidoton showtappelija Halme teki komeita näytöksiä. Kerran hän sai elämänsä selkäsaunan entiseltä maailmanmestarilta, Iran Barkleyltä, joka juoksi Halmeen ympäri, eikä Halme jaksanut käsiään nostaa. Lukua laskettiin kahdeksan sijasta kymmeneen, ja niin hitaasti, että käytännössä desimaalitkin luettiin. Niin Halme saatiin voittajaksi, mitä hän muisteli omaelämäkerrassaan antaneensa sille "n:lle elämänsä löylytyksen".

Toiseen puoleen Halmeesta tutustuin pikkuisen henkilökohtaisesti. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa taidegalleriassa, jonka takahuoneeseen tuli kerran tv:n kuvausryhmä ja toimittaja Jani Halme sukunimikaimansa Tonyn kanssa. Tony Halme esittäytyi hyvin kohteliaasti koko nimellään ilman minkäänlaisia staran elkeitä, kätteli hyvin varovasti ja kysyi, saako hän istua, selvästi varoen ettei rikkoisi pientä jakkaraa. Onneksi kuvauksista ei tullut mitään: minun olisi virkani puolesta pitänyt opettaa häntä maalaamaan telkkarissa, tarkoituksena todistaa että karpaasillakin voisi olla herkkä puolensa (idea tähän oli ehkä tullut siitä, että vain vähän aiemmin raskaan sarjan painija Aleksander Karelin oli Hesarin kuukausiliitteen jutussa kertonut kirjoittavansa runoja).

Halme on erinomainen esimerkki siitä, miten samaan ihmiseen mahtuvat niin yin ja yang, visnu ja shiva. Valitettavasti nuo paremmat piirteet loppuvuosina taisivat hukkua sen tuhovoiman alle. Halme antoi yleisölle sen, mitä häneltä odotettiin, ja alkoi itsekin liiaksi uskomaan, että julkisuuskuva hänestä on hän itse. Itä-Helsingin Tonystä tuli vaalea, uhoa ja tuhoa uhkuva Viikinki.

Hesarin jutun Halmeesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Perheellisenä elämä on rikkaampaa

Vaellusvuosinani minulla oli harvoin tylsää, linnoituksessani minun ja pleikkarin. Kaverini olivat perheeni, ja läheisyyttäkin saa ajoittain, tosin aika kalliilla litrahinnalla. Rakkauksiakin sattui aika ajoin. Joskus nautin elämäkertoja muutaman oluen kera Väiskin nurmikolla, ajoittain juoksin Hännisen Harrin ohjelmilla kolmen tunnin maraton karkaamassa horisonttiin. Kissoista oli seuraa, ne hurisevat sängynlämmittimet.

Olisin varmaankin elänyt ihan suht tyytyväisenä niinkin. Baana- ja juoksukuntoni tosin pikku hiljaa rapistuessa harrastukseni olisivat saattaneet enemmän taas kallistua Elokuva-arkiston ja tsekkipubien ja ajoittaisten nyrkkeilyiltojen puolelle, Varmaankin vanhetessani ajatukseni olisivat aika ajoin saattaneet tasaisen enenevästi karkailla entä jos -puolelle.

En puhu kuin omasta puolestani, ja toki siinä on puolensa, että pesukonekulut voi jakaa, mutta yksinasuvana olin yhdessä merkittävässä suhteessa köyhä verrattuna aikuisempaan minääni: minulla ei ollut rakkautta, eikä näin ollen myöskään merkitystä. Sisältöä saattoi olla, muttei tarkoitusta.

Esimerkiksi politiikka ja muu aktivismi kyllä käy sisällöstä, mutta en osaa verrata, sillä en harrastanut niitä vaellusvuosinani. Työkin voi antaa sisältöä, tosin tyhjää joukkoa ei voi korvata toisella tyhjällä.

Oli niitä lyhyempiä ja enemmän lyhyitä rakkaussuhteita, mutta ei mitään tietoa ehdottomasta, kyseenalaistamattomasta, kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka saa vasta perheessä. Omaan itseen kohdistuvalle ehdottomalle rakkaudelle me olemme sokeita, sen ymmärtää vasta kun elämään ilmaantuu joku, jota ei voi muuta kuin itse rakastaa täysin määrättömästi, joka riisuu sinut vastarintasi aseista.