keskiviikko 31. elokuuta 2022

Liityntäpyöräilyä tulisi helpottaa, ei vaikeuttaa

Asioin nykyään etätyöläisenä säännöllisen harvakseltaan Helsingissä. Pääkaupunkiseudun sisäisiin siirtymiin polkupyörä on yliveto väline; sillä ohittaa ruuhkat, säästää kukkaroa kun ei tarvitse ostaa HSL-lippuja, ilmasto ja kunto kiittävät. 

Onnibus ei kuitenkaan vaikuta olevan samaa mieltä. Luulin, että palvelun ehdot pysyisivät samoina, kun oranssivalkoisiin onnikoihin lätkäistiin Onnibussin nimikyltti, mutta vieläpä mitä; kun Porvoon Liikenne päästi fillarin kyytiin vitosella, Onnibus nyhtää pyörän mukana kuljettamisesta kympin. Ei tarvitse kovin hyvää matikannumeroa ratkaistakseen, että edestakainen kustannus onkin kaksi kymppiä.

Aiemmin otin joskus matkaan myös lapselle pyörän Helsingin-bussiin. Nyt kustannus on jo sitä luokkaa, että pitänee kai kaivaa alppitorvi naftaliinista, rauhanmiehen, ja ajaa ajokortti.

Tarkoitus ehkä onkin, että matkustavainen siirtyy kokonaan munamankeloimaan. Onneksi pääkaupunkiin on kohta jo katkeamaton pyörätie koko matkalla! 
 
Toivoa sopii, että jatkossa pääkaupunkiseudun bussiliikenteen järjestävä taho tukee liityntäpyöräilyä. Ja tämä kannattaisi laittaa myös ehdoksi seuraavaan joukkoliikenteen kilpailutuskierrokseen.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa 31.8.2022

tiistai 30. elokuuta 2022

Huuto kaupunkiluonnon puolesta - kirja ilmestyy syksyllä



Huuto kaupunkiluonnon puolesta

toimittaneet:

Jaana Kanninen

Sanni Seppo


Suurissa kaupungeissa on meneillään ennätysmäärä lähiluontokonflikteja, kun asukkaat ovat käyneet puolustamaan heille tärkeitä metsiä, puistoja, rantoja tai kallioita. Tämä on seurausta siitä, että uusia rakennuksia nousee ennätysvauhtia vanhoille asuinalueille. Vallalla on korkean ja tiiviin rakentamisen ihanne. 

Huuto kaupunkiluonnon puolesta kuvailee kymmenen lähiluontokiistaa asukkaiden näkökulmasta. Kertojina ovat asukasaktiivit, jotka ovat vuosia kamppailleet lähiluontonsa säilyttämisen puolesta. Vastassa on kaupunkisuunnittelukoneisto, jonka on vaikea kuulla asukkaiden ääntä. Siksi nyt pitää huutaa!

Samalla kun kaupungit kasvavat, pitäisi huolehtia luonnon monimuotoisuudesta, jarruttaa ilmastonmuutosta ja taata ihmisille pääsy luonnon helmaan. Yhtälö on vaikea, mutta ei mahdoton. Kaupunkisuunnittelussa on korkea aika ottaa käyttöön uudet aatteet, jotta selvittäisiin  kaikista haasteista. Kirja esittelee ”maanpinnan kiertotalouden”, jossa luonnolta ei vallata enempää alaa kuin on jo tehty.

Mukana on lyhyt opas asukasaktiiveille, jotka vasta aloittelevat lähiluontonsa puolustamista. Kirjan tekijänpalkkiot käytetään vanhan metsän suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta.


sunnuntai 21. elokuuta 2022

Palvelumuotoilusta, ketteryydestä ja esteettömyydestä: tapaus HSL

Helsingin seudun liikennekuntayhtymä (ei-kavereiden kesken HSL) hakee palvelumuotoilijaa. Ilmeisesti nörtit ovat päässeet hakkeroimaan tämän ilmoituksen, sillä siinä puhutaan vähintään kaksi kertaa "toiminnallisuuksista", millä tarkoitetaan teknisiä ominaisuuksia. Ilmoituksessa puhuttiin spesifisti sellaisista ominaisuuksista, joita voi käyttää kännykällä. Itse varsinaisesta päätuotteesta, eli liikenteestä, ei sanottu paljon mitään.

Jos minä olisin palvelumuotoilija, niin palauttaisin reittikartat pysäkeille. Ne olivat ylivertaisen käteviä; niistä hahmotti koko pääkaupunkiseudun yhdellä silmäyksellä, mikä taas on huomattavan kätevää, jos haluaa hahmottaa, tarvitaanko esimerkiksi Viikistä lentoaseman kautta Vehkalaan A-, B-, C-, AB-, AC- vaiko BC -lippu. Kaltaiseni henkilö, joka tuntee pääkaupunkiseudun maantieteen kyllä lähes kuin omat taskunsa mutta ei välttämättä erehdy matkustamaan Vehkalaan tai Keraan kovinkaan montaa kertaa, tällainen kertasilmäyksellä havaittava tieto olisi ylivertaisen kätevä. 

Nyt on virinnyt myös keskustelua vain muutaman vuoden voimassaolleen vyöhykejärjestelmän kumoamisesta ja siirtymisestä vain yhteen vyöhykkeeseeen ja hinnoitteluun. Tämä helpottaisikin järjestelmän ymmärrettävyyttä ja poistaisi joskus ihmisjärjelle käsittämättömiä vyöhykejaotteluja. Muuten melkein ihan sama, kunhan sitten ei taas muutettaisiin hinnoitteluperusteita joka toinen vuosi uudestaan.

Palauttaisin myös paperiset reittikartat, samasta syystä. Kerran udellessani, miksei sellaisia enää tehdä, sanottiin syiksi se, että kun kaikilla kuitenkin on kännykkä (ei sitä karttaa näy kyllä siitäkään) ja kun reitit ja linjat muuttuvat jatkuvasti. Tämä on kai sitä paljon puhuttua "ketteryyttä", mikä suomeksi tarkoittaa, että asiakkaiden pitää sopeutua jatkuviin, tempoileviinkin muutoksiin. Tästä tullaankin toiseen lempiteemaani: kognitiiviseen esteettömyyteen. Jos bussit 14, 17 ja 42 ovat kulkeneet koko tuntemani elämän ja ilmeisesti sitäkin kauemmin samaa reittiä, mikä tarve on muuttaa niitä reittejä? Jos ilmenee tarvetta uusille linjoille, laitettakoon niille sitten uudet numerot. Vaikka sitten 42B. 

Sitten olisi eri informatiivista, jos juna-asemien laitureille voisi merkata sen kohdan, minne pysähtyvät ne junavaunut, joissa voi kuljettaa fillaria (ja lastenvaunuja ja pyörätuolia). Varsinkin kun asemalaitureilla ei saa pyöräillä niin että tarvitaan suhteellisen ripeät jalat, että ehtii juoksuttamaan liityntäliikennekulkupelinsä asianmukaisen vaunun kohdalle. Sellaiset minulla vielä on. Kaikilla em. välineitä käyttävillä ei ole.

Jos halutaan oikeasti nostaa joukkoliikenteen suosiota, silloin sen käytön pitää olla mahdollisimman monille käyttäjäryhmille mahdollisimman helppoa. Edellämainitut ehdotukseni palvelisivat nykyistä useampaa käyttäjää, joilla on erilaisia edellytyksiä käyttää joukkoliikennettä.



tiistai 9. elokuuta 2022

Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa.