Paljon onnea Janne!

Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 150 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan  Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".

Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.

Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.

Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.

Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.

Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät  länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.

Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras. Berglundin ja Helsingin kaupunginorkesterin taltioinnissa on säröä ja elävyyttä.

Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.

Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut. Berglund ja Helsingin kaupunginorkesteri menettelevät.

Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchestre de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari! Itseään kohtaan aina kohtuuttomankin kriittinen, aina uutta etsivä Berglund onnistui parhaiten viimeisessä konsertissaan, jossa hän Ranskan radio-orkesterin kanssa esitti Siban nelosen mielestään lähestulkoon hyvin. On sietämätöntä, että sitä ei olla saatu kaupalliseen levitykseen.

Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.

Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja. Karajan soitattaa teoksen upeasti "puhtaana", konnotaatioista vapaana musiikkina, mutta kovin suomalaista tämä ei ole. Parhaiten teoksen toteuttaa Paavo Berglund Lontoon filharmonikkojen kanssa tekemässä livetaltioinnissaan, joka on hänen viimeinen taltiointinsa teoksesta. Vanhalla Berglundilla ei ollut kiire minnekään, jännitys tiivistyy furtwänglermäisesti pikku hiljaa. Vaikka Berglund tunsi Sibansa läpikotaisin, siltikin tämä maestron definiitivinen tulkinta on hämmästyttävän tuore.

Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Kuulemistani modernimmista taltioinneista onnistuu parhaiten sir Alexander Gibson, joka on fotokopioinut Beechamin klassikkotulkinnan, päästen lähelle tämän volatiliteetin ja levollisuuden, pysyvyyden ja häilyvyyden ja valon/varjon vaihteluaan.

Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa.

Seitsemäs sinfonia on rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja. Myös Berglundin viimeinen taltiointi tästäkin teoksesta on upea; valitettavasti vain digitaalitekniikka pätkii teokseen taukoja, ja jatkuvuus hieman kärsii.

Entä sitten muut teokset, jotka ovat vielä sinfonioitakin heikommin tunnettuja, paitsi viulukonsertto, Finlandia ja Valse Triste? Tapiolassa Paavo Berglundin 60-luvun lopun levytys Helsingin kaupunginorkesterin kanssa on ylittämätön kaikessa raakuudessaan. Valitettavan heikosti tunnetusta, kevyehköstä Myrsky-musiikista löytyy kokonaislevytykset sekä Vänskältä että Sarasteelta. Beechamin parhaat palat riittävät. Viulukonserton ylittämätön tulkki on Heimo Haitto; muita hienoja ovat esimerkiksi Ginette Neveu, Ida Händel, David Oistrah ja Jascha Heifetz. Oudon alkuvoimaisesta Sadusta tulee tunnelmaltaan ylittämätön vaikkakin omalaatuinen tulkinta yllättävältä taholta, Furtwängleriltä. Belzassarin pitojen eksoottinen kolina on kaikkina muina versioina vaisu Kajanuksen alkuvoimaan verrattuna, ja Pelleaksen ja Melisanden idyllin vangitsee parhaiten Beecham, samoin muutoin keskinkertaisempaan tuotantoon kuuluvat Historialliset kuvat. Pohjolan tytär on kauhistuttavimmillaan Koussevitzkyn upeasti soitettuna vanhana versiona, ja Tuonelan Joutsen ei voi sen sereenisempi olla kuin Berglundin Lontoon filharmonikkojen kanssa tehtynä versiona.

Pianolla Sibelius ei saavuttanut kestävimpiä tuloksiaan, mutta pianomusiikin suurin kuulemani tulkki on ollut Rolf Bergroth, vaikka sitä ovat soittaneet jotkut kansainväliset suurpianistitkin, esimerkiksi Glenn Gould. Sibelius on tehnyt joitakin klassikkoasemaan nousseita, hyvin kauniita lauluja kuten Diamanten på marssnön tai Ristilukki. Niitä ovat laulaneet alkaen Jorma Hynnisestä ja Aulikki Rautawaarasta melkein kaikki suomalaislaulajat ja jotkut ulkomaalaisetkin. Ylittämättömästi kuitenkin ruotsalainen Jussi Björling.

Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin, Mielckin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.

Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka  tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!

Torvella rupisammakoiden kimppuun

Minulla on vamma. En kuuntele musiikin sanoituksia, koska minulle lauluääni on yksi akustinen elementti, instrumentti muiden joukossa. Siitä huolimatta nautin esimerkiksi Bob Dylanin musiikista.

Olen joskus yrittänyt kuunnella musiikkien sanoituksia. Kokemukset eivät ole olleet palkitsevia tahi rohkaisevia. Ei auta edes Friedrich Schiller. Hänen sanoituksensa Beethovenin ysin Ilon hymniin on sellaista diibadaabaa, että muistan siitä vain alun. Lopun tapaan korvata bla-bla-bla-bla-bla-blablaalla, ja nyt poikanikin valitettavasti luulee, että kappale kuuluu näin.

Siitä, että laulu on minulle instrumentti, ei seuraa kuitenkaan sitä ettei variskin saisi oikeuden visertää äänellään. En voisi kuvitella Placido Domingoa runtelemassa Eric Claptonin musiikkia, ja Matti Salmisen Juice kuulostaa kornilta. Sen sijaan tästä asetelmasta aiheutuu vahva fiksaatio, jossa tiettyä laulua vastaa tietty laulaja. Kathleen Ferrier ja Julius Patzak omistavat Mahlerin das Lied von der Erden, ja Jussi Björling omistaa Adolphe Adamin O Heliga Nattin.

Nuorempana luulin, että musiikissa on tärkeää sanottavaa. Että se kertoisi jostain. Otin 11-vuotiaana englannin sanakirjan ja aloin suomentamaan musiikkitekstejä. Lopetin kun aloin epäillä että tehtävä on toivoton. Kun Elton Johnin kappale Goodbye Yellow Brick Road huipentuu siihen, että kappaleen minäkertoja istuu peltivajan katolla metsästämässä torvella rupisammakoita, ja kun diskohitin nimi oli Tahdotko pelätä (Do you wanna funk). Aloin epäillä, että tässä on jotain mätää, ja lopetin musiikin sanojen kuuntelun. Ne olivat puutaheinää tai ainakin dadaa.

Päätin, että musiikilla on minulle tärkeää sanottavaa. Musiikki tuli minulle kertomaan sitä miltä se kuulosti, ja sanat ovat häiriöksi. Aika usein ne tulevat musiikkikokemuksen tielle: esimerkiksi Wagnerin Tristan ja Isolden Liebestod on laulettuna korni kun sitä vertaa esimerkiksi siihen ylevään paatokseen johon Wilhelm Furtwänglerin sota-ajan konserttitallenteessa päästään, pelkällä orkesterilla.

Sitä en kiistä, etteikö suurin osa mieltäni eniten ylevöittävästä musiikista sisältäisi laulua. Se johtuu siitä, että laulajista kuulee vielä soittajiakin kouriintuntuvammin, jos esiintyjiin itseensä on tarttunut vähän esityksen ainutlaatuisuuden tai musiikin pyhyyden kultapölyä tai liikutusta. Tässäkin tapauksessa laulu on minulle sooloinstrumentti, ei tarinan kertoja.

Sanat ovat musiikin käyttöohjeita, enkä minä tarvitse ketään kertomaan, miten musiikki pitäisi ymmärtää. Ymmärrän sen itse tai sitten en, ilman besserwissereitä, joita kutsutaan laulajiksi.

Kathleen Ferrier. Kuvalähde: http://www.cantabile-subito.de/Contraltos/Ferrier__Kathleen/ferriernew2.jpg

Muusikon jäljittelemätön kädenjälki

Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko koko kroppa.

Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.

Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.

Laulajat:

Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.

Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.

Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.

Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.

Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.

Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.

Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.

Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.

Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.

Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.

Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.

Ei-laulajat 1: Instrumentalistit

Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.

Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.

Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.

Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.

sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!


Adolph (Bud) Herseth  (1921-2013), norjalaissyntyinen trumpetisti, joka johti Chicagon sinfoniaorkesterin trumpettisektiota 53 vuoden ajan (1948-2001), myötävaikutti Chicagon soinnin kehittymiseen siinä missä kapellimestari Fritz Reinerkin, koska Chicagon orkesteri tunnetaan nimenomaan loisteliaasta, trumpettijohtoisesta soundistaan.

Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.

Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.

Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.

Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.

Ei-laulajat: orkesterinjohtajat

Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä. Varsinainen koloristi Klemperer ei ollut, eikä hänen soundiaan voi luonnehtia hienostuneeksi, vaan pikemminkin selkeäksi.

Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.

Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.

Konserttitalot:

Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".

New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini

Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.