Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa. 

Äänestä JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208!

Parhaillaan on meneillään paitsi talviolympiakisat, myös toinen kisa, eli ammattiliittoni edustajistovaalit. Olen JHL:n edustajistovaaleissa ehdolla numerolla 208 Vasemmiston ja sitoutumattomien listalla (tosin sen sitoutumattoman voi omalla kohdallani ottaa pois).

Olin ehdolla jo edellisissä vaaleissa, jolloin olin juuri jättänyt akavalaisen jäsenliittoni pettyneenä sen myötäsukaisuuteen suhteessa niin sanottuun kilpailukykysopimukseen. Minä en ole myötäsukainen siihen tai mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin, joilla pyllistetään julkisen sektorin työntekijöille.

Julkinen sektori on usein näkymätön, mutta esimerkiksi päivähoito, sairaanhoito, koulunkäynninohjaajat, julkinen liikenne, laitoshuoltajat ja erilaiset toimistotyöntekijät mahdollistavat "näyttävämpää" tulosta tekevien ihmisten tuloksenteon. Julkinen sektori - jota JHL erityisesti edustaa - on usein pienipalkkaista, naisvaltaista ja kiitokset ovat kortilla. Kuitenkin kissa kiitoksilla elää, ja jos kiitoksista on pulaa, niin palkkakaan ei yleensä ole kehuttava.

Julkisen sektorin johtamisessa, työoloissa ja työturvallisuudessa on monin paikoin korjaamista. Parhaiten tunnen julkisen erikoissairaanhoidon. Olen ollut mukana prosesseissa, joissa monia aiemmin HUS:in hoitamia tehtäviä on määritelty "tukipalveluiksi", ja aina kun aletaan puhumaan tukipalveluista, hälytyskellojen pitää alkaa soida. Tukipalveluista puhuminen on osoittautunut keinoksi osoittaa ne työntekijät, joista mahdolliset yt-neuvottelut voidaan aloittaa tai jotka voidaan ulkoistaa, kuten HUS teki joitakin vuosia sitten, perustaessaan liikelaitoksen, josta tuli henkilöstön roskapankki. Onneksi sentään tästä ihmiskokeesta peruutettiin askeleen verran.

Olen viimeiset vuodet toiminut osa-aikaisesti työsuojelu- ja yt -tehtävissä. Nämä tehtävät olen kokenut mielekkäiksi, puolustaen irtisanomisuhan alaisia kollegoita ja tarttuen työsuojeluun liittyviin epäkohtiin siinä määrin, että taisin muodostaa yhden henkilön mittaisen mustan listan HUS:in tekstinkäsittelyssä, kun vakanssini siirrettiin sinne takaisin osastonsihteerin työskentelykokeiluni jälkeen.

Äänestäessäsi JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208 saat työntekijän etua puolustamaan todella kovapäisen tyypin, joka on yt-neuvotteluissa ja monenlaisissa työkykyprosesseissa marinoitunut.

Lähes 10 vuotta lääkäreiden saneluja purkanut Michael Perukangas tietää, että tekoäly vie lopulta häneltä työn – ja hän on auttanut sen toteutumisessa

Perukangas on yksi HUSin tekstinkäsittelijöistä, joka odottaa tietoa irtisanomisesta. HUS kertoi eilen (10.11.) irtisanovansa 150 tekstinkäsittelijää.

Porvoolainen Michael Perukangas, 49, odottaa sähköpostia ristiriitaisin tuntein. Tänään tai huomenna pitäisi tulla tieto siitä, kuuluuko Perukangas niihin 150 tekstinkäsittelijään, jotka Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) irtisanoo.

– Pidän irtisanomista lähes varmana, sillä suhteeni HUSiin on ollut niin polveileva, hankala ja osin traumaattinenkin, Perukangas sanoo.

Hän on työskennellyt HUSissa yhdeksän ja puoli vuotta, ensin osastonsihteerinä ja vuodesta 2012 tekstinkäsittelijänä (toim. huom: tässä välissä kuitenkin pari vuotta taas osastonsihteerinä). Nyt valtaosa tekstinkäsittelijöistä irtisanotaan, koska heidän työnsä korvataan automaattisella puheentunnistusjärjestelmällä. Tämä ei tullut Perukankaalle yllätyksenä.

– Kun tekstinkäsittely-yksikkö perustettiin vuonna 2012, siitä tehtiin minun ja monen muun näkemyksen mukaan konsernin roskapankki, jonne voitiin sijoittaa esimerkiksi iäkkäitä tai heikommin tuottavia ihmisiä.

Hän uskoo päätyneensä tekstinkäsittelijäksi, koska on muun muassa riitauttanut vuosia sitten tilanteen, jossa työnantaja halusi muuttaa työajat toimistotyöajoista vuorotyöksi. (toim. huom. riitautin kyllä, mutta se ei ollut syy päätymiseni tekstinkäsittelyyn, vaan riitauttaminen tapahtui vielä ollessani tekstinkäsittelijä). Myös tämän vuoden yt-prosessista Perukangas jätti nipun kriittisiä kysymyksiä ja eriäviä mielipiteitä.

Toimialajohtaja: "Hyvää työnantajapolitiikkaa"

Tekstinkäsittelijät kuuluvat HUSin terveydenhuollon tukipalveluyksikköön nimeltä HUS Asvia. Toimialajohtaja Tuula Lasander tyrmää väitteet siitä, että tekstinkäsittelijät olisivat konsernissa pohjasakkaa.

– Olen pahoillani, että jollekin on tullut sellainen käsitys. Johtamani yksikkö käsittää 4 300 henkilöä. Me teemme tukipalveluja, mikä ei ole aivan sitä ydintoimintaa, eniten lisäarvoa tuottavaa, mutta kaikki ovat erittäin olennaisia hoitoprosessin kannalta, eli tällainen väite ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

HUS Asviaan kuuluu tekstinkäsittelijöiden lisäksi laitoshuoltopalveluja, potilas- ja henkilöstöruokailupalveluja, asiointi- ja osastonsihteeripalveluja sekä henkilöstö- ja talouspalveluja.

Lasanderin mukaan vuosien mittaan yksikköön on sijoitettu henkilöitä, joilla on esimerkiksi ongelmia sisäilman kanssa tai erilaisia tuki- ja liikuntaelinongelmia, sillä tekstinkäsittelytyötä on voinut tehdä etänä vaikka kotoa.

– Mutta mistään roskapankista ei todellakaan ole kyse, vaan päinvastoin on ollut hyvää työnantajapolitiikkaa, että ihmisiä on voitu sijoittaa uusiin tehtäviin heidän tarpeidensa mukaisesti.

Lasanderin mukaan myös nyt päättyneissä yt-neuvotteluissa noin 80 ihmistä on saatu sijoitettua muihin tehtäviin. Neuvottelujen alussa viime maaliskuussa mukana oli 305 henkilöä, ja tämän viikon maanantaina viimeisessä neuvottelussa heitä oli 221.

Lähtöpassit tulee siis 150:lle, ja loppujen 70 työntekijän työnkuva on lähellä nykyistä, Lasander sanoo.

– Nyt noin 80 prosenttia lääkäreistä käyttää puheentunnistusta. Meillä on myös joitakin erikoisaloja ja -sanastoja, joita puheentunnistusohjelma ei vielä tue. Lisäksi täytyy olla normaali valmius ja turvallisuusvara, koska olemme erikoissairaanhoidon yksikkö, jolla on yhteiskunnallisia vastuita, joista täytyy huolehtia kaikissa olosuhteissa.

Tekstinkäsittelijät ovat itse opettaneet koneälyä

Michael Perukangas kuvailee tekstinkäsittelijän toimenkuvaa ristiriitaiseksi muinaisjäänteeksi.

– Monet ovat tehneet työtä ihan kansakoulupohjalta, ja palkkaluokka on talon alhaisimpia. Silti tässä on pitänyt esiintyä kaikkien lääketieteen erityisalojen asiantuntijana.

Perukangas itse on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Pääaineena hän opiskeli sosiologiaa.

Hän on lukenut yliopistossa jatko-opiskelijana kaupunkitutkimusta sekä Helsingissä että Oslossa ja tehnyt jatko-opintoja myös HUS-uransa aikana. Vajaa vuosi sitten hän sai luonto- ja ympäristöneuvojan paperit, ja tämän talven ja kevään aikana on tarkoitus suorittaa ammatillisen opettajan pätevyys.

Hänen työuransa HUSissa on venynyt pitkäksi, koska omien sanojensa mukaan työn saaminen muualta on ollut vaikeaa. Samalla on ollut koko ajan selvää, että jossain vaiheessa koneäly vie työt alta.

Perukangas on työpanoksellaan osallistunut oman hautansa kaivamiseen, sillä tekstinkäsittelijöiden työ on viime vuosien ajan ollut samalla koneälyn opettamista. Koneellista tekstinkäsittelyä on kehitetty noin parin vuoden ajan kaksivaiheisena niin, että ensin robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin ja toisessa vaiheessa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly on koko ajan käynyt läpi tekstinkäsittelijän tekemiä korjauksia ja sitä kautta kehittänyt omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

– Jos lääkärin ääni on ollut robotille jo tuttu, se on oppinut itse täydentämään ja rekonstruoimaan esimerkiksi lääkärin yleisesti käyttämiä fraaseja ja lauserakenteita. Jos ääni ei ole tuttu, meidän roolimme on korostunut tällaisen työn tekemisessä, mutta samalla olemme kouluttaneet robottia tekemään työtään paremmin, Perukangas selventää.

HUS: Miljoonien säästöt ja sujuvampi työnkulku

Kun ihmisen tekemä työ korvataan tietokoneella, nousee väistämättä esiin kysymys virheiden ja väärinymmärrysten määrän kasvusta.

HUS Asvian toimialajohtajan Tuula Lasanderin mukaan virheiden mahdollisuus on sama kuin ennenkin, koska uudessa käytännössä lääkäri näkee sanelemansa tekstin välittömästi.

– Tähän asti se on mennyt niin, että lääkäri on sanellut tekstin nauhalle, tekstinkäsittely on kirjoittanut sanelun auki ja lääkäri on tarkistanut sen jälkikäteen. Nyt lääkäri näkee näytöltä tekstin välittömästi ja voi tarkistaa sen saman tien.

Lasanderin mukaan sanelut ovat myös lyhyempiä kuin ennen, mikä johtuu osaltaan uudesta potilastietojärjestelmä Apotista. Siinä tietyt asiat valitaan alasvetovalikoista tai laittamalla rasti ruutuun ja varsinaisen vapaan tekstin osuus on entistä pienempi.

Puheentunnistusohjelmaan siirtymisellä saadaan Lasanderin mukaan miljoonaluokan säästöt, mutta tarkkaa rahasummaa on vaikea vielä sanoa.

– Olemme karkeasti arvioineet, että noin 25 prosenttia kustannuksista jää ja 75 prosenttia lähtee.

Puhelinhaastatteluun perustunut Vesa Marttisen juttu julkaistiin YLE:n uutissivulla 11.11. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Jälkikirjoitus:

Jo pitkään, oikeastaan 8 vuotta mutta nyt ajankohtaisemmin jo keväästä odottamani yt-neuvottelu päätyi kohdallani todella yllättävään lopputulokseen. Olin jo varautunut lähitulevaisuudensuunnitelmanani jatkaa ammatillisen opettajan opintojani ja tämän lisäksi ryhtyä ainakin toistaiseksi vähintäänkin puolipäiväiseksi luonnonsuojelijaksi. Keikkojakin olisi ollut tarkoitus tehdä ainakin Kierrätyskeskuksen neuvojana.

Olin jo pitkälti pohjustanut tätä tulevaisuudenkuvaa polttamalla siltoja takanani niin että yt-päätös olisi kohdallani selkeämpi ja helpompi. Kuitenkin työnantaja minulle osittain mystisistä syistä painotti noppia hieman toisella tavalla kuin kuvittelin, ja tässä ollaan edelleen.

Harkitsin vakavasti vaihtoehtoa jättäytyä tässä vaiheessa vapaaksi taiteilijaksi ja olla tarttumatta työnantajan multaiseen kädenpuristukseen, jolloin olisin voinut 4 kuukauden irtisanomisajan palkalla heittäytyä peräti kokopäiväiseksi aktivistiksi ja opiskelijaksi. Tähän kokonaisuuteen työnantaja antoi kokonaista puolitoista vuorokautta vastausaikaa.

Kuten niin usein, ravakka aamulenkki Humlan maisemissa tyhjensi kuonasta sekoittuneen pääni, ja sen jälkeen vielä keskusteltuani humaanin ja fiksun kollegani kanssa päädyin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että koska nykyisen leipätyön jatkaminen ei kovinkaan kovasti rajoita aktivismiani ja opiskelujani - joista toinen määrittää sen, mitä olen ja antaa elämälleni sisältöä ja toinen parantaa vastaisuudessa työmahdollisuuksiani - niin ollaan sitten edelleen toistaiseksi kuukausipalkkalainen, sivutoiminen aktivisti ja opiskelija.

En kuitenkaan olisi pysynyt kuukausipalkalla, vaan ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi ilman kahta huomioonotettavaa seikkaa. Ensimmäinen on korona, joka rajoittaa keikkaillen tehtävän työn määrää hyvinkin radikaalisti ainakin ensi syyskauden alkuun asti. Toinen on ensi syksyn työsuojeluvaali, jonne toivon yt-prosessin antaneen julkisuuden kantavan.

Moni muu olisi tarvinnut tämän työpaikan minua kipeämmin. Kuitenkaan, en ole ennenkään antanut palkkatyön rajoittaa omaa itsemäärittelyäni, tai oikeastaan edes määrittelevän itseäni. Miksi siis tästä eteenpäinkään?

Olemme kaivaneet kuoppaa itsellemme

Melkein 200 HUS-työntekijää uhkaa irtisanominen robottien ottaessa vallan saneluissa ”olemme kaivaneet kuoppaa itsellemme”

Noin 180 tekstinkäsittelijää uhkaa irtisanominen kun HUS siirtyy koneellisiin saneluihin. ”Ohjelma tekee usein virheitä, Marevanista voi tulla Martinlaakso”, sanoo oikolukija, jonka työ tulee katoamaan. Yt-neuvottelujen tulosta odotellaan toukokuussa.

”Me tekstinkäsittelijät olemme tienneet noin 8 vuotta, että työmme tulee katoamaan”, sanoo HUS:in tekstinkäsittelijä.

Hän ei halua esiintyä nimellä koska hän vielä työskentelee HUS:issa.

Tiedon yt-neuvottelusta hän sai joulun tienoilla.

Yt-neuvottelut koskevat koko HUS:in tekstinkäsittely-yksikköä. Tällä hetkellä noin 300 henkeä työskentelee sairaanhoitopiirissä tekstinkäsittelijöinä. Eläköitymisten ja määräaikaisten virkojen jatkamattajättämisten jälkeen noin 180 hengen työt tulevat katoamaan.

”Luulen että on hyvin epätodennäköistä että irtisanoisimme noin paljon. Vähennystarve on ehkä tuota luokkaa, kyllä, mutta HUS:illa on paljon muitakin töitä”, sanoo Tuija Lasander, HUS:in tukipalvelupäällikkö.

Haastattelemamme tekstinkäsittelijä sanoo, ettei häntä tieto yt-neuvotteluista ole järkyttänyt.

”Minulla on aina ollut hankala suhde työnantajaani. Sanoin esimiehelleni että on ok jos minut irtisanotaan yt-neuvotteluissa”.

Tekstinkäsittelijä kertoo että hänellä itse asiassa on toisen alan koulutus ja hän odottaa voivansa jatkaa opiskelujaan tai työskentelevänsä jonkun muun parissa.

”Mutta HUS:issa jatkaminen toisissa tehtävissä on edelleenkin mahdollista”.

Tekstinkäsittelijän kollegat ovat myös ottaneet tiedon yt-neuvotteluista vastaan rauhallisesti.

”Jotkut vanhemmat kollegat ovat huolissaan tulevaisuudesta. Iäkkäämmän työvoiman kysyntä ei ole markkinoilla kaksinen”.

Uhatut ovat kouluttaneet robotin joka tulee korvaamaan heidät

Ironista kyllä, tekstinkäsittelijä itse on kouluttanut robotin, joka tulee viemään hänen työnsä.

Sairaalan tekstinkäsittely tällä hetkellä tapahtuu kaksivaiheisena: ensin koneellinen vaihe, jossa robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin, ja toinen vaihe, jossa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly läpikäy tekstinkäsittelijän tekemät korjaukset ja se kehittää omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

”Tällä tavalla me olemme kaivaneet omaa kuoppaamme”, sanoo tekstinkäsittelijä.

Hän ei kuitenkaan usko, että HUS:in siirtyminen yksinomaan koneelliseen saneluun tulee tapahtumaan ongelmitta. Hän on itse nähnyt koneen tekevän virheitä.

”Joskus tulee Marevan-lääkkeestä Martinlaakso, 26-vuotiaasta 126-vuotias.”

HUS:n siirtyy koneelliseen saneluun samassa yhteydessä kun Apotti-potilastietojärjestelmä otetaan käyttöön useassa sairaalassa.

Apotti ja saneluohjelma kommunikoivat kuitenkin erittäin huonosti, sanoo tekstinkäsittelijä.

”Molempia ohjelmia ei voi pitää auki samanaikaisesti. Käytännössä ensin pitää sanella tekstidokumentti, josta sitten teksti kopioidaan Apottiin, kappale kerrallaan”.

”Toivottavasti HUS hoitaa tämän tyylikkäästi”

”HUS on vain joitakin kertoja irtisanonut tuotannollis-taloudellisista syistä. Ainoa muistamani kerta, jolloin näin on käynyt oli kun Tammiharjun sairaala suljettiin Tammisaaressa”, sanoo Kalevi Kannisto, JHL:n pääluottamusmies HUS:issa.

HUS tulee säästämään koneelliseen saneluun siirtymisessä. Kannisto toivoo että työntekijätkin tulisivat hyötymään näistä säästöistä.

”Toivon, että HUS satsaa henkilöstön kouluttamiseen ja antaa heille uusia tehtäviä. Jos kyseeseen tulee irtisanominen, toivon että HUS hoitaa asian tyylillä ja tukee irtisanottuja työntekijöitään erokorvauksella”, sanoo Kannisto.

Juttu pohjaa Yle Svenskan julkaisemaan puhelinhaastatteluun 11.3., ja sen voi lukea alkuperäisenä klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. Käännös toisesta kotimaisesta äidinkieleeni on omani.

Mitä on työkyky?

Töiden luokittelussa niiden vaativuusasteen mukaan mennään metsään: ihan kuin olisi olemassa jotakin yleispätevyyttä ja yleisvaativuutta. Esimerkiksi minun mielestäni osastonsihteerin työ on paljon vaativampaa kuin tutkijan työ, sairaanhoitajasta tai lastentarhanopettajasta puhumattakaan. Ne vasta vaativia hommia ovatkin. Kaikki vaativuusarviointi pitäisi suhteuttaa työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin, mikä tarkoittaisi sitä, että sitä ei voisi käyttää palkkauksen pohjana.

Keskusteluni työterveyslääkärin kanssa vahvisti sen, mitä olen epäillyt jo 8 vuotta: sairaalamaailmassa tekstinkäsittely on roskapankki, jonne sijoitetaan niitä työntekijöitä, jotka eri syistä joko eivät tuota riittävästi omassa leipätyössään tai jotka ovat oman työyhteisönsä Rumia ankanpoikasia. Ja sillä taustalla pitäisi sitoutua palvelulupaukseen huippulaadusta. Tekstinkäsittelyn pitäisi olla ihan oma ammattitaitonsa, mutta ei se ole, jos siihen ei tarvita mitään koulutusta ja sinne voidaan kuormata ketä tahansa työntekijää, jolle ei löydetä mitään muuta käyttöä.

HUS-konserni on viime vuosina palkannut niin sanottuja työkykykoordinaattoreita. He ovatkin omituisia otuksia, sillä heihin ei saa ottaa yhteyttä. Pienin mahdollinen seuraamus tästä majesteettirikkomuksesta on lankoja pitkin tuleva esimies. (HUS:issa keksittäisiin kaikki sellainenkin hierarkia jota vielä ei oltaisi muualla keskitty - samoin kaikki hierarkiarikkomuksista säädetyt rangaistukset on keksitty HUS:issa - ja sen arvot ovat julkilausutusti kohtaaminen, edelläkävijyys ja yhdenvertaisuus.)

Jos työntekijä on lähetetty työkykykoordinaattorin pakeille, tällöin syy on kykenemättömyys nykyiseen tehtäväänsä, tai ainakin sopimattomuus. Tällöin työkykykoordinaattorin oikeampi nimi olisikin oikeastaan työkyvyttömyyskoordinaattori. Sopimattomuudelle ei kuitenkaan ole olemassa lääketieteellistä diagnoosia, jolloin työterveyslääkärin on pakko kirjoittaa lähetteeseen, että työntekijä kykenee siihen työhön. Eihän hän kuitenkaan siihen oikeasti kykene, sillä jos kykenisi, eihän hän olisi työkykykoordinaattorin pakeilla.

Jokin tässä mättää, ja se jokin on ammattien yleinen arvostus, joka juontaa juurensa yleiseen vaativuuden arviointiin, joka tulkitaan yleispäteväksi ja yhteismitalliseksi. Eihän tässä ole mitään järkeä; tietäähän jokainen - ainakin työterveyslääkäri - että esimerkiksi aspergerdiagnosoitu ei välttämättä kykene osastonsihteeriksi mutta saattaa olla erinomainen tutkija. Yksinkertaisesti ammattien vaativuuden arvioinnissa ei ole mitään järkeä, sillä ihmisten kyvyt ovat erilaisia, ja eri ihmisille eri asiat ovat vaikeita.

Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

Ota vuoteesi ja kävele, sanoo johtamisguru

Viikonvaihteen Uusimaassa johtamisguruksi nimitetty Petteri Kilpinen kehotti työhönsä tyytymättömiä joko tuunaamaan työtään tai ottamaan ovi ja kävelemään. Jotain rajaa pitäisi olla siinäkin, millaista valmiiksi pureskeltua aineistoa tähänkin aviisiin otetaan, sillä Kilpisen neuvot loukkaavat ja ärsyttävät.

Olisi kiinnostavaa kuulla herra Kilpiseltä, minne työpaikkaansa vaihtaisivat esimerkiksi 30 vuotta sairaalassa tekstinkäsittelytyötä tehneet tai pitkäaikaiset koulun keittäjät. Varmaan heidänkin pitäisi perustaa oma osaamisyritys, ja myydä asiantuntijapalveluita toisilleen, mikäli näitä guruja
olisi uskominen.

Maailman muuttaminen tuottavuusloikalla ei oikein tahdo luonnistua, toimistotyön rikkomalla selällä ja Juha Sipilän varastamilla lomarahoilla, kun lähinnä tavoite on junailla itsensä eläkkeelle joten kuten yhtenä kappaleena, ja toivoa ettei se robotti ehdi korvaamaan minua ennen eläköitymistä. Varmaankin nämä johtamisgurut moittisivat tällaista asennetta hyödyttömäksi uhriutumiseksi ja poteroissa jurnuttamiseksi, mutta täältä poterosta eli alipalkatusta julkisen hallinnon roskapankista käsin Kilpisen ohjeet ovat kuin kehottaisi rampaa ottamaan vuoteensa ja kävelemään.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä.

Tulospalkkio asettaa työntekijät eriarvoiseen asemaan

Työskentelen HUS-konsernissa tekstinkäsittelijänä, jossa varsin pienen peruspalkan päälle tulee vielä tulospalkkio, jos kirjoittaa tietyn määrän ylittävän määrän (tårta på tårta) lääkärinsaneluja. Tähän saakka kaikki kuulostaa hyvältä. Ei se kuitenkaan sitä ole, jos työntekijän toimeentulo on tästä palkkiosta riippuvainen, ja haluaisi toimenkuvaansa täydentää jollain haasteellisemmaksi kokemallaan. Olen itse harkinnut osaamiseni tarjoamista esimerkiksi puheentunnistusta valmistelevaan terminologiseen työhön, mutta tämä kaikki olisi pois siitä työajasta, jonka mukaan tulospalkkio lasketaan, joten ei jatkoon.

Työntekijällä on oikeus asettua ehdokkaaksi esimerkiksi luottamusmieheksi tai työsuojeluvaltuutetuksi. Jälkimmäiseksi olenkin ilmoittautunut olemaan käytettävissä, mutta tässä on järkeä vain jos tämä on kokoaikaista. Porvoon sairaalassa - jossa työskentelen - työsuojeluvaltuutetun toimi on puolipäiväinen,  ja näin ollen sekin toimi vähentäisi tulospalkkioitani, sillä tulospalkkiota maksetaan suhteessa tehtyihin työpäiviin. Olenkin ehdolla koko HUS-alueella, jolloin toimi olisi kokoaikainen ja siihen keskittyminen ei olisi pois mistään, päinvastoin: voisin keskittyä työsuojeluun kaikella asian vaatimalla tehokkuudella.

Jotain mätää tässä siis on. Ei voi olla niin, että työantajalla on käytössä sellainen palkkausjärjestelmä, joka tekee mahdottomaksi työntekijän oikeuksien mukaisen luottamushenkilöksi asettumisen. Näin ei HUS:illa ole useimmissa tehtävissä, joissa on käytössä normaali kiinteä kuukausipalkka, mutta tekstinkäsittelijälle palkkausjärjestelmä muodostuu käytännössä esteeksi asettua luottamustehtäviin, ainakin jos toimeentulo on riippuvainen tulospalkkioista. Tämä asettaa tekstinkäsittelijät muita työntekijäryhmiä huonompaan asemaan ja on yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista.

Hyvästi Kätilöopisto

Minut siirrettiin varsinaisesta työyhteisöstäni Kätilöopistolle lokakuussa 2015, jotta saisin työrauhan siihen sovellettuun toimenkuvaan, joka minulle osoitettiin, eli tekstinkäsittelyyn. Järjestely toimi tavallaan kohdallani ihan hyvin: sain tosiaankin työrauhan. Minulla oli päiviä, jolloin en nähnyt ainuttakaan ihmistä, ja halutessani sosiaalisia kontakteja sovin lounastreffit jonnekin lähiseudulle jonkun ystäväni ja/tai entisen työkaverini kanssa.

Tämä järjestely, jossa sain kaikessa rauhassa tehdä töitä silloin suhteellisen harvoin kun niitä saapui ja muina aikoina käyttää työhuonettani helsinkiläisenä tukikohtanani, josta käsin suoritin kasvatustieteen appron ja jonka suihkussa saatoin raikastautua käytyäni lenkeillä - juoksin Kättäriltä käsin tuhatkunta kilometriä, jokseenkin juostu kilometri per purettu sanelu; tämä saldo kallistui viimeisten kuukausien aikana aina vain juoksupainotteisemmaksi itsestäni riippumattomista syistä kun työt ehtyivät - toimi kohdallani puolitoista vuotta oikeastaan aika hyvin, ja viimeisen kerran tämä järjestely osoittautui toimivaksi tullessani kolmannen ja viimeisen kerran isäksi 7.4.2017, kun olin voinut vähän kerrassaan kuljettaa vauvatarvikkeita työhuoneeseeni, josta pääsisin ne hakemaan synnytyksen jälkeen muutamassa minuutissa, tai nukkumaan pienet torkut toimintaterapiahuoneesta raahaamillani patjoilla unettoman synnytysyön jälkeen.

Vaikka työni ei sisällöllisesti tarjonnutkaan minulle mitään, olin siinä mielessä onnekas että saatoin terapioida, huoltaa ja vähän kehittääkin itseäni työnantajan rahoilla. Mitä vähemmän pohdin niin sanottuja syntyjä syviä kuten että mitä järkeä on matkustaa päivässä kaksi tuntia kuuntelemaan musiikkia, lenkkeilemään ja syömään näkkileipää, joskus lähteäkseni valokuvaamaan lähimetsiä ja kallioita tai hoitamaan sukuhautaa, sen paremmin voin henkisesti. Siinäkin mielessä olen onnekas, että Kätilöopistolla työskennellessäni fyysinen kuntoni ei ainakaan mennyt pahempaan päin; toisin on laita kaikilla niillä, jotka ovat sairastuneet läpimädässä rakennuksessa sisäilmaongelmien takia.

Tiesin kyllä Kätilöopiston olevan kohdallani väliaikainen järjestely kaikessa toistaisuudessaan. En siltikään olisi uskonut, että hädin tuskin pääsen pelastautumaan sieltä ennen kätilöitä, lääkäreitä ja kaikkia muita ihmisryhmiä, enkä sitä osaa kuvitella, minne minut seuraavaksi oltaisiin siirretty. Luultavimmin kilometritehtaalle, jos siihen olisi ymmärtänyt suostua.

Aika aikansa kutakin. Hyvästi Kätilöopisto, joka tarjosit minulle puoleksitoista vuodeksi tukikohdan ja jossa kolmas lapseni syntyi!

Ei yhtiöittämisille!

Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?

Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

Mikä ihmeen ammattitaitosuoja?

Korkeakoulujen valintaoppaan v. 1990 edition ammattikuvauksien mukaan sosiologiaa pääaineenaan lukeneet valtiotieteiden maisterit voivat sijoittua 92 ammattinimikkeeseen (muistini mukaan), ja listan viimeisenä oli siivooja.

Näin 26 vuotta sitten. Sen jälkeen olen työskennellyt mm. lehdenjakajana, osastonsihteerinä, tekstinkäsittelijänä, projektin vetäjänä, valtakunnallisena työpajakoordinaattorina, projektitutkijana, opettajan sijaisena, opintosihteerinä, toimialasihteerinä, koulutussuunnittelijana, suunnittelijana, (pseudo)yrittäjänä, näyttelysihteerinä, sihteerinä ja siivoojana.

Edellisessä työpaikassani, joka oli tähän saakka viimeisin sellainen, joka ei ollut suojatyöpaikka (hmm.??), oli toinenkin sosiologi. Hänkin oli osastonsihteeri, ja aina tarpeen tullen sosiologi-osastonsihteerit sijaistivat toisiaan. Kukas sen pätevämpi ylipätevä sosiologi-osastonsihteeri olisikaan kuin sosiologi-osastonsihteeri.

Niin että ei Jarppa Lindström ole mitään uutta keksinyt, kun hän olisi lieventämässä työttömien ammattitaitosuojaa. Paitsi olisi sittenkin. Meillä sosiologeilla ei ole sellaista koskaan ollut, joten tämä ammattitaitosuoja olisi meille ihan uutta. Niin että kiitti vaan työministeri Jarppa.

Informaatioajan hikipajat

"Kun työntekijöillä ei ole mahdollisuutta rakentavasti vastata ylhäältä alaspäin suuntautuvaan organisatoriseen vallankäyttöön, työntekijät turhautuvat ja vastarinta voi saada rajujakin muotoja. Vaikka häiriökäyttäytymiseksikin tulkitut vastarinnan muodot ovat organisaation (tuotannollisen toiminnan) kannalta dysfunktionaalisia, ne ovat täysin funktionaalisia "häiriköijien" itsensä kannalta. Ne pitävät yllä ihmisten autonomian tunnetta, itsekunnioitusta ja arvokkuutta sekä työntekijöinä että ihmisinä yleensä. Vastarinta myös tasapainottaa loukattua oikeudenmukaisuutta." (Brunila & Isopahkala-Bouret 2014, 108.)

Kaiken edellä sanotun voin vahvistaa kokemuksestani: jos vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, saati organisaatioon, ovat olemattomat, niin silloin oman reviirin, integriteetin ja itsekunnioituksen raivaamiseksi on käännettävä kaikki kivet, jos ei muuten, niin hienovaraisella sabotoimisella, jolla osoitetaan sisäisasiakkaille heidän oma paikkansa ja samalla alleviivataan sitä, että vaikka tehtävässä ei oikeastaan kuuluisikaan osata juuri mitään, niin osataanpa nyt kuitenkin.

Vaikka tietotyön sanotaan lisäävän työn autonomiaa ja mielekkyyttä, tämä ei päde kaikkiin. Joillakin se lisää, toisilla se vähentää, joten se itse asiassa lisää polarisaatiota autonomian ja mielekkyyden suhteen. Yritykset ovat taylorisoineet myös tietotyötä, esimerkiksi puhelinkeskuksista on tullut "informaatioajan hikipajoja, joissa työtä arvioidaan ja valvotaan sekunnin tarkkuudella tehokkuuden lisäämiseksi." Puhelinpalvelukeskuksissa "työntekijöiden ja työsuoritusten valvonta toteutuu usein "sähköisen panoptikonin" välityksellä." Esimiehet mittaavat, kuuntelevat ja pisteyttävät, ja tavoitteet asetetaan tiimeittäin. Liukuhihna asetetaan "korvien väliin". (emt. 109-110).

Kaikki edellä sanottu pätee HUS Servisin tekstinkäsittelijöihin, eikä tämä kaikki olisi ollut mahdollista, jos ei kyseistä toimintoa oltaisi liikelaitostettu. Esimerkkinä tästä mainitsen tuloksellisuuspalkkion: vaikka se oli henkilökohtainen, se aika ajoin uhattiin poistaa kokonaan kaikilta, jos joku tekstinkäsittelijöistä erehtyi valitsemaan kuormasta eli erikoistumaan sellaisen erikoisalan tekstien kirjoittamisiin, jotka hän osasi. Toinen esimerkki ovat pistokokeet, joita väitettiin tehtävän tekstien laadun tarkkailemiseksi. Kolmanneksi, valvonta ilmeni konkreettisesti tietokonelokeja vahtimalla, ja jos joltain työasemalta ei tullut tallennettuja työsuorituksia 15 minuttiin, kyseisen työaseman omistaja saattoi joutua puhutteluun.

"Mitä vahvemmaksi pätkätyöntekijä arvioi omat mahdollisuutensa työllistyä työttömäksi jäädessään, sitä vähemmän hän kokee stressiä ja uupumusta. Työllistymisusko on yksilölle voimavara, jota voidaan vahvistaa yhteiskuntapoliittisilla toimilla." (emt., 124.)

Kyllä niitä keinoja on työpaikoillakin. Niitä keinoja kutsutaan työpaikkakoulutukseksi, ja toinen keino on työn mielekkyydellä ja haastavuudella sen varmistaminen, että työntekijän ajatteluväline ei pääse ruostumaan. Ainakaan edellämainituilla tekstinkäsittelijöillä tuskin oli työllistymisuskoa, eläkeikää lähentevillä, kansakoulupohjaisilla, parhaimmillaan merkonomipohjaisilla naisilla,

(lähde: Brunila, Kristiina & Isopahkala-Bouret Ulpukka (toim.): Marginaalin voima! Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseura, Vantaa 2014)

Miten minusta tuli minä III: kyynistynyt sosiologi

Minun piti mennä opiskelemaan jotain biologian johdannaista, mutta päädyin sosiologiksi. Opiskeluaikana en uhrannut ajatustakaan sille, mikä minusta tulisi isona. Oletin edelleenkin käyväni sitä pakollista välivaihetta, joka alkoi jo peruskoulussa, jatkuen lukion läpi yliopistoon, joka piti lusia läpi, jotta minusta voisi tulla yliopistoprofessori (edesmennyt Niilo-pappanikin kiusoitteli minua aina tosentiksi ja kantitaatiksi). Kun sitten opintotuki uhkasi loppua, ja jouduin ulkomaailmaan yliopistolta, jonne olin paennut lamaa, sitä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä avautuvan julkisen sektorin elinikäisten suojatyöpaikkojen taivasta ei enää ollutkaan.

En ole tehnyt elämässäni ainuttakaan valintaa siinä mielessä, että olisin miettinyt niiden hyödyllisyyttä itselleni uramielessä. Olen aina ravistanut yltäni sanat ammatti tai ura vaivautuneena, olen niitä vierastanut itselleni käsittämättöminä ja kiusallisina, ikään kuin likatahroja takissani tai jotain vastenmielisiä poltinmerkkejä. Suhteeni työelämään on ollut hyvin impressionistinen, olen osannut suuntautua lähinnä siihen, että saan maksettua seuraavan kuun vuokrani. Nyt tämä laiminlyönti onkin kostautunut.

Pidän yhteyttä reaalimaailmassa vain pariin entiseen koulukaveriini. Mielestäni se periaate, että lapsia sullotaan viettämään suurin osa hereilläoloaikaansa neljän seinän sisälle toisten lasten kanssa, on jotenkin perverssi, etenkin kun yhdistäviä tekijöitä ei välttämättä löydy muita kuin kohortti ja asuinpaikka. Olen toisaalta skeptinen nykyistäkin suuntausta kohtaan, jossa lapset irrotetaan paikallisyhteisöistään ja kuljetellaan ympäri kaupunkia erikoiskouluihin – oli erikoistumisaiheena sitten suunnistus, kiinan kieli tai skandinaavisuus – tai lastenpsykiatrisen diagnoosin vaatiman erityisen tuen perässä. Aikuiset sentään voivat valita seuransa mieltymystensä perusteella; tosin tämä ei päde työelämässä, vaikka toki joskus työpaikalle voikin valikoitua samanmielisiä ihmisiä, ja tämä samanmielisyys kumpuaa yhteisestä tehtävästä tai alasta.

Olen muistelmissani painottanut lapsuuttani, sillä jo lapsuudessa kylvettiin siemen sille, mikä olen edelleen, ja aikuisuus on paljolti ollut aikuistumisen harjoittelua, pään seinään iskemistä kun ihanteeni ovat yksi kerrallaan säröytyneet, ja lupaukset jääneet lunastamatta ja silmät auenneet.

Kun koulussa pääsin loistamaan, sen sijaan työelämän suuri kuva näyttäytyy minulle pettymysten sarjana: en ole lunastanut kykyjäni. Suurin osa onnistumisen kokemuksistani on tapahtunut oikeastaan missä tahansa muualla, etupäässä kansalaistoiminnassa. Olen pitänyt ystäviäni ja myöhemmin perhettäni aina ensisijaisena työhön nähden, ja voi olla, että seurauksesta on tullut syy.

Viimeiset 10 vuotta oikeastaan kaikki mielekäs tekemiseni on sen seurausta, että kerran kesällä 2005 lenkilläni Keskuspuistossa törmäsin puuhun kiinnitettyyn lappuun, jossa sanottiin, että alueelle suunniteltiin asuinalueen kaavoittamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, menin infotilaisuuteen, laitoin listan kiertämään, listasta tuli kansalaisliike, se poiki liittymisen Vihreisiin, viimeisen 10 vuoden mielekkäimmän työpaikan ja keskenjääneen väitöskirjan.

Kriittinen suhtautuminen tietoon menetteli vielä yliopistossa, mutta työelämässä kyseenalaistaja joutuu vaikeuksiin. Vaadin auktoriteetin voivan perustella auktoriteettinsa lähteen: auktoriteettiasema on tilannekohtainen, tiettyyn rooliin tai tehtävään sidottu, ja se on voitava perustella ylivertaisella osaamisella tai tiedoilla. Kuvaavaa on, että kun nykyisessä työssäni lastenpsykiatrian tekstinkäsittelijänä olen saanut ohjeistuksen pitäytyä tiukasti kirjoittamaan vain sen, jonka kuulen lääkärin sanelevan, kyseenalaistan senkin, mitä sitten on se, minkä kuulen: millainen skeema minun on valittava, mistä genrestä on kyse, onko tällä genrellä mitään konventioita, millä perusteella minun pitää olettaa jotain mutta jättää jotain olematta ja suhtaudunko tehtävään kuten haastattelujen litterointiin vai oikolukemiseen.

Minulla on kaikkeen tekemiseeni ja oikeastaan elämäänkin kahtalainen ote: tutkijan ja aktivistin. Usein nämä roolit sekoittuvat tai ainakin limittyvät. Olen oman ja toisten elämän osallistuva havainnoitsija.

Elämäni on jatkuvaa garfinkelläistä häirintäkoetta. Jos havaintokokemus ja oma näkemykseni asioiden mielestäni oikeasta tolasta ovat ristiriidassa, sen pahempi havaintokokemukselle. Olen jälkikäteisesti ymmärtänyt maalanneeni itseni usein työsuhteissani nurkkaan, helpottaakseni erotyötäni ja vastaisia valintojani, muuten kun en osaa valita, mihin keskittyisin työnhaussa niin että siltojen polttaminen ainakin vähentää vaihtoehtoja. Olen aiemmin yrittänyt uskotella itselleni ja toisillekin työnhauissa, että olen juuri sillä tavalla kaikkien kanssa toimeen tuleva verkostoituja kuin pitääkin, mutta vanhemmiten joko käsitykseni itsestäni on kärjistynyt, tai sitten kärjistynyt olen minä.

Nykyisessä työssäni ilmenevien ristiriitojen takia vaadin laajoja työkykytutkimuksia, jotta minun ja työni yhteensopivuudesta spekulointi voitaisiin lopettaa, ja tietoa olen aina arvostanut, arvelut jättänyt sikseen (niin että kun koulun matematiikantunnillakin pyydettiin arvioimaan, mitä on 81 toiseen potenssiin, ilmoitin, että se on noin 6561).

Vielä tätä kirjoitettaessa on epäselvää, voiko monia toimintaani selittävän maailmankuvani erityispiirteitä selittää lätkäisemällä päälleni Asperger-liimalappu, vai onko kyse ”vain” haastavasta persoonallisuudesta, eli oman maailmankuvani ja odotuksieni kriisiytymisestä työelämän todellisuuden kanssa. Kaikesta huolimatta koen olevani oikea mies kroonisesti väärässä paikassa, enkä väärä mies oikeassa paikassa. Minun on nykyisin hyvin vaikea tehdä mitään sellaista, jota en koe mielekkääksi, ja tämä työelämän uusien, mielekkäiden avauksien etsiminen on minut tuonut nyt opiskelemaan kasvatustieteitä.