Paljastan poliittisen salaisuuteni

Koska poliitikassa ja sen liepeilläkin toimivan on syytä tiedostaa, että sosiaalisen median aikakaudella politiikka on niin raadollista, että poliittiset vastustajat kaivavat kaiken mahdollisen historian tunkioilta, on parempi viedä heiltä nämä aseet heti kättelyssä. Teenkin seuraavaksi poliittisen paljastuksen. Tämä tieto ei ole mitään uutta minut vähänkään pidempään tunteneille, mutta toverini ovat selityksen velkaa: kenen joukossa seison? Ja miten olen päätynyt poliittisen spektrin toiselta laidalta tänne, missä nyt olen? 

Mainion porvoolaisen vasemmistotoverin, Samu Nikin termi toiviokokoomuslainen on niin hyvä termi, että se pitää ottaa käyttöön. Se selittää myös sen, miksi Sari Sairaanhoitajan tarina vetosi siinä määrin, että tunnen vieläkin ainakin yhden kokoomuslaisen sairaanhoitajan. Ja se selittää myös sen, miksi omassa aamuhämärässäni - kun koetin leikkiä juppia varsin vaatimattomalla menestyksellä - hairahduin mukaan kahdeksi vuodeksi Kokoomusnuoriin.

Lähinnä itseäni kokoomuslaisuudessa veti se, että halusin ajaa Suomea EU:hun, yleensäkin länsimaailmaan - me teimme sen aloitteen, jonka varsinainen puolue sitten omaksui, ja loppu on historiaa - mutta myös yleisesti se, että nuorena sitä usein haluaa samastua menestyjiin. Ajattelin, ja varmasti niin ajattelee moni muukin, että menestyjistä varisee kultapölyä vähäsen myös minun ylleni. 

Nuorena, kun otsalohko ei ole vielä loppuun kehittynyt, ollaan luonnollisesti itsekeskeisiä, ja siihen sopii tuo Kokoomuksen minäminä-ajattelu, vaikka pidinkin sosiologinalkuna sitä keinotekoisena vastakkainasetteluna, kun jossain kysyttiin, kumpi on mielestäni tärkeämpi: yksilö vai yhteisö. Toki mukana oli myös sellaista hyvä meininki -juttua: minulla oli kaksi hyvin läheistä ystävää mukana Kokoomusnuorissa, ja toinen kertoi saaneensa tanssittaa Haikon kartanon seminaarissa Sirpa Pietikäistä, jota ihailin tuolloin ja jota edelleen pidän fiksuna. Aivan liian fiksuna puolueeseensa.

Silmäni kuitenkin avautuivat. Kuitenkin lähtöön tarvitaan yleensä vähintään työntävä että vetävä voima. Yksi keskustelu havainnollistaa sitä sisäistä kehitystäni, joka sai työntövoiman liikkeelle: kerran eräs tuttavani Kokoomusnuorissa soitti, pyytäen mukaan seuraavana viikonloppuna laskettelemaan Itävaltaan. Sivuseikka tässä on se, että ei minulla olisi ollut tuolla muuta tekoa Kalpalinnaa ja Vihdin hiihtokeskusta korkeammilla kukkuloilla skimbanneena kuin sekoitella rommitoteja; olennaisempi oli tätä pyyntöä seurannut keskustelu.

Kysyin tältä tuttavaltani, millä hän aikoo matkan toteuttaa. Hän sanoi lainaavansa isin mersua. Minä siihen viattomasti, että milläs sitten isi. "Hän saa lainata bemariani". Tämä keskustelu avasi toden teolla silmäni siihen, että minulla ei ole kultalusikkaa suussa. Verho putosi silmien edestä: ei kokoomuspolitiikasta todellakaan ole mitään hyötyä pienituloisen, työkyvyttömyyden, pätkätöiden, eläke- ja toimeentulotukihakemusten välissä eloonjäämistaiteilua yrittävän siivoojan ja muovisaumaajan pojalle, saati sille siivoojalle ja muovisaumaajalle itselleen, joka on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tulonsiirroista ja julkisista palveluista. Olin kuitenkin halunnut pärjätä äitiäni paremmin, voittaa taustatekijäni, mikä kai minulle anteeksi annettakoon. Kuitenkin: kokoomuslaiset ovat sokeita sille, että mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää toteutuakseen lähtökohtien tasoittamista, positiivista diskriminaatiota. 

Vetävä tekijä oli sitten erään opiskelukaverini eteisessä vastaan tuijottava ovenkokoinen Che Guevara. Hänen menetelmistään ja henkilöstään voi olla montaa mieltä, mutta toki hän on vetovoimainen toiminnallisen vasemmistolaisuuden ja kansanvallan ikoni, väkivaltaisena ja väkivaltaan kehottavana sissijohtajanakin. Che joka tapauksessa tuntui mittaavan minua sen pienen eerikinkatulaisen yksiön eteisessä kiireestä kantapäähän ja havaitsi minut kehitys- tai ainakin käyttökelpoiseksi.

Seuraavissa osissa paljastan, minne askeleeni ovat vieneet sittemmin, etsiessäni poliittista kotia ja miksi valitsin puolueekseni Vasemmiston. Matka ei ole ollut aivan suoraviivainen ja vailla sivuaskelia. 

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

Miten menestymätön ihminen lopettaa työpäivänsä?

Näin eilen 13 kohdan listauksen siitä, miten menestyneet ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia. Minä voin vastapainoksi kertoa, kuinka menestymättömät ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia.

1) Menestyneet ihmiset päivittävät seuraavan päivän to do -listansa. No, minä en niin voi tehdä. Seuraavana päivänä voi esimerkiksi tulla 4 lähetettä, 3 työntekijää voi olla sairastunut tai voin saada kiireisen pyynnön ajaa tietokoneajo ohjelmalla, jota en osaa käyttää.
2) He järjestävät pöytänsä ja tietokoneensa. Pöytää en viitsi järjestää, ja tietokonetta en voi. En saa tehdä muutoksia sen kovalevylle, koska en ole järjestelmänvalvoja. Ja tärkeimmät tiedostot säilytän työpöydällä joka tapauksessa, ei niitä auta mihinkään siivota.
3) He arvioivat päivän saavutuksensa. Mitä minua hyödyttää, jos listaan, että olen käsitellyt 3 lähetettä ja lähettänyt 2 kirjettä, toivottavasti oikeisiin osoitteisiin, sekä puhunut puhelimessa huonoa ruotsia, josta vastapuhuja ei saanut selvää, huonon ruotsini ja olemattoman kentän takia?
4) He pohtivat, mikä on mennyt vikaan, ja miksi. Tässä voisikin olla jotain järkeä, paitsi että joka kerta päätyisin uudestaan samaan tulokseen, mikä ei auta minua mitenkään. Päinvastoin.
5) Menestyksekkäät ihmiset tietävät, mihin pitää reagoida välittömästi ja mihin ei. Menestymättömät ihmiset taas eivät tiedä, miten pitää reagoida sellaiseen yllättävään kyselyyn, joka saapuu perjantai-iltapäivänä klo 15 kun enää ketään sellaista, jolta voisi kysyä, ei saa kiinni.
6) He pysyvät keskittyneinä. Mihin? Siihen, että tekemistä ei ole? Vai siihen, että sellaista saattaa tipahtaa taivaasta juuri sillä hetkellä kun suljet kaappisi ovea?
7) He määrittelevät seuraavan päivän keskeiset tavoitteensa (tähän lipsahti ensin freudilainen lipsahdus "tavoitteeni"). Minun keskeinen tavoitteeni on pysyä yhtenä kappaleena.
8) He antavat kollegoidensa tietää, missä määrin he ovat tavoitettavissa ennen seuraavaa aamua. No, en ole.
9) He tekevät seuraavan aamun aikataulusuunnitelman. Teen jo seuraavaa seuraavankin, pakatessani edellisenä iltana mukaan kuntoiluvälineitä. Jos lähden iltapäivällä kuntoilemaan, menen aiemmin töihin aamulla. Jos pakkaan töihin mukaan omenoita, käytän suoraa mutta hitaampaa bussiyhteyttä; jos taas en ehdi kuntoilemaan illalla, käytän aamulla nopeampaa bussiyhteyttä, joka jättää minut 2 km päähän työpaikasta, jonne marssin reippainta Konostani.
10) He sanovat kiitos jollekulle. Jos jollekin sanon kiitos, sanon sen kollegalleni, joka taas on joutunut pelastamaan minut liemestä, tai sille kollegalle, jonka kanssa olemme yhdessä voineet keskustella musiikista tai työnantajasta, suljettujen ovien takana.
11) He sanovat hei hei. Enpä täällä paljon ketään näe, ihmiset työskentelevät suljettujen ovien takana.
12) He lähtevät hymy huulilla. Niin lähdenkin, pääsen kotiin.
13) He myös lähtevät. No, todellakin lähden. Erityisesti todellakin lähden silloin kun pitää poika hakea esikoulusta, ja muinakin päivinä kotonani odottaa pieni tyttöni ja rakkaani. Kaupan kautta, ja ruokaakin pitäisi laittaa.

Menestyneillä ihmisillä on listassa vain 13 kohtaa. Menestymättömillä niitä on ainakin 23.

14) Lasket, mikä on työvuorolistasi työaikasaldo, ja päivität työvuorolistasi laittamalla sinne päivän työtuntisi.
15) Pakkaat kännykkälaturisi.
16) Jätät työkännykkäsi kaappiin.
17) Suljet arkistokaappisi oven, ja piilotat avaimen toiseen lukolliseen kaappiin.
18) Suljet toisen kaapin oven, jonka lukko menee rikki
19) Suljet vaatekaappisi oven, joka putoaa saranoiltaan
20) Suljet kaikki 10 potenssiin 7 ohjelmaa ja kuvaketta, ja klikkaat 5 kertaa "yes" ja 6 kertaa "no".
21) Odotat hissiä, joka ei saavu. Juokset 6 kerrosta rappuja alas. Hyvällä tuurilla ehdit vielä bussiin. Muuten, kohta 22.
22) Kävelet 2 km moottoritien varteen tai odotat puoli tuntia. It's up yours. Näin voin tehdä itsenäisiä, omaan työhöni liittyviä päätöksiä.
23) Hukkaat hanskasi ja hattusi bussiin.

En kehdannut laittaa listalle kohtaa 13 b: Amazonin toivelistalta sen tarkistaminen, onko jonkin toivelistan levyn hintapyyntö pudonnut.

Alkuperäisen listauksen menestyneitten ihmisten ajankäytöstä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Laitettiin nyt kuitenkin kiva kuva tähän. Silloin kun kävelen työmatkoillani moottoritieltä, tulen Vallilan siirtolamökkialueen läpi.

Menestymään on opittava jo lapsena

"N. 13 vuotiaana viimeistään on sellaset menestyjät päässeet aloittamaan joiden esikuva on ollut perheen ulkopuolella ja on pitänyt ostaa harjoitusvälineitä omilla tienesteillä.", kirjoitti erään sosiaalisen työllistämisen ammattilaisen Facebook-seinällä eräs ilmeisestikin menestyjä. No, minä voin vakuuttaa, että ei se näin mene.

Päätin lukioon mennessäni, että sairasta, toimeentulotuen, sairauspäivärahojen ja ajoittaisten pienten palkkatulojen yhdistelmillä taiteilevaa äitiäni ei tarvitse rasittaa minun menestymisenhalullani, halusinhan professoriksi. Tähän uhrauksena kustansin koulunkäyntini ja kaikki muutkin hankintani kesätienesteilläni: ensimmäisen lukiovuoden mainostenjakotuloilla, toisen Kallion virastotalon keittiössä astioita pesemällä ja lautasia kantamalla, kolmannen nurmikoita leikkaamalla Maunulan uurnalehdossa. 

Menestystäni ei voinut mikään estää. Valmistuinkin valtiotieteiden maisteriksi, minkä jälkeen olen taiteillut ajoittaisten työttömyysjaksojen, lumeyrittäjyyden, hanttihommien, pätkätöiden ja ajoittaisten jatko-opiskeluyritysten välillä. Äidistäni minut erottaa koulutuksen lisäksi hyvä terveys. Yliopiston alumniksi en viitsi mennä demoralisoimaan opiskelevia toivoja, etteivät saa varoittavaa esimerkkiä, nuoret.

Kannattaa siis tavoitella menestystä. Todelliset menestyjät tosiaankin erottaa siitä, miten tavoitteellisesti he toimivat jo nuoruudessaan.