Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Apokryfimusiikinharrastamisen dualistinen ilo

Klikattuni vain pienimuotoisesti tunnetun sveitsiläiskapellimestari Peter Maagin levytystä Felix Mendelssohin toisesta sinfoniasta Youtubessa ja havaittuani että minua ennen vain kaksi muuta on kuunnellut teoksen, tunsin outoa ylpeyttä. Ylpeyttä omasta valveutuneisuudestani ja siitä, että olen kehittänyt teeseitse-harrastuneisuuteni niin pitkälle, että koko kahdeksan miljardin pallolla minun lisäkseni vain kaksi tosiaankin oli kuunnellut teoksen (enkä usko, että sitä cd-levyäkään kyllä nyt niin mahdottomasti olisi myyty).

Toisaalta olen pahoillani niiden kaikkien muiden puolesta. En pysty edes kuvittelemaan niitä kuulijamääriä, kuinka moni altistuu suoraan sanottuna sonnalle. Yhtäältä toivoisin, että mahdollisimman moni pääsisi osalliseksi Mendelssohnista, sillä uskon vilpittömästi heidän elämänsä siitä laadullisesti paranevan. Toisaalta röyhistän rintaani. En kuuntele tätä musiikkia siksi että sitä minulle joku olisi suositellut, sen paremmin soittolista kuin levylistakaan, eikä kyse ole myöskään nousukkuusyrityksestä ylempään porvariluokkaan. Olen itse sen löytänyt, ja siitä olen paitsi iloinen, myös hitusen pollea. Äitini myötävaikutti tosin ihan alkumetreillä ostamalla pari Mozart-älppyä, mutta oikeastaan me kasvoimme yhdessä asiaan.

Nyt se tuli sanottua. En harrasta omituista musiikkia tai Antti Tuiskua vähemmän tunnettuja muusikoita nostaakseni itseäni, mutta kyllä se tarjoaa omalle itselle rakennuspuita, jos ei muita niin ainakin se vahvistaa kuvaa omasta erikoisuudesta, jos ei sentään erinomaisuudesta.

Jos äänilevymusiikin harrastamista on vaikea ymmärtää kovin sosiaalisena puuhana, niin kyllä siinäkin on oma sosiaalisuuden lajinsa - mistä kerran ajattelin väitöskirjan tekemistä. Oman distinktion näyttäminen, jolloin levykokoelman käyttöarvo on yhtä kuin sen näyttöarvo, ja se määrää keräilijän paikan keräilyn kentällä. Yleisemminkin musiikin kentällä vallitsee itsensänäyttöarvon pääomalogiikka: konserteissa esitetään oma distinktio näyttäytymällä, ja äänilevymusiikissa se esitetään omaa levykokoelmaa esittämällä.

Levymusiikkiurani: snobista uusrahvaanomaiseksi

Aloitellessani konserttimusiikin äänilevykeräilyä kohta kolme ja puoli vuosikymmentä sitten, satsasin niihin nimiin, jotka tunnistin. Tällöin Herbert von Karajan oli aika varma nimi. Alettuani opiskelemaan aihepiiriä, aloin pian toimimaan itselleni tyypillisellä tavalla. Halusin erottautua siitä massasta, jotka tiesivät klasarista juuri Karajanin.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on puhunut distinktiosta. Distinktio, halu erottautua kyvyllä tehdä erotteluun perustuvia arvostelmia, on ominaista kulttuuriselle eliitille kun taas moukat pyrkivät vain epäonnistuneesti jäljittelemään eliiittiä. He lukevat Kirjavalioita ja kuuntelevat Andrea Bocellia, vaikka sinänsä on parempi lukea lyhennettyä Dostojevskia kuin ei mitään, ja Bocellikin on parempi kuin teeveen idoli-indeksit, puhumattakaan kuuroudesta musiikin suhteen.

Vaikka olenkin kai snobi, en nyt ihmisinä sinänsä ihaile snobeja. Karvoistaan vaan ei seeprakaan pääse. Olisi sekin yhdenlaista snobbailua, naamioitua muka vaatimattomammaksi kuin on.

Kapinointini on lopulta ollut aina aika kilttiä katederivallankumouksellisuutta, jossa miekkojen sijasta sanan säilät ovat saattaneet sinkoilla, mutta siltikin, jo lapsesta olen pyrkinyt tekemään erilaisuudestani vahvuuden jopa siinä määrin, että siitä on tullut itseään toteuttava ennuste. Olen erikoisuuden tavoittelija henkeen ja vereen, vaikka tämäkin harjoitus jää etupäässä intellektuaaliselle tasolle.

Takaisin musiikkiin ja musiikin kuluttamiseen. Nyt olen jo niin vanha, ja vanhalla on oikeus olla hedonisti, että voin jo suosiolla keräillä Claudio Abbadon, Bernard Haitinkin tai Krystian Zimermanin levytyksiä. Otto Klempererit, Bruno Walterit ja Edwin Fischerit on jo ostettu, puhumattakaan kuriositeeteista: Hermann Scherchenistä, Hans Knappertsbuschista tai Wanda Landowskasta.

Ensimmäisessä keräilyni ahmimisvaiheessa haalin vaihtoehtoisia, peruskuluttajalle tuntemattomampien esittäjien levytyksiä: Klempereriä, Lipattia, Szelliä, Kathleen Ferrieriä tai Bruno Walteria. Halusin myös paitsi tuntea historian, ehkä myös olla hieman historiatietoinen: Furtwängler, Toscanini, Casals, Barere, Kreisler.

Nuorena jälkikokoomuslaisena, joka oli hylännyt korkeintaan himmeänä kajastelevan juppiuran, kavahdin Naxos-levytyksiä. Periaatteessa minua viehätti niiden tapa nostaa musiikki esille esittäjän sijaan; esittäjän sijasta musiikin kultti. Erottelukykyni oli saavuttanut huippunsa laatiessani Mahlerin sinfonioiden levytyksistä blogin, ja nostaessani jalustalle Horensteinin ja Mengelbergin, ja toki aina perusohjelmistosta aina mahtui uusia, hyviä versioita, kuten Kempe. Silloin tosin aloin jo luisua kaltevalle pinnalle ja menettää pelin. En enää ollut tinkimätön omassa historiatietoisuudessani kun kotiini alkoi löytymään elossaolevien kapellimestarien levytyksiä, kuten Wand tai Skrowaczewski. Heidät sentään pelastaa heidän tietynlainen marginaalisuutensa, joka edelleenkin tuottaa harrastajalleen distinktiota.

Jos ohjelmisto oli minulle hieman vieraampaa - sanotaan vaikka Prokofievia, saatoin hakea suosituksia äänilevyopuksista, kuten Penguin Guidesta. Sen sijaan omassa kantaohjelmistossani jo lähtökohtaisesti viisaitten miesten suositukset Beethovenista, Brahmsista ja Mahlerista olivat tuomittuja menemään väärin. Siksi en olekaan voinut hankkia Brahmsin musiikista Abbadon levytyksiä, vaan Sanderlingin.

Kun aloitin cd-kokoelmani vakavan kartuttamisen kohta 30 vuotta sitten, tuolloin varhaisen stereokauden levytykset - Klemperer ja Walter - olivat 30 vuotta vanhoja, siis klassikoita. Nyt Abbadoakin sopii ostaa, sillä nyt digitaalisen kauden varhaiset levytykset ovat 30 vuotta vanhoja. Siis uudempia klassikoita. Ehkä levytyksen nousemiseen klassikoksi vaaditaan 30 tai edes 25 vuotta.

Toki en ole aivan ryhtynyt uusrahvaanomaiseksi, onhan aikomukseni Riccardo Chaillyn sijasta hankkia Bruckner-levytyksiä Kurt Eichhornilta, Remy Ballot'lta ja Hermann Abendrothilta mutta mahdollisesti myös Naxos-mies Georg Tintneriltä.

Tämä kaikki oli johdantoa sille, että ovat ne Claudio Abbadon Brahmsit loistavia. Nyt voin sen myöntää, noin kymmenen kokonaislevytyksen ja 28 Penguin Guide -vuoteni jälkeen.