Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle. Joka tapauksessa ote on täysin luonteva ja autorisoidulta kuulostava. 

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumviraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Bruno Walterin kokonaislevytys on klassikko, ja syystä. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado, van Beinum ja Walter. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler, Abbado ja Joseph Keilberth.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Schuricht.

The only set of Brahms symphonies you'll ever need

When I was younger and collecting my first reference sets I read in the Penguin Guide - or was it the Gramophone Good CD Guide - that Abbado is unsurpassed in Brahms. As I have always been rebel by principle and wanted to find my own way, I was pro Sanderling and Klemperer and against household names such as Karajan, Haitink and Abbado. I wanted to look better informed than the great majority, to unearth hidden gems. I was also very doubtful towards living artists in general as I thought that the greatest wisdom was preserved for the artists born when Brahms was still alive, with a direct link to the composer's world.

Now I borrowed the Abbado set from a friend when almost 30 years older. Now conductors like Abbado and Haitink are no longer active, and their recordings 30 to 40 years old. I guess 30-40 years is required for a recording to be regarded as classic, as the Klemperers and Sanderlings were of that age when I first started collecting.

And these Abbado recordings deserve their classic status.  When the first beats of first symphony jumped out of my speakers, I instantly realized what I had been missing all these decades. This is the real thing. Playing is luminous, fullbodied, romantic yet rhytmically alert and sound is transparent. For me the analog recordings of late 50s and 60s are usually more than serviceable, but here the full bodied yet luminous sound enhance the value of the recordings. 

The most successful items in this set for me are the two first symphonies and the Academic Overture. If one wants to have a representative sample of the set, listening to the first movements of the 1st and 2nd are revealing: constant forward motion, singing strings, audible woodwinds, full bodied yet breathing orchestral fibre.

The idea of coupling the rarely played choral items is happy one; although they are not essential they are at least entertaining. 

There is no need to get rid of your Bruno Walter, Otto Klemperer, Bernard Haitink, Karajan or Kurt Sanderling, but if you don't possess any Brahms, this set will suffice and satisfy. This is the real thing as the Berliner live Bruckner recordings by Wand are the real Bruckner or the Kempe strauss are the real Strauss. 

This review of the Claudio Abbado Brahms set is released in Amazon.

Brahmsin 4

Brahmsin neljä sinfoniaa muodostavat siinä mielessä kiitollisen sarjan, että niitä on vain neljä, joten niihin tutustuu nopeasti. Jokainen on sitäpaitsi täysipainoinen teos, vaikka minulla onkin omat varaukseni toisen sinfonian suhteen.

Brahms oli oikeastaan ensimmäinen säveltäjä, joka uskalsi pyristellä irti Beethovenin varjosta, löytää oman äänensä. Toinen aikalainen Bruckner oli toinen omapäinen visionääri, joka päätyi samoista premisseistä aivan erilaisiin ratkaisuihin.

Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa paradoksaalisesti onkin kutsuttu joskus Beethovenin kymmenenneksi, koska aikansa kriitikot pitivät sitä ensimmäisenä merkittävänä omaäänisensä sinfoniana Beethovenin ysin jälkeen. Se siis jatkoi ei mestarin tuotantoa vaan sinfoniamusiikin kaanonia. Brahmsilla oli pokkaa soveltaa Beethovenin rakenneratkaisua, vaikkakin osat tulivat eri järjestyksessä. Finaali on rakennettu kuin johdatus Ilon hymniin, ja lopussa seuraa triumfi.

Brahmsin ensimmäinen sinfonia on onnekas teos äänilevyllä, ja hienoja levytyksiä tulee ovista ja ikkunoista. Voi olla, että muistini kultaa, mutta minuun suurimman vaikutuksen on tehnyt Eduard van Beinumin sykkivä ja eteenpäinmenevä esitys. Kurt Sanderlingin Brahms taas on syksyisen sonorista, tavattoman kaunista. Otto Klempererin ykköstä on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta se on jotenkin majesteetillinen ja kohtalokas, suurta musiikkia. Furtwänglerin Brahms on verevää ja kiihkeää. Haitinkin ykkönen on niin upeasti soitettu, että sitä kuuntelee herkeämättä nautinnokseen. Horensteinin ykkönen on täyteläinen ja suhteellisen menevä, mutta ennen kaikkea dramaatillisen tummasävyinen.

Brahmsin ensimmäisen määrittää ensimmäinen osa, ja se kestää suuren musiikin tavoin monenlaista käsittelyä. Ääripäät ovat Toscaninin 11 ja Giulinin 18 minuuttia. Molemmilla on oikeutuksensa. Suurin osa kuitenkin käyttää siihen noin 13-14 minuuttia, mukaanlukien Sanderling, Klemperer ja Furttis. Tähän sarjaan kuuluvat myös kelpo peruslevytyksineen Jochum, Karajan, Szell sekä Skrowaczewski, joka tutustutti minut teokseen. Skrowaczewskiä kohtaan tunnenkin erityistä lukkarinrakkautta; pelastin sen kerran Tennispalatsin Anttilasta kymmenellä vanhalla markalla, enkä ole tätä koskaan katunut.

Toista sinfoniaa on roikutettava mukana, vaikka sen miltei pilaakin lastenlaulumainen scherzo-osa, ainoa, joka toteuttaa tempomerkinnän "leikkisästi". Jotta toisen sinfonian voi ottaa vakavasti, on minimoitava renkutuskonnotaatiot, ja poljettava painokkaasti. Parhaiten tässä teoksen esittämisessä vakavana musiikkina onnistuu Klemperer, Wand hyvänä kakkosena, parhaiten muuten omaan korkeaan tasoonsa nähden suhteellisen keskinkertaisessa syklissä. Sanderling on ok, ja Furtwängler pelastaa teoksen hurjalla finaalilla. Haitinkin levytyksen finaali lähtee muutaman metrin jälkeen hurjaan kiihdytykseen.

Kolmatta sinfoniaa on vaikea saada onnistumaan. Omassa luokassaan on George Szell, jonka 50-luvun alun Concertgebouw-versio on samanaikaisesti valtaisan kiihkeä, syksyisen melankolinen, sykkivä, häilyy rauhan ja levottomuuden veitsenterällä. Finaali hänellä on aivan hurja: jouset ovat kuin miekkoja. Otto Klempererin näkemys on tasapainoinen, mutta yllättävän kiihkeä. Hän näyttää teoksen aivan eri valossa kuin Szell, äärettömän selkeässä, ja näyttää, että sittenkään Szellillä ei ole yksinoikeus teokseen. Myös rauhallisemmin ehtii maaliin, kuitenkaan kangistumatta. Kuten Klemperer, myös Wand onnistuu perustelemaan, miksi kertauksetkin voi esittää ensimmäisessä osassa, vaikka yleensä ne järjestään ovat kaikessa musiikissa tarpeettomia. Bernard Haitinkilla tuskin turhia kertauksia edes huomaa, ne jotenkin sulavat musiikilliseen kudokseen huomaamatta, mitä nyt ensimmäinen osa onkin normaaliin verrattuna kaksinkertainen. Guido Cantellin esitys on lyyrinen mutta joutuisa. Furtwängler, Sanderling ja Karajanin Wienin levytys täydentävät asiallisen kirjaston.

Riipaiseva neljäs sinfonia, jonka passacaglia-tyyppinen finaali on sinfoniakirjallisuuden upeimpia, huipentaa Brahmsin sarjan. Furtwängleriltä olen kuullut yhden livelevytyksen, jossa kuulostaa aivan kuin yksi kuulija tipahtaisi tuoliltaan. Sen olen oppinut kuuluvan teokseen, tuolilta putoamisen, eikä syyttä. Furtwängler määrittää teoksen standardit ainakin minulle. Toinen määrittelijä on Kurt Sanderling, jota olin kuuntelemassa livenä 90-luvulla, ja hänen kiirettömän Brahmsinsa kykenen vieläkin palauttamaan mieliini. Sanderling välitti vaikutelmaa, että hän oli jotenkin maallisen kiireen ja aikakäsityksen ulkopuolella, ja niinpä teos onkin taltioitunut sisäiselle kovalevylleni ikiajoiksi sellaisena kuin Sanderling sen kaiversi.

Jos haluaa korostaa teoksen riipaisevuutta, silloin valitsee Bruno Walterin tai Carlo Maria Giulinin levytyksen. Aivan äskettäin otto Klemperer kuitenkin esitti teoksen minulle ikään kuin ensimmäistä kertaa: hänen sentimentaalisuutta välttävä tyylinsä sananmukaisesti jälleenrakensi sen, minkä Sanderling ja Furttis olivat jo rakentaneet. Finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää ehkä kaikkein parhaiten.

Kokonaislevytyksistä parhaat ovat Sanderling, Klemperer ja Haitink. Sanderlingin Brahms on musikaalista, sykkivää, käsittämättömän kaunissointista. Siinä jousten puukin hengittää. Klempererin Brahms on arkkitehtonista, selkeää, voimakasta ja suurta ja karismaattista. Klemperer on Brahmsissa parhaimmillaan ja karismaattisimmillaan, ei mikään pelkkä laahaava, tunteeton strukturalisti. Eikä se ole aivan vähän. Etenkin finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää esimerkillisesti. Bernard Haitinkin sykli on niin upeasti soitettu, että Klemperer kuulostaa siihen verrattuna suorastaan rupiselta. Se jättää esittäjän egon taka-alalle.

Furtwänglerin kokonaislevytys kuuluu myös itsestäänselvästi kunnolliseen kirjastoon, ja säveltäjälle itselleenkin teoksia esittäneen Felix Weingartnerin 30-luvun syklillä on historiallista mielenkiintoa, onhan se suorin linkki itse Brahmsiin, vaikka epäselvää onkin, johtuvatko joutuisat temmot savikiekkolevytyksen aikarajoituksista. Kuulemisen arvoisia syklejä on myös Karajanilla, Szellillä, Walterilla, Jochumilla (50-luvulta Berliinistä ja 70-luvulta Lontoosta) ja Kempellä. Harvinainen ja vaikeasti saatava Istvan Kerteszin sykli on kulttimaineessa, ja hänen Dvorakinsa perusteella odotin siltä paljon, ja hieno se onkin.

Brahmsin musiikissa, vaikka saksalainen säveltäjä onkin, kuulee säveltäjän viehtymykset unkarilaiseen musiikkiin, ei vain unkarilaisissa tansseissa, vaan yleensäkin musiikin ajoittaisissa tanssillisuuden puuskissa, ja yleisvärityksessä, jota on vaikea luonnehtia muuksi kuin punaviinimäisen syksyiseksi.

In memoriam Kurt Masur

Kuulin Masuria syyskuussa 2011 tuoreessa Musiikkitalossa, jonka Masur tavallaan vihki käyttöön siinä mielessä että Helsingin konserttielämä oli jo pitkään odottanut taloa, joka mahdollistaisi tällaisenkin vierailun, jonka takia meikäläisten konserttien palkkabudjettia piti hieman venyttää. Ja kannatti venyttää. Silloin Kurt tarjosi suuren hetken suuren musiikin, Mozartin ja Brucknerin parissa. Masur oli myös rohkea ihminen, humanisti, jolla oli näkyvä rooli Berliinin muurin murtamisessa.

Eilen kuolleen kapellimestari Kurt Masurin kunniaksi julkaisen uudestaan arviointini maestron Helsingin-konsertista syksyltä 2011, ja samalla vähän musiikkitalonkin arvostelun (jonka uudelleennimeämistä Paavo Berglund-taloksi olen esittänyt). Saan täten kunnian muistella jo toista Kurtia; ensimmäinen oli myöskin paikan päällä kuulemani Kurt Sanderling muutama vuosi sitten.

Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.

Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa. 

Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!

Allaolevan muistelman jaoin Masurin kotisivulla (jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa):

I heard him live just once, in the september of 2011 in Helsinki just inaugurated Music Hall. He in a way inaugurated the hall, giving the city in its long awaited music hall a worthy concert with Mozart Linzer and very tender Bruckner seventh. A worthy farewell of a brave man. Conductors don't retire, they die. Bravery was the only option for him: he lived music till the end even if the mortality of human body tried to set obstacles for him. He also remained and stood when the Berlin wall fell. Great musician, perhaps an even more inspiring man.

Kaksi suurta yhdeksäistä

Beethovenin antaman esimerkin jälkeen, niin Brucknerin kuin Mahlerinkin sinfoninen tuotanto jäi yhdeksään sinfoniaan. Päällisin puolin Mahler kuulostaa 1900-luvulle venytetyltä Brucknerilta, mutta Günter Wand on opettanut minulle, että Bruckner onkin 1900-lukua kohti venytettyä Schubertia.

Bruckner oli syvästi uskonnollinen kristitty, ja persoonana naiivinkin yksinkertainen. Hänen musiikkinsa heijastelee säveltäjää luonnonrakkaudessaan ja kosiskelevien tehokeinojen välttelyssään. Kuten katolilainen ja linziläinen Bruckner, Wienin juutalainen Mahler oli myös itävaltalainen. Mahlerin musiikista taas ei puutu ulkoisia tehokeinoja. Se on jopa laskelmoivaa maailmojensyleilyssään, kun taas Brucknerin maailma on introspektiivinen. Missään tämä ero - introspektion ja ekstroversion - ei näy kuten heidän viimeisissä sinfonioissaan.

Kertonee musiikin suuruudesta, että sen paremmin Mahlerin kuin Brucknerinkaan ysiä ei oikein voi esityksellä pilata, sillä ne ovat suurempia kuin mikään mahdollinen niiden esitys. Mahlerin musiikki voi kuulostaa laskelmoidummalta kuin Brucknerin, mutta molempia rakastan yhtä lailla, ominaisuuksineen ja vikoineen, sillä ne ovat inhimillisiä piirteitä, tekijänsä näköisiä.

Brucknerin ysissä säveltäjä jättää finaalissaan hyvästit maalliselle maailmalle. Kertoneeko teoksen yleispätevästä universalimista, että sitä ei oikein voi tulkinnalla pilata. Yhdeksäisen tulkinnan ääripäät ovat Wilhelm Furtwängler ja Otto Klemperer. Kompromisseja näiden väliltä tarjoavat Jascha Horenstein ja Herbert von Karajan. Furtwänglerin sota-ajan tulkinta on kuin yksi kaari, jossa ei vedetä hetkeäkään henkeä. Jos maailmasta löytyy yksikin musiikillinen taltiointi, johon sopii "kärventävän intensiivinen", se on tämä. Klemperer taas on niin graniittinen, että on siinä ja siinä, kulkeeko musiikki. Kyllä hän siltikin tiesi tarkkaan, mitä teki, vaikka ei käsi ehkä enää noussutkaan niin korkealle, vaikka kliimaksit ovat miltei understatement, ja jos scherzo on leikkisä, niin sitten minä olen Schweinsteiger. Horenstein tarjoaa molempien lähestymistapojen paremmat puolet, Klempererin rakenneanalyysin ja Furtwänglerin kiihkeyden, ja Herbert von Karajanin levytys (myöhempi kahdesta) on ihanteellinen kirjastoversio: siinä on kaikkea siinä määrin kohtuudella, paitsi upeaa soittoa, jota on luksöösisti, että se esittää teoksen ihanteellisessa valossa. Sama pätee Günter Wandiin, jonka NDR-versio ei ole niin kiiltäväksi hiottu kuin von Karajanin levytys, mutta siinäkin on kaikki kohtuullista ja kohdallaan, kaikessa klassisuudessaan ensimmäisen osan koodan rajuudessaan yllättäenkin. Eugen Jochumin myöhempi Dresdenin levytys taas esittää teoksen sopivan karkeana ja hieman epätoivoisessakin sävyssä itäsaksalaisine torvineen. Hans Knappertsbuschilla on sekä live- että studioversioissa Furtwängleriltä perityt intensiivisesti laulavat jouset, mutta vain puolet hänen intensiteetistään. Mikä sekin on paljon. Lisäksi Knan käyttämä laitos sisältää pari minulle uutta ratkaisua. Sergiu Celibidachen näkemys on aivan oma lukunsa: 20 minuuttia normiesitystä hitaampanakin esittäjä onnistuu välittämään uskottavasti, että jokaisella äänellä on väliä. Kuitenkin, jos vain yksi levytys pitäisi valita, päätyisin Carlo Maria Giuliniin.  Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Mahlerin ysin ensiosan koodassa Mahler ei jätä hyvästejä maailmalle, vaan maailma jättää hyvästejä hänelle. Hän huipentaa marssin päin maailmanloppua, ja hänen koko tuntemansa 1800-luvun maailma romahtaa ensiosan koodassa kuin maankuoreen repeytyneeseen aukkoon. Yhdeksäisestä pidin pitkään Bruno Walterin nostalgista, humaania, turvallista lämmintä, täyteläistä intiaanikesälevytystä ihanteellisena. Siinä etenkin keskiosat ymmärretäänkin juuri oikein, mutta finaalia kohtaan Walter poti sokeutta, ja hän juoksenkusi sen samoin kuin legendaarisessa 30-luvun wieniläislivelevytyksessäänkin. Vastakohtana on Otto Klemperer, minkä Otto itsekin ymmärsi, luonnehtien Walteria moralistiksi ja itseään immoralistiksi. Klempererin levytys välttää kaikkea sentimentaalisuutta, vaikka ei Walterkaan kyyneleissä piehtaroi. Hänen koherenttiudelleen on vaikeaa tehdä sanallisesti oikeutta, mutta sekä Philharmonia että Klemperer ovat tässä parhaimmillaan, ja levytys on yksi Klempererin uran huipentumista. Eikä se ole aivan vähän. Jascha Horenstein taas rakentaa teoksen varovaisesti, antaen teoksen - jonka suurimman mahdollisen tragedian hän kokee omakseen - kehkeytyä vähän kerrassaan niin että voima on lopulta musertava. Dimitri Mitropouloksen ysin tunnelma on ankara, mutta finaali joutuisanakin hämmästyttävän intensiivinen, eikä yhtään hätäilty, kuten Walterilla, osoitus Mitropouloksen nerokkuudesta. Yleensä suurenmoisen Mahler-tulkki John Barbirollin tulkinta on koostettu eri konserteista, ja sen huomaa, sillä se ei muodosta kokonaisuutta. Finaali siinä tosin on upea, mutta Mahlerin idiomi oli ainakin vielä 60-luvulla hämmästyttävän vierasta Berliinin filharmonikoille. Gary Bertinin yhdeksäinen on uskomattoman kaunis, ja äärihitaaksi raahatun finaalinkin hän onnistuu pitämään koossa, toisin kuin James Levine.

Hienoja tulkintoja teoksesta tarjoavat vielä ainakin Leonard Bernstein vanhemmassa New York-paketissaan, Karel Ancerlin johtamat tsekkiläiset filharmonikot ja Kurt Sanderling, jonka levytyksistä parhaassa maineessa on BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa tehty tallenne. Sanderlingin levytys sijaitsee jossakin Klempererin rauhallisen ja jyhkeän strukturalismin ja Horensteinin subjektiivisen tragedian välistä, kerrassaan erinomainen. Myös Rafael Kubelikin kokonaislevytyksen yhdeksäinen on jäntevä kokonaisuus, sopivasti annosteltuna lyriikkaa ja jäntevyyttä. Ensimmäisessä osassa kahdeksan ja kahdeksan puolen minuutin välin keinunta saa unohtamaan maailman kappaleen ulkopuolella ja kappaleen kohdan ulkopuolella, ennen ja jälkeen sen, siltikin kohdan orgaanisesti kehkeytyen kudoksesta. Orgaaninen on avainsana Kubelikin tulkinnassa.

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ihannelevytys teoksesta, sen tarjoaisi Bernard Haitink, jonka Concertgebouw-orkesteri soittaa yksityiskohdat henkeäsalpaavasti, niin henkeäsalpaavasti, että kokonaisuuden pelkäisi jo kärsivän. Mutta onneksi ei. Haitinkilla rupisuuskin on hallittua.

Hän, jolla on Brahms, ei koskaan ole yksin

Kuunnellessani kuulokkeilla perjantai-iltana työntäessäni lastenvaunuja jossakin puoli kahdentoista ja kahdentoista välillä Kurt Sanderlingin levytystä Brahmsin kolmannesta sinfoniasta, ja odottaessani vanhan kaverini seuraavanpäiväistä vierailua, jossa maailma taas pantaisiin paikalleen saunan, jalkapallon ja viinin kera, ymmärsin yhtäkkiä, että vaikka henkiystäväni eivät asukaan toisella puolella katua kuten 90- ja vielä pitkälle 2000-lukuakin, niin en ole koskaan yksin.

Ihminen, jolle suuret sielut - kuten Bach, Bruckner, Beethoven tai Brahms - ovat päättäneet avautua, jakaa salaisuutensa, ei nimittäin koskaan ole yksin. Heidän musiikkinsa on elämänkumppaninani aina, riippumatta siitä, missä asun ja kenen kanssa elän. Olen vienyt heidät mukanani Norjaan, ja tuonut heidät sieltä takaisin. Eivätkä he koskaan katoa. Heidän musiikkinsa ei onneksi asu cd-levyissä, vaan kannan sitä ikuisesti mukanani niin että vaikka seuraavana aamuna heräisin kuurona, musiikki ei koskaan katoaisi. Minulla on sisäinen, kattava jukeboksi, josta löytyy niin Furtwänglerin, Sanderlingin kuin Klempererin levytyksiä, ja sieltä löytyvät lääkkeet. jotka lohduttavat minua tuskan hetkissä, elähdyttävät iloissani.