keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Miten liikenneväline vaikuttaa elämäntapaan

Olen elänyt tätä kirjoitettaessa koko 51-vuotisen elämäni autottomassa kotitaloudessa. Käytössä oleva liikenneväline vaikuttaa elämäntapaan hyvin kokonaisvaltaisesti, ja sen myötä myös odotushorisonttiin ja siihen, mitä haluaa ja mitä havainnoi. Tästä hyvänä osoituksena on eräs entinen esimieheni, joka oli asunut Helsingissä jo noin 20 vuotta, eikä vieläkään tiennyt, missä oli Helsingin Tuomiokirkko (oliko se se iso pytinki, jonka ympärillä oli iso parkkipaikka? (Senaatintori. Sic.))

Minä teen asioita, joita pystyn tekemään ja menen kohteisiin, joihin pääsen. En näe maailmaa valintamyymälänä, jossa kaikki mielijohteet pitäisi pystyä toteuttamaan hetimiten, kuten on autoilijan maailmankuva. En kyllä koe menettäväni paljoakaan kun en pääse lähtemään suunnilleen housut kintussa kaikenkarvaisiin ostoshelvetteihin ja puuhapuistoihin. Kansallispuistoissa olisi joskus kieltämättä hauska käydä, kun Nuuksio ja Sipoonkorpikin vaativat aikaa ja viitseliäisyyttä. Sitä tärkeämpi autottomalle onkin lähiluonto, jonka tunnen kaikissa asuinpaikoissani suhteellisen läpikotaisin. 

Autoilijan maantieteessä mittakaavana on tiekartan mittakaava. Pyöräilijä-jalankulkijan mittakaava on askelen mittainen, niin halutessani muurahaisenaskelen. Tienposkessa makaava, kukkaa valokuvaava ihminen on kävelijä tai pyöräilijä, ja häntä vainajaksi luuleva ja siksi pysähtyvä - jos uskaltaa, yleensä ei - on autoilija.

Kyllä autosta voisi olla hyötyäkin, tai ainakin ajokortista. Ajokortillisena en joutuisi vuokraamaan muuttoauton kuljettajaa aina muuttaessani, ja olenhan sentään muuttanut kolmattakymmenettä kertaa. Ja auto on eri kätevä paikka jättää omat lompakot ja kännykät, jos erehtyy esimerkiksi Monninkylän idylliseen uimalaitokseen, jossa ei ole pukuhuoneita tai kaappeja. Sosiaalitilaksikin auto soveltuu: siellä voi vaihtaa urheiluvaatteet päälle. Kaikkein tähdellisin käyttö - ja siis huutavin autottomuuden aikaansaama puutteen tunne - on erittäin hankala pääsy ihailemaan kansallispuistoja ja kotieläintiloja, jommoisia ainakin 5-vuotiaani osaisi arvostaa. Lähiluontoa osaankin siis arvostaa, ja luontoa pitää olla kaikkien suomalaisten saavutettavissa omilla liikkumisneuvoillaan.

Kyllä eri liikennevälineistä on toki sanottavissa paljon muutakin eri näkökulmista, kuten ympäristönäkökulmista. Moralisoidakin asian tiimoilla voi. Välttämättömyydestä kun tulee hyve. Terveydellinenkin kulma asialla on. Mutta jätettäköön ne toisiin teksteihin.


tiistai 7. kesäkuuta 2022

Kannanotto Porvoon viheralueiden hoidosta ja siihen liittyvästä tiedotuksesta ja palautteenannosta

Porvoon kaupungin virkistys- ja muiden viheralueiden hoidosta ja käytöstä ei saa kootusti tietoa mistään. Porvoo ei laadi viheralueilleen hoito- ja käyttösuunnitelmia, joista kävisi ilmi eri viheralueiden hoitoluokituksia ja suunniteltuja toimenpiteitä. Käytännössä toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus näyttäisivät olevan yksittäisten kenttätyöntekijöiden varassa.

Kaupungilla käytössä oleva sähköinen palautejärjestelmä ilmoittaa usein olevansa ruuhkautunut, joten tieto menee perille viiveellä, eikä palautteenantaja saa kuittausta, onko palaute tai kysymys mennyt perille. Sähköinen palautejärjestelmä – sisäisen puhelinluettelon puuttuessa, eikä ulkoistettu puhelinvaihde osaa ohjata - on kuitenkin nykyisellään ainut keino antaa palautetta tai esittää kysymyksiä liittyen viheralueiden hoitoon ja käyttöön, ja suunnitelmien puuttuessa tämä palautejärjestelmä, jossa kaikkea täytyy kysyä erikseen, kuormittaa kaupungin viranhaltijoita.

Kaupungin alueella on toteutettu hakkuita, joita kukaan ei ole osannut perustella ja kuntalaisen on hyvin vaikea hankkia tietoa, miksi jokin hakkuu on toteutettu. Esimerkkeinä mainitsen parin vuoden takaisen raskaan harvennushakkuun Tarmolan Teollisuustien varrelta sekä Viikinkiväylän jatkeena olevan ulkoiluväylän varrelle, Erämiehenkadun omakotitalotontteihin rajautuvan harvennushakkuun, jossa en usko kenenkään voittaneen: hiilinielu pieneni, linnut menettivät pesäpuunsa ja talot näkösuojansa. Samaten muistan muutamien vuosien takaisen avohakkuun Holkenin reitin varrelta, josta kaupunki ei edes informoinut, vaikka kyseinen hakkuu katkaisi ulkoilureitin. Vaikka tässä tapauksessa hakkuun toteutti yksityinen taho – Svenska Kulturfondet – kaupungillakin on asiassa asianomistaja- ja palveluintressi ulkoilureitistön kautta.

Hoito- ja käyttösuunnitelmien laatiminen tekisi myös kaupungin alueella harjoitettavasta metsätaloudesta läpinäkyvämpää ja hyväksyttävämpää; jos kaupunki on asettanut itselleen metsänhakkuun tuottotavoitteen, minkä epäilen selittävän ainakin osan muuten vaikeasti perusteltavista metsänhakkuista, kuntalainen ei voi kuin pahoitellen ihmetellä ja arvuutella, miksi yllättäen metsää onkin kaadettu, kun tietoa hakkuiden syistä ei saa mistään. Hoito- ja käyttösuunnitelmat palvelisivat myös ulkoilijaa, joka saa nykyisellään paljolti ulkoilla ”vaistoluokassa” tietämättä edes luonnonsuojelualueiden rajoja.

Jos kaupunki katsoo, että sillä ei ole resurssia laatia varsinaisia viheralueiden hoito- ja käyttösuunnitelmia esimerkiksi alueittain, kuten Helsinki tekee, edes karttapohjaisen järjestelmän käyttäminen – johon merkittäisiin suunnitellut toimenpiteet – keventäisi kaupungin työntekijöiden palautteisiin vastaamisen työtaakkaa ja palvelisi myös kuntalaisia, jotka saisivat tiedon nykyistä varmemmin ja ripeämmin. Suunnitelmien puuttumisessa vaarana on myös viheralueiden hoitokäytäntöjen epäyhtenäisyys, jolloin toimenpiteet käytännössä paljolti riippuvat yksittäisen metsurin koulutuksesta ja luontotietämyksestä.

Ehdottamani minimissään edes karttapohjainen järjestelmä palvelisi kaupungin viranhaltijoita myös sikäli, että sisäinen tiedonkulku paranisi. Nykyisellään esimerkiksi ulkoilureitistöjen varsilla toteutettavista puunkaadoista ei tunnu olevan oikein kukaan perillä, vaikka asia koskee sekä vapaa-ajan että ympäristötointa. Ihanteellisesti toki kaupungilla olisi viranhaltija, joka merkitsisi myös metsänkäyttöilmoitukset kyseiseen järjestelmään, jotteivät Holkenin kaltaiset tapahtumat toistuisi.

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Riistavuoren kaavakävelyllä 2.6.

Riistavuori Haagan länsipuolella on alueen ainoa metsä. Kaavoissa sitä hämäävästi yritetään uudelleennimetä Länsi-Haagaksi, ehkä siksi, että joku harhautuisi unohtamaan, että kyse on monimuotoisesta metsästä.


Riistavuoren ulkoiluväylän kaakkoinen alkupiste. Tämä näkymä on Eliel Saarisentieltä luoteeseen, Vihdintien ja Pitäjänmäen teollisuusalueen suuntaan.

Kaupunki aikoo kuitenkin kaventaa Vihdintien kaupunkibulevardisaatioon liittyen tämän metsän niin olemattomiin, että sen monimuotoisuus kärsii ja vihersormi katkeaa. Haagan liito-oraville se on tärkein dispersaali, Riistavuoren palvelukodin asukkaille elintärkeä ulkoilualue ja 5 koulun ja 7 päiväkodin ilmiöoppimisen perusta.


Asukkaat ovat teettäneet vaihtoehtokaavan, jossa talot eivät työntyisi niin syvälle metsään. Vaihtoehtokaavan rajaa osoittavat puihin kiinnitetyt punaiset merkit ja kaupungin kaavaehdotusta joissain näissä kuvissa erottuvat, vaaleat puihin kiinnitetyt merkit. Lisäksi Vihdintien toisella puolella on vain 24% täyttöasteella oleva toimitila-alue, jonka osittaista uudelleenkäyttöä lähes tyhjine parkkialueineen Vihreiden Otso Kivekäs lupaili selvittää.

Jos tarkkaan katsoo, niin polun vasemmalla puolella näkyy yksi kaupungin kaavaehdotuksen rajaa osoittava, puuhun kiinnitetty valkoinen liina.

Eilinen (2.6.) kaavakävely oli menestys; noin 50 osallistujan joukossa päättäjistä olivat Vasemmistoliiton Mia Haglund, Noora Laak ja Tuomas Nevanlinna, Vihreiden Reetta Vanhanen, SDP:n Olli-Pekka Koljonen ja Kokoomuksen Otto Meri.

Kaavakävelyt ovat palkitsevia tilaisuuksia. Pohjimmiltaan introvertti asiapenttikin nauttii yhdessä tekemisestä asialleen omistautuneiden, luonnosta välittävien ihmisten kanssa. Ja kyllä asukasaktivismi voi kannattaakin; kun 2005 olin perustamassa Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikettä suojelemaan Laakson aluetta, Keskuspuiston eteläistä porttia, alue on edelleenkin saanut olla rauhassa, kahden yleiskaavan ja monien kymmenten kaavoituskatsausten ylitse.

Tämä näköalakallio säilyisi asukkaiden teettämässä vaihtoehtokaavassa. Vihdintien toisella puolella kajastelee pahasti vajaakäytössä oleva Pitäjänmäen teollisuusalue, jossa on tällä hetkellä myynnissä kokonaisia kiinteistöjä, esim. Valimontie 9-11, jossa aiemmin toimi HUS.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Ja ajatus lensi katkennein siivin: ruostuuko akateemisesti koulutettu koulutustaan vastaamattomissa töissä?

Hesarin 30.5. jutun mukaan monissa töissä pärjäisi ilman korkeakoulututkintoa, tai oikeastaan niin, että siitä tehtiin eräänlainen patologia, jos korkeakoulutettu työskentelee koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Tiedä sitten, mitä ne koulutusta vastaamattomat tehtävät ovat; lukiessani 1989 tai 1990 sosiologian valintaopasta, opintoaineen kuvauksen lopussa lueteltiin ammattinimikkeet, joissa sosiologi voi työskennellä,  tai siis mistä kaikkialta heitä on löytynyt. Siinä luettelossa oli 94 nimikettä, viimeisenä muistaakseni siivooja. No, se, että siivoojia ei enää ole vaan heidät on "ylennetty" siistijöiksi, ei muuta koulutustavastaamattomuutta miksikään, pikemminkin vain korostaa sitä, sillä ennenhän siivoustöitä saattoi tehdä kuka tahansa, työtön sosiologi (tai tohtori; minunkin yhtenä työkaverinani Messukeskuksessa oli tohtoriksi väitellyt viisikymppinen mies), mutta nyt tarvitaan erilaisia passeja ja mieluummin kiinteistönhoidon koulutusta. Laitoshuoltajat ovat vielä erikoisosaamisineen erikseen.

Korkeakoulutus tulkitaan haussa usein dismeriitiksi, sillä moni työnantaja ajattelee, että koulutettu ei kuitenkaan pysy koulutustaan vastaamattomassa työssä, vaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen livahtaa huippuosaajaksi. Dismeriitiksi se tulkitaan myös siksi, että se, että korkeakoulutettu hakee koulutustaan vastaamatonta työtä, tulkitaan merkiksi hänen epäonnistumisestaan: että hänessä täytyy olla jotain mätää, kun hän ei kehittelekään lääkepatentteja tai kirjoittele sumerilaisten kielien tutkija-apurahahakemuksia. 

Jollakin kuitenkin täytyy myös elää. Korkeakouluissa ei opeteta markkinoimaan itseään, tai ainakaan ei opetettu silloin kun minä opiskelin sosiologiaa. Eikä se sovikaan kaikille, itsensä tuotteistaminen 4D- ja 5G -avattariksi. Myös uraohjaus loisti poissaolollaan; yliopistot kouluttavat tutkijoiksi, ja oletuksena on, että suurimmasta osasta näitä tulee kuitenkin virkamiehiä. On ihan samantekevää, onko tehnyt gradunsa eksegetiikasta vai slaavilaisesta filologiasta; se kuitenkin pätevöi esimerkiksi käsittelemään oppilaitosten valtionosuushakemuksia.

Vakavammin akateeminen koulutus kuitenkin epäpätevöi siksi, että korkeakouluopetukseen on sisäänrakennettuna ruokkia kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka työnhakutilanteissa usein mantrana toistellaankin toivomusta työnhakijan kykyä ajatella omilla aivoillaan ja tarttua epäkohtiin, tämä tehdään luultavasti siksi, että työnantaja haluaa viestiä itsestään ennakkoluulottomana ja avoimena organisaationa. Käytännössä kuitenkin yleensä turpaan tulee tästä kriittisyydestä. 

Hesarin jutussa kuultu "Elsa", jonka ansioluettelo on silppuinen - kuten usein akateemisesti koulutetuilla on akateemisten töiden määräaikaisuusluontoisuuden ja apurahataistelujen takia - toteaa päättämättömyytensä, määrätietoisuuden puutteen ehkä ainakin osin selittävän sitä, että hän ei ole päätynyt koulutustaan vastaaviin töihin. Tai siis ei ollut siellä jutuntekohetkellä. Väitän, että päättämättömyys ja määrätietoisuuden puute eivät ole vain syitä vaan myös seurauksia. Hortoilu apurahahakemusten, tuotteistamisten ja pätkätyöttömyyden välillä muuttaa ihmistä. Se lisää epävarmuuden tunnetta, mutta se saattaa myös luoda sellaisen selviytymisstrategian, jossa "välttämättömyydestä hyveeksi" on uusi identiteetti. 

Tämä tarkoittaa sitä, että oman elämän merkityksellisyys opitaan hankkimaan palkkatöiden ulkopuolelta, harrastuksista, perheestä ja ystäviltä, ja silloin sellainen työ, joka ei seuraa mukaan kotiin eikä täten haittaa harrastuksia, onkin itse asiassa ihan ok, vaikka toki vielä ihanteellisempi tilanne saattaisi olla se, että voisi tehdä harrastuksestaan työn. Tosin tämäkin voisi rajoittaa sitä itsensä toteuttamista harrastuksensa kautta; kun luontoaktivistina yrittää vaikeuttaa kaavoitusta löytämällä liito-oravanpapanoita, virkamiehenä taas pitää keksiä syitä, miten saada poikkeuslupia niistä liito-oravanpapanoista huolimatta.

Vallitseva suhtautuminen on suhtautua opiskeluun välivaiheena, välineenä valmistua tekemään jotakin, saada muodollinen pätevyys. Mutta ehkä uran huipulla ollaankin jo opiskellessa, kun tiedon hankkiminen, matka päämäärän sijasta onkin itseistarkoitus ja täyttymys? Ainakin opiskeluun liittyy palkitsevuuden kaksoissidos; yhtäältä omalta osaltaan kannetaan edes pieni korsi kekoon ihmiskunnan yhteisen tietovaraston kartuttamiseksi, toisaalta henkilökohtaisella tasolla on palkitsevaa löytää uusia asioita ja havaita oppivansa. 

Hesarin jutussa kuultu Elsa totesi määräaikaisuuksissaan "yrittäneensä saada jalkaa oven väliin" siinä toivossa, että määräaikaisuudesta voisi poikia jos ei nyt ihan välttämättä vakituista, pitkää joskin kapeaa leipää niin ainakin jatkoa, yhtä lenkkiä lisää määräaikaisuuksien ketjuun. Itse keksin ehkä semilupaavan virkamiesurani jossain vaiheessa, että ei se noin mene. Kun projekti loppuu, niin se loppuu. Miksi pedata mitään, kun sängyllä ei ole edes jalkoja?

Hesarin jutussa yritettiin selittää kuitenkin koulutusta vastaamattomuus muuksikin kuin epäonnistumiseksi tai näköharhaksi. Se voi olla myös "tilapäinen näköharha", eli esimerkiksi lasten kanssa ruuhkavuosina työ, joka ei seuraa mukaan kotiin, vapauttaa aikaa perheelle. Kun kotona naputtelee lääkäreiden saneluita eikä työmatkaan kulu sen enempää kuin mitä makuuhuoneesta kävellään työhuoneen virkaa toimittavaan toisen tyttären huoneeseen, epäilemättä säästän ainakin verrattuna siihen kun sukkuloin bussilla Isolle Kirkolle toimittamaan - sihteerintyötä akateemisin paperein. Ja minulle jää aikaa myös polkujuoksuun ja pysähtyä kuuntelemaan peipposten laulua. 

Hesarin jutussa minulle positiivisena yllätyksenä ymmärrettiin kuulla myös työterveyspsykologi Heikki Särkelää. Hän totesi, että myös neuropsykiatrisilla ja -psykologisilla poikkeavuuksilla normista voi olla oma selittävä osuutensa. Meille "maalaisjärjen" vaatiminen on hankalaa, kun sitten pitäisi vielä osata vaistota, missä vaiheessa sen käyttö pitäisi lopettaa. Ja kaikki muut työpaikkojen kirjoittamattomat säännöt, eksplikoimattomat työnkuvaukset, jatkuvat organisaatio- ja atk-järjestelmämuutokset ovat meidän vihollisiamme. Koko työelämälle pitäisi laatia kognitiivisen esteettömyyden kartoitus, mihin koko problematiikkaan ollaan nyt pikku hiljaa heräämässä. Minäkin olen tainnut lanseerata tämän herätyksen oman työnantajani työsuojeluorganisaatioon. Meidän taakse ei saa piiloutua ja tehdä meistä syypäitä työpaikan paskaan organisaatiokulttuuriin.

Elsa kaipasi työn imua, flow-tilaa, joka on jäänyt puuttumaan koulutusta vastaamattomissa töissä. Minulta on kysytty joskus kehityskeskusteluissa, milloin olen viimeksi kokenut flow'ta. Luultavasti kesällä 2019 työharjoittelussani Kumpulan koulukasvitarhalla tai syksyllä 2019 kun tein luontokartoituskeikkaa Loviisan takametsissä. Siis hommissa, jotka ovat lähinnä harrastusten ja opiskelujen parissa. Joku voisi nähdä tämän oireellisena, suorastaan patologisena tilanteena, mutta entäs jos tabu onkin syytä nostaa pöydälle. Onko töissä nyt niin tarpeen viihtyä, kunhan siellä ei mahdottoman kamalaa ole? Ehkä työn tarkoitus onkin kustantaa asuntolainat, päivähoitomaksut, lasten jalkapallot ja cd-kokoelmat?

Toki välttämättömyydestä hyve -ajattelua se on tämäkin, että yritetään perustella sisäisesti vain vähän antavan rutiinityön myönteisiä puolia, vaikka oikeasti koko ajan siinä mennään enemmän kesannolle, kun atk-taitojen päivityksessä jäädään koko ajan enemmän jälkeen ja keskivartalo lahoaa istukselemiseen. Oikeasti suhtaudun vähän kaihoisasti opiskelukavereihini, jotka ovat jääneet yliopistolle, heidän tarvitsematta joutua altistumaan kaikelle sille jatkuvan kehittämisen ja tulosvastuun hömpälle, joka ulkomaailmaa on kohdannut. Vaikka sen perusteella, mitä olen kuullut, niin taitaako tuossa olla niin kadehtimisen aihetta. Muutos on päässyt livahtamaan sinnekin, eikä yliopistollakaan enää kuulemma saada keskittyä perustehtävään.

Vaikka yhtä minä kaipaan: ajatuksen lentoa, ja kun muuten työ ei tarjoa haasteita, niin niitä haasteita sitten vaikka kehitetään haastamalla omaan työhön liittyviä, yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä, kuten vakiintunutta ammattidiskurssia. Onneksi ajatus pääsee lentämään sentään seuratessa korpin lentoa metsälenkillä. 



sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Kaupunkiluonto ry:n kannanotto Käpylän Louhenpuistosta

Kaupunkiluontoliike ry

Kannanotto Käpylän Louhenpuistosta

Käpylässä, Tuusulantien ja pääradan väliin jäävä Louhenpuisto on hieno, mutta yllättävän vähän tunnettu metsä. Se työntää kiilan etelään, Koskelantielle. Louhenpuiston luontoarvot ovat maininnan arvoiset, mutta niitä tulisi selvittää vielä lisää. Jotain kuitenkin on jo nytkin tiedossa.

Louhenpuisto muodostaa viherkäytävän Käpylän ja Itä-Pasilan jäävän velodromin ja Kumpulan viheralueiden suunnasta Käpylän Taivaskalliolle, josta viherkäytävä jatkuu Veräjämäen suuntaan ja Vantaanjokivarteen. Sellaisena se on myös potentiaalinen liito-oravien dispersaali. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan dispersaali, vaan alueelta on myös niin runsaasti liito-oravan papanahavaintoja, esimerkiksi kevättalvelta 2021, että alueen päivänkohtainen liito-oravastatus on syytä tutkia. Vähintäänkin siellä on lisääntymis- ja/tai levähdyspaikkoja. Mahdollisesti ydinalueitakin.


Näin järeitä kuusia löytyy Helsingistä hyvin harvoista paikoista. Takana vanha honka. 

Alueen metsistä on hoitoluokitukseltaan C5-luokan arvometsiksi sopivia alueita erityisesti alueen pohjoisosissa; juuri siellä, jonne asuinrakentamista tutkitaan. Yhtenäiskoulun ja Tuusulanväylän kainaloon jäävä osa on erityisen runsaslahopuustoista, monimuotoista lehtomaista ja tuoretta kangasmetsää. Se on Metso-luokitukseltaan vähintään luokkaa Metso II, ellei jopa Metso I. Alueella on runsaasti maa- ja lahopuuta ja jalopuustoa: niin vaahteraa kuin lehmustakin sekä jokunen aivan poikkeuksellisen järeä kuusi. Alueella kasvaa lehtoisuuden indikaattorilajeja, mm. taikinamarjaa. Lisäksi aivan Tuusulanväylän varressa kasvaa edustava kookkaiden haapojen rivistö, joka soveltuu erinomaisesti liito-oraville.

Haavikkoa, joka olisi kuin tehty liito-oraville.

Alueen luontokartoitusta ei kuitenkaan olla tehty loppuun saakka; esimerkiksi junaradan puoleiset metsät on kartoitettu puutteellisesti. Tämä puutteellinen luontotieto mahdollisti pyöräbaanaan liittyvien puunkaatojen toteuttamisen. Myös alueen hoitoluokitusten ylläpito lopetettiin vuoteen 2019, jotta tieto alueen arvokkaimmista osista pikku hiljaa menetettäisiin, jolloin ei enää olisi ajankohtaista tietoa, johon voi vedota.

Pidämme valitettavana, että alueen luontotiedon annetaan vanhentua ja katsomme, että Helsingin kaupungin tulee päivittää Louhenpuiston luontotieto nykypäivään. Pelkäämme, että tämä tehdään siksi, että alueen kaavoittaminen Mäkelänkadun/Tuusulanväylän kaupunkibulevardiksi mahdollistuisi. Katsomme, että tämä luontokartoitusten puutteellisuus ja hoitoluokitusten vanhentuminen on laiminlyönti. Toivon mukaan kyseessä ei ole tarkoituksellisesta tiedon pimittämisestä eli salailusta.

Riippumatta siitä, mikä on Louhenpuiston itsensä kohtalo, sen dispersaali- ja viherkäytävämerkitys menevät samalla pesuveden mukana, jos jo nykyisellään kapea (pyöräbaanan kaventama) alue menetetään kaupunkibulevardisaation oheiskaavoituksen myötä. 


Metsälehmusten lehvästöä.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Ukrainan vastarinta antaa hitaammille vatulointiaikaa

Nyt kun jotkut kansanedustajat ovat ilmaisseet tarvitsevansa aikaa itsestäänselvyyksiä sisältäneet turvallisuuspoliittisen selonteon jälkeen harkintaan ja asiantuntijoiden kuulemiseen, niin meidän onneksemme Ukrainan urhea taistelu antaa heille sitä vatulointiaikaa. Tosin on mielestäni aika kummallista, jos turvallisuuspolitiikka alkaa realisoitumaan heille vasta tässä vaiheessa. Meillä on koko ajan ollut Venäjä naapurissa, Putin yli 20 vuotta johdossa, Krimille hyökkäyksestä 8 vuotta ja turvallisuuspoliittisesti rampaan EU:hun liittymisestä 27 vuotta. Ovatko silmät olleet kiinni tähän saakka?

Tätä ei saisi sanoa ääneen, mutta ukrainalaisten sinnikäs vastarinta antaa Suomelle joidenkin kaipaamaa harkinta-aikaa, jossa siinäkin on kyse siitä, että ei haluta suututtaa oletettuihin kannattajiin kuuluvia Nato-skeptikkoja. Mitä enemmän Venäjän lipun alla taisteleva sortin sakki ehtii pommittamaan, ryöstämään ja raiskaamaan, sitä enemmän täällä saadaan vatulointiaikaa, minä aikana moni parlamentti jo ehtisi hyväksymään Nato-jäsenyytemme.

Esittävätkö jotkut kansanedustajat lopultakin Nato-skeptikkoja - vaikka sitten pitkin hampain tulisivatkin jäsenyyden taakse - oletettujen kannattajiensa oletetun/aiemman Nato-nihkeyden tai peräti kielteisyyden takia? Etteivät äänestäjät vain luulisi, että heidän edustajansa olisi kääntänyt takkiaan huolettomasti vaan toimisi harkitsevasti.

Tiedän, että tämä pohdintani saattaa kalahtaa joihinkin erittäin, erittäin paljon arvostamiini edustajiin. Mutta nyt viite- ja jäsenryhmät hiiteen. Kyse on sen verran vakavista asioista.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Kaupunkiluonto ry:n kannanotto Malminkartanon suunnitteluperiaatteista


 

Kartanonmetsää. Kivikautisen tien linjaus näkyy maastossa selvästi varsinkin lumettomana aikana. 

KAUPUNKILUONTO RY 

Mielipide Malminkartanon suunnitteluperiaatteista 


Kaupunkiluonto ry keskittyy lausunnossaan suunnitteluperiaatteiden luontovaikutuksiin. Kuitenkin esitämme myös yhden viestinnällisen kommentin; jos asukkaiden ja muiden sidosryhmien halutaan olevan myötämielisiä hankkeen tavoitteille ja osallistuvan rakentavahenkisinä partnereina kaavoitusprosessiin, tällöin ei ole aivan vähämerkityksistä, miten hankkeesta viestitään. Tällöin käytettävien käsitteiden valinnassa kannattaa olla tarkka. 


Ilmastoviisaus-termistä kannattaa luopua 

Suositamme välttämään terminilmastoviisauskäyttöä, sillä se on asukkaiden ja luonnonsuojelujärjestöjen silmissä monin paikoin rämettynyt: usein tuntuu siltä, että termillä koetetaan oikeuttaa hankkeita, joiden välitön hiilitase on usein negatiivinen ja paikalliset vaikutukset paitsi hiilitaseeseen, mutta ennen kaikkea luonnon monimuotoisuuteen ja virkistysarvoihin ovat negatiivisia. “Ilmastoviisaus”-termin läpi ollaan opittu näkemään, ja se maistuu retoriselta sumutukselta. 


Sisällölliset huomiot: yleistä 

Sitten hankkeen suunnitteluperiaatteiden sisällölliseen puoleen. Eniten yhdistystä kiinnostavat Malminkartanon luontoarvot. Uskoaksemme on kyseessä kaupungin strateginen valinta painottaa luontoarvoja suunnitteluperiaatteiden sivun 10 tapaan: 

Alueen tunnistetut arvokkaat luontokohteet sijoittuvat Mätäjoenlaakson ja Malminkartanonhuipun alueelle.” (lihavointi on yhdistyksen tekemä, ei kaupungin muotoilu) 


Edellämainitut alueet säästyvätkin suunnitelmassa mainitultakehittämiseltä”. Sen sijaan asukaspalautteessa esiin nostettu suurin huoli (mikä tunnistetaan myös suunnitelman liiteaineistoissa, kuten vuorovaikutusraportissa) kohdistuu Kartanonmetsään. 


Kartanonmetsä, josta on erillinen arkkitehtikilpailukin, on nostettu erityiseksikehityskohteeksiMalminkartanon sisällä. Kuitenkin arkkitehtikilpailussa alue on nimettyMalminkartanon keskiosaksi”, luultavasti siksi, että aluetta vähemmän tuntevat eivät huomaisi alueen olevan metsää. Ja tämä Malminkartanon keskiosaksi nimetty Kartanonmetsä on kaupungin valitseman retorisen strategian mukaisesti haluttu esittää kehittämistä vaativana ongelma-alueena, jonka luontoarvoja ei suunnitelmassa ole tunnistettu. 


Kartanonmetsä: Malminkartanon vahvuus vai heikkous? 

On ollut mitä ilmeisimmin kaupungin strateginen valinta jättää sivun 22 SWOT-analyysissä Kartanonmetsä ulos alueen vahvuustekijöistä (S) ja katsoa senkehittäminenvälinearvoiseksi toimenpiteeksi, jonka avulla alueen mahdollisuuksia parannettaisiin. Tämän tulkinnan puolesta puhuu sekin, että Kartanonmetsänestevaikutusluetaan heikkouksiin (W). Sitä, mitä tälläestevaikutuksellatarkoitetaan, avataan sivulla 10: “Kartanonmetsän kukkula muodostaa merkittävän kulkuesteen kävelylle ja pyöräilylle”. Kuitenkin aluetta käytetään jo nyt virkistykseen, tapahtuu tämä sitten jalkaisin tai maastopyöräillen. Näitä käyttöjä Kartanonmetsän kukkula ei nykyiselläänkään estä. Estettä se ei myöskään muodosta luonnonvaraisille eläimille, vaan on niiden kauttakulkureitti. Mahdollisesti liito-oravankin, mikä tulee selvittää ajankohtaisella liito-oravakartoituksella. Joka tapauksessa se on tärkeä ekologinen käytävä, joka yhdistää puutteellisesti kartoitetun, vanhan Uusmäen metsän aina Mätäjokilaaksoon saakka.  


Kun on tehty retorinen valinta korostaa Kartanonmetsää heikkoutena sen estevaikutuksen kautta, tulisi todistaa, kenen mielestä on ongelma, että Malminkartanon keskellä on metsä. Ei ainakaan asukkaiden tai luontojärjestöjen. Alueen etelä-pohjoissuunnassa jakava junarata ja lounas-koillinen –suunnassa jakava Malminkartanontie jakavat alueen vähintään yhtä räikeästi kuin metsä, mutta kuitenkin ollaan päätetty keskittyä siihen, että juuri metsän jakava vaikutus nähdään ongelmaksi. Tosiasiassa metsä yhdistää alueen, koska se toimii koko Malminkartanon viheralueena. Se on siis eräänlainen Malminkartanon Keskuspuisto 


Kartanonmetsää on jo kartoitettu 

On sinänsä positiivista, että Kartanonmetsästä luvataan teettää luontokartoitus ennen kuin arkkitehtikilpailun tulosta lähdettäisiin jatkotyöstämään asemakaavoiksi. Olisi kuitenkin kannattavaa teettää se jo ennen kuin sitoudutaan jatkotyöstämisessä mihinkään arkkitehtikilpailun vaihtoehdoista. Tällöin sitouduttaisiin sokkona valittuun malliin, tietämättä, mitä kaavoitusta rajaavia luontoarvoja alueella on ja missä 


Joskaan Kartanonmetsän luontoarvot eivät olekaan kaupungin tiedossa, tämä ei tarkoita, että niitä ei olisi. Alueella on käynyt sekä yksityisiä luontokartoittajia että Luonto-Liiton metsäryhmän kartoittajia. He ovat löytäneet eri puolilta Kartanonmetsää sekä kääpiä että sammalia. Alueella esiintyy eri puolilla Kartanonmetsää lahokaviosammalta ja luontoarvoja indikoivaa kantohohtosammalta 


Lisäksi aivan lähistöllä on liito-oravan ydinalue Vuorenjuuren asuinalueen ja Honkasuontien välisessä metsässä. Tältä ydinalueelta on kulkuyhteys Kartanonmetsään Toiskanpuiston kautta. Kartanonmetsä taas on luontevin dispersaali tämän ydinalueen ja Keskuspuiston suunnan ydinalueiden välillä; lisäksi Kartanonmetsän liito-oravatilanne tunnetaan puutteellisesti. Alue on kuitenkin etenkin reunaosiltaan liito-oraville hyvin soveltuvaa, vanhahkoa, monimuotoista sekametsää, joten siellä tulee tehdä liito-oravakartoitus. Edellämainittujen luontoarvojen lisäksi tunnetaan jo vanhastaan alueen koillisnurkassa sijaitseva pähkinäpuulehto, jollaiset ovat aina suojeltavia alueita. 


Kivikautinen tie on vaarassa 

Luontoarvojen lisäksi Malminkartanonkeskiosanrakentaminen uhkaa Kartanonmetsän poikki kulkevaa, hyvin tunnettua kivikautista tietä, jonka päälle suunnitteluperiaatteiden sivulla 28 mainittu jalankulkuyhteys tulisi ilmeisesti ainakin osin kulkemaan, missä tapauksessa tämä Museoviraston tuntema historiallisesti ja arkeologisesti arvokas väylä tuhoutuisi 


Kaikissa arkkitehtikilpailun vaihtoehdoissa alueen asukasmäärä kasvaisi niin paljon, että Kartanonmetsän virkistyskäyttö lisääntyisi voimakkaasti; tämäkin kuluttaisi edellämainitun, herkässä kalliomaastossa hyvin erottuvan tien näkymättömiin. Tämän pelon ajankohtaisuutta lisää sivun 26 mainintakulkuyhteyksien keskeiselle Kartanonmetsän viheralueelle tulee olla sujuvia ja visuaalisesti kutsuvia”. Nähtävästi siis Kartanonmetsän virkistyskäyttöä halutaan voimakkaasti