Miten vähentää mielenterveysperäisiä sairauspoissaoloja?

Hyvin opiskeluajoiltani tuntemani Kelan tutkimuspäällikkö Jenni Blomgren ja tutkija Riku Perhoniemi kirjoittivat Kelan blogissa, että ahdistuneisuushäiriöistä johtuvat sairauspoissaolot ovat kasvaneet yhtäjaksoisesti vuodesta 2016 alkaen. Viime vuonna jo satakuntatuhatta suomalaista sai jossain vaiheessa  Kelan sairauspäivärahaa mielenterveydellisistä syistä. Lisäksi Blomgren ja Perhoniemi kirjoittavat uni- ja syömishäiriöperäisten sairauspoissaolojen lisääntyneen.

Syiksi Blomgren ja Perhoniemi mainitsevat seuraavat:

1) Mielenterveysongelmia koskeva stigma on vähentynyt

Tähän liittyy hoitoon hakeutumisen kynnyksen madaltuminen, mikä on pelkästään myönteinen asia.

2) Työelämän psyykkinen kuorma on kasvanut

Tästä Blomgren ja Perhoniemi mainitsivat, että fyysinen työ on korvautunut ihmisten kanssa välillisesti tai välittömästi suoritettavalla sellaisella työllä, joka luokitellaan "palveluammateiksi" ja myös edellämainittuun perinteiseen fyysiseen työhön sisältyy tietotekniikkaa. Siivoojakaan ei enää välty tietokoneilta. Kelan tutkijat puhuivat myös tietotulvasta; minä puhuisin informaatiotulvasta. Ärsykkeitä tulee jatkuvasti monista eri suunnista, rooliodotukset eri suunnista ovat erilaiset ja tämä kuormittaa työntekijää, jolta vaaditaan kykyä "johtaa" itseään; samanaikaisesti itsenäisestä ajattelusta, varsinkaan jos se yhtäänkään livahtaa kriittisen puolelle, voi tulla turpiin. 

3) Työn ja yksityiselämän yhteensovittamisen haasteiden koetaan lisääntyneen

4) Laajemmat yhteiskunnalliset kuormitustekijät

Ukrainan sota ja sen aiheuttama ahdistus ja hintojen kallistuminen, luontokato ja ilmastonmuutos eivät voi olla vaikuttamatta. Covid-pandemia muutti myös työelämää; etätyöstä on tullut jos ei normi niin ainakin vaihtoehto, ja vaikka Teams-kokoukset ovat siinä mielessä hyvä juttu, että ne säästävät paljon aikaa ja liikennöintiä, mutta toisaalta, nyt kun palavereja on niin helppo järjestää, niin eivät ne ainakaan ole vähentyneet. Joillekin etätyö sopii, toisille ei. Virtuaalista työyhteisöä ei oikein voi pitää työyhteisönä.

5) Nuorten pärjäämisen paineet ja odotukset ovat kasvaneet

6) Mielenterveysoireilu on osin saattanut medikalisoitua

On hankala erottaa sitä, milloin kyseessä on työstä riippumaton psyykkinen oirehdinta ja milloin ihmiselämään kuuluva mielialan ja vireystilan normaalivariaatioon kuuluva aaltoilu.

7) Mielenterveyden häiriöt ovat yhteydessä myös muuhun terveydentilaan ja elintapoihin

Jos toimenkuvaan ei sisälly työmatkoja, jolloin voi hoitaa omaa kansanterveyttään vaikka pyöräilemällä ja työpäivään ei kuulu työpaikkalounasta runsaine salaattipöytineen, tämä näkyy kolesteroliarvojen nousuna, keskivartalon rapistumisena, niska-hartiavaivoina (joka on tietotyössä mutta myös monessa staattisen kuormituksen fyysisessä työssä tavallista) ja painon nousuna. Eivätkä nekään voi olla heijastumatta työntekijäkansalaisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jos esimerkiksi kipeä niska pitää hereillä tai vartalon rapistumisen takia hengästyy.

8) Digitalisaation ja älylaitteiden yleistyminen

Blomgren ja Kelloniemi syyttävät älylaitteita ja digitalisaatiota tavanomaiseen tapaan mm. oman riittämättömyyden tunteen ruokkimisesta ja vertailuista muihin "kauniisiin ja rohkeisiin" sekä keskittymiskyvyn pirstojina, mutta kyllä työelämä itsessäänkin tuottaa em. ongelmia, kun esimerkiksi ruudulle pongahtavia ja työn keskeyttäviä Teams- ja sähköposti-ilmoituksia ei voi/saa kytkeä pois päältä. Tunne siinä sitten työn "flow-tilaa".  Digitalisaatio vähentää myös työpaikkoja; omassa työpaikassani on ollut jatkuva lopunajantunnelma henkeen kuka sammuttaa valot, kun tekstinkäsittelijöitä on vähennetty kahdestasadasta noin neljäänkymmeneen, eikä tämä voi olla onnen omiaan lisäämään turvallisuudentunnetta.

9) Mielenterveysperusteiset poissaolot ovat yhteydessä myös työllisyyteen

Tällä Blomgren ja Kelloniemi tarkoittivat sitä, että mitä suurempi on työllisyysaste, sitä paremmin työllistyvät myös osatyökykyiset, joilla voi olla keskivertoväestöä suurempi alttius mielenterveyden ongelmille.

Blomgren ja Kelloniemi nostivat tärkeän ongelman pöydälle. Ehdottaisin tutkimusprojektin perustamista, jossa selvitettäisiin kattavasti syyt mielenterveysperäisiin poissaoloihin ja ehdotettaisiin keinoja vähentää niitä. Tässä tiedonkeruumenetelminä voisivat olla sairauspoissaolotilastojen lisäksi laadullista tietoa tuomaan esimerkiksi työpaikkojen työolobarometrit, etenkin niiden avovastaukset. Lisäksi syvällisintä tietoa, jolla täydennettäisiin em. tiedonhankintatapoja voisi hankkia haastatteluilla. Voin kuitenkin ehdottaa omien kokemusteni perusteella jo joitakin tapoja ehkäistä ongelmia:

1. Kognitiivisen ergonomian huomioiminen kaikessa. Avokonttoreista takaisin toimistoihin, jatkuvat organisaatio- ja atk-uudistukset pois.

2. Työnkuvaukset näkyville. Jokainen toimenkuva pitäisi kuvata, mukaanlukien siihen liittyvät rooliodotukset. Etenkin kahvia ja tupakkia tulee käytettämän kaikkien aiemmin kirjoittamattomien sääntöjen kirjaamiseen.

3. Lisää luottamusta työntekijöihin. Tavoitteena tulee olla se, että työ tulee tehtyä eikä se, että paikallaan jäkitään 8 tuntia.

4. Keskitytään perustehtävään. Leikkimiset vähemmälle.

5. Annetaan palautetta myös silloin kun työntekijä on suoriutunut hyvin. Tai edes suoriutunut. Tai kollega. Jos ainut palaute tulee punakynän muodossa, työntekijä alkaa itsekin uskomaan olevansa kehno.

Luonnossa tai luontoon kuulumisen tunne

Tuoreen brittiläisen tutkimuksen mukaan luontokokemukset kaupungissa vähentävät yksinäisyyden tunnetta, jota suurissa kaupungeissa paradoksaalisesti koetaan. Jos luontokokemukseen yhdistyi vielä yhdessä kokemisen tunne, yksinäisyyden tunne väheni erityisen paljon. Vieläpä tutkimuksessa arvioitiin, että mahdollisuus retkeillä metsässä vähentäisi mielenterveyspalveluiden kustannuksia jopa 200 miljoonalla eurolla (siis Iso-Britanniassa). Tutkimuksen johtopäätöksiin kuuluukin suositus jättää tai peräti kaavoittaa kaupunkeihin luontoalueita mahdollisimman paljon.

Luonnon merkityksestä olen johtopäätöksenä samaa mieltä, riippumatta siitä, mihin kuulumista siellä koetaan. Minä en ole perinteisessä mielessä erityisen uskonnollinen ihminen. En kuitenkaan ole ainut sielu, jonka "kirkko" metsä on. Hakeudun metsään kuitenkin nimenomaan kytkeäkseni itseni irti ihmisyhteisyydestä, en poistaakseni yksinäisyyttä. Metsässä tunnen kuuluvani johonkin: en ihmisyhteisöön, vaan johonkin paljon suurempaan, jonka osana ihmiskuntakin on. Luontoon, kaikkeuteen eli maailmaan. Ihminen, joka tuntee yhteyttä maailmaan, olevansa sen osa, ei tunne itseään koskaan yksinäiseksi.

Korppi ei ole petolintu

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston juuri julkaisema valistus- tai pikemminkin varoitusvideo lasten vanhempien sosiaalisen median käytöstä on sohaissut oman kuplani rikki. Videossa korppi vie tytön kun äiti tarkistaa tekstiviestin. Korppi ei kuitenkaan ole peto, vaan pikemminkin luonnon puhtaanapitolaitos, vaikka olenkin nähnyt videon, jossa korppi surmaa kaninpoikasen ravinnokseen. Sellaisiakin opetusvideoita näkee sosiaalisessa mediassa.

Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.

Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.

Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.

Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.

Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.

Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.

Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.

Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.

Maahanmuuttajien ei haluta kotiutuvan

Tuoreen THL:n tutkimuksen mukaan vanhemmista ja sisaruksista erossa olemisella on selvä syy-yhteys maahanmuuttajien hyvinvointiin ja kotiutumiseen. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys. Pikemminkin maalaisjärjen itsestäänselvyys.

Mitä sitten on huono kotiutuminen? Se on itsensä irralliseksi tuntemista, ei-mihinkään-kuulumista. Seurauksena on tutkimuksessakin mainittuja masennus- ja ahdistusoireita, joita vastaan samassa maassa asuvat perheenjäsenet toimisivat suojakilpenä, toisaalta myös apuna uudessa ympäristössä tarvittavien taitojen opettelussa.

Hallituksen maahanmuuttopolitiikka, jossa perheiden yhdistämistä vaikeutetaan monille kantasuomalaisillekin kohtuuttomilla tulovaatimuksilla, aiheuttaa mielenterveysoireita, joista seuraa kustannuksia yhteiskunnallemme. Tai sitten vaihtoehtoisesti juurettomuudentunteesta voi seurata vaikka radikalisoitumista, ihmisillä kun on tarve kuulua johonkin itseään isompaan, josta saada elämälleen jokin merkitys.

Edellämainitusta on mahdotonta tehdä mitään muuta johtopäätöstä kuin se, että hallituksen kaavailut vaikeuttaa perheidenyhdistämistä ovat tahallista ihmisten kiusaamista. Maahanmuuttajien ei halutakaan kotiutuvan, jotta syy kotiutumattomuudesta voitaisiin vierittää heille itselleen. Vielä Suomessa ole tapahtunut mitään gettoutumisilmiötä, mutta sellaista tällä maahanmuuttopolitiikalla suorastaan manataan esiin.

Hesarin jutun THL:n tutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ruostuneet ei-ihan huippuosaajat

Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.

Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.

Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.

Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.

Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.

Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.

Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.

Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.

Pelastetaan nuoret tupakalta

Viisitoista eri alojen tohtoria haluaa hallitusta kiristämään tupakkalakia siten, että Suomi kieltäisi 2018 lähtien kaikkien tupakkatuotteiden myynnin - ml. sähkötupakka - myynnin vuonna 2000 tai sen jälkeen syntyneille suomalaisille.

Hyvä. Näin pitääkin. Vielä parempi ehkä olisi - kuten eräässä ehdotuksessa esitettiin - nostaa tupakkatuotteiden myynnin alaikärajaa joka vuosi vuodella. Tämä antaisi kaikkein piintyneimmin nikotiini- tai tapariippuvaisille aikaa sopeutua muutokseen.

Voi olla, että aikuisilla on oikeus tärvellä terveytensä, jos he niin päättävät tehdä. Tupakointia ei aloiteta vastentahtoisesti, tai jos aloitetaan, samalla kiistetään yksilön vapaa tahdonmuodostus.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi suojella uusia sukupolvia sortumasta tähän turhaan ja haitalliseen tapaan, viis jo tupakkakoukkuun jääneistä. Toki tupakointi muutenkin vähenee koko ajan, ja näyttäisi olevan passé, miltä se tosin ei näytä, jos katsotaan ammattikoululaisia.

Jos tätä esitystä vastustaa, samalla pitäisi perustella, miksi on tärkeää, että nuoriso vast'edeskin saa ajautua tupakoimaan. Nuorethan aloittavat tupakoinnin yleensä siksi, että se on luonnollista heidän viiteryhmälleen: kaveritkin tupakoivat. Aikuisilla on nuoria paremmat eväät muodostaa oma kantansa tapoihin, uskomuksiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin, ja siksi nuoret tarvitsevatkin erityissuojelua.

Tätä esitystä ei ole kestävää vastustaa esimerkiksi kulttuuriantropologisista syistä, siksi, että tupakointi nyt vaan olisi osa jonkun ihmisryhmän alakulttuuria. Minun on vaikea ymmärtää, että olisi tärkeää suojella esimerkiksi tulevien autonasentajien oikeutta aloittaa tupakointi. Jos on, niin alakulttuuria sietääkin tarkistaa. Tiedän, että ei ole oikein yleistää, että johonkin ryhmään kuulumisesta tupakointi seuraisi kausaalisesti, mutta nuoret aloittavat tupakoinnin siksi, että kaveritkin polttavat. Joka epäilee tätä, menköön tarkistamaan amiksen röökipaikan.

Taustatekijöistä kuitenkin viis: ei tarvitse kuin tarkistaa Porvoon torin teinit niin tajuaa, että huhupuheet tupakoinnista kuolevana kulttuurimuotona ovat liioiteltuja, koulumuodosta riippumatta. Ei kai kyseessä myöskään liene niin tärkeä vapausoikeus, että se pitäisi vastaisuudessakin suoda, jolloin samalla tultaisiin väittäneeksi, että tupakointi olisi perusoikeus samalla tavalla kuin ruokaileminen.

Toki monia - vaikka ei tietenkään kaikkia - mielenterveyskuntoutujia tupakka rauhoittaa ja lohduttaa, oli kyse sitten aineesta tai rituaalista. Heidän takiaan olisikin ehkä parempi nostaa ikärajaa hillitysti, tai sitten myöntää heille nikotiinikorvaustuotteille Kela-korvaus.

Sanokaa terveysterroristiksi tai -totalitaristiksi, en välitä.

Iltiksen jutun tästä ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Eläkepommitusta

Jo silloin kun käväisin työelämässä tuoreena ylioppilaana juuri ennen suurta 90-luvun lamaa, uskalsin tehdä schopenhauerlaisen hypyn ilman huolta huomisesta, sillä minulle luvattiin, että ainakin julkisella sektorilla taivas aukenee, suurten ikäluokkien eläköityessä. Toki jo koulun mantsantunneilla näytettiin väestöpyramideja, ja jollakin alkeistasolla ymmärsin tämän tarkoittavan myös eläkepommia. Mitään hätää ei kuitenkaan pitänyt olla, sillä mehän tulisimme huolehtimaan maamme kantokyvystä ja miksei -kilpailukin.

En kuitenkaan osannut aavistaa mitenkään sitä, että väestöpyramidin osoittaman eläkepommin lisäksi koittaisi muitakin, jotka pilaisivat nämä laskelmat. Meillä on todellinen kestävyysongelma, ja se johtuu työurien lyhentymisestä, ei niinkään loppupäästä vaan keskeltä. Monilla ei ole työuraa ollenkaan, ja monilla muillakin eläkekertymä jää hyvin vaatimattomaksi työuran katkonaisuuden takia.

Pätkätöiden lisäksi, työuraa katkoo ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen. Todellinen kestävyysongelmaa aiheuttavan eläkepommin ovat virittäneet mielenterveyssyistä ennen aikojaan eläköityneet ja hyvässä työiässä alkoholidementiaan sairastuneet. Hallussani ei ole tilastoja, ne saa varmaan THL:ltä, mutta näitä inhimillisiä tragedioita on niin paljon, että kyse on jo systeemitason ongelmasta.

Sitä päättömämpiä ovatkin hallituksen "yhteiskuntasopimukseen" sisältyvät kaavailut työelämän huonontamisesta: työajan pidentämisestä, irtisanomissuojan heikentämisestä, jotka yksipuolisesti hapertavat työntekijän perusturvallisuutta ja jaksamista, heikentäen hänen mahdollisuuksiaan uusintaa työvoimaansa ja yhdistää arkielämä ja työ. Eivät ne ainakaan yksilöllistä hapenottokykyä heikentävinä yhteiskunnallista kestävyysvajetta ratkaise.

Jos joku välittäisi

Psykologi Aku Kopakkalan mielestä se, että vuosittain 2800 nuorta jää psyykkisistä syistä eläkkeille, on todellinen kansanterveydellinen ja -taloudellinen aikapommi. Tämän pommin purkaminen olisi paljon helpompaa kuin vanhuuseläkepommin, tarkkanäköisyyttä ja poliittista tahtoa vain puuttuu.

Kopakkala ihmettelee, miksi psykiatriassa tyydytään ainoana lääketieteellisenä erikoisalana siihen, että hoitotulokset jatkuvasti huononevat.

Taustaltaan yhteisön ja yksilön arkipäivästä johtuvia ongelmia pyritään hallitsemaan lääketieteellisellä diagnoosilla. Kun diagnoosi on saatu, oiretta hoidetaan pilleripurkilla, sen sijaan että yhdessä potilaan kanssa paneuduttaisiin ongelmien syihin ja pohdittaisiin niihin ratkaisuja, hän sanoo. Kriittinen suhtautuminen mielialalääkkeisiin johti siihen, että hänet irtisanottiin Mehiläisestä.

Hoito tuottaa sairaan, se rakentaa ihmiselle potilaan identiteetin, ja tästä asemasta käsin on vaikea päästä tasa-arvoisesti keskustelemaan ongelmista.  Lääkkeiden tarjoamisen sijaan pitäisi pyrkiä hoitamaan syitä, hän jatkaa.

Erityisesti nuorten lääkitys muistuttaa hölmöläisten matonkudontaa. Lääkkeillä on aina haittansa, jotka ovat usein hyötyjä suuremmat. Lääkitys turruttaa ja helpottaa potilaan hallittavuutta, mutta ongelmat vain siirtyvät.

Yhtenä ratkaisuna Kopakkala näkee erilaiset matalan kynnyksen auttamispalvelut, esimerkiksi Tornion Keroputaan ja nuorisotyön Vamos -mallit. Ne on tehty asiakkaiden, ei työntekijöiden tarpeista lähtien.

Hän on varma, että lastensuojelun ja erityisesti viime aikoina suuresti lisääntyneiden huostaanottojen tarve vähenisi, jos tarjolla olisi helposti saatavaa kodinhoitoapua ja vertaistukea. Avohoidon palveluihin on matalampi kynnys, ja ne laitostavat ja leimaavat laitoshoitoa vähemmän. Laitosvuorokaudet ovat myös kalliita: yhden laitospaikan hinnalla palkattaisiin esimerkiksi useita kotiavustajia.

Tuloerojen kasvu tuottaa terveyseroja, jotka näkyvät nuorilla selvästi. Nuorten syrjäytymisen estämiseen on tartuttava sekä mielenterveysasioissa että estämällä työttömyyskierre.  Tutkijat pohtivat, synnyttääkö syrjäytyminen mielenterveyspulmia vai toisinpäin. Kysymys on kuitenkin vain yhdestä asiasta: yhteiskunnallinen osattomuus tuntuu pahalta.

Nuoren masennuksessa on usein kyse siitä, ettei hän näe itsellään hallittavissa olevaa myönteistä tulevaisuutta. Pulmina ovat yksinäisyys, turvattomuus ja valmiiden elämänmallien puuttuminen.  Diagnoosit ja lääkekierteet eivät välttämättä ole osa ratkaisua vaan johtavat mielenterveyskuntoutujan urapolulle ja valitettavan usein ennenaikaiselle eläkkeelle.  Perheiden ja nuorten tukeminen, jo ennen syrjäytymistä, on aivan mahdollista.

 Tämä oli ensimmäinen luonnosversio Uudenmaan Vihreiden vaalilehteen päätyneestä Aku Kopakkalan haastattelusta. Lopullinen juttu eli sitten vielä aika paljon tästä luonnoksesta. 

Korvien välin kestävyysvaje

Upea helsinkiläinen eduskuntavaaliehdokas, köyhyystutkija Maria Ohisalo linkkasi Facebookiin seminaarin, jonka aineistojen mukaan mielenterveysongelmat maksavat maallemme 5 miljardia vuosittain. En tiedä, miten tämä on laskettu, mutta nyt pitäisi hälytyskellojen soida, sillä summa ei ole paljoa pienempi kuin mitä jotkut puolueet ovat leikkaamassa julkisista menoista.

Ei tarvitsisi leikata yhtään, kun julistettaisiin työpaikkakiusaamiselle nollatoleranssi, ja samalla poistettaisiin irtisanoutumiskarenssi tapauksista, joissa on raportoidusti työpaikkakiusaamista (esimerkiksi dokumentoituna keskusteluina työsuojelun tai luottamusmiehen kanssa) ja/tai F-alkuisia sairauslomia toistuvasti.

Nykyisellään kolmen kuukauden irtisanoutumiskarenssi johtaa siihen, että moni kärsivä työntekijä roikkuu hirressä, koska asuntolainanlyhennykset, ja koska ruokkomaksut. Saman kolmen kuukauden aikana työntekijän "kone" voi jo tiltata pahemman kerran kiinni. Seuraukset voivat olla pitkäaikaisia, jopa pysyviä.

On siis muitakin kestävyysvajeita kuin väestön vanhemisesta johtuva huoltosuhteen heikentyminen. Ainakin yhtä tärkeä on työvoiman työkyvyttömyys, hapertuminen, jonka voisi helposti välttää. Kyse on korvien välin kestävyysvajeesta, tai oikeamminkin työpaikkahyvinvointivajeesta.

Hesarin jutun tästä samasta huomiosta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Masennusdiagnoosi, elinkautinen vankeus

Tunnen joitakin mielenterveyskuntoutujia, ja olen itsekin ollut joskus - ainakin erotessani syksyllä 2009 ja alkutalvesta 2010 - siinä rajalla, että olen miettinyt, olisiko diagnoosin hakemisesta jotakin hyötyä omassa tilanteessani. Haitat kuitenkin ovat suuremmat kuin edut.

Psykiatri Aku Kopakkala, jonka kanssa juttelin vähän aikaa sitten, on sanonut, että moni pitkittynyt työperäinen stressireaktio luokitellaan masennukseksi vain Kelan takia, jotta saataisiin sairauspäivärahaa, vaikka oikea tapa olisi korjata stressiä aiheuttaneita tekijöitä, tai joissain tapauksissa irtisanoutua. Irtisanoutuminenkaan vaan ei oikein kannata, siitä kun seuraa kolmen kuukauden karenssi.

Jos perseestä oleva työ onkin vankila, niin masennusdiagnoosi taas on elinkautinen. Tiedän joistakin edellämainituista tuttavistani, että sen jälkeen kun he ovat saaneet masennusdiagnoosin, he ovat merkittyjä miehiä tai naisia. Pankit eivät myönnä lainoja, viranomaiset vähättelevät huoltajuuskiistoissa ja masennusta edeltävä historia mitätöidään, ansioluettelo pyyhitään pois.

Usein mielenterveyskuntoutujat ovat mitä tarkkanäköisimpiä ihmisiä, jotka eri syistä ovat menneet rikki, on kyse sitten ollut äkillisestä kriisitilanteesta, kuten avioerosta tai pitkittyneestä ongelmasta, kuten työpaikkakiusaamisesta ja jotka mahdollisesti ovat itsepäisen sinnikkäitä eivätkä anna periksi ja taitu heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Helpommalla usein selviäisivät, jos ymmärtäisivät antaa periksi puolisolleen tai työnantajalleen. Kyllä se korsi jossain vaiheessa kuitenkin katkeaa kenellä tahansa.

Masennus on usein tilannekohtaista, liittyen esimerkiksi työhön. Jos masennusta aiheuttava tekijä otetaan pois, tällöin voidaan heti jo vallan mainiosti. On väärin, että yhden yksilöstä riippumattoman tekijän vuoksi yksilöön kokonaisuudessaan lyödään epäonnistuneen, heikon hullun leima, ja tämä pitää tehdä vain Kelan takia tai siksi, että se on kärsivän yksilön ainut tapa puhaltaa peli poikki, päästä jäähylle.

Kun sihteeri katseli kipsiä

Jos joku joskus on luullut, että Sote-uudistuksella olisi muuta perimmäistä tarkoitusta kuin saavuttaa säästöjä, hän on luullut väärin. Yksi suuri menoerähän kunnille on perinteisesti ollut erikoissairaanhoito, jonka ne joutuvat kalliisti ostamaan erikoissairaanhoitoa tuottavalta kuntayhtymältä.

Voi olla periaatteellisesti väärin paikata kuntien puuttuvia peruspalveluita lähettämällä erikoissairaanhoitoon sellaisia tapauksia, jotka voitaisiin hoitaa halvemmalla ja lähempänä, mutta kun niitä peruspalveluita ei ole, tällainen saivartelu on potilaan kannalta pallottelua kuumalla perunalla, ja se kuuma peruna on potilas itse.

Miten tämä säästäminen sitten tapahtuu? No esimerkiksi generalistiajattelulla. Sosiaalitoimessa ollaan yhä enemmän siirtymässä yleisen sosiaalityöntekijän malliin, jossa ei ole erikoistuneita vanhusten, perheiden tai lasten sosiaalityöntekijöitä. Samalla kaivetaan uudestaan esiin naftaliinista tilaaja-tuottaja -malli, jossa kaupungin yleisestä poolista voi "tilata" generalistin sinne, missä on milloinkin tarve. Eli: jos esimerkiksi idästä puuttuu perhetyön sosiaalityöntekijä, sinne voi tilata lännestä vanhustyöntekijän, jos sellaisia ei siellä juuri sillä hetkellä satuta tarvitsemaan.

Tässä mallissa arkilogistiikka näillä poolityöntekijöillä käy hyvin ennalta-arvaamattomaksi, jos lapsiakin pitäisi viedä hoitoon ja päivittäinen työmaa voi olla missä päin kaupunkia hyvänsä. Sillä ei varmaankaan ole mitään väliä, työntekijöitähän voi siirrellä kuin palikoita, mutta entäs sitten palvelunsaajat? No, sama se kai on, kenen vaipasta tässä on kyse, oli sitten kyse Liberosta vai Tenasta.

Ei tämä palikka-ajattelu valitettavasti tule rajoittumaan kaupunkien sote-toimeen. Erityisen räikeästi Sotessa tullaan lähitulevaisuudessa havaitsemaan niukkenevien resurssien ja lisääntyvien ongelmien välinen kärjistyvä ristiriita lasten ja perheiden palveluissa, aivan erityisesti lastensuojelussa ja lastenpsykiatrisissa palveluissa.

Jos vastaisuudessa kuntayhtymän erikoissairaanhoidossa tullaan ottamaan käyttöön psykologien työntekijäpooli siten etteivät enää psykologitkaan enää saisi olla erikoistuneita esimerkiksi pikkulapsityöhön, kouluikäisiin tai nuorisoon, niin sokeat tulevat ohjaamaan kuuroja.

Mitä tarkoitan tällä? No sitä, että kun kuitenkin erikoistuneempaa osaamista tulee jatkossakin löytymään erikoissairaanhoidosta, niin nämä erikoissairaanhoidon generalistipsykologit tulevat usein jatkossa käytännössä ohjaamaan moniammatillista yhteistyötä. He jäävät paljon vartijoiksi: heidän vastuullaan tulee käytännössä olemaan se, että potilaiden hoitosuhde jatkuu suunnitelman mukaisena työntekijöiden, käytäntöjen, mallien ja palvelun tuottajien vaihtuessa aina uusimpien muotivillitysten mukana tai alalle yleisesti levinneen työpahoinvoinnin aikaansaamien loppuunpalamisten takia.

Potilaat eivät kuitenkaan saisi jäädä muotivillitysten uhreiksi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät voinevat kertoa enemmän siitä, mitä silloin tapahtuu kun palvelut aliresurssoidaan samanaikaisesti ongelmien lisääntymisen kanssa.

Yksi mahdollisuus säästää kalliita ja niukkoja erikoisresursseja on valuttaa ammatillisen erikoisosaamisen vaatimuksia aina alemmas: hoitajat kirjoittamaan reseptejä ja sihteerit viimekätisiksi syntipukeiksi informoimaan potilasrekistereistä, joista kukaan ei tiedä, kun viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti ja tietojärjestelmien käyttöönottoprojektit kangertelevat siinä määrin että niissä joudutaan ottamaan joko aikalisä tai suoranainen takapakki. Toki joskus alas valuttaminen voi olla hyväkin asia: usein ainakin psykiatrisissa palveluissa monien asia tulisi autetuksi psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla lähipalvelussa ilman että tarvittaisiin lähetettä erikoissairaanhoitoon, josta ensimmäinen aika tulee ehkä 2 kuukauden päästä.

Viitisen vuotta sitten puhuttiin paljon valelääkäreistä. Työskennellessäni Porvoon sairaalassa, kaikki ammattiryhmät olivat sonnustautuneina valkoisiin takkeihin. Niinpä minulta joskus päivystyksestä poliklinikalle eksynyt potilas kysyi, voisinko katsoa hänen kipsiään. No, kyllähän minä toki voin sitä katsella.

Kirjoittaja on osastonsihteeri, joka on tutkinut mm. vammais- , vanhus- ja nuorisopalveluita.

Taide auttaa jaksamaan

Kirjoituksiensa perusteella historiasta kiinnostuneen Eskelisen Veijon olisi kannattanut ottaa sieltä myös oppia, kun hän tyypilliseen perussuomalaiseen tapaan lyttäsi taiteen verovarojen tuhlaukseksi.

Ei se sitä nimittäin ole: taide on ennaltaehkäisevää (mielen)terveystyötä, joka antaa mielekkyyttä joskus muuten harmaaseen tai jopa sysimustaan elämiseen. Jos Eskelinen tuntisi historiaa, hän tietäisi, että saarretussa Leningradissa tai pommitettavassa Berliinissä ihmiset menivät viimeisillä rahoillaan konserttiin tai taidenäyttelyyn, ja kapellimestari Wilhelm Furtwängler katsoi maanmiestensä hyvinvoinnin niin tärkeäksi, että päätti jäädä pakomahdollisuudesta huolimatta elähdyttämään maanmiestensä sota-arkea taiteellaan, joka tarjosi monille Saksaan jääneille heidän elämänsä jokseenkin ainoat kauhean arjen yläpuolelle nousseet hetket.

Mieluummin siis lisää rahaa yhteisötaiteeseen ja taideterapiaan, ja taide kansan pariin! Ja Eskeliselle tiedoksi, että ei taide aina maksa mitään; esimerkiksi kirkoissa pidettävät konsertit ovat tavallisesti ilmaisia, ja parin kympin konserttilipun saa muutaman päivän tupakoiden hinnalla. Eskelinenkin varmaan on valmis myöntämään köyhälle vapauden päättää itse, mihin roposensa käyttää?

Laitoin kirjoitukseni Uusimaa-lehteen vastineeksi Veijo Eskelisen mielipidekirjoitukseen,

Miksi kirkollisvaaleissa kannattaa äänestää?

Vaikka en olekaan kuulunut kirkkoon 23 vuoteen - eikä takaisinliittymissyyksi ihan riitä protestihenki, halu uida vastavirtaan kun kirkkoa usein niin silmittömästi vihataan - niin kaikkia kirkkoon kuuluvia suosittelisin äänestämään kirkollisvaaleissa. Miksi?

No kun kirkkoon voi vaikuttaa siinä missä valtioonkin. Valtiosta ei kuitenkaan voi erota, joten siihen kannattaa vaikuttaa. Niin kirkkoonkin.

On luultavaa, että kirkollisvaaleissa äänestävät ne, ja lähinnä ne, joille asia on läheinen, jolloin kirkossa korostuu konservatiivien ääni, niiden, joille esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on kauhistus. Ei ole aivan samantekevää, mikä on sellaisen järjestön - tai oikeammin valtion valtiossa - virallinen kanta, johon edelleenkin kuuluu - tai ainakin viime vuoden lopussa kuului - 3/4 suomalaisista, järjestön, joka tekee sosiaali-, päihde-, mielenterveys- ja nuorisotyötä kaikille tunnustuksettomasti. Usein kirkko on  turvaverkon pohja: silloin kun toimeentulotuki evätään esimerkiksi siksi, että tiliotteessasi näkyy ystäväsi lainanpalautus, kirkko ei kysele tiliotteita vaan auttaa.

Nyt kirkossa taantumuksellisin vähemmistö puhuu usein 3/4 kansan äänillä. Asia on niin tärkeä, että jo sen takia melkein kannattaisi liittyä takaisin kirkkoon.

Kannelmäen kirkko.

Miksi maahanmuuttajien lapsetkin syrjäytyvät?

Maahanmuuttajilla on vaikeuksia työllistyä koulutustaan vastaaviin töihin. Tästä seuraa, että he joutuvat usein tekemään vuorotöitä ja hanttihommia. Yleensä vallitsee suora korrelaatio koulutustason ja omaan työhön - niin työnkuvaan kuin työaikaankin - vaikuttamisen mahdollisuuden välillä: mitä korkeampi koulutustaso on, sitä enemmän yleensä päästään vaikuttamaan omaan työhön.

Maahanmuuttajilla tämä yhteys katkeaa, etenkin ei-länsimaisilla maahanmuuttajilla, koska me emme ole valmiita ottamaan heitä heidän osaamistaan vastaavaan työhön. Seurauksena tästä on muunmuassa se, että koulutusta vastaamattomia töitä tekevien maahanmuuttajien lapset jäävät valitettavan helposti heitteille kavereiden kanssa tai ostareille notkumaan, kun isän tai äidin työ ei jousta.

Kun ensimmäisen polven maahanmuuttajat eivät saa osaamistaan käyttöön, tästä seuraa ylisukupolvista syrjäytymistä, kun lapset huomaavat vanhempiensa varoittavasta esimerkistä, että kouluttautuminen ei kannatakaan. Toiseksikin vanhempien raataminen niskat limoissa paskatöissä voi johtaa lapsien mielenterveysongelmiin ja koulupudokkuuteen, kun sieltä yösiivouksesta tai liikelaitoksen valvontakameran alta voi olla vaikea ehtiä verkostoneuvotteluihin.

Ei lasten eutanasialle

En kannata aikuisten eutanasiaa, ja vastustan lasten eutanasiaa. Työskenneltyäni lasten psyykkisten häiriöiden parissa tiedän, että vaikeuksia kokeva lapsi saattaa näiden vaikeuksien takia ilmaista halunsa kuolla. Pitäisikö vanhempien sitten kunnioittaa tätä lapsen toivomusta, vaikka ehdottomasti kannatankin sitä, että lasta kuullaan hänen asioissaan?

Ei. Ehdottomasti ei, ainakaan mielen sairauksissa. Myöhemmin tätä nimittäin voisi joutua katumaan, edellyttäen sitä että voisi katua. Mutta kun ei voi. Monilla meistä on jossakin vaiheessa vaikeaa: on koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, vanhempien eroa ja niin edelleen. Niistä kaikista voi kuitenkin päästä yli, samaten kun fyysisten vajavuuksien kanssa voi oppia elämään. Asiasta voi ja kannattaa kysyä muiltakin kuin Kalle Könkkölältä.

Lapsilta voi ja ehdottomasti pitää kysyä heidän mielipidettään heitä itseään koskevissa asioissa. Mutta vastuuta tästä päätöksestä ei saa jättää yksin heille. Sitä varten ovat aikuiset. Heidän tehtävänään on kantaa lopullinen vastuu, mihin kuuluu myös sen arvioiminen, milloin lasten mielipiteen voi ottaa tosissaan. 

Miesten E-pillereistä

En halua enkä aio lähteä toiseksi Henry Laasaseksi, ja ilmoitankin tämän vuoksi heti alkuun ihan jo tasa-arvosyistä kannattavani sitä, että myös miehillä olisi mahdollisuus valita E-pillerin käyttö. Kuitenkin tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan Maija Aalto kannatti hyvää asiaa väärillä argumenteilla kun hänen mielestään ilmiselvästi on väärin, että miesten terveydellä ei haluta pelata riskipeliä. Jutun mukaan epäillään E-pillereiden mahdollisesti lisäävän itsemurhaalttiutta; tämä yhteys tosin on spekulatiivinen ja vahvistamaton.

En tietenkään halua, että naiset altistetaan jutussa mainituille riskeille, oli kyseessä sitten mainittu itsemurhaaminen, lihominen tai akne, puhumattakaan mielialan vaihteluista tai kohonneesta veritulppariskistä, eikä se ole oikeaa tasa-arvoa, jos naisten riskiä sairastua esimerkiksi masennukseen, veritulppaan tai itsemurhaamiseen (sillekin taitaa löytyä ICD-diagnoosi) on nostettu E-pillereillä edes hieman lähemmäs miesten riskejä altistua moisille sairauksille.

Miesten eliniänodote on naisia muistaakseni seitsemän vuotta alempi, oliko se kahdeksan peräti. Miesten mortaliteetti on naisia korkeampi miltei kaikissa ikäluokissa. Niin että pitääkö miesten terveyden kanssa sitten leikkiä?

Ei pidä. Toivotan E-pillerit tervetulleeksi, mutta en miesten terveydellä leikkimistä, jos en kyllä naistenkaan. Mahdollisuuksien tasa-arvoon ei päästä paremmassa asemassa olevien lähtökohtia huonontamalla, vaan heikommassa asemassa olevien asemaa parantamalla.

Maija Aallon kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Päihdeverot rankaisevat köyhiä

Tupakka- ja viinavero käytännössä rokottavat eniten pienituloisia, sillä he polttavat ja juovat eniten. Ilman moralisointiakin on selvää, että tämä on sekä syy että seuraus: pienituloisissa on eniten vähän koulutettuja, jotka edustavat sellaisia ammattiryhmiä ja alakulttuureita, joiden kulttuuriin tupakointi ja alkoholi ovat siinä mielessä kuuluneet pitkään, että esimerkiksi tupakointi ja viikonloppukossu voidaan mieltää osaksi työläismiehen habitusta. 

Tupakointi ja alkoholinkäyttö voivat sikäli olla seurauksia, että päihteet ovat joskaan eivät ihan aina nautintoaineita, niin ainakin unohduksen ja lohdutuksen substansseja. Tästä on osoituksena sekin, että köyhien lisäksi ainakin tupakkaa käyttävät mielenterveyskuntoutujat huomattavasti muuta väestöä enemmän. Taskumatti ja sauhut lämmittävät asunnotonta, työtöntä ja järkkynyttä tuulessa ja tuiskussa. 

Toki on yläluokkaistakin addiktioon perustuvaa väärinkäyttöä. Ei luokka-asemasta voi päätellä taipumusta addiktioon eikä siitä voi suoraan päätellä nautintoaineista koituvan nautinnon määrää, eikä nautinnosta voi johtaa moraalista ylemmyydentunnetta. Shamppanja Mersun takapenkillä vaan saattaa olla hiukan nautinnollisempi kokemus kuin Jorma pusikossa. Enkä nyt tarkoita, että Jorma olisi siellä kusella. Ollilasta en tässä puhu, enkä isästäni. 

Vaikka vähäosaisia ei saisikaan rangaista, tästäkin huolimatta tupakka- ja viinaveroa siltikin sopii korottaa, jos verotuloja tarvitaan lisää, sillä jostakin ne pitää kerätä, eivätkä tupakointi ja alkoholinjuonti ole perustarpeita, vaikkakin niiden käyttäminen voikin hetkittäin saada unohtamaan perustarpeet. Tupakka vähentää ruokahalua, ja kännissä saattaa olla hauskempi olla työttömänä. Toki ne kuuluvat ainakin vielä nykyisellään vapausoikeuksien piiriin siinä mielessä, ettei niitä olla kriminalisoitu. 

Hesarin jutun, joka innoitti minut kirjoittamaan tämän, voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Köyhyyden ääni Myyrmäestä

Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 on sydänverellä kirjoitettu itseterapiakirja, joka kirjoittajan omien sanojensa mukaan on ollut pakko kirjoittaa, oli tämän pakon motivaattorina sitten raha, maine, halu vaikuttaa tai vain tulla ulos marginaalista tai sitten tarve terapioida itseään kirjoittamalla. Luultavasti etupäässä kaksi viimeistä, sillä uskon tekijän olevan täysin vilpitön.

Mikään kaunokirjallinen mestarinäyte se ei ole, ja sen todistusvoimaa lisäisivät tuntuvasti konkreettiset esimerkit kirjoittajan omasta elämästä: millaisia laskelmia hän on joutunut tekemään ostaessaan jotakin itselleen tai lapsilleen, ja mistä tämä on ollut pois. Tällaisenaan kirja lähinnä on kurkistus kirjoittajansa sisäiseen maailmaan, ei niinkään arkiseen elämänkamppailuun, ja on vaikea sanoa, missä määrin kirjoittajan tuntemuksia selittää hänen sairastamansa kahdensuuntainen mielialahäiriö, missä määrin köyhyys, ja miten nämä selittävät muuttujat suhtautuvat toisiinsa. Onko masennus estänyt kirjoittajaa saamasta työtä vai onko masennus työttömyyden seuraus vai kenties tästä riippumaton olotila?  

Lisäksi kaivattaisiin analyysiä köyhyyden syistä: viranomaispäätöksistä ja yksilöllisistä elämänkuluista: opiskelusta, työnhausta, konkursseista, sairauksista ja avioeroista, jotka ovat johtaneet köyhyyteen. Tällainen todistus olisi tärkeä saada, jotta olisi mahdollista osoittaa köyhyyden vähentävän mahdollisuuksia ja masentavan, jotta ymmärrettäisiin, että köyhyys useimmissa tapauksissa ei todellakaan johdu laiskuudesta tai tuottamuksellisesta saamattomuudesta.

 
Kirja on joka tapauksessa ainutkertainen todistuskappale, enkä yhtään voi vähätellä sen kirjoittajan kokemuksia. Kuitenkin absoluuttisen köyhyyden lisäksi tulee suhteuttaa koettu köyhyys odotuksiin, jotka ovat sitä korkeammat, mitä korkeammin on koulutettu ja mitä korkeampi on vanhempien koulutus- ja tulotaso. 

Joka tapauksessa kirja kannattaa lukea, ja on syytä, etenkin niiden, jotka haluavat sulkea silmänsä. Esimerkiksi Sture Fjäderille suositeltavaa lukemista, voi lukea alkukielellä.  Seuraavaksi odotellaan sitten köyhyyskirjaa, jossa on konkreettisia laskelmia ja kertomuksia siitä, mistä kirjoittaja, perhe ja lapset ovat saaneet jäädä paitsi.

Kannanottoni metsäpoliittiseen selontekoon

Kirjoitin seuraavan kannanoton Valtioneuvoston Ota kantaa -sivun avovastauksiin, kyselyyn, jossa kansalaiset saavat ottaa kantaa Maa- ja metsätalousministeriön metsäpoliittiseen selontekoon:

Painottaisin etenkin metsien virkistysarvoa, eritoten kaupungeissa, joissa niillä on itseisarvoa paikallisen biodiversiteetin ylläpitäjinä, luontokasvatuksessa, huleveden, liikenteen melun ja saasteen sitojina ja koko kansan itsehoito- ja ennalta ehkäisevän terveydenhoidon ja mielenterveystyön paikkoina, olohuoneen jatkeina, joissa voi tavata kaikenlaisia kansalaisia, jolloin metsillä on myös kasvattava merkitys samaan tapaan kuin kaupunkipuistoilla. Kaupunkimetsät ovat nimenomaan pohjoismainen erikoisuus ja erityinen kilpailukykytekijä, ne ovat yleistettyjä lähipuistoja. Toivoisin uusien kansallisten kaupunkipuistojen perustamista esim. Helsinkiin, ja kaupunkimetsien ja virkistysalueiden hoidossa enemmän sovellettavan tehometsänhoidon perinteiden sijasta hallittua hoitamattomuutta. Tämän takia metsureiden koulutusta tuleekin korjata.

Kyselyyn voi vastata ja sen vastauksiin tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.