Näytetään tekstit, joissa on tunniste juoksu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juoksu. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. toukokuuta 2021

Sopu sijaa antaa, mutta...

Olen jo leimautunut maastopyöräilyskeptikoksi, joten se maito jo lienee kaatunut. Mutta kaadetaan nyt sitten lisää.

Kävin aamulenkillä Porvoon Epoon alueella, Humlan ulkoilumajalta lähtevällä Holkenin lenkillä. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana juossut sen muutaman kerran kesässä. Kun tuohon 9,5 km reittiin yhdistää Humlan 7 km peruslenkin ja Pihlajatien ylittämällä vähän yli 3 km Joonaanmäen lenkin, saa 20 km käytännössä yhtenäisen reitin, jonka voi lumisina talvina hiihtääkin, mitä nyt joutuu sukset ottamaan pois Pihlajatien ylityksen ajaksi.

Maisemathan olisivat muuten hienoja, mutta vuosien varrella reitin varrelle on sattunut kolme avohakkuuta, joista ainakin yhden takana on Svenska Kulturfonden, ja tämä hakkuu katkaisi vanhan ulkoilureitin. Metsäisyyden vaikutelma on siis paikka paikoin kärsinyt, mutta sen lisäksi hakkuu on aiheuttanut paikallista metsän pohjakerroksen eroosiota. Allaoleva kuva esittää viimeisintä hakkuuaukkoa, joka tehtiin viime syyskesästä. Hakkuut sattuivat olemaan käynnissä juuri lenkkeillessäni ohi. Tuo postilaatikkoa muistuttava laatikko sisältää ruutuvihkon, johon kuntoilijat saavat jättää terveisiä tai ihan vain kuitata oman kuntoilusuorituksensa, vapaaehtoisesti tietenkin. Tuo laatikko oli vielä aiemmin jylhässä kuusikossa. 


Sama paikka 9 vuotta aikaisemmin ennen hakkuita. Surulliseksi pistää.

Reitti on kuitenkin onneksi edelleen paikka paikoin komeaa ja jylhää, suomalaisesta metsäteollisuudesta huolimatta, ja onneksi katkenneen reitin tilalle on tehty uusi reitti. Siinä meni kyllä kolme tai neljä vuotta, mutta nyt joka tapauksessa taas tämän tietääkseni Porvoon pisimmän yhtenäisen maastossa kulkevan reitin pystyy kulkemaan. 

Tai siis pystyisi, jos reitti olisi kuljettavassa kunnossa. 


Koronakin on tuonut lisää kansalaisia hoitamaan ruumiillista ja mielensä terveyttä lähiluontoon ja nauttimaan jokamiehenoikeuksista. Erinomaista. Vaikka luonnossa kulkemisen ideana onkin juuri - luonnossa kulkeminen - enkä kaipaa metsään asfalttia, niin ehkä tämän reitin voisi kuitenkin pohjustaa ja tehdä siitä hiekkatien? Nyt nimittäin monin paikoin näitä renkaanjälkiä on uponnut niin syvälle monin paikoin mutaiseen maastoon - se on mutainen kuivallakin kelillä - että pesukoneeseen lenkkarit menevät, kun metsän puolelta ei oikein haluaisi kiertää ja kuluttaa kunttaa, eikä kaikkialla edes pysty. Tai miten olisi opaskyltit, joissa suositeltaisiin korvamerkitsemään reitin toinen puoli pyöräilijöille ja toinen jalankulkijoille?

Vai mistä tästä mahtuu kiertämään? 

Hyväksyn siis sen, että metsässä rähjääntyy, mutta tässä ovat jo nilkat vaarassa liukkailla, mutaisilla iljanteilla, jotka muuten seuraavien yöpakkasten tullen ovat enää vain liukkaita iljanteita. Veikkaan nimittäin, että nämä jäljet ovat tässä vielä silloinkin. Ja selvyyden vuoksi: arvostan sitä, että kansalaiset ja asukkaat menevät hoitamaan terveyttään luontoon. Kuitenkin, jos kaupungin pisin yhtäjaksoinen reitti ei enää käytännössä ole yhtäjaksoinen vaan poikki useasta kohdasta näiden iljanteisten jälkien takia, niin miten olisi joko erillinen reitti - jolle ilmiselvästi on jälkien perusteella tarvetta - kulunohjausta kylteillä tai tiukka hiekkapohja tälle reitille?

tiistai 12. tammikuuta 2021

Onko maastopyöräilijä jokamiehenoikeuksien maahanmuuttaja?

 On joitakin asioita, joista ei oikeastaan ole mahdollista keskustella ilman että keskustelu kärjistyy ja keskustelijat blokkiutuvat jo alkumetreillään hyökkääjiin ja puolustajiin. Maahanmuutto on tunnetuin tällaisista aiheista, mutta ulkoilun maahanmuutto on maastopyöräily. 

Yleensä maastopyöräilyyn liitetään kaksi argumenttia, joiden nojalla siihen kohdistetaan kritiikkiä. Yksi on renkaiden aiheuttama maaston kuluminen - kyseessä ei ole vain maasto, vaan myös metsän pohjakerros - ja sanotut vaaratilanteet, joita voi joskus tulla eri liikkujaryhmien kohdatessa tai maastopyöräilyreitin ja tavallisen ulkoilutien törmätessä. 

Se, miten maastopyöräilyyn suhtaudutaan, riippuu tietenkin siitä, mikä on oma positio suhteessa maastopyöräilyyn. Suhtautuminen maastopyöräilyyn - kuten mihin tahansa ulkoiluteiden ulkopuolella tapahtuvaan liikuntaan, kuten esimerkiksi polkujuoksuun - riippuu myös siitä, arvottaako kaupunkiviheralueet ensisijaisesti virkistys- vai luontoalueiksi. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta yhdessä luonnolla on itseisarvo, toisessa käyttöarvo, vaikka itseisarvoakin toisinaan "käännetään" käyttöarvon kielelle puhumalla ekosysteemipalveluista. Tosin jostain syystä polkujuoksu ei herätä yhtä suuria intohimoja ja inhohimoja kuin maastopyöräily. 

Toinen vedenjakaja suhtautumisessa maastopyöräilyyn on se, pitääkö pyöräilyä liikuntana vai liikenteenä. Tietenkin pyöräily on niitä molempia, mutta luonto ei ole liikennealuetta, joten maastopyöräilyn täytyy siis olla liikuntaa erotukseksi esimerkiksi motocrossiin, joka ei ole kumpaakaan, ei liikennettä eikä liikuntaa, vaikka siinä ajetaan ajoneuvolla ja vieläpä kilvoitellaan. 

Synnyin ja vanhempani kasvoivat silloiseen Helsingin maalaiskuntaan kuuluneessa Kivistössä, joka oli 60-70 -luvuilla motocrossille samaa kuin Martinlaakso 80-90 -lukujen formula ykkösille. Jo heti Niilo-pappani pihalta alkoi metsä, joka oli motocross-pyörien renkaanjälkien kirjavoima. Edelleenkin noilta ajoilta metsistä voi löytyä motocross-pyörien raatoja. Liekö olleet jotain paikallisten vehkosten ja koukien harjoitteluvehkeitä, tiedä häntä. Renkaanjälkiä on siis nähty kaupunkimetsissä ennenkin, mutta motocrossin aiheuttamat jäljet eivät jääneet niihin satunnaisiin märkään maahan painuneisiin jälkiin. 

Jos lähdetään rajoittamaan maastopyöräilyä, tämä onnistuu vain määrittämällä jokamiehenoikeuksia uudelleen: mitä jokamiehenoikeuksiin kuuluu, missä saa liikkua ja millä. Jokamiehenoikeuksissa erilaisia luonnossa liikkumismuotoja tarkastellaan tasa-arvoisina. 

Jos tarkastellaan yhden ilmiön lieveilmiöitä, tällöin tulee tarkastella myös toisten ilmiöiden lieveilmiöitä, ettei kukaan loukkaantuisi. Jos kiinnitetään huomiota siis maastopyöräilyn aiheuttamaan maaston kulumiseen tai heidän ja muiden liikkujaryhmien kohtaamisista syntyviin vaaratilanteisiin, tällöin on huomioitava myös ulkoilutietä pyöräilijöiden eteen syöksähtelevät juoksijat ja kävelijät. Tässä on vaarana sortua tasapuolisuusharhaan, ja siinä taas voidaan luisua kaltevalle pinnalle ja alkaa rakennella olkiukkoja. Siis: jos juopottelevat ihmiset häiritsevät, niin mikseivät sitten pihlajanmarjoista juopottelevat tilhet? Tai jos koirankakka häiritsee, miksei ratsuhevosen kakka? Tasapuolisuusharhalla tarkoitan sitä, että kaikista aletaan etsimällä etsimään vikoja vain siksi, että malka saattaa olla omassa silmässä.

Kuten pitkän linjan maastopyöräilijä Peltolan Mikko on huomauttanut, maastopyöräilijät pyrkivät käyttämään valmiita polkuja, ja usein ne ovat kävelijöiden synnyttämiä. Aina näitä valmiita polkuja, jota voisi käyttää, ei kuitenkaan ole. 

Jos siis tasapuolisuuden nimissä tarkastellaan erilaisten metsässä tapahtuvien liikkumismuotojen jättämiä jälkiä, niin kuten Niskasaaren Mikko havainnollisti, pyöräilijän aiheuttama jälki on tyyppiä _______, kun taas kävelijän jälki on - - - - -. Minä kaipaisin tähän vielä vertailun vuoksi hyppykeppeilijän jälkeä, joka on . . . . . . ., sekä varmuudeksi vielä yksi piste päättämään lause.

Pitääkö kaikkialle sitten päästä? Onko kyse yhdestä hedonismin ja itsekkään itsensä toteuttamisen muodosta, vai vain elämyshakuisuudesta, minkä kyllä ymmärrän: itse pitkään esimerkiksi Keskuspuistoa lähinnä juoksijan silmin vakiintuneilta poluilta tarkkailleena, metsään saa syvemmän suhteen ja täyteläisemmän elämyksen kun poikkeaa pois poluilta. Kysyn tämän ilman fillarikommunistiolkiukkojen rakentamista, itse fillarikommonistina, en siis kommunistina. Jos pyörällä ei pääse polkemalla perille asti, ei tämä tarkoita sitä, että määränpää on polkupyörän tavoittamattomissa. Tämä pätee niin maastoon kuin liikenneympäristöönkin. Toki pyöräilemisen kynnystä madaltaa se, että sillä voi ajaa, ja tämä ajatus varmaan oli esimerkiksi Hämeentien pyöräkaistan rakentamisessakin, mutta kyllä pyörällä on päässyt ennen pyöräkaistojakin. Toki esimerkiksi lapsille pyöräkaistat ovat erinomainen juttu, harhautuneita jakeluautoja lukuunottamatta rauhoitettu tila. Lyhyen matkan pyörää voi kyllä taluttaa, jos matkanpää on sen väärti. Voi olla, että tämä kaikkialle pääseminen juuri onkin homman clue, aivan samoin kuin motocrossissakin. 

Tässä olisi dialogisuunnittelun paikka erilaisten intressien yhteensovittelemisessa ja tiedon lisäämisessä eri liikkujaryhmien välillä. Ehkä metsiin kuitenkin mahtuu? Jokamiehenoikeuksissa on nimittäin sellainen piirre, että ne eivät ole vain minun, vaan kaikkien jokamiehenoikeuksia, vaikka kuinka olisikin houkutus säilyttää joku paikka omana yksityisenä mansikkapaikkana (toisaalta haluaisin olla Hirvikalliolla yksin, vain peipot ja hirvet seuranani, mutta toisaalta on hienoa, että muutama muukin on paikan löytänyt). Jokamiehenoikeudet ovat hieno suomalainen erityissovellus siitä, että esimerkiksi angloamerikkalaisessa maailmassa "commoning" on sallittu vain erikseen määritellyillä "commonseilla". Jos olen valmis rajoittamaan muiden jokamiehenoikeuksia, silloin rajoitan omianikin. 


Tuntemani maastopyöräilijät ovat 30-50 -vuotiaita, voittopuolisesti hyvin koulutettuja kaupunkilaisia miehiä. Sosiokulttuurisesti siis sosiologisella ammattitaidollani tekemälläni näppituntumayleistyksellä samankaltaista porukkaa kuin Lisää kaupunkia Helsinkiin -jengi, yhdellä tärkeällä erolla: he arvostavat luontoa ainakin sen verran että haluavat lähteä sinne virkistäytymään. Eivät siis luonnon vihollisia vaan ystäviä. Kannattaisiko siis meidän muiden luonnossaliikkujaryhmien liittoutua maastopyöräilijöiden kanssa?

Kirjoittaja on kuntojuoksija, luontokartoituksen ja luontovalokuvauksen harrastelija, keruutuoteneuvoja, dropout-kaupunkitutkija, joka piti esitelmän What are commons Göteborgin yliopistossa 2009, Kaupunkiluontoliikkeen perustaja

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Lähes 10 vuotta lääkäreiden saneluja purkanut Michael Perukangas tietää, että tekoäly vie lopulta häneltä työn – ja hän on auttanut sen toteutumisessa

Perukangas on yksi HUSin tekstinkäsittelijöistä, joka odottaa tietoa irtisanomisesta. HUS kertoi eilen (10.11.) irtisanovansa 150 tekstinkäsittelijää.



Porvoolainen Michael Perukangas, 49, odottaa sähköpostia ristiriitaisin tuntein. Tänään tai huomenna pitäisi tulla tieto siitä, kuuluuko Perukangas niihin 150 tekstinkäsittelijään, jotka Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) irtisanoo.

– Pidän irtisanomista lähes varmana, sillä suhteeni HUSiin on ollut niin polveileva, hankala ja osin traumaattinenkin, Perukangas sanoo.

Hän on työskennellyt HUSissa yhdeksän ja puoli vuotta, ensin osastonsihteerinä ja vuodesta 2012 tekstinkäsittelijänä (toim. huom: tässä välissä kuitenkin pari vuotta taas osastonsihteerinä). Nyt valtaosa tekstinkäsittelijöistä irtisanotaan, koska heidän työnsä korvataan automaattisella puheentunnistusjärjestelmällä. Tämä ei tullut Perukankaalle yllätyksenä.

– Kun tekstinkäsittely-yksikkö perustettiin vuonna 2012, siitä tehtiin minun ja monen muun näkemyksen mukaan konsernin roskapankki, jonne voitiin sijoittaa esimerkiksi iäkkäitä tai heikommin tuottavia ihmisiä.

Hän uskoo päätyneensä tekstinkäsittelijäksi, koska on muun muassa riitauttanut vuosia sitten tilanteen, jossa työnantaja halusi muuttaa työajat toimistotyöajoista vuorotyöksi. (toim. huom. riitautin kyllä, mutta se ei ollut syy päätymiseni tekstinkäsittelyyn, vaan riitauttaminen tapahtui vielä ollessani tekstinkäsittelijä). Myös tämän vuoden yt-prosessista Perukangas jätti nipun kriittisiä kysymyksiä ja eriäviä mielipiteitä.

Toimialajohtaja: "Hyvää työnantajapolitiikkaa"

Tekstinkäsittelijät kuuluvat HUSin terveydenhuollon tukipalveluyksikköön nimeltä HUS Asvia. Toimialajohtaja Tuula Lasander tyrmää väitteet siitä, että tekstinkäsittelijät olisivat konsernissa pohjasakkaa.

– Olen pahoillani, että jollekin on tullut sellainen käsitys. Johtamani yksikkö käsittää 4 300 henkilöä. Me teemme tukipalveluja, mikä ei ole aivan sitä ydintoimintaa, eniten lisäarvoa tuottavaa, mutta kaikki ovat erittäin olennaisia hoitoprosessin kannalta, eli tällainen väite ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

HUS Asviaan kuuluu tekstinkäsittelijöiden lisäksi laitoshuoltopalveluja, potilas- ja henkilöstöruokailupalveluja, asiointi- ja osastonsihteeripalveluja sekä henkilöstö- ja talouspalveluja.

Lasanderin mukaan vuosien mittaan yksikköön on sijoitettu henkilöitä, joilla on esimerkiksi ongelmia sisäilman kanssa tai erilaisia tuki- ja liikuntaelinongelmia, sillä tekstinkäsittelytyötä on voinut tehdä etänä vaikka kotoa.

– Mutta mistään roskapankista ei todellakaan ole kyse, vaan päinvastoin on ollut hyvää työnantajapolitiikkaa, että ihmisiä on voitu sijoittaa uusiin tehtäviin heidän tarpeidensa mukaisesti.

Lasanderin mukaan myös nyt päättyneissä yt-neuvotteluissa noin 80 ihmistä on saatu sijoitettua muihin tehtäviin. Neuvottelujen alussa viime maaliskuussa mukana oli 305 henkilöä, ja tämän viikon maanantaina viimeisessä neuvottelussa heitä oli 221.

Lähtöpassit tulee siis 150:lle, ja loppujen 70 työntekijän työnkuva on lähellä nykyistä, Lasander sanoo.

– Nyt noin 80 prosenttia lääkäreistä käyttää puheentunnistusta. Meillä on myös joitakin erikoisaloja ja -sanastoja, joita puheentunnistusohjelma ei vielä tue. Lisäksi täytyy olla normaali valmius ja turvallisuusvara, koska olemme erikoissairaanhoidon yksikkö, jolla on yhteiskunnallisia vastuita, joista täytyy huolehtia kaikissa olosuhteissa.

Tekstinkäsittelijät ovat itse opettaneet koneälyä

Michael Perukangas kuvailee tekstinkäsittelijän toimenkuvaa ristiriitaiseksi muinaisjäänteeksi.

– Monet ovat tehneet työtä ihan kansakoulupohjalta, ja palkkaluokka on talon alhaisimpia. Silti tässä on pitänyt esiintyä kaikkien lääketieteen erityisalojen asiantuntijana.

Perukangas itse on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Pääaineena hän opiskeli sosiologiaa.

Hän on lukenut yliopistossa jatko-opiskelijana kaupunkitutkimusta sekä Helsingissä että Oslossa ja tehnyt jatko-opintoja myös HUS-uransa aikana. Vajaa vuosi sitten hän sai luonto- ja ympäristöneuvojan paperit, ja tämän talven ja kevään aikana on tarkoitus suorittaa ammatillisen opettajan pätevyys.

Hänen työuransa HUSissa on venynyt pitkäksi, koska omien sanojensa mukaan työn saaminen muualta on ollut vaikeaa. Samalla on ollut koko ajan selvää, että jossain vaiheessa koneäly vie työt alta.

Perukangas on työpanoksellaan osallistunut oman hautansa kaivamiseen, sillä tekstinkäsittelijöiden työ on viime vuosien ajan ollut samalla koneälyn opettamista. Koneellista tekstinkäsittelyä on kehitetty noin parin vuoden ajan kaksivaiheisena niin, että ensin robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin ja toisessa vaiheessa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly on koko ajan käynyt läpi tekstinkäsittelijän tekemiä korjauksia ja sitä kautta kehittänyt omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

– Jos lääkärin ääni on ollut robotille jo tuttu, se on oppinut itse täydentämään ja rekonstruoimaan esimerkiksi lääkärin yleisesti käyttämiä fraaseja ja lauserakenteita. Jos ääni ei ole tuttu, meidän roolimme on korostunut tällaisen työn tekemisessä, mutta samalla olemme kouluttaneet robottia tekemään työtään paremmin, Perukangas selventää.

HUS: Miljoonien säästöt ja sujuvampi työnkulku

Kun ihmisen tekemä työ korvataan tietokoneella, nousee väistämättä esiin kysymys virheiden ja väärinymmärrysten määrän kasvusta.

HUS Asvian toimialajohtajan Tuula Lasanderin mukaan virheiden mahdollisuus on sama kuin ennenkin, koska uudessa käytännössä lääkäri näkee sanelemansa tekstin välittömästi.

– Tähän asti se on mennyt niin, että lääkäri on sanellut tekstin nauhalle, tekstinkäsittely on kirjoittanut sanelun auki ja lääkäri on tarkistanut sen jälkikäteen. Nyt lääkäri näkee näytöltä tekstin välittömästi ja voi tarkistaa sen saman tien.

Lasanderin mukaan sanelut ovat myös lyhyempiä kuin ennen, mikä johtuu osaltaan uudesta potilastietojärjestelmä Apotista. Siinä tietyt asiat valitaan alasvetovalikoista tai laittamalla rasti ruutuun ja varsinaisen vapaan tekstin osuus on entistä pienempi.

Puheentunnistusohjelmaan siirtymisellä saadaan Lasanderin mukaan miljoonaluokan säästöt, mutta tarkkaa rahasummaa on vaikea vielä sanoa.

– Olemme karkeasti arvioineet, että noin 25 prosenttia kustannuksista jää ja 75 prosenttia lähtee.

Puhelinhaastatteluun perustunut Vesa Marttisen juttu julkaistiin YLE:n uutissivulla 11.11. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Jälkikirjoitus:

Jo pitkään, oikeastaan 8 vuotta mutta nyt ajankohtaisemmin jo keväästä odottamani yt-neuvottelu päätyi kohdallani todella yllättävään lopputulokseen. Olin jo varautunut lähitulevaisuudensuunnitelmanani jatkaa ammatillisen opettajan opintojani ja tämän lisäksi ryhtyä ainakin toistaiseksi vähintäänkin puolipäiväiseksi luonnonsuojelijaksi. Keikkojakin olisi ollut tarkoitus tehdä ainakin Kierrätyskeskuksen neuvojana.
Olin jo pitkälti pohjustanut tätä tulevaisuudenkuvaa polttamalla siltoja takanani niin että yt-päätös olisi kohdallani selkeämpi ja helpompi. Kuitenkin työnantaja minulle osittain mystisistä syistä painotti noppia hieman toisella tavalla kuin kuvittelin, ja tässä ollaan edelleen.
Harkitsin vakavasti vaihtoehtoa jättäytyä tässä vaiheessa vapaaksi taiteilijaksi ja olla tarttumatta työnantajan multaiseen kädenpuristukseen, jolloin olisin voinut 4 kuukauden irtisanomisajan palkalla heittäytyä peräti kokopäiväiseksi aktivistiksi ja opiskelijaksi. Tähän kokonaisuuteen työnantaja antoi kokonaista puolitoista vuorokautta vastausaikaa.
Kuten niin usein, ravakka aamulenkki Humlan maisemissa tyhjensi kuonasta sekoittuneen pääni, ja sen jälkeen vielä keskusteltuani humaanin ja fiksun kollegani kanssa päädyin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että koska nykyisen leipätyön jatkaminen ei kovinkaan kovasti rajoita aktivismiani ja opiskelujani - joista toinen määrittää sen, mitä olen ja antaa elämälleni sisältöä ja toinen parantaa vastaisuudessa työmahdollisuuksiani - niin ollaan sitten edelleen toistaiseksi kuukausipalkkalainen, sivutoiminen aktivisti ja opiskelija.
En kuitenkaan olisi pysynyt kuukausipalkalla, vaan ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi ilman kahta huomioonotettavaa seikkaa. Ensimmäinen on korona, joka rajoittaa keikkaillen tehtävän työn määrää hyvinkin radikaalisti ainakin ensi syyskauden alkuun asti. Toinen on ensi syksyn työsuojeluvaali, jonne toivon yt-prosessin antaneen julkisuuden kantavan.

Moni muu olisi tarvinnut tämän työpaikan minua kipeämmin. Kuitenkaan, en ole ennenkään antanut palkkatyön rajoittaa omaa itsemäärittelyäni, tai oikeastaan edes määrittelevän itseäni. Miksi siis tästä eteenpäinkään?

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Juurettoman miehen muistelmat

Katsoessani kuvia kavereiden kesämökeistä, lapsuuden minän rakennuspaikoista, tajuan mitä on se nuoruuden lenkkimaastoihin hakeutuminen. Kun juuret eivät oikein ole kiinnittyneet mihinkään, tai ainakin ne on irtiriuhtaistu, enkä oikein ole ehtinyt lepuuttaa jalkojani missään varmana siitä että tänne ne voisivat jäädä pitempäänkin, olen omaksunut liikemiehen identiteetin. Tai siis kulkumiehen, raha kun ei pysy käsissäni sen paremmin kuin maa jalkojeni alla paikallaan. Juuret on pitänyt itse etsiä ja historia rakentaa. Se löytyy poluilta, jotka omat askeleeni ovat minulle merkityksellistäneet. Askeleeni ovat rakentaneet minusta minut.

Lapsuuden kesälomieni muistot ovat jo koko lailla haalistuneet; ne olivat sulkapallopelit Kivistössä. Haluan muistaa talon keltaisena, en sinisenä ja ilman laajennusosaa. Paikka, joka on muuttunut, ei enää ole olemassa. Omimpia polkujani tallaan painokkaimmin askelein Kanniston sienimetsässä ja Uimastadionilla.



Lenkkimaastoistani Keskuspuistossa ja Talissa on tullut minulle keskeisiä samalla tavalla kuin niin moni suuntaa joka perjantai suoraan töistä takaboksinsa olutkoreilla täyttäen, ruuhkaan matamaan kohti Luumäkeä, Tuusniemeä tai Someroa. Ei se ole sen kummallisempaa. Mökkisukkulointia jokainen pitää erinomaisen normaalina asiana vähän samaan tapaan kuin omaisuuden kytkeminen neljään pyörään on paljon kunnollisempaa kuin cd-kokoelman haaliminen. Muka.

Nämä paikat eivät mahdollista minulle yhtä pitkäaikaista ja leimallista irtiottoa arjesta kuin järvi-Suomi, mutta ne ovat minulle yhtä lailla leimallisesti oman identiteetin takaisinkytkentää omille juurilleni, jotka ovat liikkeessä. Juoksijan juuret ovat Talin ja Keskuspuiston lenkkipoluilla. Silloin juuriinsa kiinni pääsemiseksi pitää sulkea silmät kuluneelta 20 vuodelta, koettaen unohtaa edes hetkeksi polvien kuluneisuus ja tuijottaa pilviä sen aikaa kun jaksaa tehdä vatsalihasliikkeitä. Ei liikaa, sillä myös pilville pitää jättää sijansa.


Tämän vuoksi olen aina valmis varastamaan itselleni hieman aikaa, ja metrejä. Ja tämän vuoksi Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, sillä se on palanen irti minusta.




sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Anteeksi Socrates

Olen seurannut kuningaspeliä vaihtelevasti kolmekymmentäkuusi vuotta. -82 MM-kisoja seurasin lähinnä jonkun ennakkopuffin: Augusto Palacios, Kevin Keegan perusteella, teevee kun ei vielä ollut saavuttanut meitä. Koulupeleissä, niissä joissa olin kunujaon yleensä kahden viimeisen joukossa eli oikea pakki, kaikki halusivat olla Paolo Rossi ja loput Tardelli mutta minä jossakin lukemassa pussihukkahavainnoista, esi-ihmisistä tai Mongolian ilmastosta. Isäni kanssa myös pelailin Stigan vähemmän tunnettua laatutuotetta eli pöytäfutispeliä, tosin lattialla. Liekö noista Stiga-sessioista isin kanssa poikinut skolioosini, mene ja tiedä. Isäni ryyditti pelejä legendoilla: Cruyff, Eusebio, Best, Beckenbauer, Müller.
Ensimmäinen intensiivikauteni 83-noin-92 sisälti paljon legendoja: Maradona, van Bastenin maaginen maali, Tanska, Roger Milla, Platini, joka syötti maalit itselleen, hämähäkkimäinen Dasajev ja niin edelleen. Schillachin tuijotus. 90-luvun opiskelu(elämä)aikoina seuraamiseni rajoittui pitkälti MM- ja EM-turnauksiin ja Mestareiden liigan finaaleihin. Muistan Baggion rankkarin ja suurenmoisen Ajaxin.

Opiskeluja jo haudattuani, nuorena hortoilevana maisterismiehenä tutustuin ensin Viva Footballin ja sittemmin Pro Evolution Socceriin. R. Corlos, Moldani ja Seabass Takatsuka takasivat sen, että ajanhukka oli taattu noin 5 vuoden ajan, 1999-2004. Joskus sentään hakeuduin pleikkarifutiksen parista ihmisten pariin, pelaamaan pleikkarifutista. Vain pariutumisviesti ja sen taustavaikuttimena väijynyt tiedostamaton biologinen kello pelastivat, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli toista kuningaspelin seuraamiseni kulta-aikaa. Omaa joukkuetta minulla ei varsinaisesti tähän saakka ollut. Ilvestä olin sympannut aina hienona eläimenä, HJK:n peleissä olin joskus käynyt, ja muistan aina isäni kanssa näkemäni 80-luvun MM-karsinnat. Harva muistaa, että Suomi ilman kahta epäilyttävästi hylättyä maalia olisi päässyt Meksikon kisoihin. Minä muistan. Aikana ennen huuhkajia: Erkka Petäjä, Jykke Nieminen ja Huttunenolavi. Parman kanssa hengasin nyrkkifutisaikoinani, siellä kun puolustus oli valmiiksi kunnossa: Buffon, Thuram ja Cannavaro.
Saattaessani lapsuudenystävääni alttarille syksyllä 2003 Lontoon liepeillä, olin juuri lukenut Nick Hornbyn kirjan "Hornankattila", joka herätti orastavaa mielenkiintoa Arsenaliin. Englannista minulla ei ollutkaan aiemmin ollut suosikkijoukkuetta, Aston Villa vähän Turun Vanulta kuulostavana oli herättänyt minussa jonkinsorttista epäuskoisen hilpeyden sekaista sympatiaa. En saanut lippua viimeisiä aikojaan viettävälle Highburylle. Lehti-ilmoituksesta keksin West Hamin, ja suuntasin metrolla Upton Parkille. Sen verran tiesin futiskulttuurista, että olin osannut etukäteen naamioitua kannattajaksi, ja syntyperäistä oikeaoppisempaa englantia puhuvana onnistuin ruikuttamaan itselleni lipun kotikatsomoon. Rest is history, kuten sanotaan. Osloon muuttaessani ensimmäinen selvittämäni asia oli se, mistä saisin sosiaalista elämää. Sellaiseksi jäivät lauantai-illan pelit keskustaklubilla oslolaisten hammersien kanssa.
En ole jättänyt jalkapalloa, vaikka oma flirttailuni kouluajan kunuajan pahnanpohjimmaisesta ensin itseni omatekoiseksi Töölön Gerd Mülleristä Munkkivuoren Inzaghista Kannelmäen Tiganaan jäikin polveni muistuttaessani että olen 40-vuotias. Vähän Litmasta vanhempana, mutta kehtasin sentään häntä nuorempana päästää irti, tunnustaen että pelit on pelattu. Pariutumisviettini tulosta kuitenkin on, että nyt käytän suhteellisen rajallisen metimeni kuntojuoksuun, jota varten polveani futikselta säästin, ja Mahlerin kuuntelemiseen. Jascha Horenstein-West Ham 10-0. Yleensä lapsien nukutukselta vapaudun katsomaan matsia jossakin puoliajan tietämillä.
Palaan ehkä taas aktiivisemmin seuraamaan kuningaspeliä jossain 2026 MM-kisojen tietämillä. Tai viimeistään 2034. Jos polveni lopullisesti on vienyt tekonivelkirurgian jonotuslistalle, mutta jos orastava silmänpohjarappeuma ei ole tuossa vaiheessa jo pakottanut keskittymään enemmän siihen Mahlerin kuuntelemiseen.
Ehkä kuitenkin historia kultaa muistot, mutta vaikka toki urheilulla oli subjektiivisesti suurempi kulttuurinen merkitys, niin eivät Zico ja Socrates olisi koskaan antaneet anteeksi sitä että naputtelen tämän kesken Brasilia-Sveitsi -pelin toisen jakson. Eivät ole Gabriel Jesus ja Neymar Bebeto ja Romario. Eikä Casemiro ole Falcao. Anteeksi Socrates.

torstai 2. marraskuuta 2017

Hutkinnasta tutkintaan

Minua on joskus arvosteltu siitä, että bloggaukseni ovat kuin oksennuksia: ne eivät pyrikään yleensä olemaan mitään tutkivaa journalismia, vaan pikemminkin hutkivaa. Nyt olen hutkinut tarpeeksi. Vaikuttamista en koskaan täysin jätä itseäni kiinnostavissa asioissa, mutta juuri nyt poliittisessa ja muussa kansalaisvaikuttamisessa takki on tyhjä. Minusta tuntuu, että olen sanonut kaiken. Ainakaan mitään uutta ilmaistavaa ideaa minulla ei tällä hetkellä ole esittää ilman että toistaisin itseäni, eikä se ole kellekään kiinnostavaa, saati informatiivista, hyödyllisyydestä puhumattakaan.

Toinen asia, mistä bloggaamistani on arvosteltu, on sen aihepiirien sekavuus. Blogi toki onkin nettipäiväkirja, ääneen niiden asioiden ajattelua, jotka kulloinkin ovat askarruttaneet. Lukijalle, joka kuvittelisi löytävänsä sieltä jotakin tiettyä, saattaa pettyä. Jos etsii esimerkiksi porvoolaista eks-wannabe-poliitikkoa, saattaa pettyä, kun se on kietoutunut sinne sudeettihelsinkiläisen työmatkasukkuloijan, juoksuharrastajan, metsänsuojelijan ja musiikinrakastajan sekaan.

Sain muutamia viikkoja sitten ainakin omasta mielestäni kuningasidean. Kuningasidea se on siksi, että sitä oli pakko lähteä toteuttamaan. Idean minulle antoivat edesmennyt Mahler-guru Tony Duggan, jonka Mahler-levytysten katsaus löytyy tämän blogin linkkipalkista, sekä läheinen ystäväni, jonka kanssa puolileikillämme olemme perustelleet Helsinki-Porvoo Bruckner-Mahler -sosieteettia jo hyvän aikaa.

Kuningasideani on täyttää aukko. Vaikka musiikkijulkaisemisen kieli onkin englanti, myös minulle, niin suomeksi ei ole saatavilla katsausta Mahlerin sinfonioiden levytyksistä. Toki tiedän, että tämä kielirajaus rajoittaa lukijakunnan hyvinkin pieneksi, mutta koska kyse on elämäntyöhön rinnasteisesta suurprojektista, niin panen toivoni siihen, että kyllä tämä materiaali antaa vastaisillekin Mahler-kuuntelijoiden sukupolville aineksia, ja miksei antaisi, onhan Mahler uusi Beethoven. Musiikkitiedettä en muodollisesti ole opiskellut, mutta systemaattinen tutkijanote miltei mihin tahansa on minulle kuitenkin kaikkein antoisin ja lopultakin kaikkein omin toimintatapa, ajoittaisesta aktivismilla flirttailusta huolimatta.

Haluan samalla todistaa itselleni, että pitkäjänteinen ja määrätietoinen työskentely on minulle mahdollista. Vuosikymmenien aikana olen eri kausina syventynyt monenlaisiin asioihin, suomalaisesta yleisurheilusta Mongoliaan ja pussihukkiin. Tämän aihepiirin tunnen kuitenkin kaikkein parhaiten, joten olisi synti jättää tämä sauma käyttämättä.

Jokainen blogejani useamman kuin kerran lukenut on huomannut, etteivät ne ole mitään työnäytteitä, vaan pikemminkin niitä voidaan tulkita jopa dismeriitteinä. Usein niistä välittynee kriittisen journalismin sijasta kaiken mahdollisen kritisointi. Usein niissä ei rakenneta mitään, vaan pikemminkin rikotaan. En tällä hetkellä laskisi niin paljoa oman rakentavan panokseni pariin muilla kentillä, joten panostan toistaiseksi tähän.

Säilytän tämänkin blogini varaventtiilinä siltä varalta jos vuotaa yli. Ja kun. Mahler-blogi kanavoinee toimintatarmoni pääasiallisesti johonkin rakentavampaan ja systemaattisempaan, joten julkaisutoimintani tällä alustalla tulee harvenemaan, olisihan se kaikki pois Mahler-blogiin käytettävän taustatutkimuksen vaatimasta ajasta ja henkisestä energiasta.

Käyn siis lävitse Tony Dugganin esimerkin viitoittamana Gustav Mahlerin teosten levytyksiä. Ainakin aloitan tutkimukseni niistä. Lanseeraan blogini vasta kun olen jaksanut toimittaa yhden laitoksen kaikista Mahlerin sinfonioista, tai siedettävään kuntoon edes yhden sinfonian. Aloitin neljännestä sinfoniasta, sillä siitä aloitin neljännesvuosisata sitten matkani Mahlerin parissa, ja neljäs sinfonia on ajankohtaistunut elämässäni jälleen. Mainittu ystäväni tullee jossakin muodossa kontribuoimaan tähän julkaisuun, mutta aika näyttää, tapahtuuko tämä esimerkiksi kuvien, teosesittelyjen, subjektiivisen reseptiotarinan kautta vai omaa luentaani reflektoimalla.

Lanseerausta saadaan vielä odottaa, mutta joidenkin aikojen päästä saatavilla on koko maailman laajin Mahler-levytysten katsaus.


perjantai 13. lokakuuta 2017

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää metsää

Ennen kännyköiden ja pleikkareiden aikaa, lapset leikkivät enemmän ulkona. Paitsi minä. Viihdyin kirjojen ja kissojen parissa, liikaakin. Metsä tunnetusti rauhoittaa, opettaa tarkkailemaan ja vain olemaan. Ei olekaan ihme, ettei ennen ollut mitään ADHD:tä.

Metsässä tai yleensäkin luonnossa liikkuminen opettaa myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa, toisin kuin leikkipuistoissa ja muissa rakennetuissa ympäristöissä, joissa leikkivälineiltä toiselle siirtyminen tapahtuu tasaisella maalla. Äärimmäinen vastareaktio, joka näyttää nykyihmisen rakennetun ympäristön monotonisuuden ja stimulanssivajeen, on parkour, tapa ottaa haltuun ja tehdä omaksi, karnevalisoida suoran viivan tyranniaa. Sitä samaa on myös skeittaus.

Onneksi minulla oli viisas isä, joka vei minua luontoon. Kävelimme Helsingin Ullanlinnasta Keskuspuistoon, ja tältä ajalta on peräisin rakkauteni luontoon, metsään ja Keskuspuistoon. Niiltä ajoilta muistan, että tässä kohtaa oli vielä lapsuudessani hyppyrimäki. Ei mieleni sentään halajannut sieltä laskea.

Ensikosketukseni hevosiinkin sain Keskuspuiston hevosaitauksissa.

Mummolan sienimetsä Vantaan Kannistossa on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sinne menimme jo siinä vaiheessa kun minut vielä piti auttaa ylittämään suuri oja, jonka ylitse kulki oikotie sienimetsään, Stockan peltojen poikki. Muistan vieläkin ne kolme suurta muurahaispesää, ja koivunkantosienipaikan.


Petteri Saario äärimmäisen tärkeässä dokumenttisarjassaan Asfalttiviidakot nostaa esille tärkeitä asioita. Internetistä ja matkustelusta huolimatta, nykylapsen elinpiiri on iseihin ja isoisiin verrattuna niin rajoittunut, että sitäkin tärkeämpää on säilyttää lähiluonto kaikille. Mitä lähempänä metsä on, sitä todennäköisempää on löytää se.

Saario esitti minulle kysymyksen, antoi peilin. Tajusin, etten ollut juurikaan leikkinyt luonnossa, en koskaan. Onneksi se ei ole myöhäistä. Voin viedä nyt omia lapsiani keltahaperometsään.

Isääni on paljolti kiittäminen, että olen löytänyt metsän, vaikken olekaan siellä oikeastaan leikkinyt. Omille lapsilleni olen sen velkaa, että näytän myös heille metsän, joskus myös Kanniston sienimetsänkin, jos se saa säilyä. Vaikka on heillä oikeus omaan lähiluontoonsa, haltioitua täällä Kevätkummussa.

Suurin käyttötarkoitukseni metsille on ollut juokseminen. Helsingin Keskuspuiston polut ovat elämäntapaurheilijan aarreaitta. Rohkaisen kuitenkin joskus myös astumaan pois hiekkateiltä, eikä siihen tarvita ohjattua polkujuoksua. Sen kun lähdet minne jalat näyttävät. Koskaan ei ole liian myöhäistä astua metsäpolulle, ja sieltä pois.



tiistai 5. syyskuuta 2017

Ruuhkavuodet, elämän parasta aikaa?

Suomalaisessa sosiologiassa on vahva perinne onnellisuustutkimuksesta. Sen avainkäsite on "onnellisuusmuuri": muille esitettävästä roolista, että mulla menee hyvin. Tämän ilmentymiä ovat mm. se, että kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa suomalaiset yleensä rankkeeraavat kärkisijoille, ja se, että miltei jokainen haastateltava väittää elävänsä elämänsä parasta aikaa. Vain vanhat ihmiset kehtaavat olla siinä mielessä kiittämättömiä ja piut paltata onnellisuusmuureista, että he katsovat taakse, väittäen tavallisesti ns. ruuhkavuosia elämän onnellisimmiksi. Tiedä häntä. He eivät enää juokse pakenevien työpaikkojen ja tyttöystävien perässä, joten heillä on varaa olla rehellisiä.

Ruuhkavuosina ajankäyttö hahmottuu paljolti työn - tai sen puutteen - ympärille, ja omia rakkaita ehditään juuri yöpussaamaan, ja hyvässä tapauksessa ehditään juuri tarkistamaan, onko isompi lapsi muistanut ottaa repusta sen aamupäivästä asti muhineen urheilupyyhkeen. Jos tämän priorisointivamman voisi jotenkin oikeuttaa, niin hyvä. Minä taisin voida oikeuttaa sen viimeksi joskus vuonna 2010.

Ruuhkavuosina omista harrastuksista ollaan luovuttu, jotta ehdittäisiin peitellä lapset sänkyyn. Ja ei se polvikaan sitäpaitsi kestä lenkkeilyä, ja politiikka ja muu aktivismi on taputeltu turhauttavana. Ruuhkavuosiin kuuluu omasta itsestä luopuminen, ja tämä strategia edellyttää toimiakseen arvon kieltämistä: politiikka on rikki, ja polvi on rikki.

Ruuhkavuosina päässä on ruuhkaa, liiallisten organisaatiomuutosten ja salasalavaihdosten aiheuttamaa kitkaa, minkä ansiosta aivot eivät enää niin joustavasti absorboi kaikenlaisia Winha-salasanoja, ja jopa lapsen joulujuhla saattaa unohtua sukkuloidessa.

On tässä jotain eittämättä saavutettukin. Uusia elämyksiä harrastuksien parissa saa aina harvemmin, ja uusia ihmisiäkään ei oikein tapaa, hyvä kun tapaa ihmisiä ylipäätään, mutta ainakin nyt tunnistaa sen, mikä on todella arvokasta. Minun tapauksessani sitä ovat perhe, luonto, juoksu, musiikki ja muut ruuhkavuosia elävät ystävät, jotka on siroteltu ympäri Uuttamaata kuin hernepyssyllä ikään ja joita näkee kolmasti vuodessa.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Jos päämäärä pakenee, nauti itse matkasta

Silloin kun tuntuu siltä että mikään ei suju ja on jokseenkin epäonnistunut ihmisenä, isänä, työläisenä, aviomiehenä ja miehenä, kannattaa koettaa keksiä, missä on hyvä. Jos tämä tuntuu ensi vaiheen angstissa kovin kaukaiselta, sitten kannattaa keskittyä tekemään sitä, mistä nauttii.

Itsehoitoa ei voi kyllin korostaa. Jos elämässä on elementtejä, joista tulee riittämätön, ahdistunut tai muuten vain paha olo, silloin elämään pitää saada myös nautinnon lähdettä. Muuten ihminen rapistuu: työmuisti kuormittuu, pinna lyhentyy ja omaa pahaa oloaan ryhtyy projisoimaan toisiin.

Jos hakee tunnustusta, siinä puuhassa voi tulla vilu, joten kannattaa pyrkiä nimenomaan keskittymään sellaisiin asioihin, joista sinänsä nauttii, sen kummemmin sillä hetkellä miettimättä niiden puuhien suoranaista hyödyllisyyttä tai sitä, johtavatko ne tunnustukseen, parempaan työpaikkaan tai voimakkaampaan ja nopeampaan kroppaan.

En voi toistaa sanomaani kyllin painokkaasti. Varsinkin jos ei saa palkkatyöstään tyydytystä eivätkä työnhautkaan ole johtaneet tuloksiin, unohda työnhaut. Heitä vaikka lekkeriksi koko työnhaku. Voit vaikka ryhtyä avoimesti epäonnistujien äänitorveksi, jos saat marttyyriudesta tyydytystä, tai helpotut mahdollisuudesta terapioida itseäsi ääneen. Tässä projektissa muuten saatat jopa törmätä siihen aiemmin poissaolollaan loistaneeseen tunnustukseen: jos tulevat potentiaaliset työnantajat merkitsevätkin sinut ehkä rutto-merkillä tunnustaessasi sen, että olet käyttänyt aikasi vääriin asioihin, niin ainakin joku voi pitää sinua esimerkillisenä kaikessa avoimuudessasi, oli tämä avoimuus sitten rohkeutta tai hullunrohkeutta.

Yksi vaihtoehto tietysti on kompensoida pettymykset yhdellä elämänalueella pyrkimällä hankkimaan vaihtoehtoista sisältöä jostakin harrastuksesta. Paha vaan, jos sekin tuottaa pettymystä. Pääsääntöisesti onkin parempi omalle mielen- ja -terveydelle lähteä juoksemaan metsään kuin tapella metsien puolesta toisuskovaisia vastaan. Parasta metsäaktivismia on aktiivisesti nauttia metsästä.

Paha vaan, jos polvi on niin kipeä, että tästä ei tule mitään. Siinä tapauksessa voi laittaa kameran kaulaan ja lähteä valokuvaamaan tai sienestämään. Jos aikaa ei ole musiikinkuuntelulle, voi tehdä saman, jonka keksin tänään: puuduttava työ sujuu huomattavasti paremmin kun taustalla kuuntelee vaikka pianomusiikkia. Claudio Arrau kirkastaa minkä tahansa päivän.

Siis: jos elämän tarkoituksettomuus ahdistaa ja se, että palkintoa ei ole luvassa kuin aikaisintaan tuonpuoleisessa, lopeta palkinnon haikaileminen. Jos päämäärästä ei ole oikeasti mitään tietoa tai se ainakin pakenee, pyri nauttimaan matkasta itsessään. Niin voit ainakin hetkeksi unohtaa päämäärän puuttumisen tai sen karkaamisen, ja valon siivilöityessä oikeassa kulmassa lehtien lomitse hetkeksi unohtuu matkanteon raskauskin, ja painovoiman hetkeksi voittaessasi unohdat kaikki käytännölliset reunaehdot. Ne askeleet voivat johtaa yllättävän pitkälle: ohikiitävienkin onnen tunteiden muisto kantaa silloin kun siivet eivät muuten tahtoisi kannatella. Heikkoina hetkinäni palaan Keskuspuistoon ja näihin maisemiin.


lauantai 20. toukokuuta 2017

Ei kunnolla vanha vaan keskiäkäinen

Juttelin joitakin aikoja sitten isäni kanssa vanhenemisesta. Hän totesi sanoutuvansa irti siitä yleisestä harhaluulosta, että vanheneminen merkitsisi kärsivällisyyden lisääntymistä. Asia on päinvastoin: kun aika käy vähemmäksi, sitä vähemmän on aikaa millekään turhanaikaiselle.

Keski-ikäistyessään ihminen miltei luonnonlainomaisesti pyöristyy. Vanhoina nämä pyöreydet tapaavat sulaa pois, kunnes jäljellä on pelkkiä kulmia. Olen tainnut hypätä keski-ikäisyyden ylitse. Se onkin ainoa hyppy, joka minulta enää onnistuu. Olen mies, jonka lenkkireitin varrelta on penkitkin viety pois.

Ei siitä, etten enää voi hamuilla 3 tunnin maratonaikaa, kun en ole ennenkään tarvinnut sähköjäniksiä, vaan se, että se kuntoilukaan ei enää tahdo onnistua. Polvien vanheneminen ei ole mitenkään kivaa, kun juostessa tunnen olevani elossa ja irti kaikista maallisen elämän rajoituksistani. Juokseminen ei ole minulle matkaamista jonnekin vaan nimenomaan karkuun sitä, päämäärä itsessään.

Kaiken maailman salasanojen, käyttäjätunnusten ja erikoisalajargonien absorptiokyky tai ainakin sietokyky on nyt täysi, kun esimerkiksi opo tai el voi tarkoittaa mitä tahansa eri kontekstissa. Tämä kontekstiähky houkuttaa projisoimaan sen eräänlaisiksi kontekstihäirintäkokeiksi, joissa käytetään näitä lyhenteitä tarkoituksella väärällä tavalla. Samaten kärsin kroonisesta kokousväsymyksestä ainakin vuodesta 2000 saakka. Elämääni ei enää mahdu ainuttakaan epäinformatiivista kokousta, joiden aika on pois tuloksenteosta tai mietiskelystä. Tai juoksemisesta. Tai musiikinkuuntelusta..

Ei vanheneminen mitään kypsymistä tarkoita siinä mielessä että oppisi olemaan kierrättämättä omia vahinkojaan. Päinvastoin, se muuri, johon sinä päätäsi hakkaat, on kuin magneetti. Kun kerran ei roolileikki, jonka tarkoitus on ollut miellyttää muita ihmisiä ole tuottanut tulosta, koetetaan sitten olla rehellisesti vittumainen.

Itsetuntemus siinä määrin on vahvistunut että omat omalaatuisuudet vain korostuvat. Joitakin kertoja omilta mukavuusalueiltani pois itseni hankkineena tiedän nyt viihtyväni parhaiten mukavuusalueillani. Pohjimmiltani olen tutkijaluonne, ja sitä ei mikään muuksi muuta. Aktivismi on sitten julkista itsetutkiskelua, ja kaikki muu roolien esittämistä, päällysrakennetta. Jotkut rakentavat verkostoja, minä suljen ovia ja hukkaan avaimia.

Vanhetessa pettyy aina vain useampaan organisaatioon tai kokee yhä useamman yhdistyksen itselleen epäsopivaksi tavaksi olla ihminen. Suurimman osa mielekästä musiikkiakin olen jo löytänyt, eikä asiaa auta se, että sitä ei tehdä lisää. Onneksi sentään olen säilyttänyt kykyni haltioitua kohdalleni yhä harvemmin sattuvista helmistä.

Voi olla, että en ole vielä tarpeeksi vanha kun en tunnista tarpeeksi vanhenemisen hyviä puolia, vaan keskiäkäinen. Palataan asiaan muutamankymmenen vuoden päästä, sillä silloin aion edelleen olla kiusaajieni kiusana, katsomassa miten lapsillani menee.

Lapset ovatkin se asia, jotka erottavat pojasta miehen. Vauvoja vielä kolmikymppisenä pelänneenä en olisi uskonut, kuinka paljon saan elämänsisältöni lapsistani nyt kun olen turhautunut politiikkaan, en jaksa lukea, en pysty juoksemaan enkä ehdi kuuntelemaan musiikkia. Vaikka on jotenkin tyhjä olo, mielipiteistä tyhjentyneenä.

Kirjoitustani saattoi jonkin verran inspiroida Merete Mazzarellan iki-ihana kirja Kun kesä kääntyy, Suosittelen sitä jokaiselle.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Hyvästi Kätilöopisto

Minut siirrettiin varsinaisesta työyhteisöstäni Kätilöopistolle lokakuussa 2015, jotta saisin työrauhan siihen sovellettuun toimenkuvaan, joka minulle osoitettiin, eli tekstinkäsittelyyn. Järjestely toimi tavallaan kohdallani ihan hyvin: sain tosiaankin työrauhan. Minulla oli päiviä, jolloin en nähnyt ainuttakaan ihmistä, ja halutessani sosiaalisia kontakteja sovin lounastreffit jonnekin lähiseudulle jonkun ystäväni ja/tai entisen työkaverini kanssa.



Tämä järjestely, jossa sain kaikessa rauhassa tehdä töitä silloin suhteellisen harvoin kun niitä saapui ja muina aikoina käyttää työhuonettani helsinkiläisenä tukikohtanani, josta käsin suoritin kasvatustieteen appron ja jonka suihkussa saatoin raikastautua käytyäni lenkeillä - juoksin Kättäriltä käsin tuhatkunta kilometriä, jokseenkin juostu kilometri per purettu sanelu; tämä saldo kallistui viimeisten kuukausien aikana aina vain juoksupainotteisemmaksi itsestäni riippumattomista syistä kun työt ehtyivät - toimi kohdallani puolitoista vuotta oikeastaan aika hyvin, ja viimeisen kerran tämä järjestely osoittautui toimivaksi tullessani kolmannen ja viimeisen kerran isäksi 7.4.2017, kun olin voinut vähän kerrassaan kuljettaa vauvatarvikkeita työhuoneeseeni, josta pääsisin ne hakemaan synnytyksen jälkeen muutamassa minuutissa, tai nukkumaan pienet torkut toimintaterapiahuoneesta raahaamillani patjoilla unettoman synnytysyön jälkeen.



Vaikka työni ei sisällöllisesti tarjonnutkaan minulle mitään, olin siinä mielessä onnekas että saatoin terapioida, huoltaa ja vähän kehittääkin itseäni työnantajan rahoilla. Mitä vähemmän pohdin niin sanottuja syntyjä syviä kuten että mitä järkeä on matkustaa päivässä kaksi tuntia kuuntelemaan musiikkia, lenkkeilemään ja syömään näkkileipää, joskus lähteäkseni valokuvaamaan lähimetsiä ja kallioita tai hoitamaan sukuhautaa, sen paremmin voin henkisesti. Siinäkin mielessä olen onnekas, että Kätilöopistolla työskennellessäni fyysinen kuntoni ei ainakaan mennyt pahempaan päin; toisin on laita kaikilla niillä, jotka ovat sairastuneet läpimädässä rakennuksessa sisäilmaongelmien takia.



Tiesin kyllä Kätilöopiston olevan kohdallani väliaikainen järjestely kaikessa toistaisuudessaan. En siltikään olisi uskonut, että hädin tuskin pääsen pelastautumaan sieltä ennen kätilöitä, lääkäreitä ja kaikkia muita ihmisryhmiä, enkä sitä osaa kuvitella, minne minut seuraavaksi oltaisiin siirretty. Luultavimmin kilometritehtaalle, jos siihen olisi ymmärtänyt suostua.



Aika aikansa kutakin. Hyvästi Kätilöopisto, joka tarjosit minulle puoleksitoista vuodeksi tukikohdan ja jossa kolmas lapseni syntyi!



torstai 23. maaliskuuta 2017

Kuka oikein on syrjäytynyt?

Juteltúani eilen taas muutaman kuukauden tauon jälkeen vanhan ystäväni kanssa, aloin miettimään, mitä se syrjäytyminen oikein on. Tarkastellaan asiaa kolmen esimerkkihenkilön valossa.

J: 35-vuotias, varmaan itseltäänkin huomaamatta aikuistunut yksin kaupunginasunnossa elävä pitkäaikaistyötön mieshenkilö, jolta on jäänyt kesken kaikki: armeija, siviilipalvelus, lukio. ammattikoulu, moni työharjoittelu ja -kokeilu. Hän harrastaa sulkapalloilua, biljardia, Japanin kieltä ja kulttuuria ja hänellä on vakiintunut ja tiivis ystäväpiiri jo alakouluajoistaan, eikä hän juo oikeastaan ollenkaan alkoholia eikä tupakoi.

A: 45-vuotias yliopistokoulutettu yksinasuva mies, joka joutui vaikeaan onnettomuuteen viitisentoista vuotta sitten, minkä johdosta hänen opiskelunsa jäivät pitkäksi aikaa hyllylle ja työhistoria pyyhkiytyi pois, samoin osa muustakin historiasta. Hän on kuntouttanut itsensä juoksu-urheilulla, harrastaa moottoripyöräilyä, sienestystä, kalastusta sekä juoksemista ja hiihtoa ystäviensä kanssa.

M: 46-vuotias yliopistokoulutettu perheellinen mies, jolla on toistaiseksi voimassaoleva työsuhde. Se ei kuitenkaan vastaa hänen osaamistaan, kiinnostuksenkohteitaan, taipumuksiaan. Hän on ollut viime kuukaudet alityöllistetty, käytännössä vailla tekemistä, säilytettävänä kuukausipalkkaisessa suojatyössä, jossa hänet on eristetty varsinaisesta työyhteisöstään. Usein hänellä kuluu kokonaisia viikkoja ilman että hän tulee vaihtaneeksi sanaakaan muiden kuin perheenjäsentensä kanssa. Mielekkään tekemisen ja sosiaalisten verkostojen vajettaan hän aikaisemmin paikkasi toimimalla aktiivisesti poliittisessa puolueessa, mutta ei enää.

Syrjäytyneisyyden ymmärtämiseksi pitää ensin määritellä sen vastakohta, osallisuus ja määritellä se, mikä on norminmukaista osallisuutta: mihin ihmisen pitää olla kiinnittynyt. Yleensä viranomais- ja tutkijanäkökulmat painottavat palkkatyötä, opiskelua ja sosiaalisia verkostoja; sen lisäksi on esimerkiksi tiedollista osallisuutta ja päätöksenteko-osallisuutta.

Nostin tarkoituksella näistä esimerkkihenkilöistä tiettyjä korostuksia esiin ja jätin toisia hieman varjoon problematisoidakseni vallitsevia osallisuuden ja syrjäytyneisyyden tulkintoja. Selvää ainakin on, että problematiikka ei tyystin palaudu palkkatyöosallisuuteen eikä sosiaalisten verkostojen olemassaoloon, vaan palkkatyö käy vain jos se osaltaan kiinnittää henkilön mielekkääksi osaksi yhteiskuntaa, jossa hän saa taidoillaan hyödyntää yhteiskuntaa. Sosiaaliset verkostotkaan eivät pelasta, sillä niitä on monenlaisia, kuten tietää jokainen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin lukenut.

Niin että kuka oikein on syrjäytynyt?

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Keskiluokan nousu, lasku ja pelot

Suomen ehkä kiinnostavimalta tutkimuksen popularisoijalta ja tärkeimmältä aikalaisanalyytikolta, psykohistorioitsijaksi itseään kutsuvalta Juha Siltalalta on tulossa uusi kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Hesarin ennakkojutun perusteella tämä kirja täytyy lukea, sillä ainakin ennakkojutun perusteella se tavoittanee tämän ennakkojutun perusteella Siltalan poikkitieteellisellä otteella jotain olennaista ajan hengestä.

Siitä, mitä keskiluokka sitten on, ei saa käsitystä tämän lyhyen otteen perusteella. Minä olen sitä pitkään ihmetellyt, tullen lopulta siihen tulokseen, että ei ole keskiluokkaa vaan keskiluokkaisuutta, joka luonnehtii enemmistön elämäntapojen ja valintojen ideaalia. Siltala kirjoittaa keskiluokan mm. kääntyneen sisäänpäin. Tämä kolahti: minäkin olen kääntynyt sisäänpäin, keskittyen perheeseen ja harrastuksiini kun työelämä, politiikka ja muut instituutiot eivät ole tuoneet syvempää tyydytystä. Kun cv:n viilaaminen toiseen järjestykseen ei tunnu tuovan ainakaan välitöntä palkintoa, sitten mieluummin kerään nautintoa ostamalla taas lisää Bruckner-kokonaislevytyksiä ja parantamalla taas edellisen vuoden juoksukilometrimäärääni kolmantena kuukautena peräkkäin. Vanhan sanonnan mukaan menestyksen mittari on ystävien määrä; nykyään se on Facebook-tykkäysten määrä. Jos ei koe olevansa työmarkkinasubjekti, kontrollin tunteen saa edes hetkeksi varastamalla työnantajalta aikaa.

Levytyksiä tai kilometrejä ei saa hautaan mukanaan, ei edes niiden parissa saatuja elämyksiä. Ne ovat aineetonta kuten ovat myös lentävät askeleeni, katoavaa sorttia, ei niistä jää mitään jälkipolville, paitsi pikku hiljaa maatuvat lenkkien kuluttamat polvirustot. Kuitenkin matkasta nykypisteestä hautaan kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, edes hetkittäin. Jos ei tämä muuten onnistu niin irtikytkemällä itsensä hetkeksi ulkoisten kellojen rajoituksista ja hankkiutumalla toimiston seinien ulkopuolelle, mahdollisimman ulkopuolelle, metsään. Kilvoittelen itseni kanssa kun ulkomaailman kanssa kilpailu on samaa kuin yrittäisi laskea päällekarkaavan hyökyaallon sisältämien vesipisaroiden määrää. Kannattaa juosta katoavien onnellisuuden hetkien perässä kun nykyaikana mikään ei ole varmaa, paitsi se, että juostavaa aina riittää. Rahat loppuvat aina viikkoa ennen palkkapäivää, mutta juoksukengistä ja cd-levyistä lasku lankeaa Masterille vasta seuraavassa kuussa, ja kun sen jyvittää lyhennyksiksi, sitä tuskin huomaa.

Laskua odotellessa voin sitten vaikka laskea niiden Facebook-kavereideni määrää, juoksukilometrejäni tai Tod und verklärung -levytysten määrää. Ja kirjaa odotellessa voi lukea Hesarin maistiaiset siitä klikkaamalla blogikirjoitukseni otsikkoa.



tiistai 7. maaliskuuta 2017

Itsetunnon lisääntyessä itseluottamus rapautuu

Lapsen luotto omiin kykyihin on rajaton. Kolmea vuotta lähestyvää tytärtäni parhaiten hänen omin sanoinsa luonnehtiva lause on "Elsa osaa"; omin sanoin hänestä onkin sopivaa puhua, koska jos minä tai äiti laitamme sanat hänen suuhunsa eli "sanoitamme" (kuten lastenpsykiatriasta tai kasvatusopista muodikkaaksi lanseerattu termi kuuluu), Elsa raivoissaan huutaa tästä hänen itsemäärittelyoikeutensa loukkauksesta "ei sano tietoa!".

Lapsilla on rajaton itseluottamus. Iän kertyessä se korvautuu itsetunnolla. Tämä tarkoittaa elämänkokemuksen tuomaa suhteellisuudentajua kun tielle kasaantuu vähän kerrassaan esteitä, joista osa on olosuhteiden asettamia, jotkut tulevat sääntöjen ja erilaisten normien muodossa ja osan niistä muodostavat toiset ihmiset omine odotuksineen ja tarpeineen sekä ihan puhtaasti omalla olemassaolollaan. Niitä esteitä asettaa myös omien kykyjen puute: minä nyt vaan en pysty näillä polvillani hyppäämään pituutta kahdeksaa metriä.

Toivottavasti Elsa uskoo mahdollisimman pitkään, että hän osaa korjata katulampun, jos hänellä vain on mahdollisimman korkeat tikkaat. Omia mahdollisuuksia ehtii alkaa epäilemään sitten myöhemmin. Tänään 46 vuotta täyttävänä olen omista rajoituksistani hyvin tietoinen, ja tämä tietoisuus on vain lisääntynyt viime vuosina, ei vähiten minulle tehtyjen neuropsykologisten tutkimusten ansiosta.

Vaikka usko omien mahdollisuuksien rajattomuuteen onkin vuosikymmenien aikana vähin erin rapautunut, niin jotain olen aikojen saatossa saanutkin. Viime viikolla löysin Brucknerin kahdeksannen sinfonian hitaasta osasta kauniin viulusoolon, ja palaamalla tutuille metsäisille lenkkireiteilleni pystyn tavoittamaan osan omasta ytimestäni, tai ainakin unohtamaan ne rajoitukset, joita tielleni on tullut. Enkä 20- tai edes 30-vuotiaanakaan tiennyt mitään siitä, miten suurta onnellisuutta minulle voisi tuottaa se, että näen lapsieni leikkivän yhdessä.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Juokseminen ei ole lifestyle, vaan elämäntapa



Aika ajoin muuten erinomaisesta lehdestänne välittyy vaikutelma, että juokseminen liittyisi jotenkin downshiftaamiseen: siihen, että ihmisen luopuessa jostakin, juokseminen antaisi hänelle elämänsisällön ja vastauksia kysymyksiin. Downshiftaaminen on kuitenkin extreme-laji, johon kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Soisin, että menestyjien lisäksi lehti tekisi juttuja selviytyjistä, ihmisistä, jotka juokseminen on pitänyt kaidalla tiellä, hengissä tai kuntouttanut, kuten sen ystäväni, joka vaikean auto-onnettomuuden jälkeen kuntoutti itsensä juoksemalla taas korkeakouluopiskelijaksi. Ihmisistä, jotka eivät downshiftaa, koska heillä ei ole mahdollisuutta säästää kolmen vuoden palkkaa.

Me kaikki emme ole huippuosaajia, menestyjiä tai sankareita. Siltikin tämä ystäväni, joka ei paljoa vaadi, kotitarvesienestäjä ja kalastaja, jonka työhistorian onnettomuus pyyhki pois, kelpaa sankariksi. Selviytyjät, he, jotka ovat nostaneet itsensä ylös sairaalasängystä, laittaneet lenkkitossut jalkaan ja kuntouttaneet itsensä selviytymään, ovat todellisia voittajia. Mainitsemani ystävä on muistutus siitä, että terve sielu terveessä ruumiissa, eikä extreme-kokemuksia tarvitse aina lähteä hakemaan niin kaukaa ja kalliilla varusteilla. Ei tarvita satojen eurojen rannetietokoneita ja seitsemän mantereen kiertämistä; kaksi jalkaa, Keskuspuisto ja kuluneet Brooksit riittävät.


Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Juoksija-lehden Lukijalta-palstalle. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Selittääkö osattomuus jytkyä?

Olen juuri myynyt asuntoni, ja jo jonkin aikaa kuullut huhuja, että työnantajani tulee tekemään muutoksia, jotka vaikuttavat omaan toimenkuvaani ei muuten kuin siten ettei sitä toimenkuvaa enää ole olemassa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, miten nämä lutviutuvat. Asunnottomaksi en jää, mutta työttömäksi saatan.

Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?

En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?

Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.

Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.

En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.

torstai 20. lokakuuta 2016

Työkuntoa työajalla

Nostokonefirma Pekkaniska on tullut tunnetuksi siitä, että sen työntekijät voivat kuntoilla työaikana työtehtävien sen salliessa. Ja aika usein työtehtävät sen sallivat, ainakin melkein kaikissa sellaisissa työpaikoissa ja tehtävissä, joista minulla on kokemusta.

Pekkaniska ei rankaise huonoista terveystottumuksista, vaan antaa porkkanoita itsensä huoltamisesta. Pekkaniska maksaa bonusta jokaisesta työajalla suoritetusta juoksukilometristä, euron kilometriltä ja kertakorvauksena tonnin tupakoinnin loppumisesta. Lisäksi he palkitsevat työmatkapyöräilystä 25 senttiä kilometriltä. Pekkaniskalla tienaisin aika hyvin.

Taipuuhan työaika sitäpaitsi kiiltokuvien liimailuun, Tupperware-kuvastojen kierrätykseen, juoruamiseen ja tupakointiin, joista mistään ei ole mitään hyötyä työn kannalta. Päinvastoin, selkä rapautuu, keuhkot ja sydän alkavat piiputtaa ja peffa venyy entisestään. Tämä kaikki tapahtuu työajalla ja täydellä palkalla, jopa paradoksaalisesti terveydenhoitoalalla.

Sitä en sano, että työntekijöiden työajanvalvontaa pitäisi lisätä siihen malliin kuin esimerkiksi THL:ssä, jossa työpöydän liiketunnistin rekisteröi, jos palkkaorja kehtaa poistua esimerkiksi kokoukseen, vaan pikemminkin päinvastoin: työnantajien tulisi lähtökohtaisesti luottaa siihen, että työntekijä itse osaa priorisoida ajankäyttönsä, hänhän on oman työnsä ja työkykynsä paras asiantuntija. Luottamus heijastunee suoraan lisääntyvään työkykyyn, puhumattakaan siitä, että näin palkkaorja joskus voisi priorisoida esimerkiksi lähtemällä lenkille silloin kun töitä ei ole. Tämä kaikki heijastunee vähenevänä työterveyshuollon tarpeena.

Rohkaisisinkin muitakin työnantajia seuraamaan Pekkaniskan esimerkkiä. Jutun Pekkaniskasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.


torstai 8. syyskuuta 2016

Kolme metsääni

Rakastan metsää, ja oikeastaan haluaisin olla elää ja asua siellä, metsän keskellä. Metsiä ei ole vain yksi, vaan ainakin kolme, vaikka oikeastaan kaikki metsä on samaa elävää organismia: metsää.

Juoksijan metsä. Juoksijana otan metsän haltuun kaikkein täyteläisimmin. Hengitystiehyeni avautuvat havupuiden tuoksulle, jalkani taltioivat polkujen pinnat ja pinnanmuutokset ja silmäni puiden lomasta kajastelevan taittuvan valon. Juostessa nämä aistimukset ovat kokonaisvaltaisia niin että näen tuoksuja, tunnen valoja, ja aistin mutkat ja mäet jo etukäteen, tutuilla poluilla. Ruumiini alkaa ikään kuin varautumaan seuraavaan ylämäkeen tai mutkan takaa avautuvaan valoaistimukseen.



Sienestäjän metsä. Muodostan ensin yleiskäsitykseni metsästä: onko metsän tuntu sellainen, että siellä voisivat sienet viihtyä? Jos vastaus on myönteinen, katseeni kohdistuu aluskasvillisuuteen, varvikkoon. Havainnoin olemattomiakin kinttupolkuja, peruskalliosta niitä kohtia joista aluskasvillisuus on puhkikulunut, kiviä, muurahaisten pesiä ja polkuja.



Valokuvaajan metsä. Mennessäni metsään valokuvausmielessä koetan avautua moniaistisesti metsälle, koettaen havainnoida sekä juoksijan että sienestäjän metsää. Lähinnä tätä kokemusta lienen tarpoessani talvisessa metsässä lumikenkien kanssa, mutta juostessani polkujen ulkopuolinen metsä jää minulle pintapuoliseksi. Valokuvaajana poikkean poluilta, koettaen taltioida paitsi juoksijan metsän, jos minulla kyseiseen metsään on juoksusuhde, ja sitten vain havainnoida metsää uusin silmin, koettaen löytää siitä yksityiskohtia joita en normaalisti näe.


tiistai 16. elokuuta 2016

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

tiistai 9. elokuuta 2016

Seitsemän ensimmäistä työpaikkaani

Interwebissä kiertää meemi itse kunkin seitsemästä ensimmäisestä duunista.
1) SDR-Suoramainonta, mainostenjakaja. Kustansin ensimmäisen lukiovuoteni koulukirjat luukuttamalla suurimpaan osaan Kannelmäkeä, Hakuninmaata ja Maununnevaa lehtiä ja mainoksia. Työn hyötysuhde oli kyllä aika huono, sillä äitinikin lajitteli materiaalia yötä myöten. Työstä sinänsä tykkäsin, se on itsenäistä ja siinä saa ulkoilua. Osaisin vieläkin etsiä varsinkin Maununnevalta melkein kaikki postilaatikot, joista mieleeni jäi erityisesti G. Gould (ihmettelin, mahtoiko suurpianisti Glenn Gouldilla olla piilopaikka Maununnevalla). Toki toivoin aina näkeväni edes vilahduksen silloisista ihastuksistani.
2) Helsingin elintarvikekeskus. Tiskaamalla ja pöytiä pyyhkimällä Kallion virastotalossa kustansin toisen lukiovuoteni opiskelut. Työtovereina ainakin 4 Leenaa ja Matti Castren. Mieleeni jäi kerran radiosta kuulemani oopperalaulaja Kim Borgin tuoreen omaelämäkerran pohjalta tehty haastattelu. En ollut rikkonut yhtään astiaa ennen viimeistä päivää, sillä silloin Matin ja minun piti uhmata onneamme. Aloimme kopittelemaan kahvikuppeja.
3) Maunulan uurnalehto. Nuoressa porukassa mitä erinomaisin kesätyö, ajaen nurmikoita ja kastellen hautausmaata. Joskus ostin työkaverini kanssa oluen (ykkös-), ja menimme ruokatauolla kuusiaidan taakse piiloon hörppimään, ja ajoimme Peluskiksi kutsutulla traktorilla vesisuihkulla aseistautuneena tyttöjä takaa. Opin hautakivien nimet miltei ulkoa. Kerran hienosäätäessäni siimakoneella hautakivien vierustoja, eräs Satu-niminen älykäs tyttö vetäisi kuulokkeet korviltani todeten "sull on hiano kone". Lähestymistapa ja Satu tekivät vaikutuksen. Kerran yli 20 vuotta myöhemmin samainen Satu (ent. Miettinen) tuli esittäytymään baarissa.
Työlläni kustansin paitsi koulukirjani, myös erillishifilaitteiston, josta kaiuttimet ovat vieläkin 27 vuotta myöhemmin käytössä. Ensin olin harkinnut ajokortin ajamista, mutta ymmärsin sen turhaksi, erään Atte-kaverini joskus soitellessa minua kaljakuskiksi. Ymmärsin, että ajokortittomuus tekisi minusta tähän jäävin, olemaan 24/7 päivystävä kaljakuski.
4) Helsingin ulosottovirasto. Tuolloin puhuttiin kovasti paperittomasta toimistosta, mihin minäkin kannoin korteni kekoon, tietokoneistamalla manuaalisia oikeudenkäyntipöytäkirjoja menetelmällä näppäin-enter. Hyväksikäytin myös virka-asemaani karnevalistisesti laittamalla kaverilleni laskun HKL:n tarkastusmaksuista ja isälleni laskelman korkoineen elatusapujen maksamattomista indeksikorotuksista. Tästä isäukkoni pelästyi, ja yhteydenpitomme harveni pariksi vuodeksi. Jos koskaan eläessäni minulla olisi ollut houkutus rikkoa vaitiolovelvollisuus, niin täällä sain tutustua hurjaan materiaaliin esim. sarjaseksirikollisuudesta.
5) Helsingin yliopiston laskentakeskus, joka nykyaikaisti pian nimensä atk-keskukseksi. Tässä työpaikassa, jossa sen omalaatuisen hengen ansiosta viihdyin ehkä paremmin kuin missään työpaikassani sitä ennen tai sen jälkeen, olin sisä- ja tarvittaessa ulkolähetti, etsien joskus sankankin tupakansavun takaa tutkijoita, ja otin aukeama kerrallaan kopioita viisikinsataa sivua paksuista tilastoatk-manuaaleista. Sain esimakua nettikeskustelusta (yliopiston sisäinen PortaCOM-verkko), ottaen suuna päänä kantaa kaikkeen, ja sain elämänikäisen Ensio-ystävän, jonka kanssa minua yhdisti B-linjan musiikki ja juoksu.
Kymmenisen vuotta myöhemmin, käydessäni Ensiota moikkaamassa, näin edelleenkin hänen työhuoneensa seinässä Postit-lapun, jossa luki "huoneessa 594", Ensiolla kun oli tapana tulla aika ajoin huoneeseeni kuuntelemaan radiota. Täällä tankkasin valtsikan pääsykoekirjoja ihan luvan kanssa, niin että osasin varsinkin Allardtin takaperin. Hylkistä on lämmin muisto, siellä kaikki kuuluivat samaan jengiin riippumatta statuksestaan.
6) SOL-siivous; Helsingin messukeskus. Nollatyön paheksujille tiedoksi: ilman nollatyön kieltoa minulla tuskin olisi ollut mahdollisuutta elättää itseni ja asumiseni töölöläisessä taskuyksiössäni, sillä tein töitä oman tarpeeni mukaan. Voi tosin olla, että sain lärvikertoimella parhaita työvuoroja, ja samalla lärvikertoimella keplottelin aina itseni vapaaksi kaikenkarvaisista hymypassi- ja ihmissuhdeajokorttikoulutuksista. Sain ainakin yhden ystävän, Sari Miettinenän. Siivoukseen pätevät samat sanat kuin mainostenjakoon: työ sopii minulle hyvin itsenäisenä. SOL:issa oli hyvää porukkaa.
7) Opetusministeriö. Osallistuin virkamiesharjoittelijana mm. ammattikorkeakoululainsäädännön valmistelutyöhön, soittelin Brysseliin, kirjoittelin puheita ministeri O-P Heinoselle ja valmistelin musiikkioppilaitosten valtionosuuspäätökset. Tässä tehtävässä seurasin Sami Myllynieminenää. Läksiäislahjaksi sain edesmenneeltä opetusneuvos Piriltä hienointa hänen tuntemaansa skottiviskiä, siinä kun luki Finest. Se oli huonointa tuntemaani skottiviskiä.