Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

Ja Savonlinja sammutti valot

Porvoolaisena, Helsingissä aika ajoin sukkuloivana ei niin huippuosaajana mutta kuitenkin, olen nauttinut Onnibus Oy:n lisääntyvän tarjonnan aikaansaamasta hintakilpailukyvystä, kun kuukausilipun hinta on romantanut 1/6 nettopalkastani 1/23 osaan nettopalkastani. Toki olisi pitänyt ymmärtää, että tällaisessa tarjouksessa on koira haudattuna. Tämä paljastuikin siinä vaiheessa kun koko toimialan romuksi kilpaillut Onnibus Oy kilpaili itsensä ulos markkinoilta, jotka se avasi.

Yksi Helsingistä Porvooseen muuttanut tuttavani joutui toteamaan, että hän joutuu etsimään itselleen uuden työn, kun Porvoosta Loviisaan kulkevien vuorojen tarjonta romahti puoleen, ja toiselta tuttavaltani katosi mahdollisuus kutsua Elimäessä asuvia (autottomia) vanhempiaan lapsenvahdeiksi.

Olisi kiinnostava kuulla Työ-ja elinkeinoministeriön horjuva mutta muutenkin jo vanhastaan säännönmukaisesti työnhakijan tappioksi horjahteleva tulkinta muuttuvista työssäkäyntialueen rajoista. Jos Porvoonkin peräänkuuluttama ns. "huippuosaaja" (jollaisia usein asuu korkeakoulukaupungeissa, joissa ei suhteellisen kattavan joukkoliikennetarjonnan takia tarvitse aina mitenkään välttämättä ajokorttia) sattuu törmäämään sellaiseen markkinatilanteeseen, jossa hän joutuu toteamaan työssäkäynnin muuttuvan mahdottomaksi joukkoliikenneyhteyden lakkauttamisen takia, kuka on tähän työttömyyteen syypää? Pitääkö ajokortittoman työttömän ajaa velaksi (ja kuka sitä velkaa myöntää paitsi sellainen paljon haukuttu pikavippifirma) ajokortti ja ostaa auto, vai pakata kimpsunsa ja muuttaa sellaiseen kaupunkiin, joka ei vielä ole sammuttanut valojaan ulkoistamalla koko joukkoliikennetoimensa kaupallisille toimijoille?

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaa-lehden mielipidepalstalle, jossa se julkaistiin perjantaina 23.11. 

Miksi kouluaamuja ei voi siirtää myöhemmäksi

Jukka Relanderin Facebook-seinällä käytiin mielenkiintoista ja polveilevaa keskustelua siitä, pitäisikö koulupäivien aloitusta siirtää kahdeksasta yhdeksään tai jopa kymmeneen, kun aamuheräämiset ovat monille koulukkaille niin vaikeita. No, niinhän ne voivat olla, mutta kun koko yhteiskunta on viritetty toimimaan kello 8-16, ja koulun alkamisen siirtämisellä olisi kauaskantoisia seurauksia muihinkin yhteiskunnallisiin instituutioihin. Mikäs siinä, jos näin muutkin saisivat lisää niitä kallisarvoisia nukkumistunteja, mutta ei toisten - yleensä vähän isompien eli koululaisten - tarve yökukkumiseen ole mikään sellainen subjektiivinen oikeus, jonka takia esimerkiksi päiväkotipäiviä pitää siirtää kestämään jopa iltaseitsemään. Vaikkei omassa perheessä olisikaan niitä päiväkotilapsia, niin esimerkiksi niillä opettajilla voi olla.

Jos vain päätettäisiin siirtää kouluaamujen aloitusta, tällä olisi seurauksia myös työehtosopimuksiin, ei sillä että ne olisivat jotenkin pyhiä ja koskemattomia. Niin kauan kuin kuusituntisesta työstä ei saa kahdeksantuntisen työn palkkaa, sieltä helikopteriperspektiivistä on hyvä kehottaa pienituloisia downshiftaamaan. Se olisi sama kuin pyytäisi spitaalista ottamaan vuoteensa ja kävelemään, ja jos väittää, että elämä on silleen liberaalisti valintoja, niin se varmaan onkin. Kun sitä vaan voi valita esimerkiksi sairastuvansa tai joutuvansa työttömäksi. Helppo se on huippuosaajan väittää, että toiset ovat alihinnoitelleet oman työpanoksensa kun heille ei kuusituntinen työpäivä riitäkään perheen elatukseen. Jos yhtään tuntee työehtosopimusjärjestelmää, silloin tietää, ettei kvtes tunnusta itsensä hinnoittelemista.

Joku ehtikin jo sanomaan, että voihan koululaiset laittaa iltapäiväkerhon sijasta aamupäiväkerhoon niin ettei ekaluokkalaisten tarvitse viettää aamutuntejaan yksin. Ei kaikilta voi edellyttää sitä, että he osaavat itse pukeutua äidin tai isin ennen töihinlähtöään valmiiksi tuolinsarjalle jättämiin vaatteisiin, syödä jääkaappiin jätetyn aamupalan, kuunnella vähän Mikis Theodorakista ja silittää kissaa. Jotenkin sinne aamupäiväkerhoonkin pitäisi päästä, Tietenkin voihan kieltäkin muuttaa alkamalla kutsua esimerkiksi jo aamuseitsemää aamupäiväksi, ja aamukerhoa aamupäiväkerhoksi, ja sitten sukkelasti aleta kutsumaan kotona yksin netin kautta pelaamista jossakin virtuaaliyhteisössä vaikkapa langattomaksi ja seinättömäksi iltapäiväkerhoksi; sitäpaitsi niillä iltapäiväkerho-ohjaajillakin on usein lapsia, jotka sitten tulisi viedä jonnekin ehkä jo aamuseitsemäksi. Miksi koululaisten aamut nauttivat suurempaa koskemattomuutta kuin iltapäiväkerho-ohjaajien lapsien?

Juokseminen ei ole lifestyle, vaan elämäntapa

Aika ajoin muuten erinomaisesta lehdestänne välittyy vaikutelma, että juokseminen liittyisi jotenkin downshiftaamiseen: siihen, että ihmisen luopuessa jostakin, juokseminen antaisi hänelle elämänsisällön ja vastauksia kysymyksiin. Downshiftaaminen on kuitenkin extreme-laji, johon kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Soisin, että menestyjien lisäksi lehti tekisi juttuja selviytyjistä, ihmisistä, jotka juokseminen on pitänyt kaidalla tiellä, hengissä tai kuntouttanut, kuten sen ystäväni, joka vaikean auto-onnettomuuden jälkeen kuntoutti itsensä juoksemalla taas korkeakouluopiskelijaksi. Ihmisistä, jotka eivät downshiftaa, koska heillä ei ole mahdollisuutta säästää kolmen vuoden palkkaa.

Me kaikki emme ole huippuosaajia, menestyjiä tai sankareita. Siltikin tämä ystäväni, joka ei paljoa vaadi, kotitarvesienestäjä ja kalastaja, jonka työhistorian onnettomuus pyyhki pois, kelpaa sankariksi. Selviytyjät, he, jotka ovat nostaneet itsensä ylös sairaalasängystä, laittaneet lenkkitossut jalkaan ja kuntouttaneet itsensä selviytymään, ovat todellisia voittajia. Mainitsemani ystävä on muistutus siitä, että terve sielu terveessä ruumiissa, eikä extreme-kokemuksia tarvitse aina lähteä hakemaan niin kaukaa ja kalliilla varusteilla. Ei tarvita satojen eurojen rannetietokoneita ja seitsemän mantereen kiertämistä; kaksi jalkaa, Keskuspuisto ja kuluneet Brooksit riittävät.

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Juoksija-lehden Lukijalta-palstalle. 

Kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa

Kyllä nelikymppisen elämä on niin mahtavaa, kun voi heittäykse ajattelemaan vain itseään! Kun lapset ovat kasvaneet jo isoiksi, toinen on jo melkein yhdeksän ja toinen kaksi, ja urakehityksen huipulla voi jättää kaiken, ja lähteä vaikka purjehtimaan vuodeksi, kibbutsille tai kirjoittamaan omaelämäkertaa, kun siitä huippuosaajan, osastonsihteerin palkasta on saanut säästettyä kahden vuoden palkan. Jos vain malttaa ja ehtii, kun niitä alituisia ***:n headhuntereita pitää ravistella harteilta.

Nelikymppisenä voi keskittyä vaikka naurujoogaamiseen tai potkupyöräilemään. Vaikka ei se kai paljoa naurata, kun se asuntolainakin pitäisi selvittää. Jos polvet ovat kuluneet nöyristelystä ja lasten kanssa kyykkyhyppelystä, voit valita yksityisen ortopedin, joka kyllä kirjoittaa sinulle lähetteen kuntayhtymälle, samalle ortopedille joka laittaa sinulle uuden kierukan. Siis polvi-.

Ei se oikeasti ihan näin mennyt. Siltikään, elämäni ei ole ollut koskaan niin jännää kuin nyt, sovitetussa toimenkuvassa osastonsihteerin työstä, kuukausipalkalla Youtubea kuunnellessa sen mitä taukojumppaamiselta kerkeää. Työpäivä on jatkuvaa taukojumppaa, viimeksi töitä tuli kaksi kuukautta sitten. Olenkin aika hyvässä kunnossa, kun työt eivät häiritse kuntoilemistani.

Mokat eivät enää tunnu pahalta, joten päivissä on enemmän spontaaneja kohtaamisia kuin vaikkapa eristysvangilla. Itseäänkään ei enää katso ylikriittisesti, joten blogin kirjoittamisen voi hyvin aloittaa yli kolmekymppisenä, ja miksei toisen, kolmannen ja seitsemännenkin sitten yli nelikymppisenä, kun sitä itsekritiikkiä ei ole enää sitäkään vähää jäljellä.

Niin että kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa, kun sitä suorastaan hukkuu virikkeisiin ja työtarjouksiin ja kylpee rahassa niin että joutuu eväämään pojaltaan ruokailun uimatreenien jälkeen uimahallin kahvilassa, kun palkka on loppu kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää. Minua inspiroineen Anna Saivosalmen Kauneus ja terveys -blogin voi lukea kilkkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Akavalaiset, pikku raukat

Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder on tämänpäiväisessä liiton tiedotteessa valittanut, että "Verotus ei kannusta riittävästi osaajia etenemään urallaan tai työnantajia palkitsemaan työntekijöitä".

Voi, voi. Niillä veroilla on akavalaisetkin koulutettu, heidän vähempikoulutettuja keskimäärin parempi terveytensä pidetty kunnossa, kustannettu kirjastot vähävaraistenkin opiskelun mahdollistamiseksi ja päiväkodit kustannettu, jotta pienipalkkaiset (akateemiset) huolehtisivat niiden lapsista, jotka etenevät urallaan niin että vain peräjuova jää myöskin verovaroin kustannetulle pikatielle. Päivähoitajista ei kuitenkaan ole mitään väliä, tai kirjastotädeistä ja -sedistä. Hehän huolehtivat peruspalveluista, eli heidän sopisi olla vaikka orjina.

Akavan mukaan kokoaikaisessa työssä olevien keskimääräinen kuukausipalkka on 4340 euroa. Se on jokseenkin tarkalleen kaksi kertaa oma palkkani, johon ei kuulu ylityö-, osaamis- eikä muitakaan lisiä, paitsi 60 euron kielilisä ja pienehkö kalliinpaikan lisä. Siis ne ovat jo mukana 2170 eurossa.

Entä sitten uralla eteneminen? Ei se verotuksesta ole ollut kiinni, että hakemiini koulutustani, osaamistani ja intressejäni paremmin vastaaviin paikkoihin hakijoita on muutamasta kymmenestä muutamaan sataan. Vain yksi valitaan, oli verotus mikä oli. Ja mitä se sitten voisi olla, yleneminen? Valesihteeristä valelääkäriksi?

Tällaisten kannanottojen, kokoomuslaisen politiikan takia vaihdoin pois akavalaisesta liitosta SAK:laiseen liittoon. Siellä sentään ymmärretään, että veroilla tätä yhteiskuntaa pyöritetään.

Ruostuneet ei-ihan huippuosaajat

Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.

Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.

Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.

Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.

Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.

Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.

Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.

Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.

Aika vaihtaa työpaikkaa

Talouslehti Forbes luetteli 5 merkkiä, jotka kertovat, että pian olisi syytä vaihtaa työpaikkaa. Nämä olivat:
1) Pomo muuttelee puheitaan ja valehtelee
2) Epämääräinen tulevaisuus
3) Pomo välttelee
4) Valitus: pomo alkaa äkkiä nostamaan esiin kaikenlaisia pikkuasioita.
5) Sinulle ei kerrota

Mutta miten niin "vaihtaa"? Ei työpaikkaa vaihdeta noin vain. Ei työpaikan jättämistä kutsuta vaihtamiseksi, jos uudesta ei ole tietoa, vaan irtisanoutumiseksi. Eivät kaikki ole "huippuosaajia", jotka voivat tuosta noin vain hypätä tuntemattomaan, ja heti hedhantteri soittaa. Tämä on joku "huippuosaajien" lista, sillä suurin osa tuntemistani ihmisistä ei vaihda työpaikkaa tuosta vaan, oli omassa kustannuspaikassa kuinka vaikeaa tahansa. Olivat sitten siivoojia, suunnittelijoita, opettajia, tutkijoita tai sihteereitä, näitä headhuntittomia ihmisiä.

Avointyöpaikka-sivun siteerauksen tästä jutusta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mitä vikaa on Akavassa?

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvontavastaava Lotta Aarikka on suosikkibloggareitani. Hän välttää kumartamasta kuvia, ja hänen ominta alaansa on ammattiyhdistystoiminta ja koulutuksen ja työelämän välisen suhteen pohdiskelu. Nyt hän on verkostoineen laatinut ainakin semiavoimen lähdekoodin tekniikalla pamfletin Kuule Akava - viisi teesiä paremmasta keskusjärjestöstä.

Kaikkein eniten pidin Aarikan paperissa kohdasta "päätösten vaikutukset on arvioitava aina tulevan kannalta, ei nykyisten etujen säilymisen kannalta". Tämä lause on avain: näin ammattiyhdistysliikkeitten pitäisi muuttua. Tämä pitäisi kehystää muidenkin kuin ay-jyrien. Sama sopii myös poliitikoille.

Toinen juttu, josta Aarikan ryhmän ajatelmassa tykkään, on samansuuntainen oman huomioni kanssa: ammattiyhdistykset viis veisaavat työttömistä jäsenistään. Niissä ei muisteta sitäkään, että monilla on sellainen työ, josta nyt vaan ei livistetä koulutuksiin esimerkiksi siksi että huonolla palkalla ei palkatonta vapaata voi ottaa. Sitten liitoissa näytetään lähtevän siitä oletuksesta, että jäsenten ammatillinen itsetunto on vahvasti kiteytynyt, ammatillinen ylpeys suurta ja työtyytyväisyys sen mukaista. Ihan kuin kukaan valtiotieteilijä ei voisi olla tyytymätön töissäkäyvä työnhakija.

Kommentoin Aarikan et co. teesejä hänen blogiinsa tuoreeltaan, että mielestäni pamfletti vaikutti keskittyvän liiaksi menettelytavallisiin nippeleihin, jotka kuitenkin ovat nippeleitä. Todellinen ongelma - jonka Aarikan ryhmäkin on huomannut - on se, että Akava on vieraantunut huomattavan osan jäsenistönsä todellisuudesta, sen keskittyessä vaalimaan lähinnä nk. huippuosaajien etuja. Tämä ilmenee mm. Akavan verokannanotoissa, joissa ilmenee, että se olisi valmis romuttamaan pienipalkkaisille välttämättömän hyvinvointivaltion, joka tarvitsee riittävää veropohjaa rahoittuakseen. Tämä taas johtuu Akavan kokoomuslaisuudesta.

Ei Akavan kokoomuslaisuutta voi muuttaa kannanotoilla. Siinä eivät matalammat hallintorakenteet, avoimet lähdekoodit ja osallistavat rakenteet auta, vaan Akava pitäisi vallata. Tai sitten vaihtaa liittoa. Ei auta, jos on korvat, jos niitä ei käytä, jos kuulee, muttei kuuntele. Tämän tiedän osallisuustutkijana ja kaavoitusaktivistina paremmin kuin hyvin.

Erityisesti korvassani särähti "liittojen on edistettävä kansallisesti alansa osaamisen kehittämistä fasilitoimalla koulutuksia, osaamisryhmiä ja mentorointeja jäsenilleen". Sen verran hajua minulla on, mitä fasilitoiminen on, että olen yhden lukukauden käynyt Kepan fasilitointiryhmässä. Mentoriksikin minua on pyydetty, mutta olen todennut, että on parempi, etten mene demoralisoimaan nuoria. Tehköön itse omat virheensä. Osaamisryhmästä minulla ei ole hajuakaan, sen sijaan osaamattomuusryhmistä sitäkin enemmän, samoin väkisin tiimiytetyistä, huonosti motivoituneista osaajista, joiden kohdalla niin osaamisesta kuin ryhmästä puhuminen on parodiaa, en ole varma, työntekijänkö vai -antajan.

Akavaa pitäisi päivittää vielä Aarikan ryhmänkin ehdotusta enemmän. Akavalaisissa liitoissa on nimittäin jäseninä myös sellaisia kauneusvirheitä, jotka eivät ole osallisia sen paremmin presentaatioista kuin serpentiineistä, ja joiden fasilointitaidot rajoittuvat postit-lappujen liimaamisen katseluun.

Voi olla, että Aarikan sukupolvella on jotakin sellaisia taitoja, joita ei ei-enää-niin-tulevilla-huippuosaajilla ei ole. Ehkä ne on heille opetettu korkeakouluissa, tai sitten ne olivat heillä syntyessään. En tiedä. Mutta menee osittain yli hilseen minulta tuo Aarikan konsortiomuistio, tai sitten vaan sen kieli on eri vuosisadalta kuin oma päivitykseni.

Lotta Aarikan bloggauksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Katkeruus, tuo maatarakentava uudistusvoima.

Luulin olevani katkera, koska sisällöllisesti mielenkiintoinen yliopistokoulutus ei tehnytkään minusta yliopistotutkijaa. En olekaan.

Katkera voi olla se entinen tuleva huippuosaaja, joka luuli tulevansa diplomaatiksi. Katkera on pitkään masennuksesta kärsinyt, joka yrittää saada joka paikasta vastakaikua, ja saa lähinnä ohitusta ja väheksyntää. Katkera voisi olla sellainen tuleva diplomi-insinööri, jonka työhistorian onnettomuus pyyhkäisi pois ja joka ei nyt ole kunnolla edes samalla viivalla sähköasentajan kanssa, tai sellainen, joka ei päässyt oppikouluun sukupuolensa takia, vaikka haluttomat ja lahjattomat veljet pääsivät, mutta ei.

Katkeruus on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta sillä ei rakenneta mitään: ei itselle uutta työhistoriaa, ei tyttöystävää, sillä ei saada perhettä. Katkeruudella ei varsinkaan muuteta niitä asiantiloja paremmiksi, joiden takia ollaan katkera. Sillä ei saada kuntoutustukea, poisteta karensseja, nosteta Kela-korvauksia tai saada huoltajuutta.

En suosittele. Katkeran ruokakin maistuu pahalta. Katkeralta.

Risa maisteri

Jos maisteri on päättänyt, että hänen on syytä olla töissä, oli kyse sitten eläketurvasta, asuntolainan lyhennyksistä tai lapsenruokoista, ansioluettelolla voisi heittää vesilintua. Jos hän on ylikoulutettu joihinkin sellaisiin tehtäviin, joita hän tästä sanotusta ylikoulutuksestaan huolimatta kuitenkin onnistuu saamaan, nämä tehtävät sitten leimaavat hänet rikkinäiseksi. Jos maisteri on toiminut esimerkiksi osastonsihteerinä, tämän työnantajat voivat tulkita niin, että kyseessä on joko maisteri, joka ei osaa mitään (hänen hakiessaan koulutusta vastaaviin tehtäviin) tai sitten maisteri, joka on mennyt työmarkkinoilla epäkuntoon (hänen hakiessaan ei-koulutusta vastaaviin tehtäviin).

Mitä tämä tarkoittaa? Ensimmäisessä tapauksessa kyseessä on ollut sellainen maisteri, joka ei osaa sellaisia asioita, joita huippuosaajien pitäisi osata. Yliopistossa ei opetettu implementoimaan työnohjauksen eksplikointia toiminnanohjausjärjestelmiin tai piirtämään sisäisen sankaruuden prosessikaaviota, mutta jossain olisi niiden pitänyt tarttua.

Paljon puhutaan nykyisin etätöistä, mutta epätyöt ovat sellaisia töitä, jotka ovat dismeriitti tekijälleen.
Epätöissä maisteriin on tarttunut huonoja tottumuksia, kuten kiiltokuvien liimailua, tupperwaaralaisuutta, kykenemättömyyttä ottaa kokonaisvastuuta mistään, kyvyttömyyttä visiointiin. Maisterin pitäisi osata johtaa itse itseään, ja niin kuulemma myös niissä töissä, joihin hän on ylikoulutettu, mutta koska hän on ylikoulutettu, hän kyseenalaistaa tämänkin, eikä yhtään mistään tule mitään, kun ajattelu lopettaa toiminnan ennen kuin se edes on alkanutkaan.

Kun minimistä tuleekin maksimi

Kun poliitikko vaatii, että tarttis tehdä jotain ja saada kunnallinen palvelu kuntoon, silloin tarttis tehdä jotain. Kun vaaditaan kyseisen palvelun henkilöstömitoitusta kuntoon, osoittaen, että liian vähäiset käsiparit vanhustenhoidossa ja silmät päiväkodeissa romuttavat subjektiivisen oikeuden (päivä)hoitoon, saati hyvään, on kyllä hyvin helppoa keräillä itselleen irtopisteitä, saaden asian näyttämään siltä, että on edes yritetty tehdä jotain. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjästä, minkä luulisi kuntapäättäjinäkin yleensä toimivien varmasti kuitenkin hyvää tarkoittavien kansanedustajiemme tietävän. Kun ei saada lääkäreitäkään, miten saataisiin hoitajia?

Porvoon lähikunta Askola yritti saada kuntaansa palkattua kaksi lääkäriä, luvaten heille puoli valtakuntaa, tulivaunut ja prinsessan. Vain yksi saatiin. Jos hienoilla eduilla ja palkalla uhkaillen saadaan kuntaan vain yksi huippuosaaja, miten sitten huonoilla eduilla ja olemattomalla palkalla saataisiin kuntaan kymmeniä, ellei satoja lääkäreitä tai varhaiskasvattajia lisää?

Eikä kuntien lyöminen (yhteen) tässä mitään auta. Voi olla, että kuntaan saadaan kyllä palvelu, mutta se on 50 kilometrin päässä. Kun puhutaan saatavuudesta, saavutettavuus tapaa unohtua.

Suositukset kunnallisen palvelun minimaalisesta henkilöstömitoituksesta muuntuvat varmasti pian maksiimeiksi maksimista, sillä sen miniminkin kanssa on tiukkaa. Lain sijasta tai lisäksi, mitoitus tulee kuin itsestään kuntoon kunnollisella palkkauksella ja asiallisilla työoloilla.

Aiemman kirjoitukseni vanhuspalvelulaista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ollaan vaan ja hengaillaan

Aivotutkija (Kiti) Müller yllyttää rohkeasti vaihtamaan työpaikkaa, jos nykyisessä ei sallita ajattelutaukoja, sillä: "Ajattelua tarvitaan kaikissa töissä, hän muistuttaa. "Mitä tapahtuu, jos rakennusmies tai vanhustenhoitaja ei ajattele, mitä tekee?" (suora lainaus Hesarin jutusta 4,1,2015).

No, hän selviytyy päivittäisessä toimenkuvassaan ilman kognitiivista dissonanssia ja turpiinsaantia. Tämä on hänelle tarpeen, sillä työpaikan vaihtaminen rohkeasti ei ole mahdollista siinä missä aivotutkijoille ja muille huippuosaajille. Eikä tämä ole rohkeuden puutetta, saati pelkuruutta.

Näitä neuvoja vaihtaa työpaikkaa lukee vähän väliä. Työmarkkinoita ei ole vain yksi, vaan lukuisia, ja niillä vallitsee eri lainalaisuudet ja todellisuus. "Huippuosaajille" ja asiantuntijoille tarkoitetut neuvot tarttuvat avustavia, usein rutiininomaisia töitä tekevien kurkkuun, ja mitä kauemmin ihminen tahkoaa ei-huippuosaajana, sitä vaikeampaa vaihtaminen on, sillä ei-huippuosaajuus on stigma. 

Kiti Müllerin haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Sote kurittaa lapsiperheitä

Minä olen yliopistokoulutettu henkilö, joka on 11 kuukauden ajan elämässään tienannut 3000 euroa kuussa, siis keskusjärjestöni puheenjohtajan keskituloisen määrittelemän alarajalla. Muun ajan kuukausipalkkani on vaihdellut 1800-2200 euron välillä. Olenkin joutunut päättelemään, että kaltaisiani henkilöitä ei kaivata asumaan Helsinkiin. Olenkin paennut kehyskuntaan, pois HSL-alueelta Porvooseen, jossa sielläkin asuminen on kallista; se on Suomen toiseksi kallein kaupunkiseutu, mutta kuitenkin ratkaisevasti halvempaa kuin Helsingissä. Kun Helsingissä asumisesta on tullut liian kallista, Helsinki täten ulkoistaa sen jatkuvasti kurjistettavaa julkista peruspalvelusektoria pyörittävää paarialuokkaa kehyskuntiin.

Moni pitää kehyskuntia pääkaupunkiseudun loisina, mutta ei se niin yksioikoisesti mene. Pienipalkkaisen palvelusektorin ulkoistaminen palveluista tyhjennettäviin kehyskuntiin on metropolin loisimista kehyskuntien kustannuksella, kun kehyskunnat tyhjennetään ensin julkisesta liikenteestä, sitten palveluista.

Kun pääkaupunkiseudun kunnat kilpailevat "huippuosaajista" ja "kovatuloisista lapsiperheistä", nämä ovat oikeastaan sama asia. Kumpaakaan käsitettä ei vaan vaivauduta yleensä määrittelemään. Enkä oikein tiedä, minne nämä "kovatuloiset lapsiperheet" oikein asettuisivat, kun suo siellä, vetelä täällä: joihinkin kuntiin he eivät mahdu ja toisissa ei ole palveluita.

Tämä "kovatuloiset lapsiperheet" on ihmeellinen myytti, jonka pitkän tähtäimen kustannus-hyöty -analyysi on jäänyt puolitiehen: lapsiperheethän kuluttavat nimenomaan julkisia palveluita, sinkut taas enemmän yksityisiä palveluita, koska sinkuilla jää enemmän käteen. Lapsiperheiden tavoittelu vaan näyttää poliittisesti hyväksyttävältä, vaikka ei ole mitään takeita, että lapset jäävät Helsinkiin kuluttamaan Helsingin palveluita. Aivan hyvin he voivat todeta, että Helsingissä on liian kallista ja palkkataso liian matala, ja muuttaa vaikka Norjaan, Pornaisiin tai Nepaliin. Tosin Pornaisissa ei ole toisen asteen koulutusta eikä sen paremmin työpaikkojakaan, puhumattakaan elokuvateattereista ja kahviloista. Kuntorata siellä on, ja korppeja.

Sote-uudistus pitää ja se mitä ilmeisimmin tullaan koplaamaan kuntauudistukseen, sillä joskaan se ei välttämättä radikaalisti huonontaisikaan palvelujen saavutettavuutta, niiden rahoituspohjalle se tekee kuin käänteinen Robin Hood: antaa rikkaille ja ottaa pieniltä. Sote on kuntatalouden ja veronmaksun legitimiteetin kannalta kestämätön yhtälö: kiristyvää verotusta vastaan palvelujen saavutettavuus heikkenee. Sote tulee viemään ainakin terveyspalvelut kohti tilaaja-tuottaja -mallia, sosiaalipalveluista ei olla puhuttu juuri mitään. Ehkä ne aiotaan ajaa alas, tai ainakin ne pitänee antaa kuntayhtymän järjestettäväksi.

Näinhän maakunnissa ollaan tehty jo kauan. Uusimaa on Sote-uudistukseen paljon huonommin valmistautunut kuin esimerkiksi Pohjanmaa tai edes Päijät-Häme, joissa kuntayhtymä on huolehtinut sosiaalipalveluista jo pitkään niin että ne ovat olleet ainakin saatavilla, saavutettavuus onkin sitten toinen asia. Sote kurittaa nimenomaan lapsiperheitä, joiden kukkarossa kiristyvä verotus ja palvelujen huononeva saavutettavuus tuntuvat.

Maksan mielelläni veroja, mutta vaadin niiden vastapainoksi myös palveluita.

Osaamattomat osaajat

Tässä huippuosaajien yhteiskunnassa mietin toisinaan, mitä huippuosaajilla tarkoitetaan. Olen miettinyt tätä aikaisemminkin, ääneen, esimerkiksi kaksi vuotta sitten aiemmassa blogissani (kirjoitukseen pääsee klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa).

Vaikka miettisin puusta pitkään, en saavu muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että huippuosaaja on sama asia kuin hyvä veronmaksaja, joka taas on sellainen yksilö, joka maksaa runsaasti (tulo)veroja, suomeksi siis hyvätuloinen. Tavallisesti tämä mielletään korkeakoulutetuksi, mikä myös on huippuosaajan eufemismi, sillä jotenkin kuulostaa oikeutetummalta nostaa ihmistä hänen ansioidensa (pään) kuin ansiotulojen perusteella. Vaikka tilastojen mukaan korkeakoulututkinto ja tulot korreloivatkin positiivisesti, ei pelkkä tutkinto tee kenestäkään huippuosaajaa, ja jos tekee, miten se mitataan?

Onko apurahoista taisteleva pätkätutkija huippuosaaja myös niinä väliaikoina kun hänen ajattelutoiminnalleen ei löydy muuta maksajaa kuin kunnan sosiaalitoimi? Tai onko tekijänoikeusmaksua odotteleva keikkamuusikko huippuosaaja? Entä tuttavani, joka tietää kaiken tietämisen arvoisen japanilaisesta populaarikulttuurista, harrastuksena?

Entä mitä pitäisi sanoa korkeakoulutetusta, joka on todennetusti huono työssä, johon hän on ylikoulutettu, kyseenalaistaa työssä, jossa ei pidä kyseenalaistaa, ja kyseenalaistamiseen hänet on koulutettu? Mitä hän tarkkaan ottaen osaa, sosiologi, joka on livahtanut takaovesta maisterihautuumaalle? Muutama vuosi sitten puhuttiin valelääkäreistä. Voin vakuuttaa, että on myös valesihteereitä.

Ei hän ainakaan itsensä tuotteistamista osaa. Onko hän työnhaun huippuosaaja, jos hän on - myöskin todistetusti - saanut kymmeniä työpaikkoja, joskin ollut saamatta monia koulutustaan vastaavia työpaikkoja? Tutkimusosaaja, ehkä, siihenhän yliopistokoulutus pätevöittää, tosin hänen menetelmäosaamisensa on päivitetty viimeksi 20 vuotta sitten.

Sosiologi ainakin tunnistaa sen rankiepäjohdonmukaisuuden, joka häntä on kohdannut. Sosiologi on omaa asemaa koskevien odotusten ja todellisuuden välisen kuilun tulkitsemisen erityisasiantuntija.

Luen aika ajoin turhautuneiden yliopistolaisten todistuksia siitä, kuinka he eivät ehdi keskittymään perustehtäväänsä kaikelta hallinnolliselta sälältä. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. He saavat kuitenkin työskennellä sivistyneessä laitoksessa, sivistyneessä ilmapiirissä ja pääosin sivistyneiden ihmisten keskellä ja edes oman alansa liepeillä. Tätä luksusta ei koulutusta vastaamattomissa tehtävissä työskenteleville suoda.

Tervemenoa, mutta ei

Kaikki tiet vievät Helsinkiin, ainakin niin kauan kun niistä tehdään kaupunkibulevardeja. Todella vaikea on sen sijaan päästä Helsingistä pois. Kun tulen kerran eli kaksi vuodessa viettämässä vuotuisia poikain peli-iltojani Rööperin suunnasta, en tiedä, miten uuteen bussiasemaan pääsee sisälle, eikä tämän oppimiseen riitä ne noin kaksi vuotuista pelikertaa. 

Joudun jok'ikisenä kertana juoksemaan (=koska minulla on kiire viimeiseen Porvoon bussiin tai jos toiseksikin viimeiseen, joudun kestämään kännittelyä Tennispalatsin brittibaarissa parikin tuntia) koko mastodonttikompleksin ympäri löytääkseni edes yhden sisäänkäynnin. Tästä olen tullut johtopäätökseen, että vaikka Helsinki haluaa kasvaa, muttei suinkaan siten, että maalaiset kansoittaisivat tämän ihastuttavan metropolin, vaan sinne ainostaan ja vain huippuosaajia, joillaisia maalaiskuntalaisissa ei suinkaan ole, niin pois maalaisia ei kuitenkaan pidä päästämän. 

Tästä ei pidä tehdä kuin yhdenlainen johtopäätös: Helsinki on jo varautunut kasvamaan kattamaan ainakin Vantaan, ja hyvät ihmiset laitettakoon Helsinkiin, kun taas kehnommat Vantaaseen. Laitettakoon maaseutulaiset siis korkeintaan Kehä kolmosen varsille sullottuihin tehdas- eli varastorakennuksiin, yhtään lähemmäs Helsinkiä ei heidän pidä pääsemän. 

Vielä helsinkiläisenä vastustin sekä keskustatunnelia että Kumpulan joukkoliikennekatua. Nyt alan jo epäillä, että helsinkiläiset eivät ymmärrä omaa parastaan. Ainakin Kumpulan joukkoliikennekatu helpottaisi Sturenkadun sumppua, ja Pasilassa on todella paljon työpaikkoja, jotka nyt ovat idästä päin katsottuna toivottaman sumpun takana. Keskustatunnelikin saattaisi hyvinkin helpottaa bussiliikenteen oloja Vironniemellä, jos edes osa turhista autoista saataisiin maan alle. Oslossakin on eräänlainen minikeskustatunneli, Kehä 0. Tästä se sukeltaa maan alle. 

Mitä vikaa on hyvätuloisissa?

Kunnat kilpailevat hyvätuloisista - jotka naamioidaan hyväksyttävämmiksi "huippuosaajiksi" - tunnetuin seurauksin, joista kaikkein tunnetuin on se, että kun hyvätuloisilla on varaa maksaa asumisestaan pyydettyä hintaa, asuntojen hintataso ei ainakaan laske.

Toinen "ongelma" hyvätuloisissa on se, että heidän takiaan ainakaan ei kannata ylläpitää julkisia palveluita kilpailukykyisenä vaihtoehtona, koska heillä on varaa käyttää yksityisiä palveluita. Tällöin pienempituloisten palvelut kuihtuvat, vaikka kuinka tätä asukkaiden kilpailuttamista perusteltaisiinkin sillä, että hyvätuloisten kunnan kassaan maksamilla veroilla niitä julkisia palveluita pyöritetään.

Kun pyöritettäisiinkin. Pikemminkin hyvätuloisia käytetään keppihevosena sille, että palvelut jätetään markkinoiden armoille. Ensin kilpailutetaan asukkaat, jolloin vain valikoidulla kansanosalla on varaa asua kyseisessä kaupungissa. Sitten kilpailutetaan palvelut, jolloin tulee lopullisesti varmistetuksi se, että muilla ei sinne ole mitään asiaa.

Matalapalkkaiset akateemiset ovat kauneusvirhe

Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder viimeviikonloppuisessa Hesarin haastattelussaan piti palkkaerojen kasvua asiantilana, johon on vain sopeuduttava, ja yhtenä näistä sopeutumistoimista hän esitti verotuksen keventämisen. Kun Fjäder sitten yritti lieventää kantaansa torstaina 30.1. Hesarin mielipidepalstalla, edelleenkin jäi toteennäyttämättä, miten tämä edesauttaisi koulutustaan vastaamattomissa työskentelevien akateemisten tai muuten vaan matalapalkkaisten akateemisten - kuten apurahansaajien tai mikroyrittäjien - asiaa.
 

Fjäder olettaa, että veronalennukset hyödyttäisivät yhteiskuntaamme työllistämällä yrittäjiä. Tämä oletus perustuu siihen, että kun palkasta jää käteen hieman enemmän, ainakin osa tästä ylijäämästä käytettäisiin palveluiden kuluttamiseen, mikä taas työllistäisi pienyrittäjiä. Tämä oletus ei ole ainoastaan vailla totuuspohjaa matalapalkkaisen akateemisen elämässä, vaan se on heille vahingollinen.
 

Minulla valtiotieteen maisterina on ollut elämässäni 11 kuukauden ajan sellainen kuukausipalkka, että nipin napin yllän Fjäderin tarkoittamien keskituloisten alarajalle. Muulloin säännöllisen kuukausipalkkaisen työni bruttokuukausitulot ovat vaihdelleet 1800 ja 2200 euron välissä. Kun siitä vähennetään asumiskulut, matkalippu Porvoosta Helsinkiin ja muut pakolliset menot, olen tullut laskelmissani sellaiseen johtopäätökseen, että sallin itselleni yhden palvelun eli kuntosalikortin. Työpaikkalounaan korvaan kaupan halvimmalla eineksellä, ja kodin hankintoihin tarvitaan jo Visaa. Puhumattakaan pääkaupunkiseudulla asumisesta, josta on tullut niin kallista, että siitä ei ole varaa edes puhua tässä.

 

Koska en mainittavammin työllistä pienyrittäjiä, kaltaisilleni pienituloisille julkisten palveluiden pitäminen kilpailukykyisenä vaihtoehtona on elintärkeää. Ja ainoa tapa rahoittaa nämä palvelut - joita muuten myös Fjäderin mainitsemat keskituloiset käyttävät - on verot, joita minäkin kernaasti maksan. Toisena vaihtoehtona on rajoittaa palvelut maksukykyisille, jotka yhdysvaltalaisittain maksavat nämä yksityisillä vakuutuksilla. Tähänkö Fjäder aateveljineen haluaa maamme ajaa, hyvinvointivaltion saattohoitoon?

Matalapalkkaiset akateemiset ovat siis kauneusvirhe, jonka pärjäämättömyysriskit olisi varmaankin kätevintä ulkoistaa yrittäjiksi tai siivota työttömiksi, ja sepä vasta kannattavaa onkin. Tiedän omasta kokemuksestani sen, että yrittämisestä ei ole työllistymisen saati yhteisen kakkumme kasvattamisen patenttiratkaisuksi, usein ainoastaan työttömyystilastojen siivousratkaisuksi. En voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että pienituloiset akateemiset ovat Akavalle riesa, josta olisi parempi päästä eroon, tai sitten lienee syytä lakkauttaa yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen koulutus ensi alkuun ja jättää liitto arkielämästä vieraantuneiden niinsanottujen huippuosaajien keskinäiseksi leikkikehäksi.

Tarjosin tämän kirjoitukseni Hesarin mielipidepalstalle, jossa ilmeisestikin Fjäder on loppuunkaluttu, eikä tätä olla vielä julkaistu.

Kevyet mullat, Fjäder

Hesarissa viikonloppuna haastatellun Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderin mukaan "työn verotusta pitää keventää, jotta ostovoima kasvaa ja uusia palvelutyöpaikkoja syntyy. Suomella ei ole hänen mielestään varaa nykyisen kaltaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Hänen mukaansa kansan pitäisi hyväksyä sekin, että vastaisuudessa tuloerot kasvavat.

"Ei valtavien tuloerojen maa, mutta ihan varmasti ne tulevat olemaan suuremmat kuin nyt", Fjäder sanoo.

Tuloerojen kasvu ei ole Fjäderin mukaan välttämättä huono asia: se kasvattaa yhteistä kakkua, josta julkiset palvelut maksetaan. Fjäderin resepti työpaikkojen luomiseen on verotuksen keventäminen. Uutta työtä syntyisi asiantuntijatehtäviin ja pienipalkkaisille palvelualoille. Jos verotusta haluttaisiin ajan mittaan keventää, julkisia palveluita pitäisi vähentää paljon."

Näin siis Hesarissa. Pitäisi kaiketi lähteä mukaan ammattiyhdistystoimintaan muutenkin kuin jäsenenä, joka kyllä on tietoinen jäseneduistaan ja oikeuksistaan, mutta joka tähän mennessä puutteellisen ammatti-identifikaation ja ammattiyhdistystoiminnasta osittain kyllä hyvästä syystäkin syntyneen jälkeenjääneen vaikutelman vuoksi on tyytynyt vapaamatkustajan rooliin, siis maksavaksi ja räkyttäväksi jäseneksi. Tiedän, että erityisesti vihreänä pitäisi kai pyytää anteeksi jo etukäteen, meillä kun kuulemma on niin ongelmallinen suhde ay-liikkeeseen, mutta en nyt oikein näe anteeksipyydettävää muussa kuin siinä, että en ole ymmärtänyt omaa parastani ja kouluttautunut joksikin sellaiseksi, josta tulee huippuosaajia.

Ehkä olisi sittenkin pitänyt vaihtaa liittoa, kuten viime keväänä ehdin jo miettimään, pohtiessani, kuka oikein edustaisi omaa työmarkkinatilannettani. Olen kyllä saanut aina tukea liittoni juristilta pulmallisissa tilanteissa, joita itsenäisesti ajattelevalla koulutustaan vastaamattomia töitä tehneellä ihmisellä onkin riittänyt, tässä kafkalaisessa työelämässä. joten ehkä hyvä sentään, etten ole jättänyt omaa akavalaista liittoani.

Joka tapauksessa sanoudun irti kattojärjestöni puheenjohtajan lausunnoista. Fjäderin mielestä varmaankin esimerkiksi kaltaisiani yhteiskuntatieteilijöitä ei tarvita, me kun tyypillisesti olemme töissä julkisissa palveluissa, tuottamassa palveluita toisille matalapalkkalaisille, paitsi että me tuotamme niitä palveluita myös kaiken maailman fjeedäreille. Eikä millään veroprosentilla saisi  esimerkiksi kahvila-apulaisena tai siivoojana työskentelevää yksinhuoltajaa lähtemään nyt niin kovasti palveluja käyttämällä työllistämään tai itsensä ja lapsensa kanssa harva se viikko yksityislääkäreille.

Fjäder tuntuu myös tekevän julkisen sektorin huonon tuottavuuden syntipukiksi, todelliseksi loissektoriksi. Koulutus ja terveydenhuolto mahdollistavat myös korkean tuottavuuden ammattien olemassaolon. Välittömiä tuotto-odotuksia niille vaan on hankala laskea. Julkiset palvelut tuottavat tasa-arvoa, terveyttä ja hyvinvointia. Ilman julkisia palveluita - joista Fjäderkin sentään suostuu sietämään juuri mainitut koulutuksen ja terveydenhuollon - Fjäderkään ei olisi kouluttautunut puhumaan pehmoisia. Kulttuurista, kansansivistyksestä tai muista sössösektoreista on varmaan turha puhuakaan, nehän tuottavat vain hyvinvointia.

Fjäder ei myöskään näytä tietävän, että hänen liittonsa jäseniä (mutta ei liittolaisia) työskentelee myös  matalapalkkaisissa, koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä, juuri niissä, joiden ilmeisesti pitää hyväksyä se luonnonlakina, että tulo, terveys-, hyvinvointi- ja mahdollisuuksien erot kasvavat, ja kun ne kasvavat, ne myös siirtyvät ylisukupolvisesti isän kuluneelta nivelkierukalta toiselle polvelle. Ja kyllä ne kasvavat, jos mahdollisuuksien tasa-arvoa ei pidetä poliittisesti tavoittelemisen arvoisena päämääränä. Minä pidän.

Sen verran reilu on kuitenkin oltava Sturelle, että kyllä minä haluaisin kuulla, miten osastonsihteeristä saataisiin itsensä kannattavasti työllistävä asiantuntija - ilmeisesti konsultti koska tutkijat työskentelevät sillä pahamaineisella julkisella sektorilla - veronalennuksilla. Sture: miten temppu tehdään? Kerro se, ja tee sen jälkeen se temppu. Tosin tämän Fjäderin kannanottoja jo jonkin aikaa silmäkulmasta seuranneena epäilen, että sitä temppua ei ole. Eikä tule.

Voi kun uskoisin johonkin

Kahden läheisen ihmisen hautajaiset läpikäyneenä kuukauden sisällä, huomaan tuntevani itseni sisäisesti kovin epätäydelliseksi, jotenkin ontoksi. Vaikka en kristitty olekaan kuin kulttuurisessa mielessä, toivoisin, että oma sisäinen mielenmaisemani olisi samalla tavalla sisäisen rauhan, varmuuden ja perusonnellisuuden läpäisemä kuin hartailla, tunnustavilla uskovaisilla.

Kuva uskovaisen ihmisen sielusta tyynenä kuin lammen pinta lienee toki idealisointia. Kyllä esimerkiksi ystäväni oli loppuun saakka etsijä, joka ei vain rukoillut herraansa vaan huusi häntä. Hän tunsi pienuutta, koska hän ei vielä ollut mielestään ymmärtänyt vielä kaiken tarkoitusta, yleensäkin hän tunsi olevansa pieni ja epätäydellinen ihminen.

Varmastikin ihminen tuntee tyytymättömyyttä itseensä, turhautumistakin, jos hän kokee tulleensa luoduksi jumalansa kuvana. Mutta minkä kuva on sitten uskonnoton tai ateisti? Itsensä, juu. Minkä siis? Miehen, isän, eurooppalaisen, suomalaisen, sosiologin, osastonsihteerin, ylikoulutetun, epäonnistuneen huippuosaajan, minkä? Vähemmästäkin lebensangst iskee kun on vaikea valita, ja nämä sitäpaitsi eivät aika ajoin ole niin väleissä keskenään.

Joskin ateistia ei vaivaa perisynti, häntä vaivaa tarkoituksettomuus. Asioiden tärkeysjärjestys ja elämän kokonaisuuden hahmottaminen voi olla kadoksissa. Tosin moni ateisti omistautuu kuin riivattuna "objektiivisen" totuuden löytämiselle uskovaisen subjektiivisen todistuksen asemesta, enkä nyt ole ollenkaan niin varma, kummalla on helpompaa, puhumattakaan siitä boheemista, joka vaatii viiden aistin todistuksen (Melleri).

Vakaumuksellisista ihmisistä - käytän täst´lähien tätä sanaa mieluummin kuin "uskonnollinen" - yleensä aistittava ulospäin heijastuva sisäinen rauha saa ateistinkin uskomaan jumalan olemassaoloon, oli sitten kyseessä heidän jumalansa tai jokin muu. Ja jos vakaumuksellisten ihmisten taivas on siellä jossakin, niin meille muille he luovat taivaan tänne maan päälle.

Usko ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Molemmat ovat nimittäin sosiaalisia konstruktioita, ja ihminen on rationaalinen olento: hän uskoo mieluiten siihen, joka toimii. Se, joka tekee elämästä mielekästä, selittää taikka turvaa, toimii, ja siihen uskominen on siis rationaalista hänen itsensä kannalta.

Ehkä joskus vielä valo koittaa. Uskon, että esimerkiksi ystävyys ylittää ajan ja paikan rajat, riippumatta siitä, mitä tomumajoillemme tapahtuu, samaten elämäntyö, ihmisestä jäävä muisto ja häneltä saadut opetukset. Ei vakaumus tietenkään tee immuuniksi maailmallisille kärsimyksille: vaikka vakaumuksella uskoisikin, että ei ainoastaan manan majoille siirtyneellä ystävällämme kipu ja muu paha olisi poistunut, vaan myös ikuinen autuus koittanut, niin ei se yksinäisyyttä, tyhjyyden tunnetta omassa arjessa poista, kun toinen onkin yhtäkkiä poissa.

Uskon siis kääntymyksellisenä ateistinakin jotakin. Ainakin uskon, että elämän pienehköt murheet, kuten reiät sukassa ja "haastavat" työolosuhteet asettuisivat paremmin oikeaan valoonsa, jos olisin uskossa. Nyt kun ei ole taivaallista, on vain tämä maallinen, ja sen kanssa on elettävä, niin voi se joskus tuntua raskaalta, vailla varmuutta lopusta, jossa kiitos seisoo.

Armollista joulua myös heille, jotka eivät armoon usko, tai sellaista luule tarvitsevansa. Tai jouluakaan. Kun olisi aika armotonta toivottaa armotonta vuodenaikaa...