Vuoden 2020 parhaat levyt

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Wienin filharmonikot, johtaa Otto Klemperer

Klemperer esityttää Brucknerin viidennen harvinaisen koherenttina, jäsentyneenä, jäntevänä kokonaisuutena, jonka status yhtenä suurimmista sinfonioista tulee tässä erittäin selväksi. Sen lisäksi tämä varsin hyvä 60-luvun liveäänitys on jännittävämpi kuin Klempererin studiolevytykset yleensä ovat. Tässä teos todellakin kulkee loogisesti valtaisaa loppunostatustaan kohden, tai niin loogisesti kuin se on mahdollista. Klemperer on siirtänyt tässä maskuliinisenkarhean sointinsa Lontoosta Wieniin. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. WDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand

Brucknerin kutonen, jonka yhdistän edelleenkin ensirakkauteni päättymisestä seuranneeseen surussa kieriskelemiseen, oli minulle pitkään yhtä kuin Otto Klemperer. Joskus on hauskaa huomata löytävänsä joidenkin levytysten arvon vasta myöhemmin, ja hauskinta on kun ne levytykset löytyvät omasta hyllystä. Wandin levytys on elävässä ja miltei äkkiväärässä temponkäsittelyssään mahdollisimman tehokas antiteesi vakaalle Klempererille. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Herbert Blomstedt 

Tämän paremmin ei Brucknerin seitsemättä sinfoniaa ole mahdollista soittaa, eikä oikein äänittääkään. Tämä levytys nautti kulttimainetta varhaisella digitaalisella kaudella, mutta on sittemmin ollut viimeiset 20 vuotta hankalasti saatavissa. Onneksi se on nyt julkaistu uudestaan myös erinomaisen 4. sinfonian kanssa. Jos Brucknerin seiskan haluaisi esitellä säveltäjää aikaisemmin tuntemattomalle, tämä olisi ihannelevytys riipaisevan kauniina. Tai miksei tämä levytys voisi sopia vaikka ensiesittelyksi koko säveltäjästä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon filharmoninen orkesteri, johtaa Klaus Tennstedt

Parhaat esimerkit kulttimainetta ainakin Englannissa nauttivan Klaus Tennstedtin taiteesta ovat livetaltiointeja. Tämä on paljon intensiivisempi kuin hänen studiolevytyksensä, kuin yksi raivokkaan intensiivinen purkaus, mikäli sadan minuutin teosta voi pitää "yhtenä" purkauksena. Joka tapauksessa tästä syntyy yksi päättäväinen, kärventävän intensiivinen kaari toisin kuin studiolevytyksistä, joista ei oikein aina tiedä, mihin Klaus tähtäsi, ja mikä yllättävintä, Tennstedt soitatutti runsain mitoin keräilemäni Kolmosen minulle ainakin hetkeksi kuin uuden sinfonian.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Hans Rosbaud 

Joissakin levytyksissä on mystisesti sellainen tunnelma, että niissä ollaan päästy poikkeuksellisen lähelle teoksen ydintä, tai vaikka mitään salaisuuksia niissä ei paljastettaisikaan, ainakin teos kuulostaa hieman erilaiselta niiden jälkeen. Rosbaudin vitonen - jossa muuten on ihan hyvä vuoden 1951 äänitys - on sellainen. Rosbaudin näkemys on koherentti, vakava, jopa äkäinen. Tässä menee kaikki oikein, vaikka Rosbaud näyttääkin teoksen täysin eri valossa kuin vaikka Barshai, Barbirolli tai Leinsdorf.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Michael Gielen

Mahlerin kutonen oli Gielenille erittäin keskeinen teos, mistä osoituksena hän levytti sen kolmeen kertaan. Nyt kuuntelussa on hänen Mahler-kokonaislevytykseensä kuuluva levytys, joka on Gielenille ominaiseen tapaan analyyttinen, erittelevä ja miltei inhorealistinen. Mitään, mitä teoksen partituuriin kuuluu, Gielen ei jätä läpivalaisematta, ei edes rivivälejä. Täysin toisenlainen kuin toinen minulle uudempi referenssilevytys eli Currentzis. Baden-Badenläiset soittavat lähes satumaisesti.

Gustav Mahler: des Knaben Wunderhorn. Maureen Forrester, Heinz Rehfuss ja Wienin sinfonikot, johtaa Felix Prohaska

Ymmärsin tässä alkukesän aikana, että minulla ei ole tästä Mahlerin laulusarjasta muita levytyksiä kuin Pierre Boulez, joka ei täysin tavoita teoksen leikillisyyttä. Lähdin vertailemaan levytyksiä, ja loppusuoralleni päätyivät Elizabeth Schwarzkopf-Dietrich Fischer-Dieskau-George Szell, Riccardo Chailly neljän eri laulajan kanssa ja otsikossa mainittu Maureen Forrester-Heinz Rehfuss-Felix Prohaska, joukkoistettuani asian ensin utelemalla Facebookin Mahler-ryhmistä, joissa joku suositteli Prohaskan levytystä. Ensin hylkäsin Szellin nimivahvan levytyksen, sillä se äänitykkeineen jotenkin missaa teoksen kepeyden. Chaillystä tykkäsin kovasti, mutta lopulta päädyin Prohaskan levytykseen, jossa kuuluu aidonlaista wieniläistä henkeä.

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Baden-Badenin radio-orkesteri ja solistit, johtaa Michael Gielen

Musiikkimakunsa kiveen naulannut saa harvoin mitään sellaista uutta kuunneltavaa, joka sykähdyttäisi. Alitajuntaani oli jäänyt 90-luvun eräiden tupaantuliaisten keskustelusta, että ystäväni suositteli minulle Gurreliederiä (tarkistin, kyse olikin tosin Pierrot Lunairesta). Menin Spotifyhyn ja tartuin ensimmäisenä Michael Gielenin levytykseen, koska olin juuri ottanut hänet uudeksi luottomiehekseni. Ihastuin ensikuulemalta; teos yhdistää Debussyn miltei impressionistisen läpikuultavuuden, Richard Wagnerin suurisuuntaisen lauludraaman ja Mahlerin jälkiromantillisuuden. Sitäpaitsi vasta-alkajaan vetosi Gielenin levytyksen suurenmoinen äänitys, minkä ansiosta valitsin Gielenin levytyksen myös aivan erinomaisen Herbert Kegelin sijasta (kuuntelin myös mm. Ozawan, Chaillyn, Sinopolin ja Kubelikin levytyksiä). Teoksen lopun ekstaattisuus on miltei kuin Mahlerin kahdeksannesta, mikä on yllättävää sikäli, että se on peräisin säveltäjältä, joka julisti musiikin taidemuotona tulleen tiensä päähän. Niin se tulikin. Ehkä tässä?

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1. Leon Fleisher ja Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell

Kuultuani Leon Fleisherin kuolemasta, näin monien viittaavan hänen levytykseensä Brahmsin ensimmäisestä konsertosta jokseenkin definitiivisenä. Tähän saakka olin pitänyt Arthur Rubinsteinin ja Fritz Reinerin levytystä ylittämättömänä, mutta tässä on jo alusta saakka tulta ja tappuraa todella tiukassa muodossa, eikä Fleisher ole levytyksessä mitenkään heikompi lenkki.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Berliinin filharmonikot, johtaa Claudio Abbado.

Luulin kuulleeni Brahmsin sinfonioissa jo lähes kaiken, mutta lainattuani ystävältäni suuren Claudio Abbado -boksin ymmärsin heti Brahmsin ensimmäisen sinfonian ensimmäisistä rummunpäristyksistä, että cd-opusten ylistykset Abbadon Brahmseista olivat todellakin kohdallaan. Soitto on valtavan täyteläistä mutta energistä, ja äänitys suurenmoisen ilmava. Abbadon Brahmsit ovat definitiivisiä Klempererin, Haitinkin ja Sanderlinginkin jälkeen.

Vuoden 2020 muusikko: Michael Gielen. 

Gielen on oman postauksensa arvoinen, mutta hänestä tuli nopeasti luottonimeni ostettuani ensin hänen Mahler-boksinsa. Ensikuulemalta se ei aivan lunastanut odotuksia, mutta löydän siitä kerta toisensa jälkeen uusia hienouksia niin että en epäröinyt hetkeäkään tarttua tarjoukseen nähdessäni hänen Bruckner-pakettinsa tarjouksessa. Ja kun syksyllä tuli vaihe, jolloin kaipasin itselleni uutta musiikkia ja muistin Schönbergin Gurreliederin, päätin aloittaa teokseen tutustumisen Gielenin levytyksestä, sillä olin jo oppinut luottamaan häneen, ja tiesin hänet Wienin toisen koulukunnan spesialistina.

Gielen on analyyttinen muusikko, joka tekee partituureille läpivalaisun niin että musiikista löytää sellaisia yksityiskohtia joita ei aikaisemmin siellä ole aavistanut olevan. Kuitenkaan hänen musiikkinsa ei ole kylmää, ainoastaan läpeensä ajateltua; tämä käy selväksi kun kuuntelee vaikka hänen levytystään Beethovenin 7. sinfoniasta. Gielenin orkesterin sointi ei ole varsinaisesti hienostunut, vaan pikemminkin karhea, vähän samaan tapaan kuin Otto Klempererillä; tosin hänen Gurreliederinsä on läpikuultavaa kuin Debussy.

No words can make justice

So far my canon for greatest recordings have included the Mahler's das Lied von der Erde by Bruno Walter, sung by the incomparable Julius Patzak and Kathleen Ferrier, the live recording of Beethoven's 9th by Furtwängler from Bayreuth and Bruckner 6th by Otto Klemperer. This canon has been unchanged since the early 90s and I had resigned to the fact that it is to be that way. And it was, until I heard this live enhancing performance. I can only be grateful that microphones were present so that I can feel I was there, as the performance is very truthfully preserved. 

What about the performance, then? No words can make justice to it. The eighth symphony was for me an enigma long after I was otherwise well into Mahler's world. First came upon the much awarded Klaus Tennstedt recording, with no reward, long after Rafael Kubelik's recording, which opened the gates. Then entered Gary Bertini, who helped me to appreciate the work.

Horenstein the explorer guides his mighty ship into the unknown territory, filled with beauties no one had ever seen before, yet there are hazards and dangers along. Yet he ever rushes things. When the performance enters the two last movements, the audience - including me - are in heaven, eyes sweating with tears. Of course this was not the premiere of the work, but for the performers, audience and the appreciative world it was.

Horenstein has guided me through unknown terrains where I have experienced sounds I have never before heard. This greatest of possible man-made creations with one of greatest cumulative climaxes receives here the greatest possible realisation.

I will want to get this played in my funeral.

Horenstein's live recording of the Mahler 8th symphony was reviewed for Amazon, and it can be listened by clicking on the headline of this review. I will also use the opportunity to thank conductor's cousin Misha Horenstein who has shared this recording for the greater audience who deserves to hear it.

Kirkastettua Mahleria

Gustav Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerille portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, vaikkakin monoversio ykkösestä onkin vieläkin parempi. Ykkösestä Rafael Kubelikin levytys on eloisa ja karakteristinen, ja modernimmalta kuulostavasta Mahlerista pitävä on tyytyväinen James Levineen.

Kakkosesta Walterin vastapooli Klempererin levytys on klassinen ja koherentti, ja mahtuu sitäpaitsi yhdelle cd:lle! Myös Kubelik tarjoaa hyvän vaihtoehdon, lyyrisen, dramaattisen ja koherentin, joka sitäpaitsi mahtuu yhdelle cd:lle. Historiallisesti tiedostavan pitää kuulla Oskar Friedin akustinen levytys 20-luvun alkupuolelta, jonka äänenlaatu vaatii kyllä toleranssia.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Tosin en ole vielä aivan löytänyt sen sanottuja hienouksia, vaikka olen Jascha-fani; finaali tosin puristaa viimeisetkin mehut irti, ne, jotka Bernsteiniltakin on jäänyt ottamatta. Kolmosessa Leonard Bernsteinin äärimmäinen paisuttelu ja ekstroversio palvelee musiikkia hänen egonsa asemesta, ja hänen romanttinen otteensa sopii tälle länsimaisen sinfoniamusiikin kookkaimmalle järkäleelle. Hänellä on teokseen sopivasti rinta rottingilla. New Yorkin filharmonikoilla on autenttinen Mahler-saundi, hieman rupinen verrattuna esimerkiksi Concertgebouw-orkesteriin.

Jos haluaa elää todella vaarallisesti, hankkii paketillisen valitettavan vähän levyjä tehneen Dimitri Mitropouloksen livetaltiointeja. Kolmas sinfonia on leikelty, jotta se olisi mahtunut radiolähetykseen, mutta selväksi käy se, että Mitropoulos ei halua siloitella mitään. Gary Bertinin kolmonen on paitsi upeasti soitettu ja äänitetty, se onnistuu olemaan hieman alitulkittunakin vakuuttava. Bernard Haitinkin Concertgebouw-versio on lähellä ihanteellista: siinä on muhkeasti mutta paisuttelematta, aivan henkeäsalpaavasti soitettu niinkuin nuoteissa on, kaikki, jota sieltä lähtee, ilman Bernsteinin yritystä mahtipontisuuteen, mutta ei yhtään häntä pienemmin. James Levine aloittaa pöyhkeästi ja on pöyristyttävän muhkeasti soitettu, mutta jotenkin mielenkiinto lopahtaa ekan osan jälkeen, jossa todella marssitaan peitset pelottomasti tanassa, niin pystyssä että melkein kaadutaan selälleen. Sinfonia on enemmän kuin osiensa summa, vaikka Levine toteuttaakin ne osat esimerkillisesti, lukuunottamatta finaalin hengiltä raahaamista, Levinen helmasynti. Sen sijaan huomattavasti introvertimpi Kubelik pysyy hienosti koossa, ja siinä on vähiten "löysää" tässä teoksessa, jossa mielenkiinto voi herpaantua. Ihanne-esitys tästä teoksesta.

Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Kubelik, Levine, Szell ja Paul Kletzki.

Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on John Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno, vaikka Mahlerille omistautunut Tony Duggan ei viitsikään mainita sitä kuin näön vuoksi. Erich Leinsdorfin vitonen taas on vaarallinen ja äkkiväärä kun taas Gary Bertinin vitosessa etenkin finaali on huikean virtuoosinen. James Levinen levytyksessä kaikki tapahtuu suunnilleen keskiarvoisesti, hyvällä maulla, hienosti toteutettuna, mutta vailla voimakkainta henkilökohtaista profiilia ja kovin omaperäisiä ideoita. Kelpo peruslevytys joka tapauksessa. En voisi olla enempää samaa mieltä Mahler-auktoriteetti Tony Dugganin kanssa: Levinen levytys on vain pari piirua suuruudesta. Tosin Duggan totesi Karajanin levytyksestä, että mainittuaan sen hän siirtyy eteenpäin.

Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti. Szell on teoksen tulkkina Mitropouloksen linjoilla, Mitron pureutuessa ehkä vieläkin syvemmälle syövereihin. Tässäkin teoksessa Horenstein osuu ytimeen. Häneltä löytyy kaksi livelevytystä, joista Bournemouthissa tehty on paljon parempi. Ei piehtaroi siinä missä Barbirolli, mutta on aivan yhtä järkyttävä. Haitinkin levytys on melko sivistynyt, mutta kohtuullisen joutuisa, ja näyttää keskitien Mitropouloksen ja Horensteinin, tai Szellin ja Barbirollin välillä. Kubelikin joutuisa levytys on miltei optimistinen, mikäli se on kuudennesta sinfoniasta mahdollista.

Seiskasta hyviä peruslevytyksiä tarjoavat ainakin sir Georg Solti, Gary Bertini, James Levine, Rafael Kubelik ja Bernard Haitink. Vielä eloisampaa karakterisointia halajavat tekevät hyvin kun hankkivat Hermann Scherchenin livelevytyksen, mutta kokonaisuutena ylittämätön on tässäkin Horensteinin 70-luvun vaihteen varsin käyttökelpoinen livestereo.

Kahdeksaisen ylenpalttisuuden minulle avasi Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys, joka on myös sopivasti draamallinen, jääden kaipaamaan vain hieman ekspansiivisempaa otetta ja muhkeampaa levytystä. Kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista. Paras kasin yleislevytys on kuitenkin Gary Bertinillä, jonka versio on paitsi muhkea, myös erotteleva, mikä on melkoinen saavutus, ottaen huomioon äärimmäisen raskaan tekstuurin. Tosin Horensteinin jälkeen se on jotenkin - lattea.

Yhdeksäisestä Horensteinilta löytyy ainakin kuusi taltiointia; yksi studio- ja viisi liveversiota. Paras on Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa v. 1966 tehty, ja sen rinnalla kaikki muut kuulemani ysit ovat jotenkin puutteellisia ja kuolleita. Horenstein löytää ysistä enemmän kuin yksikään toinen. Niin paljon, että jo ensimmäisen osan intensiteetti musertaa, ja voimia ei ehkä enää jää loppujen osien kuuntelulle (joista kaksi keskimmäistä scherzo-osaa ovat selvästikin aliharjoiteltuja). Bruno Walterin liveversio Wienistä sodan kynnyksellä on kuitenkin historiallisena dokumenttina ylittämätön referenssi, vaikka hänen 60-luvun alun uusintaottonsa onkin teknisesti upea, tunnelmaltaan lämpimän nostalginen. Pidin sitä pitkään referenssilevytyksenä.

Hienoja levytyksiä ysistä ovat tehneet myös Otto Klemperer, jonka versio on armottoman kompromissiton, ja Kurt Sanderling, jolla tästä teoksesta löytyy ainakin neljä versiota, tarjoaa kiireetöntä ja kohtuullista Mahleria, jossa mitään ei ole liikaa. Yllättävä löytö tulee 60-luvun Prahasta, jossa Karel Ancerl ja Tsekkiläinen filharmonia tarjoavat loistavan levytyksen. Carlo Maria Giulinin livelevytystä Philadelphiasta ei ole saatavilla, mutta siinä on jokseenkin kaikki kohdallaan, ja yllättävän paljon karheuttakin tälle miehelle, jolta viha ja rumuus eivät yleensä onnistu. Bernard Haitinkin Concertgebouw-levytys lienee kuitenkin ihanteellinen studioversio, jos ajattelisi pärjäävänsä yhdellä koko elämänsä. Se on eloisampi kuin mitä Haitinkilta odottaisi, ja soitto on eloisuuden lisäksi virheetöntä. Haitinkin levytyksessä kaikki soitinnuksen yksityiskohdat ja dynamiikan hienoudet erottuvat niin hyvin, että siinä kuljetaan jo mikromanageroinnin rajoilla.

Dimitri Mitropouloksen yhdeksäisessä kokonaisuus pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalissa ei ole ennätysjoutuisanakaan kiire minnekään. Mitropoulos todistaa, että valon nopeuden ylittäjä ei menekään eteenpäin. Gary Bertini onnistuu pitämään finaalissa pulssin yllä melkein puolituntisenakin, mihin Levine ei kykene. Rafael Kubelikin ekassa osassa löytyi 7 minuutin kohdalta aiemmin tavoittamatonta painotonta kauneutta harppusynkoopeista, joita ei muilla kuulu. John Barbirollin kokonaisnäkemys on tasapainoinen ja hyvin lähellä ideaalia, ja etenkin finaali on upeasti toteutettu; tosin levytyksestä aistii sen, että vielä 60-luvulla Berliinin filharmonikot olivat selkeästi epävarmalla maaperällä. Joidenkin kriitikkojen suunnilleen koko länsimaisen levytyskirjallisuuden ylittämättömäksi kruununjalokiveksi nostamat Herbert von Karajanin levytykset (2 kpl, studio ja live) sen sijaan pyöristävät ja parfymoivat kappaleen tunnistamattomaksi. Niitä pitää välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Kymmenennen sinfonian tyydyn käsittelemään kursorisesti, sillä en usko säveltäjien luonnostelmien täydennyksien olevan autenttisia rekonstruktioita. Mahler sai valmiiksi vain adagio-osan, josta intensiivisin esitys lienee Dimitri Mitropoulosilla, joka selvästi uskoi maailman pelkällä täydentämättömällä adagiollakin olevan parempi kuin ilman sitä. Rafael Kubelik on erinomainen vaihtoehto, jos haluaa esityksensä vähän täyteläisemmällä äänentoistolla. Sen lisäksi minulta löytyy Deryck Cooken täydennyksistä James Levinen ja Mark Wigglesworthin levytykset.

Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Horensteinin harvinainen studiolevytys on myös upea. Horenstein saa teoksesta esiin enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan toinen, siihen sopien, että hänen sanotaan viimeisiksi sanoikseen surreen sitä, että "ikävintä kuolemassa on se, että ei enää koskaan kuule das Lied von der Erdeä". Hienoiten laulettu versio, kokonaisuutena tyydyttävin studioversio on Otto Klempererin levytys, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein suunnilleen opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Bernard Haitinkin, Klaus Tennstedtin, Eliahu Inbalin, Maurice Abravanelin, Pierre Boulezin ja Gary Bertinin paketin. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät. Tähän saakka kuulemistani kokonaislevytyksistä Bertini ja Kubelik ovat parhaimmat.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Bertiniin verrattuna Tennstedt on tosikkomainen ja eloton, Kubelik kevyen kamarimusiikillinen ja Bernstein niin suurmaailmallinen, että menee miltei ulos kiertävältä radalta. Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, mutta se on yleisestikin ottaen eloisasti ja hienosti karakterisoitua. Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti. James Levinen epätäydellinen paketti (josta puuttuvat kakkonen ja kasi) tarjoaa musikaalisia, hienosti äänitettyjä ja soitettuja perusesityksiä, joista parhaita ovat ehkä ykkönen ja seiska. Yhdeksäisen kanssa on niin ja näin, pysyykö se koossa. Levine toteuttaa monia hienoja sinfonioiden osia, tai ainakin osien osia, mutta kokonaisuudet eivät oikein toimi. Haitinkin kokonaislevytyksen heikko lenkki on jokseenkin lattea ja epäinspiroitunut kahdeksikko; muuten proosallinen yleisilme palvelee Mahleria etenkin näin satumaisen upeasti soitettuna. Yhdeksäinen lienee kaikkien aikojen parhaita Mahler-levytyksiä.

Hankin Bertinin pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä. Esityksinä Kubelik on vähintäänkin tasaveroista tavaraa Bertiniin verrattuna, ehkä hieman Bertiniä eloisammin karakterisoitua, mutta plussia Bertinillä ovat äänitys ja bonuksena tarjoiltava das Lied. Haitink on myös vahvasti suositeltava kokonaislevytys, jossa ajoittainen rumuuskin tarjotaan kultturellisti. Vain kahdeksas sinfonia jää selkeästi kaipaamaan dramaattisempaa otetta: Haitinkin levytys onnistuu olemaan aika lattea, ja viides sinfonia on ehkä hieman proosallinen.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan aiemmin jotenkin tunkkaisen kasin finaalista Bertini löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Vieläkin vähän pidemmäksi ysin finaalin murjova Levine raahaa sen tunnistamattomaksi. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä: Bertinin Mahler kuulostaa niin musiikilta kuin mahdollista on.