Habermas oli sittenkin väärässä

Habermas oli sittenkin väärässä. Ihminen ei lajina ole oppiva eläin siinä mielessä, että seuraavat sukupolvet olisivat vapaita aiempien sukupolvien tekemistä virheistä. Tiede on ehkä itseään korjaava systeemi, mutta se on lopultakin omalakinen ja itseriittoinen, ja ulkomaailma vaikuttaa siihen tieteen omien lakien mukaisesti. Tieteessä Habermasin uskomus, tai oikeastaan toivomus siitä, että kommunikaatio perustuisi rationaalisuuteen, jossa parhaiten perusteltu tosi uskomus vakuuttaisi vähitellen kaikki toisetkin, saattaa vielä päteä. Missään muussa inhimillisessä instituutiossa ei.

Ajatellaanpa systeemitasolla vaikkapa sotia. Ei niistä olla päästy eroon. Tai "irrationaalisista" uskomusjärjestelmistä, joita uskonnoiksi sanotaan, sillä ne ovat funktionaalisessa mielessä hyvinkin järkeviä. Ihmisen on järkevä uskoa turvallisuudentunteensa ja yhteisön turvallisuutensa vuoksi. Yksilötasolla taas on helppo osoittaa lukuisia, kaikille tuttuja vastaesimerkkeja: Habermas oli väärässä. Erityisen huonosti hänen uskomuksensa - tieto voi olla hyvin perusteltu tosi mutta siltikin uskomus - järkevän argumentin ylivoimaisuudesta soveltuu politiikkaan,

Tästä on mahdotonta olla löytämättä esimerkkejä, jos yhtäänkään pitää silmiään auki. Vai miten muuten on perusteltavissa se, että mukakaupungistunut kansa äänestää agraaripuoluetta tai duunari porvareita? Kyse ei ole väärästä tietoisuudesta, kyse on sanoiksi puettujen aatteiden markkinoinnista. Tätä on parhaiten tuntemani puolueen, Vihreiden, ollut vaikea ymmärtää, kun usko niihin parhaimpiin perusteluihin on ollut niin vankkumaton.

Heikkopäiset pitävät terrorismia yhtenä esimerkkinä siitä, että sivistys ei vielä ole saavuttanut kaikkia pimeitä kolkkia, ja totuus on niinkuin se luetaan. He tulevat olleeksi ihan oikeassa: paljon on pimeitä kolkkia, joissa asuu houkkia. Sinne ei rationaalisen argumentaation kaiku kuulu sen paremmin kuin mullahin huutokaan.

Koulutus sosiaalistaa, mutta mihin?

Ihminen oppii olemaan ihminen perheessä tapahtuvassa primaarisosialisaatiossa. Ihmisiksi hän oppii elämään sekundaarisosialisaatiossa, joka tapahtuu kasvatuksen koulutukseksi systematisoivissa kasvatusinstituutioissa, ensin päiväkodissa ja sitten koulussa. Mitä tähän ihmisiksi elämiseen oppimiseen sitten kuuluu, ja mitä tekemistä koulutuksella on sen kanssa?

Toki sekundaarisosialisaatiossa voidaan jonkin verran paikata primaarisosialisaatiolta jääneitä aukkoja, olivat kyseessä sitten yleissivistyksen aukot tai kulttuuriset aukot. Koulutuksessa välitetään paitsi tietoja, myös yhteiskunnallisia (ammatillisia ja sukupuoli)rooleja ja niihin liittyviä normatiivisia odotuksia, ja tulkitsemaan tiettyä kulttuurista merkkijärjestelmää, meidän tapauksessamme arvopohjamme on kristillinen, ja kulttuurimme eurooppalainen ja suomalainen.

Sosiologiassa vallitsevan funktionalistisen integraatiokäsityksen - jota edustavat esimerkiksi Durkheim ja Parsons - mukaan koulu siirtäessään tietyn yhteisön arvoja ja sosiaalistaessaan normatiivisiin odotuksiin, toteuttaa yhteiskunnan koheesiota lisäävää funktiota, opettaessaan, että jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa yhteiskunnallisessa työnjaossa.

Samalla koulu kuitenkin sisältää myös ristiriidan siemenen, uhaten integraatiota. Koulun nykyään julkilausuttunakin tehtävänä on tukea yksilöitä konstruoimaan itse tietoa ja kyseenalaistamaan vanha tieto, suhtautumaan kaikkeen (lähde)kriittisesti. On vaikea nähdä, miten tältä kriittiseltä (itse)reflektiolta voisi välttyä myöskään oman ainutkertaisen paikan tarkastelu, oman yhteiskunnallisen ja ammatillisen aseman ja roolin kyseenalaistamisena.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että vallanpitäjät pelkäävät koulutusta, tarkemmin sanoen koulutettuja ihmisiä, heille kun koulutuksen sivutuotteena on saattanut päästä syntymään epäilys vallitsevan työjaon funktionaalisuudesta, oman aseman ja roolin tarkoituksenmukaisuudesta ja johdonmukaisuudesta omaan rooliin liittyvien odotusten ja siihen liittyvien tosiasiallisten kvalifikaatioiden välillä. Korkeakoulutettu ei osaa olla kiitollinen pöydältä heitetyistä almuista, saati nöyrä.

Kun on tietoinen epätarkoituksenmukaisuudesta, tulee myös tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta, ja johtopäätöksenä on vallitseva epäjohdonmukaisuus tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Miksi uskominen on fiksua tai ainakin funktionaalista

Aiemmasta blogikirjoituksestani - jonne pääsee klikkaamalla tään tekstin otsikko - sikisi vilkas keskustelu Facebookissa, joka kirvoitti minussa lisää ajatuksia. Jos sanoo, että "riittävän fiksut" ymmärtävät olla valitsematta olla uskomatta jumaliin ja sen sijaan etsivän vastauksia tieteestä, tällöin tulee samalla nimittäneeksi uskovia tyhmiksi. Ei näin. Kyse on tässäkin moniarvoisuudesta, eiväthän yksiavioisetkaan ole tyhmiä, eiväthän, vaikka heidän elämäntapansa edustaakin enemmistöä? 

Enemmistöelämäntavassa ei kuitenkaan ole kyse lammasmaisesta oletusarvoisuuden kopioinnista. Kyllä moni uskoo Jumalaansa tai elää ydinperheessä siksi, että se tuntuu heille oikealta.

Sitäpaitsi uskominen voi olla sekä yksilön että yhteisön kannalta funktionaalista. Eli järkevää aivan samalla tavalla kuin ne luonnossa eläimillä esiintyvät käyttäytymismallit, jotka evoluutiossa ovat osoittautuneet toimiviksi.

Miksi uskominen sitten on rationaalista? Se vastaa moniin inhimillisiin perustarpeisiin: tarjoaa maailmankuvan ja -katsomuksen, lisäten perusturvaa ja vähentäen monien ihmisten ahdistuneisuuden kokemusta. Tämä perusturvallisuus toteutuu myös siksi, että uskovainen tietää hänen puolestaan rukoiltavan. 

Uskovaiset elävät keskimäärin ei-uskovia terveellisemmin: monissa uskontulkinnoissa suhtaudutaan nihkeästi tupakkaan ja alkoholiin; lisäksi yhteisöllisyyden vahvistava vaikutus antaa lisävuosia. Tämähän tiedetään myös suomenruotsalaisista.

Uskominen oman yhteiskuntansa vallitsevaan uskontoon on myös rationaalista siksi, että se kiinnittää yhteisöön, tiivistäen Gesellschaft-tyyppistä asiayhteisöä Gemeinschaft-lajisilla yhdessäolositeillä. Toisaalta sama vallitsee negatiivisemminkin: usein vallitsevan uskonnon tunnustaminen kannattaa ihan turvallisuussyistä, jos vähemmistöjä vainotaan.

Toki uskonnoilla on lieveilmiönsäkin. Niiden käsittelemisen jätän kuitenkin muille, sillä näitä käsittelijöitä riittää.