torstai 28. syyskuuta 2017

Alkusyksyn parhaat levyt

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Webern: Passacaglia.  Berliinin filharmonikot, johtaa Pierre Boulez. Tässä on monellakin tapaa paradoksaalinen, muureja murtava esimerkki: atonaalinen musiikki voi olla räiskyvän romanttista, ja jäämies Boulez johtaa sitä todella leiskuvasti. Markkinamielessä 4D-äänitykseksi leimatun äänityksen olen tiennyt muhkeaksi, ja kyllä se muutaman vuoden tauon jälkeen asian tarkistettua sitä olikin: paitsi ilmava ja muhkea, myös käsittämättömän eloisa. Paras tuntemani modernin musiikin levytys.

Joaquin Rodrigo - Jim Hall: Concierto de Aranjuez. Tämä klassinen renkutus - jossa romantillisen toisen osan lisäksi ei oikein ole mitään oleellista nähtävää - on siinä mielessä harvinaisuus, että alkuperäinen versio ei ole paras, vaikka Rodrigo hermostuikin Miles Davisin ja Gil Evansin sovituksesta, ja vain tuottajan vakuuttelu tulevista rojalteista rauhoitti herran. Tämä on aivan toinen luenta, mutta ainakin lähes yhtä hieno, ja vasta pitkällisen harharetken jälkeen Rodrigon alkuperäisteemaan palaaminen palauttaa maan pinnalle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8. "Tuhannen". Kölnin radio-orkesteri ja lukuisia muita esittäjiä, johtaa Gary Bertini. Jos haluaa tämän mannerlaatatkin siirtävän teoksen mahdollisimman muhkeana, silloin ei voine tehdä paremmin kuin Bertini, jonka esitys on paitsi riittävän muhkea, myös koko ajan eteenpäinmenevä. Horenstein tietysti on tässä teoksessa koskematon, mutta jos vierastaa liverosoisuutta, silloin valinta on Bertini (vaikka live-versio tämäkin on, mitä on mahdoton uskoa taltioinnin virheettömyydestä).

Johann Sebastian Bach: Gleich wie der Regen und Schnee von Himmel fällt. BWV 18. Concentus Musicus Wien ja solistit, johtaa Nikolaus Harnoncourt. Bachin kantaatit ovat koko inhimillisen kulttuurin suurin aarreaitta, ehtymätön aarteisto, ja Bachin asteikollakin tämä kantaatti on yksi kauneimpia. Erityisesti alun aivan maagisen kaunis ja herkkä orkesterijohdanto, joka alkaa matalien jousten hiipivällä murinalla, ja sitten siihen pikku hiljaa liittyy muita soittimia, tuo mieleeni Laskentakeskuksen ajat yli neljännesvuosisadan takaa, Ension ja Pasilan kirjaston musiikkiaarteiston.

Claude Debussy: Jeux de Vagues, sarjasta La Mer. Lontoon Philharmonia Orchestra, johtaa Guido Cantelli. Jos olen tällä palstalla pariinkin otteeseen arvostellut Cantellin levytystä Debussyn Nokturneista, Debussyssä Cantelli on parhaimmillaan. Cantellin kehittyneen väriaistin ja rytmiikan tajun yhdistelmä pääsee tässä oikeuksiinsa, lisättynä erehtymättömällä balanssintajulla. Kaikki Cantellin Debussyt mahtuvat yhdelle levylle, joka lienee yksi historian suurimmista Debussy-levyistä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. Tämän voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 4. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tästä olen kuunnellut moneen kertaan kaikki saatavilla olevat levytykseni viime aikoina, jotkut useampaan kertaan. Joskin Mengelbergin historiallinen levytys on referenssi, ja Haitink avasi minulle Mahlerin maailman, ja Szellin soitatus etenkin toisessa scherzo-osassa on esimerkillistä, niin Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 8. Tsekkiläinen filharmonia, johtaa Vaclav Talich. Olen vakuuttunut siitä, että olen aikaisemmassa elämässäni ollut tsekki, niin syvälle munaskuihini minuun vetoaa tsekkiläinen jääkiekko ja kansallislaulukin. Keväällä 1993 kuuntelin urakalla saatavillaolevia levytyksiä itselleni silloin uudesta ihastuksesta, Dvorakin kahdeksannesta sinfoniasta, ja tämä on kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin ylittämätön. Jos mielialaansa haluaa jollakin nostattaa, se käy tällä; vaarana vain on, että se, mitä olit silloin tekemässä, keskeytyy, ja sinun on pakko pompata ylös pomppimaan ja huitomaan.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Mitä on meidän vaivaantumisemme heidän vaivojensa rinnalla?

Sosiaalisessa mediassa jotkut ovat kauhistelleet sitä, että kaksi ulkomaalaiseksi sanottua miestä kehtasi mennä puukottamaan itseään Eduskuntatalolla. Joku ehti varmaankin jo arvelemaan, että nämä olisivat tietenkin - "taas" - olleet niitä muslimeita, ja tämä - "taas" - yksi lisätodiste heidän väkivaltaisesta kulttuuristaan, mutta kas, kun eivät olleetkaan. Nämä miespolot olivatkin venäläisiä homoseksuaaleja.

Mitä kauhisteltavaa tässä sitten on? No tietysti se, että joku sattumalta paikalle eksynyt sivullinen saattaa nielaista kahvinsa väärään kurkkuun kun joutuu verilöylyn todistajaksi. Tiedä vaikka tällaista joutuisi lapsi näkemään. Joku voi nähdä myös siinä jotain paheksuttavaa, että kehtaavat tuoda oman henkilökohtaisen tragediansa kaiken kansan nähtäviksi, ihan kuin tekisivät tämän silkkaa narsistista huomiohakuisuutta, ja tämä paheksunta on tietenkin toimitettu muka ikään kuin periaatteellisella tasolla. Että tarvitseeko sitä muita sotkea omaan itsetuhoshowhunsa mukaan, edes yleisöksi.

Onneksi näiden poloisten yritys jäi yritykseksi. Näitä aikomuksia, että ovatko ihan vilpittömissä itsetuhoaikeissa liikkeessä, voisi kysyä myös niiltä itsemurhaajilta, jotka säännönmukaisesti aina välillä kehtaavat sotkea pääradan liikenteen hyppimällä jossain Keravan ja Korson välillä junan alle. Näissä tapauksissa junankuljettajalle jää ikuinen trauma, ja sen rinnalla edellämainittu verijuhla on sormiharjoittelua.

Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja. Hänen ajatuksensa pyörivät vain ja ainoastaan hänen oman epätoivoisuutensa, oman navan ympärillä, että siinä ei - valitettavasti kyllä - riitä ainuttakaan myötätunnon ripettä kanssaihmisiä kohtaan. Niin että ei itsemurhaaja kyllä jaksa ajatella sitä, että miten hänen teostaan olisi mahdollismman vähän vaivaa ja koituisi mahdollisimman vähän sotkua muille.

Jos itsekeskeisyydestä puhutaan, niin itsekeskeistä on kauhistella omaa kauhistumistaan, epämukavuuden tunnettaan kun toisten kurjuus lävähtää silmille. Itse asiassa se, että voi kauhistella toisia, on ainakin suhteellisen hyväosaisuuden merkki, kun itsellä ei mene aivan niin huonosti kuin niillä joita moralisoiden kauhistellaan. Kun se oma epämukavuuden tunne, rinnuksille kaatunut kahvi ei ole yhtään mitään verrattuna siihen, mitä esimerkiksi nyt nämä kaksi venäläismiestä ovat saaneet kestää. Annetaan heidän itsensä kertoa:

(Ilta-Sanomien lainaus alkaa):– Kyse ei ollut pelkästä huomionhausta, vaan olimme valmistautuneet kuolemaan. Ajattelimme, että kuolemme mieluummin täällä Suomessa, sillä takaisin Venäjälle me emme missään nimessä aio palata, Nikita kuvailee.

– Emme ajatelleet vain itseämme, vaan halusimme, että teostamme olisi hyötyä muille venäläisille homopareille, jotta Suomessa tajuttaisiin heidän epätoivoinen tilanteensa. Valitsimme eduskuntatalon edustan tekopaikaksi juuri siksi, että lainsäätäjänne heräisivät,
Aleksandr säestää (llta-Sanomien lainaus loppuu).

On se kieltämättä epämukavaa, että joutuu näkemään verta. Voi voi. Se ei ole epämukavaa, että hakataan tai jopa murhataan seksuaalisen vakaumuksensa takia, se on kauhea tragedia. On makuasia, haluaako oman epämukavuuden luulemista laajamittaiseksi yleiseksi tragediaksi pitää narsismina, kuplassa elämisenä vai itsekeskeisyytenä. Oli miten oli, omalla yhteiskunnalliseksi tragediaksi väärintunnistetulla vaivaantumisen tunteella ei saa tehdä politiikkaa. Siitä ei saa olla lainsäädännön pohjaksi eikä se kelpaa virkamiespäätösten perusteluksi. Ja tämän oman vaivaantumisen taakse ei saa piilottaa todellisia tragedioita, oikeita epäkohtia.

Iltiksen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Kissat ovat lihansyöjiä

Lemmikkieläin ei lähtökohtaisesti saa viettää lajityypillistä elämää, joten lähtökohtaisesti eläintensuojelijalla ei ole lemmikkieläimiä, ellei sitten ajattele näillä eläimillä muuten olevan vieläkin kehnompaa kohtaloa, jolta nämä eläimet pelastaa. Tätä taustaa vasten voisi ajatella, että jos kerran viettävät muutenkin luonnotonta elämää, niin siihen rikkana rokaksi lienee saivartelua, millä eläimensä ruokkii.

Jos siis eläimen ruokintaa niille lajityypillisellä ravinnolla ei voisikaan perustella eläinten lajityypillisillä eläintavoilla varsinkin jos nämä eivät muutenkaan pääse toteuttamaan itseään, niin tällöin mukaan tarvitaan muita perusteita. Toki yksi puoli asiaa on ravinnon ilmastovaikutus, mutta jos sen ilmastovaikutuksen haluaisi minimoida, sitten varmaankin teurastaisi eläimensä ravinnoksi. Lajityypillisesti elävä lemmikkieläin - lähinnä kissa - vuodenajasta riippuen lintuja ja pikkunisäkkäitä sen enempää miettimättä saaliseläintensä uhanalaisuus- ja pesintästatusta.

Vastakkain ovat siis lemmikkieläinten suojelu ja laajempi luonnonsuojelu. Lemmikkieläimen hankkiminen on ihmisen oma valinta, joten luonnonsuojelun täytyy voittaa tämä skaba. Tätä taustaa vasten olisi loogista minimoida myös lemmikkieläimen aiheuttama hiilijalanjälki ja välillinen tuho muille eläville olennoille, ja siksi onkin saatavilla vegaanikissanruokaa.

Kissa ei kuitenkaan ole vegaani, ei edes vege, vaan lihansyöjä. Jos eläin ei pääse toteuttamaan itseään lajityypillisellä tavalla - kuten lemmikkikissan ei pitäisi - tällöin sen kanssa elävä ihminen on sille edes sen velkaa, että ruokkii sen lihapitoisella ravinnolla. Jos haluaa pitää lemmikkieläintä ja samalla elää konsekventisti vegaanina, tällöin hankkii papukaijan tai kanin.

torstai 21. syyskuuta 2017

Keskustelua alkoholikeskustelusta

Eduskunnassa parhaillaan käsiteltävä alkoholilaki osoittaa sen, että kiinnostavaksi ja kulttuurisesti tärkeiksi koetut asiat herättävät mielipiteitä. Olen omani näillä palstoilla jo näyttänyt varmaan jo toistoksi asti, joten ei niistä sen enempää.

Oli niin tai näin, niin alkoholikeskusteluun liittyy aina moralisointia ja me ja muut -jaottelua. Oli sitten mitä mieltä hyvänsä vahvemman alkoholin helpommasta saatavuudesta, niin taustalla väijyy jaottelu rappioalkoholisteihin, joilta ei onnistu subjektius ja keskiluokkaan, joka hallitsee ja hillitsee itsensä. Muka. Ja jos ei tässä onnistu, sitten keskiluokkakin vielä jakautuu sisäisesti niihin, jotka osaavat ja niihin, jotka eivät osaa. Tähän subjektiuteen liittyy vahvasti laadullinen aspekti: subjektit käyttävät vuosikertaviinejä ja ns. makuoluita, ei-subjektit Jormaa ja ei-makuoluita.

Kulutussosiologiani tietävänä ja osin myös kirjoittaneenakin tiedän, että kulutustavarat myös määrittävät kuluttajansa kulttuurisen paikan. Aimo annos sosiologista ylenkatsetta liittyy myös siihen, että keskiluokkaiset subjektit määrittelevät myös näiden ei-subjektien paikan, ja määrittelevät heidän puolestaan, onko heidän alkoholinkäyttönsä ongelma ja onko siihen liittyvä sosiaalisuus väärää sosiaalisuutta. Kuten edellä on todettu, keskiluokkaisuudessa onnistunut avocado- ja skumpparisottöväki määrittää myös niiden keskiluokkaisuusprojektin, jotka tunnistavat oman kulttuurisen luokkansa väärin, eivätkä erota Vinettoa punaviinistä. Niitäkin nimittäin vielä lienee, ainakin Töölön ulkopuolella.

Oli syynä juomiseen sitten ilonpito sai suru, herää kysymys, ovatko nämä syytkin joissain tapauksissa seurauksia. Suru voi olla palkitsevaa, jos sitä voi lääkitä. Omassa alhossa pyörimisestäkin voi nimittäin saada oman nautintonsa, kun on voinut rehellisesti heittää lekkeriksi, eikä tarvitse piitata kaikenlaisista porvarillisista soveliaisuusnormeista. Siinä vaan pitää olla varovainen, ettei kalsarikännäys liu'u statementistä huomaamatta vahingoksi, tavan puolelle, ja äkkiä siinä niin käy kun rokulilta ei löydykään enää yhtään puhdasta paitaa, ja kahvi- ja tuhkakupit alkavat mennä keskenään sekaisin.

Tämänkin blogin ja sen herätelleen Facebook-keskustelun viritti kieltämättä pikkuisen provosoiva urheilulääkäri Pippa Laukan kirjoitus Hesarissa, jonka voi lukea klikkamalla otsikkoa.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Mitä on hyvyys?

Hyvä esimies saa työntekijät näyttämään paremmilta: kehnommatkin ylittävät itsensä, ja hyvät kokevat motivoituvansa tylsemmästäkin rutiinityöstä. Erikoistapaus esimiehistä on kapellimestari, joka on orkesterin esimies. 

Hyvä kapellimestari saa orkesterin kuulostamaan paremmalta, ja etenkin ei-niin-suuren musiikin kuulostamaan suuremmalta kuin se itse asiassa onkaan. Esimerkiksi Herbert von Karajanin Schumann kuulostaa miltei Brucknerilta, ja Tsaikovski on miltei koherenttia musiikkia. Jascha Horenstein saa provinssiorkesteritkin soittamaan Bruckneria kuin hengenhädässä. George Szell nosti teollisuuskaupunki Clevelandin orkesterin maailmanmaineeseen. Ja niin edelleen.

Hyvä valokuvaaja saa tutun näyttämään vieraalta ja kohteensa kauniimmalta kuin onkaan, rumuudessaankin, jolloin takapihat ja savupiiputkin ovat kiinnostavia. Hän osaa löytää kauniistakin rosoa. 

Nyt vielä tähän saakka on puhuttu hyvyydestä taitavuuden merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin inhimillinen hyvyys. Hyvä ihminen saa toiset näyttämään hyviltä.

torstai 14. syyskuuta 2017

Kyllä se runkkaaminen onnistuu työaikanakin

Kansanedustaja Antero Vartia (vihr.) on puolueensa yleisestä linjasta poiketen perustuloskeptikko. Ainakin mitä tulee sen vastikkeettomuuteen. Ei pääse tätä vihreää luonnehtimaan elämäntapaintiaaniksi, vaikka ei yksi pääsky kesää teekään:


Työttömänä olen toki pelannut Pro Evolution Socceria, mutta olen myös - ilman työvoimahallinnon siunausta - tehnyt väitöskirjaa ja huoltanut itseäni, siis uusintanut työvoimaani juoksemalla. Jos olisin vielä enemmän tehnyt sitä väitöskirjaa kuten esimerkiksi väitellyt, sittenpä kantaisin vieläkin ylikoulutetumman stigmaa niihin töihin, joihin työhistoriani oikeuttaa hakemaan.

Niin, siitä pornosta. Opin jo 90-luvulla silloin Kokoomuksessa toimineelta tuttavaltani, että mistä sitä pornoa oikein voi katsoa. Se muuten onnistuu ihan työajallakin, valisti hän. Moni näkisi Vartialle Vihreitä luontevamman poliittisen kodin Kokoomuksesta, vaikka onkin runkkausskeptikko.

Se, että puolueella ei ole linjaa suhteessa vasen-oikea, vaan edellä, on kaksiteräinen miekka. Joskin Antero Vartian kaltaiset näkyvät vihreät houkuttelevat joitakin liikkuvia markkinaliberaaliäänestäjiä Kokoomuksesta vihreisiin, näitä pääskysiä tulisi olla paljon enemmän jottei enää vaalimökillä tultaisi uimaan liiveihin ja syyttämään stallariksi. Eikä tarvitse olla stallari, että tällaiset ulostulot vieraannuttavat, vaan esimerkiksi punertava tai vihertävä vihreä.

Niin hippi en ole ettenkö näkisi pilviä perustulon auringon edessä. Se kuitenkin mahdollistaisi työttömälle hyödyllisen osallisuuden, esimerkiksi opiskelun tai vapaaehtoistyön vailla pelkoa karensseista sovitellun päivärahan päätöstä odoteltaessa. Siitä olen yhtä mieltä Antero Vartian kanssa, että työttömältä puuttuvat riittävät kannustimet. Kannustimien puuttuminen ei kuitenkaan ole työttömien vika, eikä siitä pidä tarjota pakottimia. Perustulo ei ole taikasauva mutta se kuitenkin lisäisi työttömän vapausastetta tehdä jotakin hyödyllistä eikä esimerkiksi olla kilpailua vääristävässä pakkotyössä. Tämä yksilönvapaus ei kuitenkaan ole ennenkään porvarille kelvannut, sillä se on väärää yksilönvapautta.

Jussi Korhosen bloggauksen, jossa asia huomattiin, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. Sieltä on myös kuvamateriaali peräisin.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Moraalisen omatunnon esittämistä

Pääministeri Juha Sipilä esitti, että Suomi voisi nyt väliaikaisesti nostaa pakolaiskiintiötään. Sipilä voisi lopettaa tämän venkoilun, kun hän tekee tämän vain esittääkseen, että hallituksella olisi muka sosiaalista omatuntoa, mutta sitten vain muka perussuomalaisten vaatimuksesta kiintiön nostamiseen ei voidakaan myöntyä.

Näin tehdessään Sipilä yrittää näyttäytyä mukamas hyvänä ihmisenä, ja samalla heittäytyä marttyyriksi, kun kaikki hyvin tietävät, että kiintiötä ei voida nostaa niin kauaa kun perussuomalaiset - anteeksi siis Siniset - ovat hallituksessa, ja heidät on siellä hallituksen taustakuiskaajina toimivien vuoristoneuvosten toimesta siellä pakko pitää.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Yksi näkökulma sukupuolittuneisiin palkkaeroihin

Olen koko ikäni työskennellyt naisvaltaisilla aloilla, mikä onkin kai luonteva kohtalo naisvaltaista alaa opiskelleelle. Tähän sopien, osani työelämässä onkin ollut naisen osa. Tämä on näkynyt myös palkkauksessa.

Nytkin olen työyhteisöni ainoa mies. Se toinen on esimies. Palkkani on työyhteisöni suurin, tai siis ei ihan niin pieni kuin kollegoillani. Siihen vaikuttaa kaksi seikkaa: ensi kevääseen asti nautin siirtymäkorvausta siirryttyäni paremmin palkatusta tehtävästäni nykyiseen tekstinkäsittelijän toimeeni. Toinen palkkaani parantava seikka on tulospalkkio, joka perustuu määrällisiin kriteereihin. Yksinkertaistaen: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tienaan peruspalkan päälle.

En ole välttämättä työyhteisöni nopein kirjoittaja, ainakaan sorminopeudella testaten, mutta suhtaudun työhöni kaikkein spartalaisimmalla kurilla. Kilpailuhimoa minulla ei juurikaan ole, mutta johtuneeko sitten sukupuolestani vai elämäntilanteestani se, että haluan ulosmitata kaikki pennit joita tästä työstä on saatavissa. Osin myös itsekunnoituksestanikin: haluan kokea olevani työssäni hyvä, kun muuten en saa tyydytettyä itsetoteutuksen tarvettani.

Tämä on oma subjektiivinen puheenvuoroni sukupuolittuneisiin palkkaeroihin, yksi näkemys.  Voi toki olla, että naiset ovat keskimäärin sosiaalisempia ja viihtyvät minua pidempään kahvitauoilla, minä aikana olen ehtinyt kirjoittamaan pari sanelua heitä enemmän, enkä siitä miehisestä kilpailuvietistä tiedä, mutta tarvitsen rahat asuntovelkoihin ja kolmen lapseni elättämiseen. Ei ole minun vikani, että naispuolisilla kollegoillani on asunto jo maksettu ja lapset häädetty.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Ruuhkavuodet, elämän parasta aikaa?

Suomalaisessa sosiologiassa on vahva perinne onnellisuustutkimuksesta. Sen avainkäsite on "onnellisuusmuuri": muille esitettävästä roolista, että mulla menee hyvin. Tämän ilmentymiä ovat mm. se, että kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa suomalaiset yleensä rankkeeraavat kärkisijoille, ja se, että miltei jokainen haastateltava väittää elävänsä elämänsä parasta aikaa. Vain vanhat ihmiset kehtaavat olla siinä mielessä kiittämättömiä ja piut paltata onnellisuusmuureista, että he katsovat taakse, väittäen tavallisesti ns. ruuhkavuosia elämän onnellisimmiksi. Tiedä häntä. He eivät enää juokse pakenevien työpaikkojen ja tyttöystävien perässä, joten heillä on varaa olla rehellisiä.

Ruuhkavuosina ajankäyttö hahmottuu paljolti työn - tai sen puutteen - ympärille, ja omia rakkaita ehditään juuri yöpussaamaan, ja hyvässä tapauksessa ehditään juuri tarkistamaan, onko isompi lapsi muistanut ottaa repusta sen aamupäivästä asti muhineen urheilupyyhkeen. Jos tämän priorisointivamman voisi jotenkin oikeuttaa, niin hyvä. Minä taisin voida oikeuttaa sen viimeksi joskus vuonna 2010.

Ruuhkavuosina omista harrastuksista ollaan luovuttu, jotta ehdittäisiin peitellä lapset sänkyyn. Ja ei se polvikaan sitäpaitsi kestä lenkkeilyä, ja politiikka ja muu aktivismi on taputeltu turhauttavana. Ruuhkavuosiin kuuluu omasta itsestä luopuminen, ja tämä strategia edellyttää toimiakseen arvon kieltämistä: politiikka on rikki, ja polvi on rikki.

Ruuhkavuosina päässä on ruuhkaa, liiallisten organisaatiomuutosten ja salasalavaihdosten aiheuttamaa kitkaa, minkä ansiosta aivot eivät enää niin joustavasti absorboi kaikenlaisia Winha-salasanoja, ja jopa lapsen joulujuhla saattaa unohtua sukkuloidessa.

On tässä jotain eittämättä saavutettukin. Uusia elämyksiä harrastuksien parissa saa aina harvemmin, ja uusia ihmisiäkään ei oikein tapaa, hyvä kun tapaa ihmisiä ylipäätään, mutta ainakin nyt tunnistaa sen, mikä on todella arvokasta. Minun tapauksessani sitä ovat perhe, luonto, juoksu, musiikki ja muut ruuhkavuosia elävät ystävät, jotka on siroteltu ympäri Uuttamaata kuin hernepyssyllä ikään ja joita näkee kolmasti vuodessa.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Isäni oli merimies

Uuninpankkopoika Saku Timonen osoitti osuvasti hallituksemme loogisen päättelyn aukkoisuuden: reaktiona Turun puukotukseen - jossa epäilty on marokkalaissyntyinen - hallitus yrittää kiireen vilkkaa palauttaa maassamme turvapaikkaa odottelevia irakilaisia. Muistaako joku Steen Christensenin?

Steen Christensen oli tanskalaismies, joka 90-luvulla syyllistyi poliisin murhaan. Tämä irakilaisten palauttaminen on jokseenkin sama kuin vaatisi norjalaisten karkotusta, koska tanskalainen nyt teki jotain.

Tai: kuten kommentoin Timosen blogia: koska isäni oli merimies, tällä varjolla vaadin päästä rannikkotykistöön. Ja kyllä pääsinkin. Paitsi että isäni ei ollut merimies, vaikka sittemmin työskenteli myös laivoilla.

Kuvalähde: Uuninpankkopojan blogi

perjantai 1. syyskuuta 2017

Maahanmuuttaja, kuin ruma ankanpoikanen.

Poistin Facebook-kavereistani erään kokoomuspoliitikon joka ei ymmärtänyt, miksi ns. laittomien maahanmuuttajien piilottelun kriminalisointia kauhistellaan. Armoa ei voi kenellekään opettaa, mutta suosittelisin lukemaan Andersenin klassikkosadun Ruma ankanpoikanen silloin kun mietitään, miten kohdellaan toisia ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin itse on. Sadussa ankaksi haluava pikkujoutsen ei vaadi iiikoja: hän vain haluaisi elää rauhassa muiden kiusaamiselta, suojassa ankarilta luonnonoloilta ja metsästäjiltä, kissoilta ja muilta hänen henkeään uhkaavilta vaaroilta. Lopussa kiitos seisoo, ja lapset pitivät häntä kauneimpana kaikista. Hän oli onnellinen, mutta ei ylpeä: viimeinkin hän sai liukua veden pinnalla kaikessa rauhassa auringonpaisteessa. Jos rumasta ankanpoikasesta voi tulla kaunis joutsen, ehkä patamustasydämisestä porvaristakin voi joskus kasvaa lähimmäinen. Toivottavasti.