Omaa sosiaalista kuplaani - jos sellaisesta voi puhua, sillä on siinä useampi repeämä, mutta tässä tapauksessa sen feminististä fraktiota - on kuohututtanut viime aikoina Ivan Puopolo -niminen miesoletettu. Oletettu siksi, että en tunne häntä. Yleensä jätän oletetut olettamatta, ja annan kohteille itselleen suunvuoron, ei niin että väärin olisi sanottu koska tyyppi nyt oletetusti edustaa jotain ontologista luokkaa, mistä seuraa tietty epistemologinen positio. Paljoa tämän enempää en tunnekaan feminististä teoriaa kuin mitä nyt osaan joitakin termejä käyttää kai sen verran että sillä voisi saada väärässä nakkikioskissa turpaansa. Tiedän Julia Kristevankin, ja muistan sanojan äänensävyn ainakin silloin 90-luvulla lisäävän vibraattoa kun Luce Irigaray mainitaan.
Varmaankin teen tässä sosiaalisen itsemurhan, mutta minun mielestäni pitäisi kuunnella, mitä tällä tyypillä on sanottavaa, ja antaa hänen loistaa tai nolata itsensä omilla avuillaan ihan itse. Niinhän feministitkin toivovat, että heihin suhtauduttaisiin ensisijaisesti ihmisinä ja sitten vasta naisina. Ja humanistisessa tutkimuksessakin lienee valtavirtana tehdä objektista subjekti, antaa kohteen puhua omalla äänellään.
Minua on ohjattu tutustumaan koko kokonaisuuteen (ja oletettavasti vasta sitten muodostamaan oma käsitys tästä Puopolosta). No, niin minä ajattelinkin tehdä. Kuulin tästä Puopolosta ensi kerran vasta tällä viikolla. Ilmeisesti hän on jotain tehnyt, sillä olen törmännyt samaan nimeen sosiaalisessa kuplassani useita kertoja männäviikolla. Lähdin guuglaamaan.
Osoittautui, että kokonaiskuvan muodostaminen on mahdotonta, jos kyseessä on julkinen eläin enkä seuraa muuta mediavälitteistä todellisuutta kuin se joka suodattuu oman sosiaalisen kuplani kautta. Se kupla on punavihertävästi värittynyt, vaikka kuuluu esimerkiksi FB-kavereihini monenlaisia tunnustuksia ja tunnustuksettomuuksia. Lisäksi siinä kuplassa ovat yliedustettuina akateemisesti koulutetut, yhteiskuntatieteilijät ja humanistit, luontoihmiset, feministit, valkoihoiset, suomalaiset ja monenlaiset muutkin etuoikeutetut ryhmät, jollaisiin lukuisiin myös tämä Puupala myönsi kuuluvansa varmaankin siinä tuoreessa (2 päivää vanhassa) Hesarin jutussa, joka lienee ajankohtaistanut tämän heebon.
Googlaamisen perusteella tämä Ivan on toiminut useissa medioissa jo parisenkymmentä vuotta, teeveessä, radioissa ja Hesarissakin. No, teeveetä en katso, radionkuuntelun lopetin 20 vuotta sitten (ja kaupallisia radioita en ole koskaan kuunnellut, enkä tiedä, minkänimisiä radiokanavia on ollut ja miltä taajuudelta ne löytyvät sen jälkeen kun viimeksi kuuntelin Rinnakkaisohjelmaa). Olen kirjallinen eläin, jolle oikeastaan vain painettu sana on olemassa, muu on haihtuvaa ja amorfista, ja en pane painoarvoa oikein muulle sanomiselle kuin kirjalliselle aineistolle, sillä sellaista ei oikein ole olemassa kouriintuntuvana ja jälkipolville säästyvänä todistusaineistona, enkä oikein voi olla tässä puheaktiteorian mies kun niistä puheista ei ole havaintoa.
Luin sitten sen jutun. Siinä someaddiktiksi mainittu (tämä oli varmaan ironiaa, ihan kuin tämä olisi se synti, josta häntä syytetään) Puopolo vieraili feministisessä tapahtumassa. Odotin löytäväni kuvauksen siitä kuinka toksinen uros provosoituu kiroiluiltamissa, mutta eihän tämä nyt henrilaasasta ole, vaikka kun googlaa, Puopololtakin löytyy taustoja sosiologiasta. Niin kuin muuten minullakin! Eikä tämä tee ihmisestä mitään henrylaasasta, joka käyttää akateemista oppiarvoaan puoskarointiin. Enhän minäkään väitä itseäni filosofiksi, vaikka sitä luinkin kymmeniä opintoviikkoja. 90-luvulla. En enää muista, kuinka monta.
Metaironiaa varmaan oli sitten se, että Puopolo mainitsi osallistuvansa aktiivisesti somekeskusteluihin jopa siten, että tämä varmaankin täyttäisi trollaamisen tuntomerkit (tämä on varmaan sitten metaironiaa, keskustella ja väitellä tämän tyypin somekäyttäytymisestä) ja kun nyt minä tästä kirjoitan, tämä on varmaan sitten niin kolmannen kertaluvun ironiaa että kompastuu modaliteetteihinsa. Minä tiedä, mitä ironia on. Mistä sen voi tällainen keski-ikäinen setäoletettu aspergeri erottaa. Se on jotain hipsterien harjoittamaa. Minä sentään tiedän rajoitukseni. Jyrki Lehtola tai Ruben Stiller eivät tiedä, vaan vieläkin kuvittelevat olevansa nuoria vihaisia miehiä sillei ironisella tavalla, mutta ilman oletettua etuliitettä.
En osaa mitenkään lukea tämän Hesarin jutun tai parin googlauksen perusteella Puopoloa toksiseksi, tahallaan feminismin väärinymmärtäväksi maskuliiniurokseksi. Varmaan hänellä oli omat ennakko-oletuksensa - vaikka sanoikin haluavansa olla avoimin mielin - mennessään feministikonferenssiin, mutta tämä ei ollut tieteellinen artikkeli, ja kuka tutkijakaan osaisi tehdä omat esioletuksensa näkyviksi? Puopolo ei edes väittänyt feministejä tosikoiksi. Ilmeisesti hänen rikoksensa oli se, että hän yhden kerran Hesarin jutussa erehtyi ottamaan pois liitteen "oletettu" etuliitteiden nais tai mies edestä, vaikka luulisi että on myös oikeita tasa-arvo-ongelmia, joihin kannattaisi keskittyä kuten sukupuolittuneet palkkaerot tai sukupuolittuneet lasten huoltajuuskäytännöt.
Vaikka olenkin yksinhuoltajaäidin poika, ja kyllä, myös sosiologiaa (joidenka sukupuolijakauma oli aloittavassa vuosikerrassani 34-6 naisoletettujen hyväksi; olen varmaankin toksinen kun oletan näin ihmisiä ryhmiin) lukenut, ja naisvaltaisilla aloilla, etupäässä naisten elättinä toiminut, niin kai sitten Puopolon tavoin syyllistyn sokeuteen taustaani kohtaan. Olenhan minäkin moninkertainen valtaeliittioletettu: keski-ikäinen, valkoinen eurooppalainen mies. Tosin minulla on kokemusta myös tekstinkäsittelijöihin, siivoojiin, sihteereihin ja keittiöapulaisiin kuulumisesta, mutta kai nekin sitten ovat etuoikeutettuja positioita, olla alipalkatuilla naisvaltaisilla aloilla, kun kaikilla ei ollenkaan töitä. Etuoikeus sekin kai on, olla kokemusasiantuntija siitä miten omalla palkallaan ei pärjää.
Sitä en voi mitenkään tietää, mitä hän ehkä on jossain radiossa möläyttänyt 20 vuotta sitten. Jos tässä Hesarin jutussa johonkin syyllistyttiin, niin näin keski-ikäisen näkökulmasta gonzoiluun. Sitäkin lajia olen lukenut paljon tarkoituksettomampaakin, etenkin Nyt-liitteessä. Siltikään en pysty tunnistamaan sitä että julkisesti alfaorhiksi (vai itsensä sellaiseksi nostama) nostettu Puopolo olisi provosoitunut feministitapahtumassa ainakaan siinä määrin että tällainen aspergerukkeli, jolla joskus on hankaluuksia intertekstuaalisten rivivälien kanssa, sen huomaisi. Luultavasti hän on minua fiksumpi miesihminen koska on osannut piilottaa sen mahdollisen toksisuuden osoittavan provosoitumisensa niin että vain intersektionaalinen feministi sen huomaa mutta entinen semioottinen modaliteettitutkija, joka jätti feminisminsä 90-luvulla lukematta, sitä ei havaitse. Vai ovatko kenties trigger warningit (onko tälle termille mitään suomennosta) feministien yksinoikeus?
Puopolon HS-jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalinen media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalinen media. Näytä kaikki tekstit
torstai 29. marraskuuta 2018
keskiviikko 14. maaliskuuta 2018
Men too.
Pitäkää sitten miehille tyypillisenä kulttuurisena omimisena, en piittaa. Kyse on siis siitä, että miehille tyypillisenä pidetty väkivaltaisuuden itsestäänselvyys saataisiin kyseenalaistettua. Yleisradion kolumnisti Taneli Heikka nosti tärkeän asian esiin kolumnissaan, jossa hän totesi, että #metoo on ehkä paras sosiaalisen median aikaansaama joukkoliike.
Millä lihaksilla sitten pullistelen? Kerran olen saanut köniini, 12-vuotiaana keskellä Pohjois-Haagan asemaa neljän-viiden maissa iltapäivällä. Kukaan aikuinen ei puuttunut. Kolmesti olen ollut saada rökkiini myös baarissa, baarijonossa tai kotimatkalla baarista. Onneksi nopeat jalat pelastivat. Tähän en laske edes mukaan kaikkia kouluajan pöllytyksiä, joissa ei onneksi sattunut sen kummemmin; 3. luokan syksyllä yksi ja sama luokka"toveri" löylytti minut kolmasti kotimatkallani. Sittemmin tajusin olevani häntä isompi, ja olen myös sikäli osallinen #mentoo:hun että heitin hänet kostoksi kerran koulun roskikseen. Kaksi kertaa myös ollessani esimurrosikäinen itselleni tuntematon mies yritti riuhtoa koirani talutushihnaa kädestäni ja viedä koirani autotielle.
Uskon #mentoo:n olevan tarpeellinen jo siksikin, että jos miesten keskinäinen väkivaltaisuus saataisiin kitkettyä, ei sitä väkivaltaa riittäisi naisillekaan. Väkivaltaisuuden sisäistämisestä osaksi miehistä kulttuuria ja jokaisen miehen psyykeä kertoo se, että kukaan ei puuttunut kun minua mätettiin. Pojathan ne ovat poikia. Ja pojille on sellaisenkin kaksoisstandardin ylläpitäminen mahdollista, että olin saman tyypin kanssa kaveri siviilissä, mutta koulumatkat kuuluivat julkisen roolin esittämisen sfääriin, ja siksi siellä sopi löylyttää vähän nynnympää kaveria ettei kukaan vaan luullut hintiksi. Enkä usko olevani ainoa, joka usein yllättää itsensä arvioivansa vastaantulevia miehiä sillä silmällä, pärjäisinkö tälle fyysisesti. Niin sisäistettty on fyysisen suorituskyvyn mittaamiseen perustuva malli.
Siksi #mentoo.
Taneli Heikan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
tiistai 14. marraskuuta 2017
Suru yhdistää ja erottaa
Porvoo on nyt sureva kaupunki siitä lähtien kun täällä eilen päättyi oman tyttäreni ikäisen pienen tytön elämä niin väärällä tavalla. Tapahtuma tuli kovin lähelle monia, koska tämä on pieni kaupunki, ja melkein jokainen on leikkinyt siinä puistossa, jossa tämä sattui, ja varmaankin moni myös ainakin arvelee tietäneensä jotain siitä, keitä tämä asia kosketti. Minulle tämä asia meni ihon alle, olihan kyse pienestä tytöstä, samanikäisestä kuin oman elämäni keskipiste, auringostani.
Mihin aikaan tahansa tapahtumapaikalle virtaa porvoolaisia tuomaan kynttilöitä, kukkia, kortteja ja nalleja, kaiken ikäisiä ja kaikenlaisissa kokoonpanoissa, ohikulkumatkalla tai varta vasten. Tapahtuma yhdistää porvoolaisia ja kaupunki suree. Kuitenkin suru myös erottaa.
Jo ennen kuin ensi tiedot tapahtuneesta vuosivat julkisuuteen, alkoivat spekulaatiot ja kahvipöytäpulinat. Jos reaalinen, oikeiden ihmisten elämismaailma voikin yhdistää, niin sosiaalinen media erottaa. Sosiaalinen media nopeuttaa sitä tahtia, jolla huhut lähtevät liikkeelle, ja ne jaottelevat ihmisiä nykyään vähän samaan tapaan kuin aiemmin sisällissota. Sosiaalinen media paljastaa pinnallisesti tunnetuista ihmisistä ihan uusia puolia, joista mieluummin ei olisi mitään aavistusta. Kriisitilanteet kärjistävät ja tuovat ihmisistä esille uusia puolia. Sisimmän. Jopa työkaverit, sukulaiset tai naapurit, joiden kanssa muuten voisi jakaa vaikka yhteisen grillin, osoittautuvatkin kriisin tullessa jos eivät ihmiskunnan vihollisiksi niin ainakin heidän ihmiskäsityksensä loukkaakin omaa maailmankuvaasi.
Sosiaalinen media jakaa ihmiset kahteen kastiin: vain järkyttyneisiin sekä niihin jotka kanavoivat tämän shokkinsa taas yhdeksi tekosyyksi lietsoa omia pelkotilojaan ja käyttää niitä sumuverhona muidenkin pelkotilojen lietsomiseen. Kuitenkaan mikään spekulaatio siitä, mikä oli tekijän ihonväri tai uskomus, ei tuo tätä pientä tyttöä takaisin. Eikä se, että laitetaan rajat kiinni.
Joidenkin ensireaktio järkytykseen on ollut ulkoistaa tapahtunut mahdollisimman kauas. Näin äärimmäisen, tarkoituksettoman ja silmittömän pahuuden täytyi välttämättä olla lähtöisin ihmisestä, joka on mahdollisimman erilainen kuin itse. Ja koska emme näe pahuuden sisälle, koska emme näe yleensäkään toisten ihmisten sisälle, onhan omaankin sisimpään kurkistaminen usein pelottavaa, sillä lähempi kurkistus voisi paljastaa pahuuden potentiaalisuuden, erilaisuus on helpointa osoittaa kun tekijä näyttää erilaiselta, oli sitten musta tai mustalainen.
Tämän nuoren ihmiselämän sammumista ei kuitenkaan olisi tarvittu siihen, että kaupunkilaiset kokoontuvat jonkin yhteisen asian ympärille. Kyllä se voisi olla jotain hyvääkin. Rajojen kiinni laittamisen ja erilaisten muurien rakentamisen sijaan avattakoot sydämet. Muistetaan osoittaa läheisillemme rakastavamme heitä ja näkemään kaikki ihmiset lopultakin kanssaihmisinämme. Tästä meille muistutuksena toimikoon vaikkapa äskettäin edesmenneen Jocke Lybeckin elämäntyö.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä lauantaina 18.11.
Mihin aikaan tahansa tapahtumapaikalle virtaa porvoolaisia tuomaan kynttilöitä, kukkia, kortteja ja nalleja, kaiken ikäisiä ja kaikenlaisissa kokoonpanoissa, ohikulkumatkalla tai varta vasten. Tapahtuma yhdistää porvoolaisia ja kaupunki suree. Kuitenkin suru myös erottaa.
Jo ennen kuin ensi tiedot tapahtuneesta vuosivat julkisuuteen, alkoivat spekulaatiot ja kahvipöytäpulinat. Jos reaalinen, oikeiden ihmisten elämismaailma voikin yhdistää, niin sosiaalinen media erottaa. Sosiaalinen media nopeuttaa sitä tahtia, jolla huhut lähtevät liikkeelle, ja ne jaottelevat ihmisiä nykyään vähän samaan tapaan kuin aiemmin sisällissota. Sosiaalinen media paljastaa pinnallisesti tunnetuista ihmisistä ihan uusia puolia, joista mieluummin ei olisi mitään aavistusta. Kriisitilanteet kärjistävät ja tuovat ihmisistä esille uusia puolia. Sisimmän. Jopa työkaverit, sukulaiset tai naapurit, joiden kanssa muuten voisi jakaa vaikka yhteisen grillin, osoittautuvatkin kriisin tullessa jos eivät ihmiskunnan vihollisiksi niin ainakin heidän ihmiskäsityksensä loukkaakin omaa maailmankuvaasi.
Sosiaalinen media jakaa ihmiset kahteen kastiin: vain järkyttyneisiin sekä niihin jotka kanavoivat tämän shokkinsa taas yhdeksi tekosyyksi lietsoa omia pelkotilojaan ja käyttää niitä sumuverhona muidenkin pelkotilojen lietsomiseen. Kuitenkaan mikään spekulaatio siitä, mikä oli tekijän ihonväri tai uskomus, ei tuo tätä pientä tyttöä takaisin. Eikä se, että laitetaan rajat kiinni.
Joidenkin ensireaktio järkytykseen on ollut ulkoistaa tapahtunut mahdollisimman kauas. Näin äärimmäisen, tarkoituksettoman ja silmittömän pahuuden täytyi välttämättä olla lähtöisin ihmisestä, joka on mahdollisimman erilainen kuin itse. Ja koska emme näe pahuuden sisälle, koska emme näe yleensäkään toisten ihmisten sisälle, onhan omaankin sisimpään kurkistaminen usein pelottavaa, sillä lähempi kurkistus voisi paljastaa pahuuden potentiaalisuuden, erilaisuus on helpointa osoittaa kun tekijä näyttää erilaiselta, oli sitten musta tai mustalainen.
Tämän nuoren ihmiselämän sammumista ei kuitenkaan olisi tarvittu siihen, että kaupunkilaiset kokoontuvat jonkin yhteisen asian ympärille. Kyllä se voisi olla jotain hyvääkin. Rajojen kiinni laittamisen ja erilaisten muurien rakentamisen sijaan avattakoot sydämet. Muistetaan osoittaa läheisillemme rakastavamme heitä ja näkemään kaikki ihmiset lopultakin kanssaihmisinämme. Tästä meille muistutuksena toimikoon vaikkapa äskettäin edesmenneen Jocke Lybeckin elämäntyö.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä lauantaina 18.11.
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
Onko paras maahanmuuttaja kuollut maahanmuuttaja?
Facebook-ryhmässä Puhetta työstä, työttömyydestä ja toimeentulosta käyty keskustelu osoitti taas sen, että susi on ihmiselle susi. Onneksi eivät suinkaan kaikki, eikä tämä sitäpaitsi ole reilua susia kohtaan. Siitä, että jotkut vähäosaisiksi itsensä mieltävät eivät muuten keksi ylentää itseään kuin muita alentamalla, kävi osoitukseksi se reaktio, mitä seurasi kun sinne ryhmään jaettiin Omnian maahanmuuttajille räätälöidyn työllistymiskoulutuksen mainos. Oli kuin tikku oltaisi nakattu muurahaispesään.
Kurssi siis valmistaa maahanmuuttajia varastotyöntekijöiksi ja hyllyttäjiksi, eikä tässä vielä kaikki: mainoksessa luvattiin että kurssilta saa myös työpaikan. Tämähän ei tietenkään kaikille sovi, koska se on törkeää suomalaisten syrjintää. Meillä kun on tätä työttömyyttä omastakin takaa. Mainitsiko joku sotaveteraanit?
Joillekin ei sitten käy yhtään mikään. Työtön maahanmuuttaja elää meidän siivellämme, ja tietenkin saa vielä ne lastenvaunutkin. Parempi on että kantaisi lapset käsissään. Sitten kun saa työtä, tämäkään ei käy, koska sitten varmaan vie täältä vaimotkin, siis suomalaisilta. Eikä työssäkäyvää mamua voikaan enää käyttää syntipukkina.
Jos tämä ei ole muukalaisvihamielisyyttä, mikä on? Jos työtön eikä työssäkäyvä maahanmuuttaja ei käy, varmaankin ainoa hyvä maahanmuuttaja on kuollut maahanmuuttaja.
Ihminen on ihmiselle susi, itselleenkin. Susilaumaa vastaan taistellessa on ihan turha selventää positiivisen erityiskohtelun merkityksestä. Otetaanpa analogia esimerkiksi koulun erityisopetuksen kanssa. En ole nähnyt vielä kenenkään valittavan siitä, että joku saa tukiopetusta - tai sitä se silloin oli - tai eriytettyä opetusta. Luulisi olevan kaikkien etu, että kaikki pidetään mukana niin että erityispanos satsataan hitaampiin, sillä näinhän nämä hitaimmat myös vähiten hidastavat niiden parhaiden opiskelua, jos vaihtoehtona olisi sama katederiopetus kaikille, jolloin edettäisiin hitaimman tahtia. Jos sama henkilöstöresurssi taas laitettaisiin parhaisiin, tuloksena olisi kasapäin jo lapsesta syrjäytyneitä.
Tästä on kyse myös tällaisissa kursseissa. On kaikkien etu, että mahdollisimman moni pääsee työmarkkinoille. Kunhan vaan pidetään työehtosopimuksista ja muista määräyksistä kiinni, eikä tällaista käytetä oikotienä alemman kastin työmarkkinoiden luomiseksi, sillä siitä ei hyötyisi myöskään se varastotyöntekijäksi hakeva syntyperäinen meikämanne.
Näihin kursseihin on usein kytketty myös suomen opetusta. Toivottavasti se edes hieman auttaa työmarkkinoidemme piilorasismiin. Tiedän, että esimerkiksi eräässä siivousfirmassa ainakin niinä aikoina kun itse työskentelin siellä, vaadittiin sujuvaa suomen kielen taitoa (olisikohan ruotsikaan kelvannut). Tämä perusteltiin sillä, että osaisivat lukea pesuainepullojen etikettejä, mutta joku työnjohtaja valisti minua, että kyllä tämä on siksi, että ulkomaalaiset varastavat.
Suomen opetusta kyllä tarvitsisi moni muukalaiskammoinenkin, voisivat sitten saada paremmin töitä. Vaikka, en minä ottaisi omiin ennakkoluuloihinsa katkeroitunutta, kaikki mahdollisia syyttävää töihin.
Kurssi siis valmistaa maahanmuuttajia varastotyöntekijöiksi ja hyllyttäjiksi, eikä tässä vielä kaikki: mainoksessa luvattiin että kurssilta saa myös työpaikan. Tämähän ei tietenkään kaikille sovi, koska se on törkeää suomalaisten syrjintää. Meillä kun on tätä työttömyyttä omastakin takaa. Mainitsiko joku sotaveteraanit?
Joillekin ei sitten käy yhtään mikään. Työtön maahanmuuttaja elää meidän siivellämme, ja tietenkin saa vielä ne lastenvaunutkin. Parempi on että kantaisi lapset käsissään. Sitten kun saa työtä, tämäkään ei käy, koska sitten varmaan vie täältä vaimotkin, siis suomalaisilta. Eikä työssäkäyvää mamua voikaan enää käyttää syntipukkina.
Jos tämä ei ole muukalaisvihamielisyyttä, mikä on? Jos työtön eikä työssäkäyvä maahanmuuttaja ei käy, varmaankin ainoa hyvä maahanmuuttaja on kuollut maahanmuuttaja.
Tästä on kyse myös tällaisissa kursseissa. On kaikkien etu, että mahdollisimman moni pääsee työmarkkinoille. Kunhan vaan pidetään työehtosopimuksista ja muista määräyksistä kiinni, eikä tällaista käytetä oikotienä alemman kastin työmarkkinoiden luomiseksi, sillä siitä ei hyötyisi myöskään se varastotyöntekijäksi hakeva syntyperäinen meikämanne.
Näihin kursseihin on usein kytketty myös suomen opetusta. Toivottavasti se edes hieman auttaa työmarkkinoidemme piilorasismiin. Tiedän, että esimerkiksi eräässä siivousfirmassa ainakin niinä aikoina kun itse työskentelin siellä, vaadittiin sujuvaa suomen kielen taitoa (olisikohan ruotsikaan kelvannut). Tämä perusteltiin sillä, että osaisivat lukea pesuainepullojen etikettejä, mutta joku työnjohtaja valisti minua, että kyllä tämä on siksi, että ulkomaalaiset varastavat.
Suomen opetusta kyllä tarvitsisi moni muukalaiskammoinenkin, voisivat sitten saada paremmin töitä. Vaikka, en minä ottaisi omiin ennakkoluuloihinsa katkeroitunutta, kaikki mahdollisia syyttävää töihin.
keskiviikko 27. syyskuuta 2017
Mitä on meidän vaivaantumisemme heidän vaivojensa rinnalla?
Sosiaalisessa mediassa jotkut ovat kauhistelleet sitä, että kaksi ulkomaalaiseksi sanottua miestä kehtasi mennä puukottamaan itseään Eduskuntatalolla. Joku ehti varmaankin jo arvelemaan, että nämä olisivat tietenkin - "taas" - olleet niitä muslimeita, ja tämä - "taas" - yksi lisätodiste heidän väkivaltaisesta kulttuuristaan, mutta kas, kun eivät olleetkaan. Nämä miespolot olivatkin venäläisiä homoseksuaaleja.
Mitä kauhisteltavaa tässä sitten on? No tietysti se, että joku sattumalta paikalle eksynyt sivullinen saattaa nielaista kahvinsa väärään kurkkuun kun joutuu verilöylyn todistajaksi. Tiedä vaikka tällaista joutuisi lapsi näkemään. Joku voi nähdä myös siinä jotain paheksuttavaa, että kehtaavat tuoda oman henkilökohtaisen tragediansa kaiken kansan nähtäviksi, ihan kuin tekisivät tämän silkkaa narsistista huomiohakuisuutta, ja tämä paheksunta on tietenkin toimitettu muka ikään kuin periaatteellisella tasolla. Että tarvitseeko sitä muita sotkea omaan itsetuhoshowhunsa mukaan, edes yleisöksi.
Onneksi näiden poloisten yritys jäi yritykseksi. Näitä aikomuksia, että ovatko ihan vilpittömissä itsetuhoaikeissa liikkeessä, voisi kysyä myös niiltä itsemurhaajilta, jotka säännönmukaisesti aina välillä kehtaavat sotkea pääradan liikenteen hyppimällä jossain Keravan ja Korson välillä junan alle. Näissä tapauksissa junankuljettajalle jää ikuinen trauma, ja sen rinnalla edellämainittu verijuhla on sormiharjoittelua.
Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja. Hänen ajatuksensa pyörivät vain ja ainoastaan hänen oman epätoivoisuutensa, oman navan ympärillä, että siinä ei - valitettavasti kyllä - riitä ainuttakaan myötätunnon ripettä kanssaihmisiä kohtaan. Niin että ei itsemurhaaja kyllä jaksa ajatella sitä, että miten hänen teostaan olisi mahdollismman vähän vaivaa ja koituisi mahdollisimman vähän sotkua muille.
Jos itsekeskeisyydestä puhutaan, niin itsekeskeistä on kauhistella omaa kauhistumistaan, epämukavuuden tunnettaan kun toisten kurjuus lävähtää silmille. Itse asiassa se, että voi kauhistella toisia, on ainakin suhteellisen hyväosaisuuden merkki, kun itsellä ei mene aivan niin huonosti kuin niillä joita moralisoiden kauhistellaan. Kun se oma epämukavuuden tunne, rinnuksille kaatunut kahvi ei ole yhtään mitään verrattuna siihen, mitä esimerkiksi nyt nämä kaksi venäläismiestä ovat saaneet kestää. Annetaan heidän itsensä kertoa:
(Ilta-Sanomien lainaus alkaa):– Kyse ei ollut pelkästä huomionhausta, vaan olimme valmistautuneet kuolemaan. Ajattelimme, että kuolemme mieluummin täällä Suomessa, sillä takaisin Venäjälle me emme missään nimessä aio palata, Nikita kuvailee.
– Emme ajatelleet vain itseämme, vaan halusimme, että teostamme olisi hyötyä muille venäläisille homopareille, jotta Suomessa tajuttaisiin heidän epätoivoinen tilanteensa. Valitsimme eduskuntatalon edustan tekopaikaksi juuri siksi, että lainsäätäjänne heräisivät, Aleksandr säestää (llta-Sanomien lainaus loppuu).
On se kieltämättä epämukavaa, että joutuu näkemään verta. Voi voi. Se ei ole epämukavaa, että hakataan tai jopa murhataan seksuaalisen vakaumuksensa takia, se on kauhea tragedia. On makuasia, haluaako oman epämukavuuden luulemista laajamittaiseksi yleiseksi tragediaksi pitää narsismina, kuplassa elämisenä vai itsekeskeisyytenä. Oli miten oli, omalla yhteiskunnalliseksi tragediaksi väärintunnistetulla vaivaantumisen tunteella ei saa tehdä politiikkaa. Siitä ei saa olla lainsäädännön pohjaksi eikä se kelpaa virkamiespäätösten perusteluksi. Ja tämän oman vaivaantumisen taakse ei saa piilottaa todellisia tragedioita, oikeita epäkohtia.
Iltiksen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Mitä kauhisteltavaa tässä sitten on? No tietysti se, että joku sattumalta paikalle eksynyt sivullinen saattaa nielaista kahvinsa väärään kurkkuun kun joutuu verilöylyn todistajaksi. Tiedä vaikka tällaista joutuisi lapsi näkemään. Joku voi nähdä myös siinä jotain paheksuttavaa, että kehtaavat tuoda oman henkilökohtaisen tragediansa kaiken kansan nähtäviksi, ihan kuin tekisivät tämän silkkaa narsistista huomiohakuisuutta, ja tämä paheksunta on tietenkin toimitettu muka ikään kuin periaatteellisella tasolla. Että tarvitseeko sitä muita sotkea omaan itsetuhoshowhunsa mukaan, edes yleisöksi.
Onneksi näiden poloisten yritys jäi yritykseksi. Näitä aikomuksia, että ovatko ihan vilpittömissä itsetuhoaikeissa liikkeessä, voisi kysyä myös niiltä itsemurhaajilta, jotka säännönmukaisesti aina välillä kehtaavat sotkea pääradan liikenteen hyppimällä jossain Keravan ja Korson välillä junan alle. Näissä tapauksissa junankuljettajalle jää ikuinen trauma, ja sen rinnalla edellämainittu verijuhla on sormiharjoittelua.
Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja. Hänen ajatuksensa pyörivät vain ja ainoastaan hänen oman epätoivoisuutensa, oman navan ympärillä, että siinä ei - valitettavasti kyllä - riitä ainuttakaan myötätunnon ripettä kanssaihmisiä kohtaan. Niin että ei itsemurhaaja kyllä jaksa ajatella sitä, että miten hänen teostaan olisi mahdollismman vähän vaivaa ja koituisi mahdollisimman vähän sotkua muille.
Jos itsekeskeisyydestä puhutaan, niin itsekeskeistä on kauhistella omaa kauhistumistaan, epämukavuuden tunnettaan kun toisten kurjuus lävähtää silmille. Itse asiassa se, että voi kauhistella toisia, on ainakin suhteellisen hyväosaisuuden merkki, kun itsellä ei mene aivan niin huonosti kuin niillä joita moralisoiden kauhistellaan. Kun se oma epämukavuuden tunne, rinnuksille kaatunut kahvi ei ole yhtään mitään verrattuna siihen, mitä esimerkiksi nyt nämä kaksi venäläismiestä ovat saaneet kestää. Annetaan heidän itsensä kertoa:
(Ilta-Sanomien lainaus alkaa):– Kyse ei ollut pelkästä huomionhausta, vaan olimme valmistautuneet kuolemaan. Ajattelimme, että kuolemme mieluummin täällä Suomessa, sillä takaisin Venäjälle me emme missään nimessä aio palata, Nikita kuvailee.
– Emme ajatelleet vain itseämme, vaan halusimme, että teostamme olisi hyötyä muille venäläisille homopareille, jotta Suomessa tajuttaisiin heidän epätoivoinen tilanteensa. Valitsimme eduskuntatalon edustan tekopaikaksi juuri siksi, että lainsäätäjänne heräisivät, Aleksandr säestää (llta-Sanomien lainaus loppuu).
On se kieltämättä epämukavaa, että joutuu näkemään verta. Voi voi. Se ei ole epämukavaa, että hakataan tai jopa murhataan seksuaalisen vakaumuksensa takia, se on kauhea tragedia. On makuasia, haluaako oman epämukavuuden luulemista laajamittaiseksi yleiseksi tragediaksi pitää narsismina, kuplassa elämisenä vai itsekeskeisyytenä. Oli miten oli, omalla yhteiskunnalliseksi tragediaksi väärintunnistetulla vaivaantumisen tunteella ei saa tehdä politiikkaa. Siitä ei saa olla lainsäädännön pohjaksi eikä se kelpaa virkamiespäätösten perusteluksi. Ja tämän oman vaivaantumisen taakse ei saa piilottaa todellisia tragedioita, oikeita epäkohtia.
Iltiksen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
sunnuntai 18. kesäkuuta 2017
Sitä vihapuhetta saa, mitä tilaa
Sitä saa, mitä tilaa. Kun rohkaisee vihapuhetta, yllyttää siihen ja itse asiassa Persut kun ovat keksineet vihapuheen, sitä sitten saa. Usea Halla-aholaisiksi radikalisoituneesta ryhmästä loikannut entinen persu on raportoinut saaneensa sosiaalisessa mediassa ja ilmeisesti muussakin muodossa varsin härskejä "toivotuksia" .
Sellaista sitä saattaa sattua. Persut ovat lisääntyvässä määrin yllyttäneet moiseen, ja jotkut jopa osallistuneet vihapuheeseen, paitsi kansankiihottajina, myös näyttämällä itse huonoa esimerkkiä siitä, miten ollaan epäaikuinen ja susi ihmiselle, mikä luonnehdinta tietenkään ei tee sudelle oikeutta. Sen sijaan pitäisikin sanoa "olla persu ihmiselle".
Niin että sitä saa mitä tilaa, vai miten se persujen entinen vaalilause menikään. Voisin sen sijaan ehdottaa toista: ken torttuun hukkuu. Vaikka ei tietenkään tällaista soisi kellekään.
Jutun S. Terhon osakseen saamasta vihapuheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa,
Sellaista sitä saattaa sattua. Persut ovat lisääntyvässä määrin yllyttäneet moiseen, ja jotkut jopa osallistuneet vihapuheeseen, paitsi kansankiihottajina, myös näyttämällä itse huonoa esimerkkiä siitä, miten ollaan epäaikuinen ja susi ihmiselle, mikä luonnehdinta tietenkään ei tee sudelle oikeutta. Sen sijaan pitäisikin sanoa "olla persu ihmiselle".
Niin että sitä saa mitä tilaa, vai miten se persujen entinen vaalilause menikään. Voisin sen sijaan ehdottaa toista: ken torttuun hukkuu. Vaikka ei tietenkään tällaista soisi kellekään.
Jutun S. Terhon osakseen saamasta vihapuheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa,
keskiviikko 22. maaliskuuta 2017
Hompanssien freudilaiset lipsahdukset
On tietenkin epäreilua sortua itse koulukiusaajastrategiaan ja levitellä kaikelle somekansalle toisten lukihäiriöitä, mutta ne tekevät sen itse, ihan omalla nimellään:
Toki persulaisuus on ennemminkin politiikan tekemisen tapa kuin ideologia, mutta persumuslimeista en olekaan vielä kuullut. Ehkä somekommentoija viittasi siihen, että radikaali-islamistien ja (islaminuskoisten) maahanmuuttajien vieroksujat ovat itse asiassa hämmästyttävän samanlaisia arvoiltaan. Uskonto on siinä pelkkä päällysrakenne.
Kiitos Uuninpankkopoika Sakari Timoselle materiaalin jakamisesta.
Toki persulaisuus on ennemminkin politiikan tekemisen tapa kuin ideologia, mutta persumuslimeista en olekaan vielä kuullut. Ehkä somekommentoija viittasi siihen, että radikaali-islamistien ja (islaminuskoisten) maahanmuuttajien vieroksujat ovat itse asiassa hämmästyttävän samanlaisia arvoiltaan. Uskonto on siinä pelkkä päällysrakenne.
Kiitos Uuninpankkopoika Sakari Timoselle materiaalin jakamisesta.
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Miksi naiset itse rakentavat lasikattoja
Luin Naistenpäivää seuraavana päivänä puolisoni tilaamaa Sport-lehteä (sen nimi tuskin on olematta urheilu siitä syystä, että se nimi on jo varattu. Englannin kielen käyttäminen on niin makeaa).
Siinä lehdessä oli juttu pyöräilyamatsoni Mira Kasslinista. Kasslin tuli laittaneeksi sanat kaikkien niiden naisten suuhun, jotka miettivät syitä kaikenlaisiin lasikattoihin: vaikka hän on fyysisesti suoriutuva, kookas ja voimakas nainen, hän siltikin haluaa voida käpertyä itseään voimakkaamman miehen kainaloon. Ainakin osa lasikatoista on nimittäin naisten itsensä laittamia: naisten, jotka pienentävät itsensä ehdoin tahdoin. Kiltit naiset, avustaviin tehtäviin alistuvat, jotka alihinnoittelevat itsensä.
Miksi naiset sitten itse pienentävät itsensä vikisemään miesten kainaloon, vaatien miehiltään määrätietoisuutta, fyysistä voimaa ja vievyyttä? Jos mies tunnustaisi haluavansa naisen olevan heikko, jotta hän voisi tuntea itsensä suureksi, vahvaksi ja johtavaksi, hänet torpattaisiin yksinkertaisesti sovinistisikana.
Millaisia nämä naisten halajamat tai fantasioimat miehet sitten ovat? Jos naisia itseään uskominen, niin jotkut pitävät univormuista, toiset taas eivät suostu uskomaan muita kuin miespuolisia esimiehiä. Joillekin taas marjojen poimiminen on kauhistus, haettiinhan eräässä deitti-ilmoituksessa "miestä" eikä "mitään marjanpoimijaa".
Piintyneen vakiintuneiden sukupuoliroolien poliittisesti korrekti ylläpitäminen on varattu yksinoikeudella naisille. Voi tietysti olla, että tämä miehen kainalossa vikiseminen on jonkinlainen seksuaalifantasia, mutta on niitä muitakin fantasioita. Jotkut näkevät unia juuri tuollaisista amatsoneista, ja tämän sanominen olisi miehelle julkinen itsemurha, vaikka nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään vielä tuotakin pahempaa itsensä häpäisyä, ei tarvitse kuin vilkaista Helsingin rautatientorin hirttäytymisyritystä seurannutta kommentointia.
Vähän sitä skarppiutta siis, naiset. On turha valitella yhteiskunnallisesti onnetonta kohtelua moninkertaisine rakenteellisine sortoineen ja lasikattoineen, eikä minulle mene läpi veruke, jonka mukaan tässä on kyse vain sisäistetyn sorron mekanismista, olettehan te miehiä koulutetumpiakin niin että teillä luulisi olevan kehittyneempiäkin aseita käytössänne kuin naisellisilla avuilla meidän typerien miesten huijaaminen saada meidät luulemaan, että me muka tätä hommaa pyöritämme. Jos saatavilla ei ole kasvaville tytöille (ja pojille) muita malleja kuin sukupuolitetut lastenkirjojen ja filmien miehisiä sankareita, kirjoittakaa niitä kirjoja ja ohjatkaa niitä filmejä itse. Hoitajiksi ryhtymisen sijaan ruvetkaa vaikka lääkäreiksi. Ryhtykää juuri niiksi naisiksi, joita haluatte tyttärienne olevan!
Siinä lehdessä oli juttu pyöräilyamatsoni Mira Kasslinista. Kasslin tuli laittaneeksi sanat kaikkien niiden naisten suuhun, jotka miettivät syitä kaikenlaisiin lasikattoihin: vaikka hän on fyysisesti suoriutuva, kookas ja voimakas nainen, hän siltikin haluaa voida käpertyä itseään voimakkaamman miehen kainaloon. Ainakin osa lasikatoista on nimittäin naisten itsensä laittamia: naisten, jotka pienentävät itsensä ehdoin tahdoin. Kiltit naiset, avustaviin tehtäviin alistuvat, jotka alihinnoittelevat itsensä.
Miksi naiset sitten itse pienentävät itsensä vikisemään miesten kainaloon, vaatien miehiltään määrätietoisuutta, fyysistä voimaa ja vievyyttä? Jos mies tunnustaisi haluavansa naisen olevan heikko, jotta hän voisi tuntea itsensä suureksi, vahvaksi ja johtavaksi, hänet torpattaisiin yksinkertaisesti sovinistisikana.
Millaisia nämä naisten halajamat tai fantasioimat miehet sitten ovat? Jos naisia itseään uskominen, niin jotkut pitävät univormuista, toiset taas eivät suostu uskomaan muita kuin miespuolisia esimiehiä. Joillekin taas marjojen poimiminen on kauhistus, haettiinhan eräässä deitti-ilmoituksessa "miestä" eikä "mitään marjanpoimijaa".
Piintyneen vakiintuneiden sukupuoliroolien poliittisesti korrekti ylläpitäminen on varattu yksinoikeudella naisille. Voi tietysti olla, että tämä miehen kainalossa vikiseminen on jonkinlainen seksuaalifantasia, mutta on niitä muitakin fantasioita. Jotkut näkevät unia juuri tuollaisista amatsoneista, ja tämän sanominen olisi miehelle julkinen itsemurha, vaikka nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään vielä tuotakin pahempaa itsensä häpäisyä, ei tarvitse kuin vilkaista Helsingin rautatientorin hirttäytymisyritystä seurannutta kommentointia.
Vähän sitä skarppiutta siis, naiset. On turha valitella yhteiskunnallisesti onnetonta kohtelua moninkertaisine rakenteellisine sortoineen ja lasikattoineen, eikä minulle mene läpi veruke, jonka mukaan tässä on kyse vain sisäistetyn sorron mekanismista, olettehan te miehiä koulutetumpiakin niin että teillä luulisi olevan kehittyneempiäkin aseita käytössänne kuin naisellisilla avuilla meidän typerien miesten huijaaminen saada meidät luulemaan, että me muka tätä hommaa pyöritämme. Jos saatavilla ei ole kasvaville tytöille (ja pojille) muita malleja kuin sukupuolitetut lastenkirjojen ja filmien miehisiä sankareita, kirjoittakaa niitä kirjoja ja ohjatkaa niitä filmejä itse. Hoitajiksi ryhtymisen sijaan ruvetkaa vaikka lääkäreiksi. Ryhtykää juuri niiksi naisiksi, joita haluatte tyttärienne olevan!
maanantai 2. tammikuuta 2017
Miksi yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita ei voi kommentoida?
Tätä kysyi eräs tuntemani henkilö, joka on huomannut, että sosiaalisessa mediassa - kuten iltapäivälehtien nettisivuilla - kommenttikenttä on suljettu aihepiireissä, joilla on hänen mielestään todellista yhteiskunnallista merkitystä. Hänen mielestään keskustelu näistä aiheista yritetään estää, ja kääntää huomio viihteellisempiin aiheisiin. Hänestä tiedän sen verran, että hän ajattelee itse ja omilla aivoillaan. Hän päätyy ehdottomasti useinkin valtavirran tai ainakin enemmistön vastaisiin päätelmiin ajatelmissaan.
Entä millä aiheilla sitten on yhteiskunnallista merkitystä? Katsotaan toisen iltapäivälehden tämänpäiväistä tarjontaa, aiheita, joiden kommenttikentät on suljettu.
- Turvapaikanhakijoiden riita kärjistyi puukolla viiltämiseen Rovaniemellä.
- Moottoripyöräkerhon pihalla ammuskeltiin Varkaudessa - motiivina ampujan pahoinpitely
- Hivillä uhannut raiskasi sairaan 14-vuotiaan
- Siilitien onnettomuus: 4 yhä sairaalassa - useat muut olivat vähällä jäädä auton alle
Traagisia tapahtumia, epäilemättä, kyllä. Mikä tälle otokselle, joskin pienelle, on yhteistä? Niistä kolme on rikosoikeudellisia, yksi luultavasti onnettomuus. Niin traagisia sattumuksia kuin ovatkin, niin nämä tragediat kuitenkin kohdistuvat yksilöihin, eikä niitä näin ollen voi pitää yhteiskunnallisina tragedioina. Otos ei sisällä edes rivien välissä arvailujakaan esimerkiksi ulko- , talous- tai hyvinvointipoliittisiin aiheisiin. Joten se siitä.
Entä millä aiheilla sitten on yhteiskunnallista merkitystä? Katsotaan toisen iltapäivälehden tämänpäiväistä tarjontaa, aiheita, joiden kommenttikentät on suljettu.
- Turvapaikanhakijoiden riita kärjistyi puukolla viiltämiseen Rovaniemellä.
- Moottoripyöräkerhon pihalla ammuskeltiin Varkaudessa - motiivina ampujan pahoinpitely
- Hivillä uhannut raiskasi sairaan 14-vuotiaan
- Siilitien onnettomuus: 4 yhä sairaalassa - useat muut olivat vähällä jäädä auton alle
Traagisia tapahtumia, epäilemättä, kyllä. Mikä tälle otokselle, joskin pienelle, on yhteistä? Niistä kolme on rikosoikeudellisia, yksi luultavasti onnettomuus. Niin traagisia sattumuksia kuin ovatkin, niin nämä tragediat kuitenkin kohdistuvat yksilöihin, eikä niitä näin ollen voi pitää yhteiskunnallisina tragedioina. Otos ei sisällä edes rivien välissä arvailujakaan esimerkiksi ulko- , talous- tai hyvinvointipoliittisiin aiheisiin. Joten se siitä.
maanantai 19. joulukuuta 2016
Kun omat heittävät leijonille
Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista.
Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän.
Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.
Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän).
Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla.
Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan.
Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin.
Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän.
Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.
Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän).
Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla.
Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan.
Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Korppi ei ole petolintu
Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston juuri julkaisema valistus- tai pikemminkin varoitusvideo lasten vanhempien sosiaalisen median käytöstä on sohaissut oman kuplani rikki. Videossa korppi vie tytön kun äiti tarkistaa tekstiviestin. Korppi ei kuitenkaan ole peto, vaan pikemminkin luonnon puhtaanapitolaitos, vaikka olenkin nähnyt videon, jossa korppi surmaa kaninpoikasen ravinnokseen. Sellaisiakin opetusvideoita näkee sosiaalisessa mediassa.
Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.
Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.
Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.
Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.
Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.
Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.
Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.
Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.
Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.
Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.
Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.
Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.
Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.
Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.
Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.
Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.
Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.
Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.
lauantai 22. lokakuuta 2016
Upotkoot sinne
Kuinka valmiita kansalaiset ovatkaan omalla nimellään upottamaan turvapaikanhakijoita ties minne.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2016102122495480_ul.shtml?fb_comment_id=1300276073337762_1301069456591757&comment_id=1301001836598519&reply_comment_id=1301069456591757#f3341bedcf97e48
Ja kuinka auliisti he kertovatkaan, mitä kaikkea he tekisivät klovneiksi pukeutuneille pelottelijoille. En tiedä, mitä he ajattelevat, tuskin mitään. Tarvitseeko sitä kaikille kertoa, että viiraa päästä ja että ei sattunut olemaan paikalla silloin kun empatiaa jaettiin kuten se, joka kommentoi Välimereltä pelastettua laivaa "upotkoot sinne"?
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016102222501604_uu.shtml
Jos on ihmisten pelottelu laitonta, niin on myös uhkailu. Nämä lynkkaajat tekevät hyvin helpoksi olla valitsematta heitä yhtään mihinkään, kuten esimerkiksi töihin. He ilmoittavat julkisesti, millaisia ihmisiä ovat. Eivät mukavia.
Toki pellepelottelu on hyvin vastenmielinen ilmiö, mutta minä toivon heille laillisia seuraamuksia, ja sitä ennen esimerkiksi jotain sellaista, jota joku kekseliäs on Briteissä tehnyt: pukeutunut Batmaniksi ja ajaa heitä takaa. Antaa niin sanotusti omaa lääkettä vahingoittamatta heitä.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2016102122495480_ul.shtml?fb_comment_id=1300276073337762_1301069456591757&comment_id=1301001836598519&reply_comment_id=1301069456591757#f3341bedcf97e48
Ja kuinka auliisti he kertovatkaan, mitä kaikkea he tekisivät klovneiksi pukeutuneille pelottelijoille. En tiedä, mitä he ajattelevat, tuskin mitään. Tarvitseeko sitä kaikille kertoa, että viiraa päästä ja että ei sattunut olemaan paikalla silloin kun empatiaa jaettiin kuten se, joka kommentoi Välimereltä pelastettua laivaa "upotkoot sinne"?
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016102222501604_uu.shtml
Jos on ihmisten pelottelu laitonta, niin on myös uhkailu. Nämä lynkkaajat tekevät hyvin helpoksi olla valitsematta heitä yhtään mihinkään, kuten esimerkiksi töihin. He ilmoittavat julkisesti, millaisia ihmisiä ovat. Eivät mukavia.
Toki pellepelottelu on hyvin vastenmielinen ilmiö, mutta minä toivon heille laillisia seuraamuksia, ja sitä ennen esimerkiksi jotain sellaista, jota joku kekseliäs on Briteissä tehnyt: pukeutunut Batmaniksi ja ajaa heitä takaa. Antaa niin sanotusti omaa lääkettä vahingoittamatta heitä.
lauantai 10. syyskuuta 2016
Voiko ystävää suojella itseltään?
Voiko ihmistä estää tahattomasti parodioimasta itseään, olemaan irvokas muistutus omista menetetyistä mahdollisuuksistaan, etenkin jos hän on 45-vuotias? Jos kyse on itselle hyvin rakkaasta, vanhasta ystävästä, pitäisikö häntä suojella itseään itsensä nolaamiselta, kun hän ei selkeästikään osaa itse vetää rajaa? Jos hän 60-prosenttisesti ironisoi, niin siinä 40% on valitettavasti totuuden siemen siitä, mitä hän edustaa, ja sekin on liikaa.
Kyllä minä kestän pelleilyn ja typerehdinnän, voi minun Facebookissani häiriköidä, mutta kun en haluaisi mahdollistaa toiselle julkista häpeäpaalua.
Ei kaikista tarvitse tulla sipsikaljavegaaneita tai polyamoristisia ateisteja, mutta on todella surullista antaa foorumi ennen aikojaan Lasse Lehtisen nuoremmaksi parodiaksi tulemiselle. Vaikka tiedän, että suurimman osan kommentien sävystä selittää se, että taas on mennyt ilta pitkäksi, jotain kertoo sekin, että taas on mennyt ilta pitkäksi.
Tällaisia mietin pähkäillessäni, pitäisikö minun poistaa Facebook-kaverilistaltani minulle tärkeä ystävä, jonka kanssa olen kokenut monenlaisia nuoruuden avainkokemuksia. Nämä piirteet, joille nyt annan alustan sosiaalisessa mediassa, olivat toki jo idullaan neljännesvuosisata sitten, mutta nyt jäljellä näyttäisivät ainoastaan olevan ne, ja katkeruus on kasvattanut suvaitsemattomuuden ja ennakkoluuloisuuden idut metsäksi asti.
Sulkisinko hänet sitten, vaikenisin kuoliaaksi siksi että hän tarjoaa minulle peilin, esimerkin vielä itseäni pitemmälle pettymysreaktiona viedystä änkyryydestä, joka on kosto itselle omista karanneista ihanteista ja tavoitteista?
Kyllä minä kestän pelleilyn ja typerehdinnän, voi minun Facebookissani häiriköidä, mutta kun en haluaisi mahdollistaa toiselle julkista häpeäpaalua.
Ei kaikista tarvitse tulla sipsikaljavegaaneita tai polyamoristisia ateisteja, mutta on todella surullista antaa foorumi ennen aikojaan Lasse Lehtisen nuoremmaksi parodiaksi tulemiselle. Vaikka tiedän, että suurimman osan kommentien sävystä selittää se, että taas on mennyt ilta pitkäksi, jotain kertoo sekin, että taas on mennyt ilta pitkäksi.
Tällaisia mietin pähkäillessäni, pitäisikö minun poistaa Facebook-kaverilistaltani minulle tärkeä ystävä, jonka kanssa olen kokenut monenlaisia nuoruuden avainkokemuksia. Nämä piirteet, joille nyt annan alustan sosiaalisessa mediassa, olivat toki jo idullaan neljännesvuosisata sitten, mutta nyt jäljellä näyttäisivät ainoastaan olevan ne, ja katkeruus on kasvattanut suvaitsemattomuuden ja ennakkoluuloisuuden idut metsäksi asti.
Sulkisinko hänet sitten, vaikenisin kuoliaaksi siksi että hän tarjoaa minulle peilin, esimerkin vielä itseäni pitemmälle pettymysreaktiona viedystä änkyryydestä, joka on kosto itselle omista karanneista ihanteista ja tavoitteista?
maanantai 20. kesäkuuta 2016
Minun tuloni eivät riittäisi perheeseen
Facebookissa on mainio some-kampanja, jossa jaetaan kokemuksia siitä, mitkä ne ihan tavallisten suomalaisten tulot oikein ovat, onko realistista ja kohtuullista edellyttää maahanmuuttajilta mediaanituloja korkeampia tuloja meikäläisillä työmarkkinoilla ja mitä ylipäätään on se tavallisen suomalaisen realistinen arki, josta hallituksella ei näytä olevan mitään käsitystä (Laura Rädyn mukaanhan ei ylipäätään pitänyt olla mahdollista, että kukaan ansaitsisi vähemmän kuin perheidenyhdistämiseen vaaditut 2600, bruttonakaan, saati nettona). Alla oma panokseni kampanjaan:
Olen 45-vuotias valtiotieteiden maisteri, joka on työskennellyt mm. yrittäjänä, tutkijana, virkamiehenä ja kansalaisjärjestöissä ja jonka tulot ovat maisteriksi valmistumisen jälkeisenä aikana (1998 -) yhteensä vajaan 11 kuukauden aikana ylittäneet vaaditut 2600 euroa kuukaudessa, bruttona. Viimeiset 5 vuotta nettopalkkani on pyörinyt 1700 euron tietämillä. Tätä taustaa vasten olen yhteiskunnan loinen, jolla ei loogisesti ajatellen pitäisi olla oikeutta perheeseen, ellen olisi sattunut avioitumaan kaksi kertaa itseäni huomattavasti parempituloisen naisen kanssa.
Toim. huom. kampanja olisi kyllä mainio, mutta rasistit ovat vallanneet sen, sekoittaen brutot ja netot.
Olen 45-vuotias valtiotieteiden maisteri, joka on työskennellyt mm. yrittäjänä, tutkijana, virkamiehenä ja kansalaisjärjestöissä ja jonka tulot ovat maisteriksi valmistumisen jälkeisenä aikana (1998 -) yhteensä vajaan 11 kuukauden aikana ylittäneet vaaditut 2600 euroa kuukaudessa, bruttona. Viimeiset 5 vuotta nettopalkkani on pyörinyt 1700 euron tietämillä. Tätä taustaa vasten olen yhteiskunnan loinen, jolla ei loogisesti ajatellen pitäisi olla oikeutta perheeseen, ellen olisi sattunut avioitumaan kaksi kertaa itseäni huomattavasti parempituloisen naisen kanssa.
Toim. huom. kampanja olisi kyllä mainio, mutta rasistit ovat vallanneet sen, sekoittaen brutot ja netot.
perjantai 13. toukokuuta 2016
Irrallisuus ruokkii äärimielipiteitä
Oli valinta sitten ISIS tai ODIN, yleensä taustat ovat aika samankaltaiset: nuorehkoja, yhteiskunnassa ja omassa elämässään sivuraiteille itsensä kokeneiksi joutuneita miehiä, jotka eivät oikein tiedä, mitä elämällään tekisivät. Nämä ovat tietenkin äärimmäisiä valintoja - vai valitsevatko pikemminkin liikkeet ja niihin tulijat vain ajautuvat levottomasti - mutta kyllä ainakin sosiaalinen media ilmentää pienimuotoisempiakin seuraamuksia sosiaalisesta eristäytyneisyydestä, jota jotkut nimittävät syrjäytyneisyydeksi.
On hyvin epätarkkaa ja -määräistä sanoa sosiaalisen median yhdistävän ihmisiä. Usein se tuo yhteen eristäytyneitä, itsensä atomeiksi kokevia ihmisiä, jotka sosiaalinen media saattaa tuoda yhteen jonkun asian ääreen, mutta ei se heistä yhteisöä tee. Toki sosiaalista mediaa voi käyttää apuvälineenä sen joukon kokoamiseksi yhteisöksi.
Työttömyyden usein ajatellaan eristävän ihmiset sosiaalisista yhteisöistä, saavan heidät kokemaan merkityksettömyyttä. Tietenkään asia ei aina mene näin, vaan kyllä työttömillä voi olla monenlaisia harrastuksia ja he voivat aktiivisesti toimia monenlaisissa yhteisöissä. Kuitenkin esimerkiksi nk. kuntouttavan työtoiminnan toiminta-ajatus perustuu paljolti siihen, että kaikensorttisen aktivoimisen ja sosialisoimisen ajatellaan olevan ihmiselle hyväksi.
Ja kyllä se usein toki sitä onkin. Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, joista on kieltämättä pitkällisen toimettomuuden - osattomuuden palkkatyöstä, opinnoista ja muista sosiaalisen yhteisön ainakin potentiaalisesti tarjoavista toiminnoista - tullut vähän säikkyjä, omalaatuisia ja mökkihöperöitä. Ensin poistuu tarve siistiä itsensä, sitten poistuu tarve siistiä oma kotinsa, ja seurauksena kaikesta tästä voi seurata entistä suurempi eristäytyneisyys, kun sinne kotiin ei voi enää ketään kutsua.
Edustan itse minimalismia suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen: useissa työtehtävissä ei tarvita työyhteisöä, vaan siitä on pikemminkin haittaa juoruilujen, kuppikuntien ja keskeytysten lähteenä. Kuitenkin kyllä sillä näissäkin tapauksissa on jotakin käyttöä: työyhteisö on esimerkiksi siinä mielessä kätevä olemassa, että kollegoilta - tai ainakin työyhteisön muilta jäseniltä - voi tarkistaa monenlaisia asioita, jotka sivuavat omaa työtä, ja ehkä kahvipöytä- ja lounaskeskustelut ovat sikäli käteviä olemassa, että saa ainakin vaihtaa katsantokantojaan muiden kanssa, törmäyttääkin niitä. Tämä lienee ihan hyödyllistä jos ei vaikuta aktiivisesti missään muussa sosiaalisessa aktiviteetissa.
Jos nimittäin ei puhu muiden aikuisten kanssa, omat mielipiteet alkavat herkästi kiertää kehää. Eikä niille ajatuksille useinkaan käy kuten aineelle alkuavaruudessa, jossa erilliset hiukkaset pikku hiljaa kiteytyivät joksikin itseään suuremmiksi ja lopulta taivaankappaleiksi. Kaaos ei tyhjiössä kristallisoidu, vaan pysyy kaaoksena, ja aika herkästi se kaaos väljähtyy tai sitten eltaantuu, jolloin seurauksena ovat herkästi jos eivät sentään suhteettomat mielipiteet, niin ainakin suhteettomuus suhteessa omiin mielipiteisiin, kun niitä ei ole päässyt koettelemaan elävässä elämässä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Ja kun nyt kaikilla kuuluu olla mielipiteitä esitettäväksi asti, ja ne vielä ovat samanarvoisia, soppa on valmis.
On hyvin epätarkkaa ja -määräistä sanoa sosiaalisen median yhdistävän ihmisiä. Usein se tuo yhteen eristäytyneitä, itsensä atomeiksi kokevia ihmisiä, jotka sosiaalinen media saattaa tuoda yhteen jonkun asian ääreen, mutta ei se heistä yhteisöä tee. Toki sosiaalista mediaa voi käyttää apuvälineenä sen joukon kokoamiseksi yhteisöksi.
Työttömyyden usein ajatellaan eristävän ihmiset sosiaalisista yhteisöistä, saavan heidät kokemaan merkityksettömyyttä. Tietenkään asia ei aina mene näin, vaan kyllä työttömillä voi olla monenlaisia harrastuksia ja he voivat aktiivisesti toimia monenlaisissa yhteisöissä. Kuitenkin esimerkiksi nk. kuntouttavan työtoiminnan toiminta-ajatus perustuu paljolti siihen, että kaikensorttisen aktivoimisen ja sosialisoimisen ajatellaan olevan ihmiselle hyväksi.
Ja kyllä se usein toki sitä onkin. Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, joista on kieltämättä pitkällisen toimettomuuden - osattomuuden palkkatyöstä, opinnoista ja muista sosiaalisen yhteisön ainakin potentiaalisesti tarjoavista toiminnoista - tullut vähän säikkyjä, omalaatuisia ja mökkihöperöitä. Ensin poistuu tarve siistiä itsensä, sitten poistuu tarve siistiä oma kotinsa, ja seurauksena kaikesta tästä voi seurata entistä suurempi eristäytyneisyys, kun sinne kotiin ei voi enää ketään kutsua.
Edustan itse minimalismia suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen: useissa työtehtävissä ei tarvita työyhteisöä, vaan siitä on pikemminkin haittaa juoruilujen, kuppikuntien ja keskeytysten lähteenä. Kuitenkin kyllä sillä näissäkin tapauksissa on jotakin käyttöä: työyhteisö on esimerkiksi siinä mielessä kätevä olemassa, että kollegoilta - tai ainakin työyhteisön muilta jäseniltä - voi tarkistaa monenlaisia asioita, jotka sivuavat omaa työtä, ja ehkä kahvipöytä- ja lounaskeskustelut ovat sikäli käteviä olemassa, että saa ainakin vaihtaa katsantokantojaan muiden kanssa, törmäyttääkin niitä. Tämä lienee ihan hyödyllistä jos ei vaikuta aktiivisesti missään muussa sosiaalisessa aktiviteetissa.
Jos nimittäin ei puhu muiden aikuisten kanssa, omat mielipiteet alkavat herkästi kiertää kehää. Eikä niille ajatuksille useinkaan käy kuten aineelle alkuavaruudessa, jossa erilliset hiukkaset pikku hiljaa kiteytyivät joksikin itseään suuremmiksi ja lopulta taivaankappaleiksi. Kaaos ei tyhjiössä kristallisoidu, vaan pysyy kaaoksena, ja aika herkästi se kaaos väljähtyy tai sitten eltaantuu, jolloin seurauksena ovat herkästi jos eivät sentään suhteettomat mielipiteet, niin ainakin suhteettomuus suhteessa omiin mielipiteisiin, kun niitä ei ole päässyt koettelemaan elävässä elämässä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Ja kun nyt kaikilla kuuluu olla mielipiteitä esitettäväksi asti, ja ne vielä ovat samanarvoisia, soppa on valmis.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Korkealla heiluvaa häntää ei tarvitse nostaa
Politiikassa herkästi tärkeintä on se, kuka sanoo, eikä esimerkiksi se, mitä tehdään. Jos en tätä muuten olisi vielä ymmärtänyt, niin viimeistään Helsingin yleiskaavaa koskevissa sosiaalisen median mielipiteenvaihdoissa on tullut selväksi, että jos kansalaisaktivisti kehtaa epäillä päättäjien hyväntahtoisuutta tai -uskoisuutta, tällöin päättäjät tai riittävän lähelle heitä identifoituvat (muissa luottamustehtävissä toimivat, saman puolueen edustajat tai jotenkin itsensä osallisiksi kokevat, siis itsensä päättäjien kanssa samaan viiteryhmään identifioituvat, oli tämä viiteryhmä sitten Kaupunkisuunnittelulautakunta, valtuusto, Kok.-dem. tai Vihreät) saattavat yrittää kääntää katseen pois alkuperäisestä kysymyksestä.
Tämä voidaan tehdä seuraavilla tavoilla. Ensin voidaan kyseenalaistaa kansalaisaktivistin asiantuntemus tai osallisuus. Toiseksi, voidaan koettaa kiinnittää huomiota siihen, mitä muuta on kuitenkin tullut tehtyä, vaikka se ei olisikaan ollut ihan sitä mitä on luvattu, pyydettiin saati riittävästi. Tällöin todistustaakka, jonka pitäisi olla päättäjällä, vyörytetäänkin kansalaisaktivistille, ja yhtäkkiä keskustelun pääpaino onkin kääntynyt: syytettynä onkin kansalaisaktivisti, joka ei ole riittävän tarkasti täsmentänyt, minkä tekemisestä tai tekemättömyydestä on halunnut päättäjiä tilille. Tai että hän on kyltymätön, eikä mikään hänelle riitä. Tai ettei hän ymmärrä kokonaisuuksien hienoa tasapainoa, mokomakin nimby.
Tärkeintä piti olla itse asian: teot viheralueiden suojelemiseksi. Asetelmaa ei pidä projisoida metakeskusteluksi siitä, kuka syyttää ketä. Eivätkä puheet luontoa suojele.
Edelläsanottu pätee muuten politiikkaan yleisesti, olen oppinut. Jos esimerkiksi väittää, että kilpailukykysopimuksen toimet eivät tuo työpaikkoja, tällöin keskustelu herkästi käännetään yhteiskuntamme kilpailukyvyn sijasta vallitsevan politiikan kriitikoiden psykologiaan: jos ei huono politiikkamme kelpaa, kiittämättömät kansalaiset vain valittavat ja nillittävät.
Sanat tietystikin ovat politiikan tekoja. Parempi olisi kuitenkin tehdä ajoissa kuin selitellä jälkikäteen. Siinä on vaikea välttää vaikutelmaa irtopisteiden keräämisestä, kuten parin kokoomusedustajan kritisoidessa koulutusleikkauksia.
Tekoja siis, pliis, ei aktiivisten kansalaisten vähättelyä ja kyseenalaistamista. Silloin ei tarvittaisi puolusteluja ja puolustautumisia tai selittelyjä. Ketun ei tarvitse nostaa häntäänsä, jos se jo on valmiiksi korkealla.
Tämä voidaan tehdä seuraavilla tavoilla. Ensin voidaan kyseenalaistaa kansalaisaktivistin asiantuntemus tai osallisuus. Toiseksi, voidaan koettaa kiinnittää huomiota siihen, mitä muuta on kuitenkin tullut tehtyä, vaikka se ei olisikaan ollut ihan sitä mitä on luvattu, pyydettiin saati riittävästi. Tällöin todistustaakka, jonka pitäisi olla päättäjällä, vyörytetäänkin kansalaisaktivistille, ja yhtäkkiä keskustelun pääpaino onkin kääntynyt: syytettynä onkin kansalaisaktivisti, joka ei ole riittävän tarkasti täsmentänyt, minkä tekemisestä tai tekemättömyydestä on halunnut päättäjiä tilille. Tai että hän on kyltymätön, eikä mikään hänelle riitä. Tai ettei hän ymmärrä kokonaisuuksien hienoa tasapainoa, mokomakin nimby.
Tärkeintä piti olla itse asian: teot viheralueiden suojelemiseksi. Asetelmaa ei pidä projisoida metakeskusteluksi siitä, kuka syyttää ketä. Eivätkä puheet luontoa suojele.
Edelläsanottu pätee muuten politiikkaan yleisesti, olen oppinut. Jos esimerkiksi väittää, että kilpailukykysopimuksen toimet eivät tuo työpaikkoja, tällöin keskustelu herkästi käännetään yhteiskuntamme kilpailukyvyn sijasta vallitsevan politiikan kriitikoiden psykologiaan: jos ei huono politiikkamme kelpaa, kiittämättömät kansalaiset vain valittavat ja nillittävät.
Sanat tietystikin ovat politiikan tekoja. Parempi olisi kuitenkin tehdä ajoissa kuin selitellä jälkikäteen. Siinä on vaikea välttää vaikutelmaa irtopisteiden keräämisestä, kuten parin kokoomusedustajan kritisoidessa koulutusleikkauksia.
Tekoja siis, pliis, ei aktiivisten kansalaisten vähättelyä ja kyseenalaistamista. Silloin ei tarvittaisi puolusteluja ja puolustautumisia tai selittelyjä. Ketun ei tarvitse nostaa häntäänsä, jos se jo on valmiiksi korkealla.
perjantai 6. toukokuuta 2016
Kun huonoin argumentti voittaa
Sosiaalisessa mediassa parhaan argumentin maailma muuttuu aika usein paskimman argumentin maailmaksi. Olet ihmisenä yhtä hyvä kuin huonoin argumenttisi, ja tällöin kaikkea sanomistasi käsitellään tämän tulkinnan kautta. Jos joskus on onnistunut alittamaan itsensä tai suututtamaan jonkun, voi olla varma, että tämä henkilö ei enää tykkää mistään kommenteistasi, fiksuista tai myötäsukaisistakaan, ikinä.
Usein kaikkein sinnikkäimmällä on paskimmat argumentit, tai aina kun tarpeeksi kaivaa, niin tuleehan sitä itseään. Oikeastaan sosiaalinen media välineenä, ainakin Facebook, ruokkii tätä ilmiötä, jossa fiksuin ei anna periksi silkkaa fiksuuttaan vaan siksi että ei ole niin tyhmä kuin toiset. Ja jos toisista ihmisistä tekisi jotain yleistyksiä, sivistyksen tasosta tai Zeitgeistista, kuva olisi aika lohduton, jos sosiaalista mediaa käyttäisi ainoana aineistona. Kaikesta ei tule kirnuamalla voita, ja sosiaalisessa mediassa toteutuu susiefekti, jossa kukaan ei enää usko silloin kun susi todellakin on käsillä.
Sosiaalisessa mediassa asioista tulee myös hyvin herkästi henkilökohtaisia, ollaanhan Facebookissa omalla kuvalla ja naamalla. Vaikka kyse onkin esityksestä. se on kuitenkin sinun ja vain sinun valitsemasi representaatio. Herkästi Facebook-kaverit ovat entisiä, jos eivät satu tykkäämään jostakin mielipiteestäsi, vaikka muuten oltaisiinkin julkilausutusti julistauduttu suvaitsevaiseksi. Kyllä minä sen toisaalta ymmärränkin. Ei sosiaalisen median takia kannata menettää yöuntaan tai feng shuitaan.
Sosiaalinen media yhdistää ja erottaa. Se vetää railoja naapureiden ja sukulaisten välille.
Usein kaikkein sinnikkäimmällä on paskimmat argumentit, tai aina kun tarpeeksi kaivaa, niin tuleehan sitä itseään. Oikeastaan sosiaalinen media välineenä, ainakin Facebook, ruokkii tätä ilmiötä, jossa fiksuin ei anna periksi silkkaa fiksuuttaan vaan siksi että ei ole niin tyhmä kuin toiset. Ja jos toisista ihmisistä tekisi jotain yleistyksiä, sivistyksen tasosta tai Zeitgeistista, kuva olisi aika lohduton, jos sosiaalista mediaa käyttäisi ainoana aineistona. Kaikesta ei tule kirnuamalla voita, ja sosiaalisessa mediassa toteutuu susiefekti, jossa kukaan ei enää usko silloin kun susi todellakin on käsillä.
Sosiaalisessa mediassa asioista tulee myös hyvin herkästi henkilökohtaisia, ollaanhan Facebookissa omalla kuvalla ja naamalla. Vaikka kyse onkin esityksestä. se on kuitenkin sinun ja vain sinun valitsemasi representaatio. Herkästi Facebook-kaverit ovat entisiä, jos eivät satu tykkäämään jostakin mielipiteestäsi, vaikka muuten oltaisiinkin julkilausutusti julistauduttu suvaitsevaiseksi. Kyllä minä sen toisaalta ymmärränkin. Ei sosiaalisen median takia kannata menettää yöuntaan tai feng shuitaan.
Sosiaalinen media yhdistää ja erottaa. Se vetää railoja naapureiden ja sukulaisten välille.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Kuka kusi kenen aamiaismuroihin
Parisen vuotta sitten bloggasin erään helsinkiläisvaltuutetun Facebook-seinällä käydyn keskustelun innoittamana, tai oikeammin siitä hermostuneena. Siinä keskustelussa muistini mukaan vallitsi varsin yksimielinen mieliala, joka muistutti lynkkausta. Keskustelussa, joka koski sanomalehtien laatikkojakelua, ei hirveästi löytynyt myötämielisyyttä aamulehtien laatikkojakeluun, sille, että tiedonsaanti sellaisella tavalla, joka huomioisi vastaanottajansa tarpeet (kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole digitalisoituneet siinä määrin että etätyöhön perustuva hajauttaminen olisi mahdollista, kun ei edes sanomalehden selaaminen tabletilla onnistu), olisi sellainen kansalaisen perusoikeus, jota pitäisi verovaroin subventoida.
Bloggaukseni, jossa sanoin tuollaisen keskustelun vahvistavan cityvihreisiin liittyviä ylimielisiä mielikuvia, hermostutti tuolloin kyseisen valtuutetun, vaikka kirjoitin hänen nimeään mainitsematta. En halunnut nostattaa häntä tikunnokkaan, vaan tarkoitukseni oli muistuttaa siitä, että on kaikkien vihreiden, myös helsinkiläistenkin etu, jos puolue kasvaa, ja kasvupotentiaalia on enemmän maakunnissa kuin suurissa kaupungeissa, eivätkä tällaiset lynkkauskeskustelut hyvää tee sille kasvupotentiaalille. Myönnän kyllä, että minun oli vaikeuksia pysyttäytyä asiassa, mutta päättäjältä tätä on voitava aina vaatia.
Enhän nyt halunnut kusta puoluetoverin aamiaismuroihin, mutta hän selvästikin menetti malttinsa, ja totesi, että hänen aamiaismuroihinsa tullaan kusemaan, vaikka kai täysi-ikäinen päättäjä on vastuussa omista sanoistaan ja oman sosiaalisen mediansa moderoimisesta eikä ole vastuullista luovuttaa sitä mellakoivien kansalaisjoukkojen käsiin. Ne sanat voivat herättää ajatuksia ja reaktioitakin, mikä pitäisi tietää, jos politiikka-nimiseen leikkiin lähtee.
Nyt kyseinen helsinkiläisvaltuutettu on silmin nähden jälleen hiiltynyt - käsittääkseni jostain pääministeri Sipilän hajauttamislausunnosta, jossa tämä oli siteerannut olemattomia hajauttamista puoltavia tutkimustuloksia - ja tullut samalla kusaisseeksi maakuntavihreiden aamiaismuroihin. Kai se olisi tärkeää jaksaa pitää vihreää lippua korkealla maakunnissa, vaikka tällaiset kirjoitukset antavat näkyvää aineistoa, jonka perusteella vihreitä voi syyttää ylimielisiksi ja city-keskeisiksi. Aineistoa, joka karkoittaa puoluevalintaansa arpovat maakuntien vaaliteltoilta. Ja sitten pitäisi jaksaa osata perustella niillä teltoilla, miksi Vihreitä kannattaa tästä huolimatta äänestää. Kiitos tästä korvaamattomasta vaalivetoavusta, ja tämä siitä hyvästä, että minä ja moni muukin on tehnyt vaalityötä helsinkiläisten ehdokkaiden eteen.
Tärkeää on raitiovaunujen vuoroväli ja stadilaisten etäisyys synnytyssairaalaan, kuten todettiin puoluetoverini Silja Keräsen mainiossa vastineessa Hannu Oskalan tuoreeseen kirjoitukseen, jonka sisältö sinänsä voisi olla paljolti asiaa, kunhan vain siinä pysyttäydyttäisiin kiihkeältä kärjistämishalulta:
"Kaupungeissa on koulutus, työpaikat, talouskasvu ja tulevaisuus. Kainuussa on kylmää, metsää ja eläkeläisiä" (suora sitaatti)
Stadissa vielä asuessani en käsittänyt, mistä kumpuavat puheet helsinkiläisestä ylimielisyydestä. Arvostin tuolloin poliitikkoja - kuten Jan Vapaavuorta - jotka uskalsivat rehellisesti olla Stadin asialla ilman tarvetta mielistellä muita kuin potentiaalisia äänestäjiään, sillä kotiinpäinvetämisen jalo taito osataan kyllä muuallakin. On Stadikin alue, oikeastaan oma maakuntansa.
Vaikka sen verran tajusin ummikkostadilaisenakin valtakunnallistumisen olevan kohtalonkysymys, että äänestin Länsi-Helsingin Vihreiden edustajana varapuheenjohtajistoon aikanaan yhden helsinkiläisen lisäksi siuntiolaista ja jyväskyläläistä, huolimatta silloisen toiminnanjohtajan vahvasta suosituksesta antaa kaikki äänet oman piirin ehdokkaille.
Voi voi, Hannu. Tarkoituksesi oli kai ärhäkän oppositiopolitiikan - jota minäkin kannatan - nimissä tölväistä Keskustapuoluetta, mutta maakunnissa asuu muitakin kuin keskustalaisia ja heidän kannattajiaan. Tämä satoi suoraan Keskustapuolueen laariin, joka kannattajineen vain saa tällaisesta lisää vettä myllyyn.
Mitäs jos Oskala olisikin tyytynyt kirjoittamaan em. sitaatistaan vain ensimmäisen lauseen? Mitäs jos keskityttäisiin Helsingin vahvuuksiin Kainuun heikkouksien sijasta? Olisi ehkä riittänyt vaatia sitä todistustaakkaa Sipilältä ja jättää tämän todisteluvaatimuksen ulkopuolelle maakunnissa eläjät. Jotka kaikki eivät ole maalaisia. Joista aika moni pyörittää kasvukeskusten asukkaiden peruspalveluita.
Minun maailmankuvassani heikkoja autetaan, sillä vahvat pärjäävät omillaankin. Sitä sanotaan lähtökohtien tasa-arvoistamiseksi, josta aluepolitiikka on vain yksi erityistapaus. Ei Keskustapuolueelle kannata jättää siihen yksinoikeutta.
Silja Keräsen mainion blogin, jossa linkataan myös Hannu Oskalan blogiin, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Bloggaukseni, jossa sanoin tuollaisen keskustelun vahvistavan cityvihreisiin liittyviä ylimielisiä mielikuvia, hermostutti tuolloin kyseisen valtuutetun, vaikka kirjoitin hänen nimeään mainitsematta. En halunnut nostattaa häntä tikunnokkaan, vaan tarkoitukseni oli muistuttaa siitä, että on kaikkien vihreiden, myös helsinkiläistenkin etu, jos puolue kasvaa, ja kasvupotentiaalia on enemmän maakunnissa kuin suurissa kaupungeissa, eivätkä tällaiset lynkkauskeskustelut hyvää tee sille kasvupotentiaalille. Myönnän kyllä, että minun oli vaikeuksia pysyttäytyä asiassa, mutta päättäjältä tätä on voitava aina vaatia.
Enhän nyt halunnut kusta puoluetoverin aamiaismuroihin, mutta hän selvästikin menetti malttinsa, ja totesi, että hänen aamiaismuroihinsa tullaan kusemaan, vaikka kai täysi-ikäinen päättäjä on vastuussa omista sanoistaan ja oman sosiaalisen mediansa moderoimisesta eikä ole vastuullista luovuttaa sitä mellakoivien kansalaisjoukkojen käsiin. Ne sanat voivat herättää ajatuksia ja reaktioitakin, mikä pitäisi tietää, jos politiikka-nimiseen leikkiin lähtee.
Nyt kyseinen helsinkiläisvaltuutettu on silmin nähden jälleen hiiltynyt - käsittääkseni jostain pääministeri Sipilän hajauttamislausunnosta, jossa tämä oli siteerannut olemattomia hajauttamista puoltavia tutkimustuloksia - ja tullut samalla kusaisseeksi maakuntavihreiden aamiaismuroihin. Kai se olisi tärkeää jaksaa pitää vihreää lippua korkealla maakunnissa, vaikka tällaiset kirjoitukset antavat näkyvää aineistoa, jonka perusteella vihreitä voi syyttää ylimielisiksi ja city-keskeisiksi. Aineistoa, joka karkoittaa puoluevalintaansa arpovat maakuntien vaaliteltoilta. Ja sitten pitäisi jaksaa osata perustella niillä teltoilla, miksi Vihreitä kannattaa tästä huolimatta äänestää. Kiitos tästä korvaamattomasta vaalivetoavusta, ja tämä siitä hyvästä, että minä ja moni muukin on tehnyt vaalityötä helsinkiläisten ehdokkaiden eteen.
Tärkeää on raitiovaunujen vuoroväli ja stadilaisten etäisyys synnytyssairaalaan, kuten todettiin puoluetoverini Silja Keräsen mainiossa vastineessa Hannu Oskalan tuoreeseen kirjoitukseen, jonka sisältö sinänsä voisi olla paljolti asiaa, kunhan vain siinä pysyttäydyttäisiin kiihkeältä kärjistämishalulta:
"Kaupungeissa on koulutus, työpaikat, talouskasvu ja tulevaisuus. Kainuussa on kylmää, metsää ja eläkeläisiä" (suora sitaatti)
Stadissa vielä asuessani en käsittänyt, mistä kumpuavat puheet helsinkiläisestä ylimielisyydestä. Arvostin tuolloin poliitikkoja - kuten Jan Vapaavuorta - jotka uskalsivat rehellisesti olla Stadin asialla ilman tarvetta mielistellä muita kuin potentiaalisia äänestäjiään, sillä kotiinpäinvetämisen jalo taito osataan kyllä muuallakin. On Stadikin alue, oikeastaan oma maakuntansa.
Vaikka sen verran tajusin ummikkostadilaisenakin valtakunnallistumisen olevan kohtalonkysymys, että äänestin Länsi-Helsingin Vihreiden edustajana varapuheenjohtajistoon aikanaan yhden helsinkiläisen lisäksi siuntiolaista ja jyväskyläläistä, huolimatta silloisen toiminnanjohtajan vahvasta suosituksesta antaa kaikki äänet oman piirin ehdokkaille.
Voi voi, Hannu. Tarkoituksesi oli kai ärhäkän oppositiopolitiikan - jota minäkin kannatan - nimissä tölväistä Keskustapuoluetta, mutta maakunnissa asuu muitakin kuin keskustalaisia ja heidän kannattajiaan. Tämä satoi suoraan Keskustapuolueen laariin, joka kannattajineen vain saa tällaisesta lisää vettä myllyyn.
Mitäs jos Oskala olisikin tyytynyt kirjoittamaan em. sitaatistaan vain ensimmäisen lauseen? Mitäs jos keskityttäisiin Helsingin vahvuuksiin Kainuun heikkouksien sijasta? Olisi ehkä riittänyt vaatia sitä todistustaakkaa Sipilältä ja jättää tämän todisteluvaatimuksen ulkopuolelle maakunnissa eläjät. Jotka kaikki eivät ole maalaisia. Joista aika moni pyörittää kasvukeskusten asukkaiden peruspalveluita.
Minun maailmankuvassani heikkoja autetaan, sillä vahvat pärjäävät omillaankin. Sitä sanotaan lähtökohtien tasa-arvoistamiseksi, josta aluepolitiikka on vain yksi erityistapaus. Ei Keskustapuolueelle kannata jättää siihen yksinoikeutta.
Silja Keräsen mainion blogin, jossa linkataan myös Hannu Oskalan blogiin, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
Mitä Habermas sanoisi MV-julkaisusta
Habermas esittää marginalisoitumisen reaktiona kahdelle yhteiskunnalliselle kehityskululle. Ensimmäistä kehityskulkua hän kutsuu liberaalin julkisuuden hajoamiseksi. Liberaali julkisuus edellytti hänen mukaansa aktiivista, asioista kiinnostunutta, valveutunutta kansalaisuutta. Tätä hajoamista kiihdyttävät sähköiset viestimet, joiden kautta viesti valikoituu ja usein muuntuu toisen tai kolmannen käden tiedoksi, lopulta pelkäksi kuulopuheeksi. (Habermas 1934, 39.) Näyttää siltä kuin Habermas olisi jo 80-luvulla ounastellut internetiä ja MV-lehteä ja kupliksi kutsuttua, valikoitua sosiaalisen median kautta välittyvää suhdetta sosiaalisuuteen, julkisuuteen ja tietoon:
”Voimme havaita sanojen yhä enemmän korvautuvan kuvilla, ja myös sellaisten kategorioiden kuin mainonta, politiikka, viihde, informaatio sekoittuvat keskenään – seikka jota jo (Theodor) Adorno kritisoi” (emt., 38).
Toista marginalisaatioon mahdollisesti johtavaa kehityskulkua, joka on edellisen seuraus, Habermas kutsuu politiikan tyhjenemiseksi, politiikan legitimaation edellytys kun on valistunut kansalainen. Poliittinen kodittomuus lisääntyy. Reaktioina tähän nähdään mielenosoituksia, erilaisia protestiliikkeitä, erilaista alakulttuurista vastarintaa, yritystä ottaa haltuun merkitystyhjiö. (emt., 38- 9.)
Tämä toinen kehityskulku tarkentaa ensimmäistä kehityskulkua. Kyse ei ollutkaan niinkään julkisuuden hajoamisesta, vaan tarkemmin sanoen polarisaatiosta, jossa vakiintuneet poliittiset puolueet tyhjenevät kaikesta sosiaalisen liikkeen ominaisuuksista, kuivettuen osaksi systeemiä, kun taas protestiliikkeet ja alakulttuurit muodostavat vastajulkisuuden, joka vastakohdaksi systeemiin yrittää muuntaa todellisuutta. Tässä Habermas selvästi hahmottelee oman käsityksensä marginaalien toimijuuden mahdollisuuksista; näiksi marginaaleiksi Habermas mainitsee vanhukset, nuoret, feministit, homoseksuaalit, vammaiset, aktiiviset työttömät ja esimerkiksi radikaalit ammatinharjoittajat ja vihreät kotiäidit. (emt., 39).
Tämä toinen kehityskulku tarkentaa ensimmäistä kehityskulkua. Kyse ei ollutkaan niinkään julkisuuden hajoamisesta, vaan tarkemmin sanoen polarisaatiosta, jossa vakiintuneet poliittiset puolueet tyhjenevät kaikesta sosiaalisen liikkeen ominaisuuksista, kuivettuen osaksi systeemiä, kun taas protestiliikkeet ja alakulttuurit muodostavat vastajulkisuuden, joka vastakohdaksi systeemiin yrittää muuntaa todellisuutta. Tässä Habermas selvästi hahmottelee oman käsityksensä marginaalien toimijuuden mahdollisuuksista; näiksi marginaaleiksi Habermas mainitsee vanhukset, nuoret, feministit, homoseksuaalit, vammaiset, aktiiviset työttömät ja esimerkiksi radikaalit ammatinharjoittajat ja vihreät kotiäidit. (emt., 39).
Tämä on tietenkin oma luentani Habermasista, kuten eilinenkin. En ole tarkistanut asiaa häneltä itseltään. Osaan kuitenkin lukea.
(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)
(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)
torstai 21. tammikuuta 2016
Näillä lakeuksilla ei Janitskinia pilkata
Jos kriittinen kansalaisjournalisti erehtyy ilmaisemaan kritiikkiä ns. maahanmuuttokriittistä mediaa - kuten MV-julkaisua, joka sekin on naamioitunut kriittisen kansalaisjournalismin valepukuun - kohtaan, kuraa tulee niskaan. Miksi?
No siksi, että kun arvostelet mediaa, tulet samalla arvostelleeksi päin taulua kyseisen median käyttäjien medianlukutaitoa, ja osoittaneeksi maailmankuvan perustuvan luulottelulle ja hötölle. Kun loukkaat mediaani, loukkaat minua. Vaikka medianlukutaito olisikin puutteellinen, medialukutaidon puutteen sentään arvataan olevan jotenkin raskauttava argumentti, ja se argumentti romauttaa tällaisen maahanmuuttokriittisen aineiston uskottavuuden.
Lukeminen opettaa kirjoittamista. Ja päinvastoin. Millainen on kirjoitustaito, sellainen on lukutaitokin. Jokainen, joka on joskus erehtynyt vilkaisemaan jotakin sosiaalisen median ketjua, jossa on mukana enemmän kuin yksi maahanmuuttokriitikko, tietää, mitä tarkoitan. Jollakin on jäänyt caps lock päälle, toinen on profiilikuvansa perusteella koira, kuten Kannelmäen Facebook-sivulla joku mainiosti luonnehti.
Jokaiselle, joka riemastuu, että nyt tässä haastetaan virallista totuutta, muistuttaisin, että nyt tässä Espanjaan veroja paennut liikemies nauraa matkalla pankkiin.
No siksi, että kun arvostelet mediaa, tulet samalla arvostelleeksi päin taulua kyseisen median käyttäjien medianlukutaitoa, ja osoittaneeksi maailmankuvan perustuvan luulottelulle ja hötölle. Kun loukkaat mediaani, loukkaat minua. Vaikka medianlukutaito olisikin puutteellinen, medialukutaidon puutteen sentään arvataan olevan jotenkin raskauttava argumentti, ja se argumentti romauttaa tällaisen maahanmuuttokriittisen aineiston uskottavuuden.
Lukeminen opettaa kirjoittamista. Ja päinvastoin. Millainen on kirjoitustaito, sellainen on lukutaitokin. Jokainen, joka on joskus erehtynyt vilkaisemaan jotakin sosiaalisen median ketjua, jossa on mukana enemmän kuin yksi maahanmuuttokriitikko, tietää, mitä tarkoitan. Jollakin on jäänyt caps lock päälle, toinen on profiilikuvansa perusteella koira, kuten Kannelmäen Facebook-sivulla joku mainiosti luonnehti.
Jokaiselle, joka riemastuu, että nyt tässä haastetaan virallista totuutta, muistuttaisin, että nyt tässä Espanjaan veroja paennut liikemies nauraa matkalla pankkiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)