Lahjahevosen suuhun ei katsota - paljon porua Pisarasta

En ole helsinkiläinen kunnallispoliitikko, joten minulla on varaa kuulua mielipidevähemmistöön. Pisara-radan hautautuminen on herättänyt raivoa monissa helsinkiläisissä kunnallispoliitikoissa, koska he ovat katsoneet sen hallitusohjelman pettämiseksi. Lisäksi heidän mielestään on epäoikeudenmukaista, että kun Helsinki "aina" rahoittaa maakuntia (tosin huomauttaisin, että Helsinki kuuluu Uusimaahan, joka sekin on maakunta, ja uusmaalaiset osin pyörittävät helsinkiläisten palveluita sukkuloimalla tänne töihin saamatta kuitenkaan vaikuttaa työskentelypaikkakuntansa suunnitteluun), niin eikö sitten olisi oikein, jos helsinkiläinenkin kerran saisi harjoittaa siltarumpupolitiikkaa?

Olen alusta alkaen suhtautunut hankkeeseen suurella epäilyksellä. En ole ymmärtänyt, mitä Pisaralla tehdään, samaa reittiä kun jo nyt kulkee seiskan ratikka ja jokseenkin samalle reitille on suunniteltu vielä lisäksi metroa. Onko meillä varaa tuplainfrastruktuuriin, tai vieläpä triplaan?

Toinen hankkeeseen liittyvä varaus on liittynyt viheralueisiin. Prioriteettini ovat aina ja jokaisessa paikassa viheralueet, enkä hyväksy sitä, että Pisara-radan sisääntuloaukot tuhoavat osan Alppipuistosta ja epämääräisen osan Eläintarhasta (miten suuren osan, sitä eivät havainnekuvat kerro. Sitä paitsi havainnekuvissa saadaan kakkakin kullattua).

Muistan vuonna 2011 kun Helsingin kaupunginhallituksessa päätettiin Pisaran linjausvaihtoehdoista, silloin päätettiin, että kyseisten viheralueiden arvo olisi ollut sen aikaista valuuttaa noin 70 miljoonaa. Sen verran kalliimmaksi arvioitiin vaihtoehto, jossa suuaukot olisivat sijoittuneet vanhan rantaradan tunneliin (sen, joka sujahtaa maan alle Teollisuuskadun kohdalla) ja Nordenskiöldinkadun pohjoispuolelle. Viheralueilla ei kuitenkaan ole hintaa. Se ei tarkoita sitä, että ne olisivat arvottomia. Kaikkea muuta. Aivan samoin kuin perheenjäsenet ja ystävät eivät ole myytävinä, eivät ole myöskään viheralueet.

Pisaraan liittyvä keskustelu muistuttaa kovasti taannoista keskustelua Musiikkitalosta, jossa valtio osoitti sille ainoan mahdollisen rakentamispaikan, tyyliin ota tai jätä. Eikä helsinkiläisillä ollut varaa olla jättämättä tarjousta käyttämättä, vaikka vapaita tontteja olisi löytynyt esimerkiksi Mäntymäen kentältä (kuten Kaarin Taipale oli Hesarissa ehdottanut). Ja toki, nyt kun Musiikkitalo on saatu ja käyty kokeilemassa, niin on se ihan hyvä. Ehkä Pisaraakin voisi oppia rakastamaan, jos kerran pommiakin voi? Kysykää tohtori Outolemmeltä.

Ainakin Helsingin kaupungin päättäjät ovat saaneet valtakunnanpäättäjät rakastumaan Pisaraan. Kun hanke on myyty Valtioneuvostolle yleisen hyvän valtakunnallisena hankkeena, onko nyt niin oikeutta loukkaantua jos joku on sattunut lukemaan Liikenneviraston selvityksen, jonka mukaan hanke ehkä saattoi olla vielä yhteiskuntataloudelle kannattava istuvan hallituskauden alla, mutta ei enää. Rakkauteen tuli ryppy. Niin rakkauksille voi käydä.

On pöhköä leimata hankkeeseen skeptisesti suhtautuvat joukkoliikenteen vihaajiksi vain siksi, että pitää tämän nimenomaisen hankkeen kustannus-hyötysuhdetta kyseenalaisena, ja rakastaa hanketta vain siksi kun Valtioneuvosto päätti osallistua sen rahoitukseen. Samalla rahalla saisi aika paljon ratikkakiskoja, esimerkiksi pikaratikkaa itään tai jatkettua M-junarataa Nurmijärvelle tai sitten sitä metroa. Nämä olisivat uusia hankkeita, uusia raideyhteyksiä, jotka oikeasti vähentäisivät työmatka-autoilua Helsinkiin. Pisara ei Vironniemelle suuntautuvaa autoilua vähentäisi.

Pisaran on sanottu helpottavan junaliikenteen takkuilua, joka tuli yllätyksenä helsinkiläisille kahtena peräkkäisenä pakkastalvena 2009-2010 ja 2010-2011, Suomessa kun talven tulo on aina yllätys, leveysasteiden 60 ja 70 välissä. Junaliikenteen takkuiluun ei kuitenkaan ole syynä liian vähäinen raiteiden määrä, vaan vaihdejärjestelmän toimimattomuus (jos ette minua usko, uskokaa liikenneinsinööri Antero Alkua) ja surkea liikenteenohjaus Pasilan ja päärautatieaseman välissä, sekä liian lyhyet junat. Pisara ei myöskään auta siihen mitään, jos esimerkiksi Kontiolahden ja Ylivieskan, Oulun ja Rovaniemen tai edes Helsingin ja Turun välillä yksi juna seisoo siksi, että sen pitää odottaa vastaantulevaa junaa, tai jos raiteet ovat rikki roudan takia. Pisara ei myöskään auta siihen, jos Riihimäen juna seisoo Pasilan asemalla siksi että se odottaa myöhästynyttä Tampereelta tulevaa junaa.

Tykkään minäkin raideliikenteestä, mutta siitä on tullut uskonto. Toki kaikissa oikeissa kaupungeissa on kunnollinen metrolinjasto, toisin kuin meidän hukkaputkemme, mutta ymmärrän niiden espoolaisten liukkaan pinnan argumenttia, jonka mukaan länsimetro saattaa tosiasiallisesti lisätä autoilua, koska länsimetro pidentää monien matka-aikaa, jos siihen käytetyt investoinnit otetaan pois esimerkiksi bussilinjoista.

Jäitä hattuun, toverit. Koetetaan vähentää sitä autoliikennettä ihan oikeasti. Pisara-rata ei ole siihen ratkaisu. Paras tapa vähentää autoliikennettä on lisätä joukkoliikenteen kilpailukykyä, mikä ei tapahdu hidastamalla liikennettä kaupunkibulevardeilla tai satsaamalla kaikkia munia yhteen koriin. Jopa paljon parjattu Keskustatunnelikin vähentäisi Vironniemen autoliikennettä enemmän. Diagnoosi on kyllä oikea, mutta lääke väärä.

Kokoomuskin sai tehtyä hallituskauden loppupuolella yhden asian oikein: olla heittämättä yhteisiä verovaroja hankkeeseen, joka ei ainakaan enää ole kannattava. Se on sitten ihan toinen juttu, millaisia hankkeita Sipilän vetämä hallitus tulkitsee kannattaviksi...

Antero Alkun selvityksen Pisarasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Pisara vai keskustatunneli?

Jokainen pääkaupunkiseudun lähiliikennettä säännöllisesti viimeisimpinä talvina (lukuunottamatta poikkeuksellisen lumetonta viime talvea) käyttänyt ja ilmeisesti myös aika moni satunnainen kaukojunailija on voinut todeta, että Helsinki sijaitsee kapealla niemellä, kohdassa 60 astetta pohjoista leveyttä. Tämän ei pitäisi tosin olla kenellekään mikään uutinen. Minulle junaliikenteen rappio kuitenkin oli, palatessani Oslon-komennukseltani.

Oslon olot ovat käytännössä käytännössä samat kuin Helsingissä, yhdellä tärkeällä lisäyksellä: Norjassa on vuoria. Niiden sisälle on kaivettu tunneleita ja niiden välissä kulkee solia. Korkeasta pinnanmuodostuksesta seuraa myös suuria sääeroja hyvinkin pienillä etäisyyksillä. Ei olekaan mikään ihme, että luonnonolot voivat toisinaan tuottaa junille tepposet. 

Helsinki ei kuitenkaan saa junien takkuilua anteeksi, ei edes pussinperäniemisijainnillaan tai aluepolitiikalla, joka on yrittänyt varmistaa sen, että edes Kikkelästä pääsisi Mokkolaan ilman että jäätyneitä lampaita tarvitsisi raiteilta lapioida. Niinpä raiteita ei olekaan riittänyt Helsinkiin.

Kaikkensa ovat helsinkiläiset yrittäneet. Sen Aulis Juneksen huvilankin yritimme lapioida alas sieltä kuilun reunalta kökkimästä jotta mahtuisi edes yksi raidepari lisää. Ja saatiinkin. Turkuun. Jos joku sinne haluaa mennä.

Kaikki tätä julkaisukanavaa edes vähänkään seuranneet tai minut edes nimeltä tietävät tuntevat minut vakaumukselliseksi joukkoliikennemieheksi. En siltikään hyväksy, että edelläkuvatun kurjuuden ainoaksi pakoputkeksi tyrkytetään ns. Pisara-rataa.

Niille, jotka eivät tunne Pisara-rataa, kerrottakoon, että se on paikallisjuna, joka kiertää Pasilasta Päärautatieaseman kautta täyden ympyrän. Junalle tulisi sitten muutama väliasema, ainakin Töölöön ja Hakaniemeen, mahdollisesti vähän useampikin.

Kun Pasilasta Helsinkiin on nyt matkaa muistaakseni 2,7 kilometriä, suoraan, jonka kulkee useimmiten viidessä minuutissa, Pisaran myötä matkaa tulisi noin tuplaten. Heikkolahjaisempikin ymmärtää, että ilman välipysähdystä tai -pysähdyksiäkin matka-aika on vähintään tuplaten. 

Pisara-rata ei sanottavammin paranna edes töölöläisten ja kalliolaisten joukkoliikenteen palvelutasoa. Heillähän on jo köyhän miehen Pisara. Sitä kutsutaan ratikaksi. Itse asiassa Pisaroita on kaksi: uloin on seiska ja sisin kolmonen. 

Olisin edellämainituista varauksista huolimatta valmis toivottamaan Pisaran tervetulleeksi, vaikka se on hidas, kallis ja varmaan aika turhakin. Jos se vielä antaa syyn vähentää merkittävästi tai jopa poistaa suoran VR:n lähiliikenteen Pasilasta Helsinkiin, tämä tulee satavarmasti lisäämään autoliikennettä Vironniemelle, siis sitä samaa, jota sinne koetetaan lapioida keskustatunnelin aina uusilla ylösnousemuksilla. 

Lopullisesti hautaan Pisaran Mariaanien hautaan, koska kaikki virkamiesten valmistelevat suunnitelmaskenaariot tuhoavat merkittäviä helsinkiläisiä virkistyskäytössä olevia viheraluita. Ei nähtävästi tule kyseeseenkään laittaa Pisaran uloskäyntiä esimerkiksi Eläintarhan kentän parkkipaikan tilalle tai Lintsin parkkipaikan tilalle. Olisin valmis mieluummin valmis laittamaan ne autot sinne samaan paikkaan Pisaran kanssa, mutta kai ne jonnekin on pistettävä. Kaivettakoon niille siis maanalainen parkkiluolasto ja säästettäköön täten virkistysalueet. Tällainen ei kuitenkin nähtävästi tule kyseeseenkään, koska parkkipaikkojen rakentaminen ja tunnelin rakentaminen taitaa tulla vähän kalliimmaksi kuin puiston paneminen pakettiin hullujussilla ja tunnelin rakentaminen. 

Oslossa on keskustatunneli, tosin aika lyhyt versio. Kaupungin halkaisevista kolmesta kehäteistä Kehä I kulkee ns. Hammersborgin tunnelissa 225 metriä. Tiedän kokemusta, että autoja ainakin tuolla välimatkalla on aika vähän. Vannoutuneimpienkin autoilun vaikeuttajien lienee myöntäminen, että Keskustatunnelissa on ainakin yksi verraton etu verrattuna Pisaraan: se ei tuhoa kaupunkiympäristöä. 

Hammersborg-tunnelin itäinen suuaukko. Siitä menevät Breivikin jälkeen autojen lisäksi bussitkin, pommiattentaatin räjäytettyä viereisen hallituskorttelin. Yllättävän hyvin busseillakin on siellä tilaa. 

Miksi sitten rinnastan Pisaran ja keskustatunnelin toisiinsa? Pisaran tämänhetkinen paras käytettävissä oleva kustannusarvio on 900 miljoonaa. Keskustatunnelin 550 miljoonaa. Jos kerran ollaan valmiita maksamaan 900 miljoonaa helsinkiläisestä liikenneinfrasta, miksei sitten vielä muutamia kymmeniä miljoonia lisää niin että oltaisiin saatu parempi? Kai helsinkiläisten maa on sen arvoista?

Olen vakaumuksellinen joukkoliikennemies. Kaupunkiympäristöllä ei kuitenkaan ole hintaa. Sitä ei siis voi vaihtaa mihinkään. Virkamiehet eivät tätä kuitenkaan tiedä, eivätkä sen paremmin konsultit, joille arvioinnit tavataan julkistaa siksi koska virkamiehet eivät tiedä. Jos päätöstä perustellaan pakkona valita joku virkamiesten valmistelemista vaihtoehdoista - joita he eivät edes ole valmistelleet vaan ulkoistaneet sen konsulteille - se on laiskuutta. Lisäksi virkamiesten valmistelun taakse piiloutuminen on raukkamaista. 

Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Outoa, että tässä kohdassa onnistuu tällainen uhrautuminen, kun sitten taas vastaavasti kaupunkibulevardisaatiossa valtakunnalliset liikennetarpeet uhrataan kaupungin metropolisaatiopakkomielteelle. Ei esimerkiksi tulisi kyseeseenkään laittaa sitä läntistä Pisara-tunnelin sisäänkäyntiä vaikka Eltsun kentän parkkipaikan kohdalle? Ei, vaan pakko on pilata Eläintarhan kalliot. Minun korvaani hyväksytty Pisaran versio kuulostaa siltä kuin väitettäisiin että sormien katkaiseminen on armollisempi parannuskeino käsikipuun kuin koko käden katkaisu. Puistoja ei kuitenkaan saa kaatamattomiksi, ei, vaikka kauhakuormaajien ketjut olisi kullattu.

Suren tietenkin sitä, että helsinkiläiset menettävät virkistysalueensa vain siksi, että päättäjät eivät muuta jaksa kuin piiloutua virkamiesten selän taakse. Eivätkä ne ole mitään vain paikallisia virkistys- ja maisema-arvoja. Ne ovat pääkaupunkiaseman myötä myös kansallista kulttuuriaarteistoa. Mitä Suomesta kertoo se, että meillä on pääkaupunki, joka ei arvosta puistoalueitaan? 

Päätöksen myötä Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Ennen tätäkään ei Helsinkiä ole maakunnissa kiitelty. Eduskunnassakin ovat hävenneet helsinkiläisyyttään, kansanedustajamme. Eikä tästäkään uhrautumisesta tulla kiittelemään, joten hukkaan menee se.

Sanovat että ei ollut valittavana parempia vaihtoehtoja mistä päättää. Kyllä olisi, kun olisi laittanut uudelleenvalmisteluun ja asettanut suunnittelulle reunaehdot, joita ei saa ylittää. Huonosti peitellylle marttyyriudelle on nimi. Sitä kutsutaan pelkuruudeksi, josta muuten ihan varmasti eivät ne kikkeläläiset ja mokkulalaiset eivät tule kiittelemään.

Minä voin kertoa, mitä marttyyriudesta seuraa. Omasta kokemuksestani. Kun yksittäinen ihminen heittäykse marttyyriksi, hän menettää itsekunnioituksensa. Kun päättäjät heittäytyvät marttyyreiksi, he menettävät kansalaisten kunnioituksen.

Tervemenoa, mutta ei

Kaikki tiet vievät Helsinkiin, ainakin niin kauan kun niistä tehdään kaupunkibulevardeja. Todella vaikea on sen sijaan päästä Helsingistä pois. Kun tulen kerran eli kaksi vuodessa viettämässä vuotuisia poikain peli-iltojani Rööperin suunnasta, en tiedä, miten uuteen bussiasemaan pääsee sisälle, eikä tämän oppimiseen riitä ne noin kaksi vuotuista pelikertaa. 

Joudun jok'ikisenä kertana juoksemaan (=koska minulla on kiire viimeiseen Porvoon bussiin tai jos toiseksikin viimeiseen, joudun kestämään kännittelyä Tennispalatsin brittibaarissa parikin tuntia) koko mastodonttikompleksin ympäri löytääkseni edes yhden sisäänkäynnin. Tästä olen tullut johtopäätökseen, että vaikka Helsinki haluaa kasvaa, muttei suinkaan siten, että maalaiset kansoittaisivat tämän ihastuttavan metropolin, vaan sinne ainostaan ja vain huippuosaajia, joillaisia maalaiskuntalaisissa ei suinkaan ole, niin pois maalaisia ei kuitenkaan pidä päästämän. 

Tästä ei pidä tehdä kuin yhdenlainen johtopäätös: Helsinki on jo varautunut kasvamaan kattamaan ainakin Vantaan, ja hyvät ihmiset laitettakoon Helsinkiin, kun taas kehnommat Vantaaseen. Laitettakoon maaseutulaiset siis korkeintaan Kehä kolmosen varsille sullottuihin tehdas- eli varastorakennuksiin, yhtään lähemmäs Helsinkiä ei heidän pidä pääsemän. 

Vielä helsinkiläisenä vastustin sekä keskustatunnelia että Kumpulan joukkoliikennekatua. Nyt alan jo epäillä, että helsinkiläiset eivät ymmärrä omaa parastaan. Ainakin Kumpulan joukkoliikennekatu helpottaisi Sturenkadun sumppua, ja Pasilassa on todella paljon työpaikkoja, jotka nyt ovat idästä päin katsottuna toivottaman sumpun takana. Keskustatunnelikin saattaisi hyvinkin helpottaa bussiliikenteen oloja Vironniemellä, jos edes osa turhista autoista saataisiin maan alle. Oslossakin on eräänlainen minikeskustatunneli, Kehä 0. Tästä se sukeltaa maan alle. 

Helsinkiläiset eivät ansaitse Helsinkiä

Vaikken enää asukaan Helsingissä, rakastan entistä kotikaupunkiani sudeettihelsinkiläisen kiintymyksellä, kiihkeydelläkin. Pääkaupunkinamme Helsinki on kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta, ja esimerkiksi Helsingin kaupunkisuunnittelu kuuluu kaikille, mikäli tämä käsitykseni ei ole jo aiemmin käynyt selväksi.

Tätä käsitystänihän eivät suinkaan jaa kaikki. Yhtäältä Helsinkiin ollaan valmiita toivottamaan mahdollisimman moni tervetulleeksi, toisaalta rajoille haluttaisiin pystyttää krokotiileilla varustetuilla vallihaudoilla ja tulleilla suojattu muuri. Töissä saavat siellä kyllä sentään käydä, miten parhaaksi näkevät, jos niillä ei ole varaa asua siellä.

Helsinki on muuttunut paljon omista ajoistani. En ole Helsingin keskustassa asioinut säännöllisesti muutettuani 2002 syksyllä Museokadulta Munkkivuoreen, ja nyt en enää tunnista sitä kaupunkia, johon saavun, tapahtuu tämä sitten bussilla Kamppiin tai junalla päärautatieasemalle. Joku voisi syyttää minua konservatiiviksi, mutta olen pikemminkin romantikko: muistan ne kadut, joita 9-vuotiaana talsin, ymmärrettyäni, että minun ja äitini piti muuttaman Rööperistä etäiseen Kannelmäen lähiöön, josta olin kuullut vain huhuja.

Tätä eroahdistusta koetin ehkäistä tankkaamalla itseeni mahdollisimman paljon kaupungin katupölyä. Siis 9-vuotiaana. Joten minulle ei kenenkään kannata väittää, ettenkö olisi paljasjalkainen ja pesunkestävä helsinkiläinen. Tätä katupölyä minusta eivät ole pesseet kaikki kymmenet tuhannet Keskuspuiston poluilla ja muilla metsäteillä, sateisessa Pirkkolassa tai merituulen tuivertamana kulutetut kilometritkään.

Helsinkiäni eivät ole ainoastaan Rööperin divarit, Kaivarin kalliot ja Töölön puistopiknikit, vaan myös auringonnousu Talinrannassa, Kantsun ostari kaikessa karuudessaan ja sateentuoksuiset Pirkkolan polut.

Vielä asuessani Helsingissä, olin sokea kotikaupunkiini liitettäviin stereotypioihin, kuten kiireeseen, vieraantuneisuuteen, ylimielisyyteen tai suoranaiseen töykeyteen. Nyt näen selkeämmin. Helsingissä on monilla niin kova tahtotila metropoliksi, että yhdistyneenä Suomessa kovin yleiseen heikkoon kulttuuriseen itsetuntoon, tuloksena on skitso kaksoisstrategia: Helsinkiä luullaan jo metropoliksi mutta kuitenkin sitä metropolia ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, voimatta kuitenkaan myöntää että ei nyt ihan siinä sarjassa painita. Omana itsenään Helsinki on kuitenkin ainutlaatuinen, Itämeren tytär. Ansaitsevatko helsinkiläiset Helsingin?

Helsinki on aivan liian hyvä kaupunki jätettäväksi pelkästään helsinkiläisille, minkä voi päätellä muun muassa siitä kaupunkisuunnittelun puutteesta, jolle helsinkiläiset ovat sen altistaneet ja siitä kiihkeydestä, jolla se alistetaan metropolivisioinnille alttiiksi. Helsinki ei ole rajallinen hyödyke, joka kuluisi käytöstä, jonka arvo ei vähene muiden käytöstä kuten avioliitonkaan vaan commons-tyyppinen hyödyke, jonka arvo vain kasvaa siitä, mitä useampi sitä osaa arvostaa ja mitä useampi kokee voivansa vaikuttaa siihen.

Helsinkiin on päästävä, koska se on kansallisaarre, ja en nyt totta puhuen ole enää aivan niin varma siitä, onko se keskustatunnelikaan nyt niin ehdottoman vastustettava. Ehkä se helpottaessaan autolla Vironniemen alittamista saattaa samalla myös helpottaa Vironniemeen pääsyä autolla, mutta jokainen auto pois katuverkosta on seitsemän-kahdeksan neliömetriä lisää kaupunkitilaa. Siihen mahtuu aika monta pyörää ja jalankulkijaa, ja bussit menevät sujuvammin. Kaikkein parasta toki olisi saada pikaratikka Porvoosta Helsinkiin, joka voisi yhtyä Jokeri-raiteisiin. Helpottuisi sukkulointiliikenne tuntuvasti, ja samanlaiset pikaratikat toivoisi kernaasti myös Vihtiin ja Nurmijärvelle.

Kuka on helsinkiläinen? Kotini, pihani, kirjastoni, uimahallini ja ensisijaiset lenkkipolkuni ovat nyt Porvoossa, ja asun Porvoossa nyt ja mahdollisesti loppuelämäni, kuka sen tietää, mutta 37 vuotta Helsingissä asuttuani olen aina helsinkiläinen, aivan samoin kuin toisen tai kolmannenkin sukupolven irlantilainen on irlantilainen, New Yorkissakin, tai viipurilainen on aina viipurilainen. 

Tulen aina sotkeutumaan Helsingin asioihin, ainakin kaupunkisuunnitteluun. Tein sen Norjastakin käsin. En voi siis valitettavasti luvata jättäväni nykyisiä kaupunkisuunnittelupolitiikkoja rauhaan, saati entisiä, en edes tulevia.