perjantai 25. elokuuta 2017

Loppukesän levyt

Richard Strauss: Don Juan. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Kaikkinainen banaalius tai tehokeinoilla pullistelu ovat poissa Furttikseksi poikkeuksellisen hyvin äänitetyssä tulkinnassa, joka edustaa sekä monoäänentoistoa että Furttiksen äänitteitä parhaimmillaan. Tässä Furttiksen viimeisenä elinvuonnaan (1954) tekemässä taltioinnissa tempo on varsin rauhallinen, kuten Furttiksen loppuaikojen studiotaltioinneissa yleensäkin. On oikeusmurha, että Furtwängler joutui liittoutuneiden pannaan vain siksi että hän oli poliittisesti naiivina henkilönä erehtynyt jäämään Hitlerin Saksaan, tämänkin tallenteen perusteella: tässä puhuu yleisinhimillisen humanismin ääni.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 Es-duuri op. 74 "Harppu", esittää unkarilainen kvartetti. Beethovenin mestaruus alkoi jo keskivaiheen kvarteteista. Ystävältäni puoli-vai peräti kokonaan ilmaiseksi anastamani Beethovenin kvartettojen kokonaislevytys on ollut aarrearkku: monien mielestä yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, ja tämä on sen ylittämätön kokonaislevytys. Unkarilainen kvartetto yltyy tarvittaessa lähes atonaaliseen revittelyyn - kuten tämän kvarteton ensimmäisessä osassa, vaikka sitten toisaalta todella tiheisiin sonoriteetteihin, kuten kvarteton hitaassa osassa. Tämä on siitä hämmästyttävä kvartetto, että jokaisella osalla on selkeästi oma ilmeensä, mutta siltikin se muodostaa kokonaisuuden, joka on kuin yksi henkäys: kolmannessa osassa on vaikutteita juutalaisesta traditiosta, ja finaali on muunnelmasarja, teesikokoelma kaikenlaisia mahdollisia etsiviä kokeiluita, löytämättä kuitenkaan yhtään mitään synteesiä. Ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että tästä sillisalaatista tulee kuitenkin kokonaisuus.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta.

Joseph Haydn: Sinfonia no 101. Esittää Fritz Reiner "and his orchestra". Jos Arturo Toscaninin vanha levytys tästä sinfoniasta on paras olemassaoleva esimerkki siitä, miten Haydnia pitää soittaa, niin Reiner ei jää paljoakaan jälkeen: todellista big band -haydnia, mutta kuitenkin menevästi soitettuna, ja toisin kuin Toscis (1929), muhevasti äänitettynä. Reiner ei ole huumormiehiä, kuten Haydn, vaan tämä on totisinta totta, aikuisten musiikkia, ei mitään rokokoonätistelyä.

Tapio Rautavaara: Väliaikainen. Rautavaara on Suomen Johnny Cash, Frank Sinatra ja Evert Taube samassa persoonassa niin että ei olekaan mikään ihme, että häneen uskoo, laulaa hän sitten vaikka mitä, kuten tämänkin väsymiseen asti ryöstöviljellyn kansanschlagerin.

Maurice Ravel: Ma Mere l'oye.  Tämä teos vaatii optimiesityksen, jotta se ottaisi ilmaa alleen, eikä sellaista valitettavasti hyllystäni löydy, Martinon, Inglebrecht ja Gibson. Taidan ostaa Boulezin, ja varmuuden vuoksi vielä Dutoitin.

Maurice Ravel: Konsertto vasemmalle kädelle. Werner Haas ja Monte Carlon oopperaorkesteri, johtaa Alceo Galliera. Äärikurittoman soittajiston maineessa oleva Monte Carlon orkesteri ylittää tässä itsensä. Konserton hitaasti hiipivä alku murisee kuin nälkäinen leijona. Haas on ihan asiallinen pianisti, soittaen varsin proosallisesti ja korrektisti hyvällä maulla vaikkei kyllä mikään Samson Francois'n kaltainen runoilija olekaan.

Pohjannaula: Polku.  Tämän ikimuistoisen keikkabändin mestariteokselta - Kivi-albumilta - bändin klassikkoraita. Siitä luontevampi versio löytyy EP:ltä ... tyttärille, kun Kivi-albumin sovitus ei oikein kikkaile lentoon. Kuitenkin tässä biisissä on ehdottomasti klassikon ainesta, ja sen sopisi tulevan useamman löytämäksi miltei 21 vuotta ensilevytyksensä jälkeen.

Robert Schumann: Pianokonsertto. Walter Gieseking ja Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Yleensä hienostuneen hallittu kontrollipianisti Gieseking tempautuu tässä Furttiksen lietsomana hurjaan menoon, ja jopa kontrolli on pettää ajoittain. Hurjempi kuin Lipattin klassinen, ylittämätön levytys, mutta ei paljoakaan huonompi.

Muusikko: Furtwängler

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Toivoton polttaa sillat takanaan

Turun viimeviikkoisista kauheista teoista on riittänyt spekulaatioita, enkä minä aio niihin liittyä. Kuitenkin, joka tapauksessa kyse on ollut ihmisestä, joka on nähnyt tilanteensa toivottomana ja tulevaisuutensa sysimustana. Jos edessä ei näe mitään tavoittelemisen arvoista tai mahdollisuuksia tavoittaa näitä asioita, jotka tuntuvat pakenevan, silloin millään ei ole mitään väliä.

Tämänhän tietää jokainen pitkään työtä hakenutkin. Mitä pidempään haet työtä, mitä useampi ovi sulkeutuu edestäsi ja mitä useammin saat vahvistusta sille luulollesi, että jos et nyt ihan sinä mutta ainakin kokemuksesi ovat täysin arvottomia, silloin oikeastaan elämäsi - tai ainakin ammatillinen elämäsi - on ollut turhaa. Ja se havainto on aika masentava.

Jos ihminen ei saa ovia auki hyvällä, tähän voi suhtautua muutamilla tavoilla. Jos on jo kokeiltu useita avaimia, tällöin toki ihmisemme voi vain tyytyä lähtemään pois. Hän saattaa myös jäädä itkemään suljetun oven taakse. On myös mahdollista, että hän yrittää suorittaa avauksen väkivalloin.

Toivoton ihminen saattaa nähdä maailman nollasummapelinä. Jos minä en saa tuota työpaikkaa, ei kukaan muukaan saa sitä saada. Jos nainenkin jätti, ei sitä kukaan muukaan saa saada. Jos mahdollisuudet antaa oma, rakentava panos kerta toisensa jälkeen evätään, silloin ihminen jää kokemaan itsensä tarpeettomaksi ja tyhjäksi. Jos ei kerran rakentaa, niin sitten edes rikkoa.

Jos näkee tulevaisuutensa toivottomana tai ei ylipäätään osaa nähdä tulevaisuutta, silloin sovelletaan herkästi poltetun maan taktiikkaa. Fiksuksi tätä strategiaa ei voi sanoa, mutta se on perin inhimillistä: jos kerran mistään yrityksestä tehdä jotain hyvää, luovaa ja kestävää ei ole koitunut mitään hyvää, mitä väliä millään sitten on? Jos kokee jo olevansa toivon hylkäämä, ei se kai siitä sen pahemmaksi enää muutu, jos vaikka tekee entisestä työnantajastaan työsuojeluilmoituksen?

Tietämättä Turun tappajan motiiveja, psykologisesti jostain tämäntyyppisestä prosessista lienee kysymys. Amok-juoksusta, jossa yritetään pudottaa mahdollisimman monta päätä kun oma pää ei enää nouse kaikkien nöyryytysten jälkeen. Kun sinua ei koskaan hyväksytä vääräuskoisena, maahanmuuttajana, minään.

maanantai 21. elokuuta 2017

Kun presidenttiehdokas maalasi kannattajansa nurkkaan

Pekka Haaviston viime presidentinvaalikampanja oli parhaita asioita, joissa olen ollut mukana. Se yhdisti erilaisia ihmisiä kansanliikkeeksi siinä määrin, että kampanjasta jäi kestävä muisto. Vaikka se ei muuttanutkaan maailmaa, mukanaolijoitaan se muutti. Minua se esimerkiksi muutti siltä osalta, että viimeistään silloin ymmärsin, että ihmisoikeuksien ja samanarvoisuuden puolustaminen ei ole äärimielipide. Nyt olenkin hämmentynyt Pekan muutamista viimeaikaisista ulostuloista, joilla ilmeisesti tavoitellaan vielä aiempaakin suurempaa kansanliikettä. Koko kansan presidentiksi ei kuitenkaan tulla marginalisoimalla ydinkannattajia, vaan näyttämällä omaa esimerkkiä moraalisesta edelläkävijyydestä.

Olen surullinen ja pettynyt, että koko kansan presidentiksi tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä, kuten leimaamalla Pekan kampanjaankin varmasti runsain mitoin osallistuvia ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta puolustamisen arvoisena pitäviä ihmisiä ääripääksi. En halua kuulua ääripäähän, enkä halua, että presidenttiehdokkaani maalaa minut nurkkaan, joten en osallistu Pekan kampanjaan. On hyvin mahdollista, että jätän ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämättä kansalaisoikeuttani äänestää tulevissa presidentinvaaleissa, kiitos Haaviston hyvin valitettavien ulostulojen, joita ei valitettavasti ole ollut vain jokin yksittäinen lipsahdus.

Meillä on Suomessa usein aivan vastakkaiseen ääripäähän - monestakin syystä, ja syystäkin - paikoitettu puolue, joka tavoitteli kannatuksensa maksimointia kutsumalla luokseen äärimielipiteitä edustavia, poliittisesti kodittomia kansalaisia. Jottei ääripää valuisi ulos ämpäristä, sen reunoja on nostettava, ja parhaiten tämä käy postuloimalla sen ääripään mieliksi sille kuvitteellinen vastustaja, jonka kanssa se voi varjonyrkkeillä, eli toinen ääripää. Ja silloin kun halutaan sanotusti edustaa koko kanssa, kaikki keinot ovat sallittuja. Eiväthän Vihreät ole tekemässä samaa temppua, ja samalla luopumassa perusarvoistaan?


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Miksi kouluaamuja ei voi siirtää myöhemmäksi

Jukka Relanderin Facebook-seinällä käytiin mielenkiintoista ja polveilevaa keskustelua siitä, pitäisikö koulupäivien aloitusta siirtää kahdeksasta yhdeksään tai jopa kymmeneen, kun aamuheräämiset ovat monille koulukkaille niin vaikeita. No, niinhän ne voivat olla, mutta kun koko yhteiskunta on viritetty toimimaan kello 8-16, ja koulun alkamisen siirtämisellä olisi kauaskantoisia seurauksia muihinkin yhteiskunnallisiin instituutioihin. Mikäs siinä, jos näin muutkin saisivat lisää niitä kallisarvoisia nukkumistunteja, mutta ei toisten - yleensä vähän isompien eli koululaisten - tarve yökukkumiseen ole mikään sellainen subjektiivinen oikeus, jonka takia esimerkiksi päiväkotipäiviä pitää siirtää kestämään jopa iltaseitsemään. Vaikkei omassa perheessä olisikaan niitä päiväkotilapsia, niin esimerkiksi niillä opettajilla voi olla.

Jos vain päätettäisiin siirtää kouluaamujen aloitusta, tällä olisi seurauksia myös työehtosopimuksiin, ei sillä että ne olisivat jotenkin pyhiä ja koskemattomia. Niin kauan kuin kuusituntisesta työstä ei saa kahdeksantuntisen työn palkkaa, sieltä helikopteriperspektiivistä on hyvä kehottaa pienituloisia downshiftaamaan. Se olisi sama kuin pyytäisi spitaalista ottamaan vuoteensa ja kävelemään, ja jos väittää, että elämä on silleen liberaalisti valintoja, niin se varmaan onkin. Kun sitä vaan voi valita esimerkiksi sairastuvansa tai joutuvansa työttömäksi. Helppo se on huippuosaajan väittää, että toiset ovat alihinnoitelleet oman työpanoksensa kun heille ei kuusituntinen työpäivä riitäkään perheen elatukseen. Jos yhtään tuntee työehtosopimusjärjestelmää, silloin tietää, ettei kvtes tunnusta itsensä hinnoittelemista.

Joku ehtikin jo sanomaan, että voihan koululaiset laittaa iltapäiväkerhon sijasta aamupäiväkerhoon niin ettei ekaluokkalaisten tarvitse viettää aamutuntejaan yksin. Ei kaikilta voi edellyttää sitä, että he osaavat itse pukeutua äidin tai isin ennen töihinlähtöään valmiiksi tuolinsarjalle jättämiin vaatteisiin, syödä jääkaappiin jätetyn aamupalan, kuunnella vähän Mikis Theodorakista ja silittää kissaa. Jotenkin sinne aamupäiväkerhoonkin pitäisi päästä, Tietenkin voihan kieltäkin muuttaa alkamalla kutsua esimerkiksi jo aamuseitsemää aamupäiväksi, ja aamukerhoa aamupäiväkerhoksi, ja sitten sukkelasti aleta kutsumaan kotona yksin netin kautta pelaamista jossakin virtuaaliyhteisössä vaikkapa langattomaksi ja seinättömäksi iltapäiväkerhoksi; sitäpaitsi niillä iltapäiväkerho-ohjaajillakin on usein lapsia, jotka sitten tulisi viedä jonnekin ehkä jo aamuseitsemäksi. Miksi koululaisten aamut nauttivat suurempaa koskemattomuutta kuin iltapäiväkerho-ohjaajien lapsien?




maanantai 14. elokuuta 2017

Esteettömyys on muutakin kuin pyörätuoliliuskoja

Nykyaikana puhutaan paljon esteettömyydestä. Se ei tarkoita vain ympäristöä, jossa pääsee liikkumaan pyörätuolilla, vaan myös ympäristöä, jossa maailman ei välttämättä poikkeavasti mutta eri tavoin hahmottavat voisivat pärjätä. Tällä tarkoitan esimerkiksi kognitiivisen ergonomian vakavasti ottamista.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Esimerkiksi virkakieli syrjäyttää: vain paatuneimmat alan "miehet" tietävät, että positiivinen diagnoosi on inhimillisesti jotain ihan muuta, ja että "maksetaan" tarkoittaa veropäätöksessä että kansalainen maksaa. Virkakielen epäergonomisuudesta on hyvänä esimerkkinä Kelan käyttämä kieli ja lääketieteelliset epikriisit. Virkakielessä tulisi aina pyrkiä yleiskielisyyteen ja vierasperäisten ilmaisujen välttämiseen. Ihanteena tulee pitää selkokieltä.

Myös työpaikoilla esteettömyys tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin. Jatkuva hyppelehtiminen tietojärjestelmistä toiseen ja keskeytykset aiheuttavat työmuistin - ei tietokoneen, vaan työntekijän, eikä työntekijä edelleenkään ole tietokone - kuormitusta ja virhealttiutta suoranaisten inhimillisten oikosulkujen riskin lisääntyessä. Ei kenellekään ole herkkua luoviminen tietojärjestelmien välillä avokonttoriympäristössä jatkuvasti salasanoja vaihdellen, saati sitten neuropsykologisia oireita kokeville, jatkuvissa, usein edestakaisissakin ja itsetarkoituksellisilta näyttävissä organisaatiouudistuksissa, joissa työntekijän odotetaan sitoutuvan yksipuolisesti siihen työnantajaan, jonka nimikin oli eri kuin viime viikolla. Ja jos niitä oireita ei vielä ollut, niin sopii kysyä, mikä on syy, mikä seuraus. Suutarinkaan lapsilla ei ole kenkiä; niinpä esimerkiksi terveydenhuollon tukitehtävissä työskenteleviltä odotetaan lehmän hermoja, kykyä priorisoida se, mikä pöydälle lätkäistyistä toimeksiannoista on eniten priorisoitava, milloin oma ajattelu on syytä lopettaa ja lisäksi tunnistaa erilaisia julkilausumattomia rooliodotuksia ja kyky pelata kielipelejä, ja tämä kaikki toimitetaan jokseenkin nälkäpalkalla. Jos tällaisessa ympäristössä ihminen ei ala tuntemaan itseään kädettömäksi ja kroonisesti moniosaamattomaksi, niin ei missään.

Kenellä sitten on vastuu diagnosoimatta jääneistä neuropsykologisista ongelmista, ja tuotetaanko niitä nykyaikaisessa työelämässä? Onko vastuu työpaikoilla, joille nämä toiminnanohjausvammaiset ovat livahtaneet kuin takaovesta vai opinahjoilla, joilla sentään näihin haasteisiin on tarjota - joskin vaihtelevia - keinoja tukea toiminnanohjaushaasteissa vai liberaalin voimautusdiskurssin mukaisesti, ihmisellä itsellään? Ainakin lienee selvää, että neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon resursseja ei saa vähentää, ja lasten kanssa työskenteleviä tulee kouluttaa neuropsykologisten haasteiden tunnistamisessa, jotta varhainen puuttuminen olisi mahdollista. Seuraukset kantaa työterveyshuolto ja neuropsykiatrinen erikoissairaanhoito, joka joutuu punnitsemaan, missä määrin potilaalla on kyseessä patologinen persoonallisuuden erityispiirre, tipahtaminen järjestelmässä olevasta aukosta vai työelämän ja koulutuksen välisen yhteensovittamisen patologiasta. 

perjantai 4. elokuuta 2017

Varastettu lapsuus

Äidistäni tuli pikkuveljensä varaäiti suunnilleen joskus 5-6 -vuotiaana, sen varsinaisen äidin ollessa kiusallisenkin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, jota hän kävikin sitten testailemassa Mikadossa säännöllisesti. Isästä ei oikein ollut muuhun kuin itseskelemään pullon ääressä, ja mitä muuta olisikaan voinut odottaa 50-luvun Suomessa rakennusmestarilta, joka kyllä teki käsillään, mutta sanojen löytäminen oli vaikeaa. Äiti hänestä tuli 18-vuotiaana, ja yksinhuoltajaäiti 25-vuotiaana, jolloin hän joutui menemään ansiotyöhön, mistä hänellä oli kokemusta noin 3 vuoden ajan, 15-18 -vuotiaana.

Kouluttamattoman, monisairaan, hentorakenteisen ihmisen osa työelämässä ei ole helppo; hän kokeili kahvila-apulaisena, kunnes lopulta löysi "kutsumuksensa" siivoojana. Raskas fyysinen vuorotyö ja avioeron laukaisema masennustila alkoi kuluttamaan häntä pian niin että hentoinen ruumis oli oiva kasvualusta aina uusille sairauksille: keskostaustalla jo ennestään reikä sydämessä, oikea silmä lähes sokea, skolioosi saivat seurakseen pian mm. endometrioosin, mastopatiaa, työperäisiä kulumia, suonikohjuja, kroonisesti toistuvia keuhkokuumeita, astman ja herra ties mitä.

Avioeroonsa hän reagoi kieltämällä naiseutensa, joka oli hänet pettänyt. Hän koki, että hänen vaihtumisensa uuteen naiseen tarkoitti sitä, ettei hän enää ollut miehensä silmissä kuranttia valuuttaa, ja niinpä hän alkoi kuihduttamaan itseään pois. Aiemminkin vain 52-kiloisesta 35-kiloiseksi matka oli yllättävän lyhyt, ja useimmat eivät tiedä, miten helposti hemoglobiinin saa tippumaan 76:een. Ainoa syy pysyä hengissä oli hänen 6-vuotias poikansa.

40 vuotta myöhemmin tämä poika sai käsiinsä kouluuntulotarkastuksesta kirjoitetun arvion, neuvola- ja koululääkäriarvioiden lisäksi, ja siinä todettiin, että poika on kuin äitinsä kainalosauva. Koskaan tämä poika ei halunnut aiheuttaa mitään huolta tai ongelmaa äidilleen, ja hän oli epänormaalin tietoinen isänsä maksaman elatusavun suuruudesta, toimeentulominimistä ja hyvinvointivaltion mekanismeista. Hän tiesi myös äitinsä diagnoosihistorian paremmin kuin omat, diagnosoimatta jääneet puutteellisuutensa ja enemmän tai vähemmän onnettomasti päättyneet yritykset saada rakkautta paremmin kuin useimmat pikkupojat.

Nyt 40 vuotta myöhemmin tämä kainalosauva miettii sitä, että oikeus lapsuuteen on perintö. Joko sitä on siirtää tuleville polville, tai sitten ei. Niin että opeta siinä sitten menestymisen mallia, kunhan nyt selviytyisivät, ja mikä parasta, oppisivat luottamaan selviytymiseensä mutta myös pyytämään apua jos kokevat että omat voimat eivät riitä kipuamaan ylös liukumäkeä. Omilta lapsiltani en haluaisi riistää lapsuutta sillä, että kukaan heistä joutuisi säästelemään isiään omilta asioiltaan siksi että tämä ei jaksaisi, tai kukaan heistä muusta kuin omasta vapaasta tahdostaan huomaisi olevansa toistensa varaisejä tai -äitejä, ei edes lapsenvahteja. Lapsilla kun on oikeus olla lapsia.






torstai 3. elokuuta 2017

Mikä on mielipide?

Mitä oikein ovat mielipiteet? Ovatko ne uskomuksia, perusteltuja uskomuksia vai tosia perusteltuja uskomuksia ääneenlausuttuina? Tuleeko yksityisistä ajatuksista, sisäisistä äänistä mielipiteitä vasta kun ne lausutaan ääneen? Olen pohdiskellut mielipiteiden olemusta kymmeniä vuosia, ja koettanut joskus blogatakin asiasta jotakin.

Lienee liian tiukkaa vaatia tuota viimeistä kategoriaa, mielipiteiden olevan paitsi perusteltuja, myös tosia uskomuksia, sillä silloinhan mielipiteitä ei erottaisi tosiasioita koskevista toteamuksista mikään, jolloin ne olisivat turhia. Kuka tekisi mitään mielipiteillä? Määrittelisinkin mielipiteet II-kategoriaan "perustelluiksi uskomuksiksi"; pelkät uskomukset taas ovat oikeastaan sitä, että ihminen luovuttaa omat yksilölliset aivonsa jollekin toiselle, on kuin kello, jota tuuli soittaa, itse ontto, ilman omaa sisältöä, ajatusta. Ei kaikki aivojentäyte ole ajatusta, ja jos näin uskoo, on kuin väittäisi että kaikki sanat peräkkäin olisivat kirjallisuutta, tai kaikki äänet musiikkia. 

Tosin mielipiteet lähestyvät faktoja episteemiseltä varmuusasteeltaankin ainakin ääritapauksissa. Jos vaikkapa satunnainen kadunmies ja pianoprofessori Matti Raekallio pannaan esittämään käsityksiään Beethovenin pianosonaateista, ei liene aivan liioiteltua sanoa, että Raekallion mielipiteet - jos perusteltuja, sekä empiiriseen osaamiseen että teoreettiseen tuntemukseen perustuvat - ovat todempia kuin kadunmiehen. Toki molemmilla on yksi ääni, joten ehkä on varmempi puhua toden sijasta totuudellisuudesta.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kaikkien aikojen hallitus

Käydessäni tänään läpi vuosien jälkeen hallussani olevaa alati kiistanalaisen Lääkärinkadun aluetta puolustavan Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen kotiarkistoani, muistin taas, milloin on kaikkein palkitsevinta olla aktiivinen kansalainen. Vaikka sen halutun lopputuloksen puolesta kaikki ollaan, ikää, siviilisäätyä, karvoitusta ja puoluesäätyä katsomatta, niin kyllä se tekeminen erilaisten ihmisten kanssa on kaikkein palkitsevinta.

2005 ollessani perustamassa kyseistä kansalaisliikettä, imauduin saman tien mukaan paikallisiin Länsi-Helsingin Vihreisiin, koska uskoin puoluepolitiikan tarjoavan vaikutus-, ja tiedonsaantikanavan itselle tärkeän asian puolesta, ikäänkuin itseä leveämmät hartiat. Silloin me vaikutimmekin, toki muunlaistenkin asioiden puolesta, mutta jätimme kannanoton Lääkärinkadun alueen vahvistamiseksi myös Helsingin kaupungin kaavoituskatsauksessa tunnustettavaan viralliseen Keskuspuistoon, ja sama asia poiki vielä nuijankopautuksella hyväksytyn puoluekokousaloitteenkin.

Taisin olla molemmissa aika aktiivinen, ehkä aloitteellinenkin, mutta se ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää on yhteenkuuluvuuden mahdollisuus hyvien tyyppien kanssa. Ihmisten, jotka ovat laajalti sivistyneitä hengenkulttuurin ja luonnonkulttuurin osalta, jotka erilaisista taustoistaan olivat kaikki tulleet siihen johtopäätökseen, että haluavat olla osana sellaista yhteisöä ja tekemässä siitä yhteisöstä sellaista, jossa he saisivat tuntea olevansa osana jotakin suurempaa. Ennen kaikkea, inhimillisiä ja humaaneja ihmisiä. Tuonaikaisessa Länsi-Helsingin Vihreissä tunsi olevansa paitsi osana ihmiskuntaa, myös sen osana luontokappale, mikä kaltaiselleni lopultakin yksinäiselle tai ainakin periluonteeltani yksityiselle sudelle onkin kaikkein tärkeintä.

En tarkkaan tiedä, mitä kaikkea tuolla on sen jälkeen puuhailtu, mutta henkeä ei voi puhaltaa. Kiitos vielä yli kymmenen vuoden takaa kaikille erikseen: Sakari, Anna, Kirsikka, Hannu, Harri. Tuo porukka nosti kaikenlaisen kansalaisvaikuttamisen palkitsevuuden niin korkealle tasolle, että tiedän, että vastaavanlaista tunnetta en tule saavuttamaan missään muualla, enkä noin käsitteen laajassa merkityksessä sivistynyttä porukkaa tule kohtaamaan missään. Näille ihmisille ei tarvinnut vääntää rautalankaa mistään, eikä hakata päätään seinään.

Oikeastaan melkein kaikissa muissa yhteisöissä joissakin vaiheissa tulee kuppikuntaisuutta, kyräilyä, eri suuntiin vetämistä, leipiintymistä, toisia saa vakuutella itsestäänselvyyksienkin arvosta, vedettävä kivirekeä, jossa istuu sokeita, lukutaidottomia moukkia, ja kaikki tämä on kovin turhauttavaa, aiheuttaen turhautumisen kautta järjestöväsymyksen säännönmukaisesti maksimissaan puolessatoista vuodessa.

Kun kerran rima on käynyt suhteellisen korkealla, sieltä on vain tiputus alaspäin. Tänään jakaessani tietojani pitkästä aikaa minulle niin keskeisestä Helsingin Keskuspuistosta, tunsin taas olevani merkityksellinen, tuntevani ja osaavani jotakin. Tuolloin reilut 10 vuotta sitten sain wau-elämyksen vapaan kansalaistoiminnan ja puoluepolitiikan lyödessä kättä päälle. Sellaista elämystä en usko enää saavani mistään, ja vaikka osallisuuden kokemus jostakin itselle mielekkäästä onkin huumaava tunne, ja nykypäivänä minulle hyvin harvinaiseksi käynyt suure, niin kynnys lähteä mihinkään nousi kovin korkealle, kun vaikuttamisesta pitäisi saada myös emotionaalisia palkintoja ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.


Keskuspuiston kansanjuhlaa. Mukana tuolloin myös paikallinen puolueosasto.