Mitä yhteistä on West Hamin voitonjuhlilla ja minun metsäretkilläni?

Sivullisen silmin voi näyttää käsittämättömältä katsella kymmeniä tuhansia ihmisiä kokoontuneina Itä-Lontoon kaduille juhlimaan ja katselemaan, jalkapallojoukkueen bussin matelevaa ohiajoa, katollaan nuoria miehiä hoilaamassa olutpullot kädessä. Uskontososiologi Emile Durkheim antaa kuitenkin eväät ymmärtää tätä, kuten niin paljon muutakin. Joukkueen juhlimisessa on kyse siitä, että ihminen juhlii kuulumista johonkin itseään suurempaan. Tässä tapauksessa se juhlinta ottaa suhteellisen riehakkaita muotoja, toisin kuin siinä, kun menen jokakesäiselle metsäretriitilleni Kanniston Kartanonmetsään. 

Minulle Kartanonmetsän retriiteissä on kyse siitä, että haluan tunteen johonkin itseäni isompaan kuulumisesta ja saan tästä kuulumisen tunteesta turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta. Kartanonmetsässä saan yhteyden omaan historiaani, sukuuni ja luontoon, tai tarkemmin sanoen, itseeni osana luontoa. Kuulun Kartanonmetsässä johonkin itseäni suurempaan. 

Jos West Hamin toteemeja ovat vaikkapa voitetun Euroopan konferenssiliigan voittopokaali, Bubbles-laulu, vasaralogo ja Declan Rice ja alttarina on stadion, Kartanonmetsän toteemeja ovat kilpikaarnamännyt, eräs tietty kivenkolo ja alttarina Hirvikallio.

En ole varsinaisesti sanan perinteisessä mielessä uskonnollinen ihminen, mutta uskon näissä kokemuksissa saatavan tunteen muistuttavan hyvin läheisesti uskonnollista kokemusta. Sulautuminen johonkin itseään suurempaan ja sitä kautta saatavaa eksistentiaalista turvallisuudentunnetta. Uskonnon episteemisestä puolesta en tiedä, mutta toisaalta: Kartanonmetsässä minua ei koskaan vaivaa mikään eksistentiaalinen kriisi, vaan kaikki tuntuu varmalta ja itsestäänselvältä. Metsä antaa minulle vastaukset. 

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Koulutus sosiaalistaa, mutta mihin?

Ihminen oppii olemaan ihminen perheessä tapahtuvassa primaarisosialisaatiossa. Ihmisiksi hän oppii elämään sekundaarisosialisaatiossa, joka tapahtuu kasvatuksen koulutukseksi systematisoivissa kasvatusinstituutioissa, ensin päiväkodissa ja sitten koulussa. Mitä tähän ihmisiksi elämiseen oppimiseen sitten kuuluu, ja mitä tekemistä koulutuksella on sen kanssa?

Toki sekundaarisosialisaatiossa voidaan jonkin verran paikata primaarisosialisaatiolta jääneitä aukkoja, olivat kyseessä sitten yleissivistyksen aukot tai kulttuuriset aukot. Koulutuksessa välitetään paitsi tietoja, myös yhteiskunnallisia (ammatillisia ja sukupuoli)rooleja ja niihin liittyviä normatiivisia odotuksia, ja tulkitsemaan tiettyä kulttuurista merkkijärjestelmää, meidän tapauksessamme arvopohjamme on kristillinen, ja kulttuurimme eurooppalainen ja suomalainen.

Sosiologiassa vallitsevan funktionalistisen integraatiokäsityksen - jota edustavat esimerkiksi Durkheim ja Parsons - mukaan koulu siirtäessään tietyn yhteisön arvoja ja sosiaalistaessaan normatiivisiin odotuksiin, toteuttaa yhteiskunnan koheesiota lisäävää funktiota, opettaessaan, että jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa yhteiskunnallisessa työnjaossa.

Samalla koulu kuitenkin sisältää myös ristiriidan siemenen, uhaten integraatiota. Koulun nykyään julkilausuttunakin tehtävänä on tukea yksilöitä konstruoimaan itse tietoa ja kyseenalaistamaan vanha tieto, suhtautumaan kaikkeen (lähde)kriittisesti. On vaikea nähdä, miten tältä kriittiseltä (itse)reflektiolta voisi välttyä myöskään oman ainutkertaisen paikan tarkastelu, oman yhteiskunnallisen ja ammatillisen aseman ja roolin kyseenalaistamisena.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että vallanpitäjät pelkäävät koulutusta, tarkemmin sanoen koulutettuja ihmisiä, heille kun koulutuksen sivutuotteena on saattanut päästä syntymään epäilys vallitsevan työjaon funktionaalisuudesta, oman aseman ja roolin tarkoituksenmukaisuudesta ja johdonmukaisuudesta omaan rooliin liittyvien odotusten ja siihen liittyvien tosiasiallisten kvalifikaatioiden välillä. Korkeakoulutettu ei osaa olla kiitollinen pöydältä heitetyistä almuista, saati nöyrä.

Kun on tietoinen epätarkoituksenmukaisuudesta, tulee myös tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta, ja johtopäätöksenä on vallitseva epäjohdonmukaisuus tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Je ne suis pas Charlie

Kun ranskalaisessa aivopierujulkaisu Charlie Hebdossa julkaistiin taannoin joitakin muslimeja loukanneita pilakuvia, tästä ilahtuivat monet kahdesta syystä, Eräät sananvapauden esitaistelijoiksi itseään mieltävät mukasuvaitsevaiset ilahtuivat tästä, koska heidän mielestään ei ole mitään pyhää, joka olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Jotkut taas innostuivat, koska heidän mielestään islaminusko ei olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Vaihda "mitään" sanaan "islam", muuten argumentin muoto on identtinen.

"Ei mitään" on sama kuin "mikä tahansa". Kun loukataan "ei mitään", samalla tullaan väittäneeksi, että tähän ei-mihinkään uskovat eivät ole mitään. Kannattaa lukea Emile Durkheimia: yhteisöt pyhittävät itsensä toteemeillaan, ja kun loukataan toteemia, loukataan yhteisön jäseniä. Ja silloin kun mikään ei ole arvokasta, ei millään ole väliä. Sen tautologisemmin en tautologiaa osaa sanoa. On äärimmäisen nihilististä, jos toisiltakin kielletään arvon mahdollisuus vain siksi, että itse on täydellinen nihilisti.

En muuten usko siihen, että olisi olemassa poliittisilta arvoiltaan kaksi äärilaitaa, vaan yksi marginaali ja maltillinen mainstreami, mutta jos sananvapaus olisi kuvio, olisi se pallo, jonka kehältä löytyisivät nämä em. näennäisesti kahta hyvin erityyppistä lajia olevia sananvapauden esitaistelijat. He tässä pallossa eivät ehkä sijaitsisi äärilaidoilla, koska pallo on sulkeutuva kuvio, vaan vastapäissä, ja kuten vastapäät pallossa käyttäytyvät, ne olisivat vierekkäin.

Tästä minua muistutti brasilialaiskirjailija Paolo Coelhon kannanoton postannut ystäväni, joka yritti muistuttaa joitakin mukasuvaitsevaisia huonolla menestyksellä. Kyseisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Jumalien loukkaaminen loukkaa ihmisiä

Sananvapaus on hankala termi, enkä ole uskaltanut nostaa sitä oman poliittisen toimintani pääteemaksi, koska ensinnäkin, Suomessa se on pääosin varsin hyvissä kantimissa, ainakin verrattuna moniin muihin maihin. Toinen sananvapauden ongelma on se, että sitä voidaan käyttää omien sanallisten tekojen puolusteluun jälkikäteisesti, ja oikeuttaa sillä hyvinkin erilaisia poliittisia ideologioita.

Huomattava osa omasta sosiaalisesta mediastani on lähtenyt komppaamaan hengessä mukana ranskalaislehti Charlie Hebdon-lehden terroriattentaatin kohteeksi joutunutta toimitusta, ja tehtäköön selväksi: vaikka sananvapaudella kokeiltaisiin kuinka tyhmänrohkeasti tahansa, siitä rankaiseminen ei ole oikeutettua muulla kuin laittamalla sana sanaa vastaan. En halua kuitenkaan sitoutua sellaisen tyhmän- ja hullunrohkean sananvapauden puolustamiseen, joka lapsellisessa ähäkutti-hengessä kokeilee, miten hurjasti oikein voi sanoa.

Kun jotkut sananvapauden ritarit perustelevat omaa rasismiaan sananvapaudella, yhtä lailla kyseenalaista on lähteä koettelemaan sananvapauden rajoja vähän duudsonihengessä, ähä kutti, uskalsinpas minä tölväistä-tyyppisesti. Ja ihmeen moni ateisti vaivautuu näkemään vaivan sellaisen pilkkaamiseen, jonka olemassaoloon ei edes usko. Olisi paljon parempi pilkata maahisia kuin jumalia, ainakaan sen ei pitäisi loukata ketään, ellei sitten maahisia itseään, ja yleensäkin mieluummin suuntaamaan toimintatarmonsa johonkin kehittävään. Vapauteen, myös sananvapauteen, liittyy vastuu.

Monien, etenkin ateisteiksi itsensä mieltävien, on mahdotonta ymmärtää sitä, että loukkaamalla jumalia, loukataan niihin uskovia ihmisiä, koska samalla pilkataan heitä valistumattomiksi ja heidän maailmaankuvaansa harhaiseksi. Kun oman puolueeni puheenjohtaja kiirehti poistamaan jumalanpilkkapykälän, toivoisin kuitenkin jokaiselle uskonrauhaa, ja empatiakykyä ateisteille. Suosittelisin luettavaksi kaikkea sitä, mitä Emile Durkheim on kirjoittanut uskonnoista: ihmisyhteisöt rakentavat jumalista oman kuvansa, ja pyhittävät yhteisönsä toteemillaan, joka on jumala. Ja samalla kun hyväksytään jumalien pilkkaaminen, samalla toivotetaan rasismi ja muut suvaitsemattomuuden muodot sisälle takaovesta.

Onko kukaan nähnyt ateistista diakonia?

Onko kukaan koskaan nähnyt yhtään ateistista diakonia? Diakonit täydentävät yhteiskunnan virallista palveluverkostoa: he mm. jakavat köyhäinapua välittömään hätään, auttavat asioinnissa sosiaalitoimen kanssa ja tulevat tarvittaessa mukaan verkostoneuvotteluihin viranomaisten kanssa.

Onko havaintoa vapaa-ajattelijoiden ylläpitämästä leipäjonosta? Entä missä on ateistien ulkomaanapu, tai kirkkoon kuulumattomien nuorisotyö? Entä millaisissa asioissa auttaisi ateistien palveleva puhelin, jos sellainen olisi? Eroamaan kirkosta?

Kauan on myös saatu odottaa ateistien perheasiain neuvottelukeskusta, turhaan. Mitä perheasiain neuvottelukeskukset sitten tekevät? Kirkon omien sivujen mukaan ne "ovat erikoistuneet  tukemaan ja auttamaan parisuhteen ja perheen ongelmissa sekä elämän kriisitilanteissa". Ne järjestävät esimerkiksi parisuhdekursseja ja eroryhmiä, jotka ovat lähtökohtaisesti tunnuksettomia. Missä on ateistien järjestämä eroryhmä, tunnustuksellisesti tunnustukseton tai edes tunnustamattomasti tunnusteleva?

Jos lähipiiriä kohtaa kuolemantapaus eikä itse pääse eteenpäin, lääkäristä ei saa apua tai ei ole ystäviä, joiden kanssa keskustella, kirkon sururyhmät tarjoavat paikan purkaa kuolemaan liittyviä tunteita ja ajatuksia, siis vertaistukea. Missä ovat ateistien ylläpitämät vertaistukiryhmät?

Työelämän koventuviin vaatimuksiin, seurakunnat tarjoavat retriittejä, paikkoja, joihin voi vetäytyä hetkeksi pois arkipäivän vaatimuksista. Heillä on myös työpaikkapappeja. Missä on ateistinen retriitti? Ymmärrän, ettei ateistista työpaikkapappia voi määritelmän mukaan olla, mutta miten olisi sitten työpaikkasovittelija?

Kirkon maahanmuuttajatyöntekijät auttavat maahanmuuttajaa toimimaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja ohjaa tarvittaessa eteenpäin. Missä on tunnustuksellisen tunnustukseton maahanmuuttajatyö?

Nyt kun kehitysyhteistyömäärärahoja ja lapsilisiä ollaan leikkaamassa, sitäkin kipeämmin tarvitaan mukaan valtion lisäksi muitakin toimijoita. Miksei sitten kirkko? Pitääkö heidän pysytellä munkinkammioissa ja sakasteissa?

Missä ovat ateistit, nuo humanisteiksi naamioituneet misantroopit, olleet silloin kun heitä on tarvittu? Askartelemassa oman napansa ympärillä ja nostattamalla omasta närkästyksestään suurta yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuuden kysymystä.

Korvattakoon jumalten palvonta mammonanpalvonnalla (kuten Facebook-kaverini ehdotti) tai sitten tiedon palvonnalla. Tietoa se on vääräkin tieto, tai suhteellinen tai vanhentunut. Sitäpaitsi jos olisi lukenut Durkheiminsa, niin tietäisi, että jumalissa palvotaan yhteisöä itseään, sen arvoja, normeja ja kulttuuria.

Kirkko tekee niin paljon hyvää yhteiskunnassa, että jos palkkani olisi hitusenkin suurempi, liittyisin kernaasti takaisin kansankirkkoon, sillä yhdellä veroprosenttiyksiköllä ei virallinen yhteiskunta mitenkään saisi tehtyä näin paljon hyvää. Kirkko on kokoaan suurempi vaikuttaja! 

Älkää tuomitko horoskooppeja

Nähdessäni eilen kaupan kassalla myytävän vuoden 2014 horoskooppikirjoja, muistin äitiäni, joka toisinaan osti niitä. 

Jos horoskoopit tuomitaan huuhaaksi, tällöin tullaan samalla leimanneeksi niitä lukevat ihmiset kahjoiksi. Tätä tosin eivät positivisesti tieteisuskoiset skeptikkoateistit käsitä: uskomukset, elämän- ja maailmankatsomukset ovat joidenkin uskomuksia, elämän- ja maailmankatsomuksia, sillä ei ole olemassa ei-kenenkään uskomuksia, elämän- ja maailmankatsomuksia. Muistuttaisinkin, mitä Emile Durkheim on sanonut tabuista ja toteemeista: loukatessa toteemeja, loukataan myös tabuja, sillä tabun rikkomisesta seuraa myös toteemiin uskovan loukkaaminen.

Olin ujo teinipoika, yleensä epätoivoisen yksipuolisesti ihastunut johonkin kaukorakkauteni hämärään kohteeseen. Tällöin olin valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen sen toisen sisimmän ymmärtämiseksi, koska en uskaltanut mennä itse ottamaan selvää asiasta. Astrologian olin oppinut yhtenä mahdollisuutena tulkita ihmisiä äidiltäni. Sittemmin hylkäsin astrologian empiirisen kokeen kautta, huomattuani, että mikään, mitä Leijonasta sanottiin, ei näyttänyt pätevän pitkäaikaisimpaan ihastukseeni. Ei siis läpäissyt minun tieteellistä seulaani.

Äitini oli tavattoman herkkä ja herkkävaistoinen ihminen, joka näki tai aavisteli asioita, joita ihan jokainen ei nähnyt tai aavistellut. Hän yksinhuoltajaksi jäätyään raatoi itsensä lopulta hengiltä. Hän halusi myös uskoa kauneuden ja rakkauden olemassaoloon: koko ikänsä hän haki rakkautta ja hyväksyntää ja edes hetkittäistä lievitystä säryn ja niukkuuden sävyttämään arkeen.

En tiedä, miten vakavissaan äitini horoskooppeihin uskoi, mutta ainakin hän sai niistä lohtua, ne tarjosivat hänelle selityksiä. Vähimmilläänkin hän sai niistä viihdettä, eikä viihteen merkitystä sovi koskaan vähätellä: oman arjen hetkittäistä unohtamista, sen ylä- ja ulkopuolelle nousemista. Jotkut saavat saman vaikutuksen luonnossa, jotkut Katri Helenalta, jotkut horoskoopeista. Se ei ole keneltäkään pois.

Jos kunnoitamme vieraita uskontoja, suhtautukaamme luontaisparantamiseen ja astrologiaan samoin. Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ja ainakin tätä psykoa ja sosiaalisuutta osana on hengellisyys tai ainakin henkisyys. Tiede tyydyttää aniharvojen kaikki tarpeet: miksi me muuten nauttisimme esimerkiksi taiteista?