Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.

Kuinka vanhuksista hankkiudutaan eroon Sote-uudistuksessa

Kuten Seuran blogisti Jussi Korhonen erittäin osuvasti kiteytti, hallituksen sulle-mulle -politiikassa jokainen puolue sai jotakin, samantyyppisesti kuin Jukka Virtasen suomennuksessa Hanna ja Niilo laulusta Havana Gila. Kun PerSut saivat nuivan maahanmuuttopolitiikkansa, Keskusta on Niilo, joka sai maakuntasatraappinsa. Kokoomus on sitten Hanna, joka sai markkinat yksityisille terveydenhoitoyrityksille. Samalla se sai myös työpaikkoja politiikkaan kyllästyneille kokoomuslaisille, kuten tiedämme Männistön Lassesta ja Turusen Joonaksesta, josta ei vielä tätä ennen oltu kuultu politiikkona, mutta nyt hänet tulemme tuntemaan liiketoiminnan kehityspäällikkönä. Nyt he vievät politiikkoina hankkimansa sisäpiiritiedon siitä, miten kilpailutus kunnissa tullaan Sote-uudistuksessa järjestämään, mukanaan Mehiläiseen aivan samoin kuin Laura Räty Terveystaloon. Tieto ei mene hautaan, mutta vanhukset menevät, ainakin mikäli se Mehiläisestä riippuu.

Mitä tämä järjestäminen sitten Sote-uudistuksessa on? Kun Keskusta sai maakuntansa, sen käsiin siirrettiin sellaista valtaa, joka aiemmin kuului sellaisille kunnille, joissa ei ollut keskustaenemmistöä. Terveyspalveluista (sosiaalipalveluista ei edelleenkään olla puhuttu oikeastaan mitään, eikä puhutakaan, koska ne eivät kiinnosta porvaripuolueita ja ne pyritään lakaisemaan maton alle) päätettäessä valtaa siis tulee keskittymään uusiin elimiin, maakuntiin, mikä muuten on sen porvarihallituksen periaatteen vastaista, että byrokratiaa pitäisi karsia.

Kun maakuntatasolla järjestetään terveyspalveluita, tässä kilpailussa suuret jyräävät, sillä maakunta on tilaajana niin suuri yksikkö, että tähän volyymivaatimukseen eivät pienet pysty vastaamaan. Suuret toimijat - sellaiset kuin Mehiläinen ja Terveystalo - jyräävät pienet jalkoihinsa, eikä tämän ymmärtämiseen tarvitse edes kaivaa Marxin kapitalismin kritiikkiä naftaliinista. Suuret toimijat myös pyrkivät ostamaan pienempiä yrityksiä ihan kuten missä tahansa liiketoiminnassa.

Näin kävikin Mehiläisen, alansa jättiläisen, ostaessa mm. kuntoutus- ja muita hoivapalveluita tuottavan Mainio Vireen kesällä. Kun yrityskaupasta ei ollut muste ehtinyt kunnolla kuivumaan, alle 4 kuukautta sen toteutumisen jälkeen Mehiläinen antoi työvuorosuunnittelua koskevan ohjeistuksen tytäryrityksekseen siirtyneelle Mainio Vireelle (vai pitäisikö suomen kielioppisääntöjen mukaan taivuttaa Mainiolle Vireelle), jonka mukaan hoivakotien hoitajien työtunteja vähennetään. Toisin sanoen, samasta työmäärästä pitää selviytyä entistä pienemmässä ajassa. Tämä voi toimia terveydenhuollon tukipalveluissa, mutta ei suorittavassa portaassa.

Tähän ilmeiseen epäsuhtaan ehtikin jo kiinnittämään huomiota sosiaalineuvos Veikko Simpanen, joka Demokraatti-lehdessä vaati yksityisiä palveluntarjoajia julkisuuslain alaisiksi Sote-uudistuksen yhteydessä.  https://demokraatti.fi/tata-puhetta-ei-ole-ennen-kuultu-yksityiset-soteyritykset-julkisuuslain-alle/

Tietenkään vanhustenhuoltoon ei ilmesty suorittavia käsipareja tyhjästä, eikä niitä ainakaan ilmaannu, jos samanaikaisesti vähennetään hoitajamitoitusta ja vielä tiukennetaan työvuorosuunnittelua, jolloin hoitajat nääntyvät työtaakkansa alle ja vanhukset jätetään mätänemään sänkyihinsä. Tämä lienee ollutkin Sote-uudistuksen tavoite: vähentämällä hoitajamitoitusta ja tiukentamalla työvuorosuunnittelua, saadaan kyllä aikaan tehoa, mutta hoitoalalla tehokkuus ja laatu tuppaavat korreloimaan negatiivisesti. Mutta ei hätää, sillä Mehiläinen auttaa, sillä sen osake kannattaa, ja niin se kannattaakin, kun samanaikaisesti nostetaan hoidon hintalappua. Mehiläisellä on käytännössä avoin piikki mädännyttää vanhukset sänkyihinsä ja polttaa hoitajat karrelle, ja palkita sen johtoon palkkiovirkoihin päässeet entiset kokoomuskyvyt avokätisesti tästä heitteillejätöstä. Tämän kaiken sivutuotteena tullaan samalla hoitaneeksi vinoutuva huoltosuhteemmekin kuntoon. 

Ylen uutisjutun Mainio Vireen työvuorosuunnittelusta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Alhon opetus I: arvot täyttävät tyhjiöt

Poliittisesti valveutuneena lapsena ja nuorena minua jo aikanaan arvelutti veroministerinä toimineen Arja Alhon kohtalo, tai ei kohtalo, vaan kohtelu. Aavistin siinä palaneen käryä, syntipukin etsintää. Törmäsin häneen sosiologian jatkokoulutusseminaaressa vain muutamia vuosia julkisen teurastuksensa jälkeen; samassa seminaarissa muuten istui mm. Jouko Kajanoja, ja emeritus -Allardtin hyväntahtoinen hahmo kuunteli esityksiä, haluamatta mitenkään antaa suuren hahmonsa varjostaa.

Olisivatpa muutkin yhtä hyväntahtoisia kuin Allardt. Mutta eivät ole, ainakaan työelämässä. Alhon kirjan "Kafka kävi täällä" epilogi herätti minussa monia sellaisia ajatuksia, joita jo kirjan lukeminen oli saanut iduilleen. Alho opettaa tärkeitä asioita organisaatioiden toiminnasta, arvoista, kiitollisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta), solidaarisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta) ja siitä, kuinka ystävät pysyvät kun taas töissä ei voi luottaa kehenkään, eikä mihinkään.

Ei ole olemassa arvovapaata toimintaa, oli kyse sitten tutkimuksesta tai mistä hyvänsä valinnoista. Kun erosin kokoomusnuorista aloitettuani sosiologian opinnot ja Chen mittailtua minua kiireestä kantapäähän, minulle soitti eräs keskeinen kokoomusnuorten vaikuttaja, jolle kerroin eroavani arvosyistä. Tähän hän tarjosi ensin lääkkeeksi lainaa - takaisinmaksusta ei ollut puhetta - mutta ymmärrettyään, että siitä ei kenkä puristanut, lupaili junailla minut arvotyöryhmään. Siellä voisi keskustella arvoista niin että eivät arvot tulisi politiikanteon tielle. Arvot on kätevä piilottaa erilliseen arvotyöryhmään niin että muu politiikka voisi olla arvovapaata. Niinhän Kokoomuksessa taidetaan ihan oikeasti ajatella: he tekevät järkipäätöksiä, muut sen sijaan politikoivat.

Tämä on räikeässä ristiriidassa sen yksilön kanssa, johon Kokoomus muuten uskoo. Yksilön valinnanvapaushan on muuten heille suvereeni arvo. Mitä valinnanvapautta se nyt on, jos vain sopeudutaan liike-elämän vaatimuksiin ja rahan imperatiiviin, säästämisen pakkoon?

En tunne liike-elämän toimintaa kuin kuulopuheena, mutta oma työelämäsuhteeni alkoi kriisiytymään vuoden 2001-2002 vaiheilla, kun havaitsin vähän jokaisessa virastossa puuhailtavan jotain hämärää. Kaapista kaiveltiin arvoja, joita oltiin tarvittu viimeksi joskus Snellmanin kaudella. Arvot olivat samassa kaapissa kirjoituskoneen, helmitaulun ja riimukiven kanssa. Samasta kaapista löytyivät myös missiot.

Sen sijaan yllätyksenä tuli se, että siellä kaapissa ei ollutkaan visiota, vaan se piti erikseen keksiä. Visio keksittiin käyttämällä niitä kaapista löytyneitä välineitä: fläppitauluja, tussikyniä ja Postit-lappuja.

Minä jo tuolloin kehtasin epäillä, että mitä ihmettä tuolla oikein peitellään? Ryhdyin esittämään kysymyksiä, joita rituaalinomaisena mantrana toisteltiin työpaikkahaastatteluissa, mutta joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Jos joku kaipaa arvoja, minulle herää epäily, että mahtoiko niitä ensinkään olla. Kun arvot, missiot ja visiot työstetään oikein kaikelle kansalle nähtäviksi niin että organisaation nettisivullakin niitä voidaan osoittaa olevan, niin kai niitä sitten on.

Vesi täyttää tyhjiön. Samoin tekevät arvot. Jos arvoja ei ole omasta takaa - kuten ilmeisesti kokoomusnuorilla ei ollut - ne ilmeisesti pitää sitten keksiä, tai muuten joku tulee ulkopuolelta ja laittaa tyhjiöön omat arvonsa. Näin kävi julkisella sektorilla vuosituhannen alkuvuosina, kun ministeriöt alkoivat tulossopimuksessa vaatimaan perustehtävän eksplikointia. Tämä tapa harjoittaa arvoharjoituksia on peräisin suoraan yritysmaailmasta, samoin se, että kaikkea voidaan mitata, eli pitää. Vaikka ei aiemminkaan ollut epäselvää, mikä on esimerkiksi konservatorion arvo: siellä opiskellaan musiikkia, joka on itsessään arvokasta, eikä sitä tarvitse erikseen perustella, ei varsinkaan sitä, että onko se kenties arvokkaampaa kuin kuvanveisto, maalaustaide, teatteri tai tanssi.

Miten Arja Alho sitten tähän liittyy? Hänen kirjansa sai minut ajattelemaan arvoja. Arja Alho puhuu kirjassaan paljon arvoista: sosialidemokratian arvoista, politiikan arvoista, totuuden arvosta, ystävyyden arvosta, solidaarisuuden arvosta, Kokoomuksen ja keskustapuolueen arvoista. Kaikki toiminta, poliittinen eritoten, on arvovalintojen sävyttämä. Ei tarvita Marxia osoittamaan, että se, että ihmistä kohdellaan lisäarvoa tuottavana tuotantovälinenä, on arvovalinta. Arvovalinta on sekin, jos väittää toimivansa arvovapaasti.

Väärin mielenosoitettu

Mikael Jungner oli jakanut Facebookissa ihmettelynsä siitä, että viikonloppuisessa hallituksen leikkauspolitiikan vastaisessa mielenosoituksessa oli näkynyt neuvostotunnuksia ja joku oli kai toivottanut innovaatiot jonnekin. Jaoin minäkin tämän eteenpäin, sillä Mikael osaa sanoa niin nasevasti.

Valittaen totean, etten ollut paikalla mielenosoituksessa. Porvoosta kynnys lähteä varta vasten Stadiin yhtä tapahtumaa varten on aika korkea, etenkin kahden lapsen kanssa, odottaen Kelan isyysrahapäätöstä, joka ei vielä ole tullut. Olisi pitänyt, sillä asia kosketti minuakin, eikä sitten olisi tarvinnut tyytyä toisen kertaluvun todistuksiin. Veikkaan kyllä, ettei tapahtumassa nähty melkein-kaimaani Mikaeliakaan, sen paremmin kuin muitakaan Töölön nuoria sosialisteja vm. -84.

En lähde tässä tekemään punavihervasemmiston ontologiaa, mutta porvaristo riemastuu aina mielenosoituksista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mielenosoitukset tuovat luokkaviholliset näkyville, porvareilla itsellään harvemmin kun on tarvetta osoittaa mieltään, kun jääkaapissa on muutakin kuin valo. Hallituksen ja EK:n myötävaikutuksella se heidän jääkaappinsa on täyteen lobattu.

Porvaristoakin näkee barrikadeilla sentään joskus, tosin lähinnä sitä mustapaitaista siipeä. Heitä ja ns. sivistysporvaristoa (onko heitä vielä) yhdistää jaettu riemu aina kun joku näissä miekkareissa innostuu vähän liikaa. Kymmeneen tuhanteen ihmiseen toki aina mahtuu muutama, jotka eivät oikein osaa valita, minkä puolella ovat, kun ovat varmuudeksi vähän kaikkea vastaan.

En ole anarkisti, mutta jollain tasolla ymmärrän sen, että jotkut ovat niin pettyneitä systeemiin, että katsovat parhaaksi kieltää sen, ja jotkut taas katsovat miekkarit sopiviksi tapahtumiksi tuoda kaikki mahdollinen tyytymättömyys esille, valittaen samalla varmuuden vuoksi vähän muustakin minkä sattuvat muistamaan. Joillekin kyse voi olla myös hyvistä bileistä, vähän kuin naamiaiskarnevaaleista, joten siksi ne sirpit ja vasarat.

Toki mitään totalitarismia ei kannata juhlistaa, ei sen paremmin kapitalistista kuin sosialististakaan laatua olevaa. Miekkariin osallistunut tuttavani tosin kumoaa Jungnerin havainnon neuvostotunnuksista, vaikka ovathan sirpit ja vasarat osuvia työväestön symboleita. Ei liene symboleiden vika, mihin niitä on käytetty. Tosin nykyprolea taitaisi paremmin luonnehtia Kelan lomake kuin sirppi.

Olen itse valitettavan laiska mielenosoittaja, mutta oikeus mielenosoituksiin on kuitenkin tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei jungnereiden ja muiden revisionistien pidä kieltämän. Miksi Marxin näyttäminen yhteydessä, jonne hän muuten kuuluu, on sen tuomittavampaa kuin Jyri Häkämiehen tuottaminen tilaisuuksiin, jonne hänellä ei ole sijaa, kuten kolmikantaneuvotteluihin.

Vaikka sitten oltaisiinkin tultu oltua väärää mieltä ja vähän väärin, niin mitä sitten. Onhan moni äänestänytkin väärin.

Keinottelu se on, joka kannattaa

Sanana keinottelulla on jotenkin konnamainen sävy, ja luterilaisen työmoraalin näkökulmasta koroillaeläjä kai jotenkin vertautuukin konnaan. Ainakin hän on vieraantunut työnsä tuloksista siinä missä marxilainen iskurityöläinenkin.

Olen yrittänyt moneen otteeseen huutaa tuuleen: maamme kasvustrategian rakentamista vientiteollisen tuotannon varaan on rauta-aikainen strategia. Kun väitetään palvelujen olleen ainakin työllistämismielessä johtava sektori jo oman elämäni mittaisen ajan, toki tämä on osittain näköharhaa, sillä niihin palveluihin sullotaan kaikki sellainen toiminta, joka ei ole maatalouden alkutuotantoa eikä teollista jalostusta. Niinpä esimerkiksi sijoittaminen ja valuuttaspekulaatiokin ovat palveluita, vaikka eivät ne palvele kuin tekijäänsä.

Kuitenkin nämä "palvelut" muodostavat lisääntyvässä määrin leijonanosan kansainvälisen vaihdon kakusta. Jo Marx, ja jos hän ei kelpaa, niin Simmelkin sen tiesivät: jälkiteollisessa maailmassa raha ei ole tavaran tai työn arvon mitta, vaan se viittaa ei-mihinkään eli itseriittoisesti vain itseensä, ja rahan sekä määrän että arvon lisäämisestä on tullut arvo sinänsä. Miksi ihmeessä perustaisi tehtaan, siinä kun joutuu tekemään valtavia investointeja laitteisiin ja työllistämiseen sivukuluineen, kun paljon helpommalla, halvemmin ja siistimmin selviää ostamalla osakkeita?

Edes näennäiseen täystyöllisyyteen ei ole enää paluuta, sillä työllistäminen ei kannata. Ainakaan teollinen tuotanto ei työllisyyttä pelasta, sillä se vähenee kuin pyy maailmanlopun edellä, ja valuuttakeinottelu ei työllistä ketään. Paitsi tietysti pankkiireita ja spekulantteja.

Argumentteja työajan lyhentämisen puolesta

New Economics-julkaisun blogi mainitsi kymmenen seikkaa, jotka puhuvat työajan lyhentämisen puolesta:

1. Pienempi hiilijalanjälki. Ok, en kyllä tiedä, miten lyhyempi työpäivä vähentäisi työmatkoista kuluvaa saastutusta, ja lisääntynyt vapaa-aika lisäisi kulutuskysyntääkin. Ellei sitten palkkoja pienennetä, jolloin varmastikin kulutetaan vähemmän. Tässä viitattiin vain siihen yhteyteen, jossa lyhintä työpäivää tekevillä mailla on pienin ekologinen jalanjälki, ja tämä yhteys saattaa olla täysin sattumanvarainen tai ainakin johtua jostakin kolmannesta tekijästä. 

2. Vahvempi talous. Artikkelin mukaan lyhyempi työpäivä saattaisi irtikytkeä yhteiskuntamme jatkuvan kasvun pakosta, jota vielä tarvittaessa voidaan ruokkia velkaelvytyksellä. Tätä kierrettähän nimitetään mainstream-poliittisessa keskustelussa syömävelan ottamiseksi; toisaalta useimmat velkaantumiskriitikot pitävät degrowthia vastuuttomana strategiana.

3. Paremmat työntekijät. Lyhyemmällä työpäivällä saadaan paremmin jaksavaa työvoimaa, jolla on enemmän aikaa "uusintaa työvoimansa", jos marxilaisen termin käyttäminen tässä on sallittu.

4. Matalampi työttömyys. Tämähän ei ole mikään yllätys. Työpäivän lyhentäminen mahdollistaisi ylijäämäksi jääneen työn jakamisen niille, jotka tarvitsevat osa-aikatyötä - kuten opiskelijat tai osatyökykyiset. 

5. Lisääntynyt inhimillinen hyvinvointi. Kts. kohta 3. 

6. Lisää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Miesten työpäivä on kuulemma keskimäärin naisia pidempi, ja tämä pätee erityisesti kouluikäisten lasten vanhempiin. Lisäksi edelleenkin naiset tekevät miehiä enemmän palkatonta työtä, oli sitten kotona tai vapaaehtoistyötä. Lisääntynyt vapaa-aika avaisi miehille uusia mahdollisuuksia hoitaa lapsiaan tai vanhuksiaan. 

7. Enemmän aikaa lasten kanssa. Työpäivän lyhentäminen ei kuitenkaan vähennä yksioikoisesti päivähoitokustannuksia, kuten artikkelissa väitettiin, sillä työmatkan kanssa yhtälön tuloksena edelleenkin usein olisi kokopäivähoito. Kuitenkin arki-illat ovat hyvin lyhyitä, etenkin lapsille. Jos kotiin päivähoidosta tullaan viideltä ja iltatoimet alkavat seitsemältä, ei aikaa ja voimia jää harrastuksille tai edes vanhemman ja lapsen keskinäiselle seurustelulle.

8. Lisää aikaa myös naapureille ja ystäville. Sosiaaliset siteet vahvistuisivat, myös yhteisöllisyys lisääntyisi. 

9. Säästäisi voimia eläkepäiviä varten. Työpäivän lyhentäminen esimerkiksi vähän ennen eläkkeelle siirtymistä mahdollistaisi pehmeän laskun eläkepäiville, eikä voimiaan tarvitsisi kuluttaa loppuun niin että vanhuudesta ei jaksaisi enää nauttia. Tosin, paras työntekijähän yhteiskunnalle on sellainen, joka nääntyy sorvin ääreen niin että eläkkeenmaksulta säästytään, vaikka toki eläkeläisten resurssit ovatkin pahasti alikäytetyt. Eläkeläiset eivät ole ainoastaan varalastenhoitajia, vaan heillä on monenlaista jo katoamassaolevaa osaamista, jonka he voisivat siirtää jälkipolville, oli tämä sitten tarinoita kertomalla, opettamalla erilaisia taitoja kuten vaikka ruisleivän tai kaarnalaivan tekemistä.

10. Vahvempi demokratia. Ihmisillä olisi nykyistä enemmän aikaa osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Nythän esimerkiksi kunnallispolitiikka - josta ei saa palkkaa - sopii parhaiten eläkeläisille, ja ymmärrän hyvin, miksi perheellinen ei halua käyttää arki-iltojaan lautakuntiin ja valtuustoihin ja viikonloppujaan strategiaseminaareihin ja valtuustoryhmän kokouksiin.

Jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Vasen on ainoa mahdollinen suunta

Eilen totesin kollegalleni, että mitä enemmän kokemusta työelämän ja yhteiskunnan toiminnasta saa, sitä vasemmammalle väistämättä ja välttämättä kuljetaan. Ainakin julkisen hallinnon matalapalkkatöissä työskentelevälle tämä on väistämätöntä. Uskoisin, että muut epäitsenäisessä asemassa työskentelevät prolet kokevat samoin.

Puhun itsestäni, omasta tiestäni. Yhä inkrementaalisemmaksi ja markkinaehtoisemmaksi muuttuva yhteiskunta kulkee omia teitään, minä omiani.

Kyllähän nuorena ja tietämättömänä sitä saattaa olla naiivi. Lamat ja irtisanomiset ja työsuhteen purkuyritykset kuitenkin opettavat niin että porvarillisuudestakin kasvaa yli.

Mitä tarkoitan markkinaehtoisuudella? No esimerkiksi sitä, että musiikin ja teatterin pitää kilpailla keskenään, todistella, kummalla on hyödyllisempi missio. Ja viimeisen 10-15 vuoden aikana kaikkialle pesiytynyttä tulosohjaus-, raportointi- ja toiminnanohjausvimmaa. Ei siinä mitään vikaa olisi, jos tämä kulkutauti tehostaisi toimintaa ja poistaisi löysät, mutta kun ei se sitä tee, kiitos jatkuvasti muuttuvien tietojärjestelmien ja viranomaismääräysten ja edestakaisten ja jatkuvien organisaatiomuutosten niin että kaikki työaika menee poisoppiessa.

Joskin kapitalismi on myötävaikuttanut siihen, että yleinen hyvinvointi on lisääntynyt, tätä ei koskaan olisi tapahtunut ilman sosialistista työväenliikettä, joka on varmistanut työntekijöiden oikeudet ja hyvinvointivaltion panosta, joka on kouluttanut ja hoitanut sen työväestön, jota on tarvittu rattaiden pyörittämiseen.

Joskaan työvoiman ja työllistäjien - siis johdon - edut eivät olekaan vastakkaiset, vaan pikemminkin päinvastoin, hyvinvoiman työvoiman luulisi olevan johdon etu, kuitenkin johtaminen todistaa päinvastaista. Työehtoja huononnetaan jatkuvasti, laskennallinen tuntipalkka ja ostovoima putoavat, tietojärjestelmät ja viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti. Kaikki tulee sanelupolitiikkana ylhäältä, ei välttämättä esimieheltä vaan joltakin abstraktilta "johdolta", joka toimii ikäänkuin sitä ei vahtisi kukaan vaikka se olisi poliittisesti valvottu ja luottamusmiehet ovat pelkkiä kumileimasimia, niin että on ihan turha väittää, että johdon ja työntekijöiden edut eivät olisi vastakkaiset.

Tämän ymmärtämisestä seuraa väistämättä aktivoituminen ajamaan omia etujaan. Ihan itse, sillä eivät luottamusmiehetkään yleensä muuta kuin virkansa puolesta hymistelevät. Ensimmäiseksi ammattiliitossa, sillä vaikka liitotkin neuvottelevat sinun puolestasi ja usein näyttää siltä, etteivät ne ole sinun puolellasi ja edusta sinun etujasi, liitoton työläinen on suojaton. On kai parempi, että sinulla on edes jokin työehtosopimus kuin ei mitään.

Porvaristo vastustaa tunnetusti yleissitovia työehtosopimuksia. Se kuvittelee, että työntekijät voisivat tasaveroisena sopijapuolena työnantajan kanssa muka sopia itselleen kelvolliset työolot. No, eivät kyllä voi. Tämä ei tosin ole mikään yllätys, sillä eihän porvaristo ymmärrä mahdollisuuksien epätasa-arvoa muutenkaan, vaan se pitää ihmisiä markkinasubjekteja, jotka toteuttavat myymällä työvoimaansa, mitä he vapaina sopijasubjekteina onnistuvat myymään niin hyvillä ehdoilla että voivat toteuttaa sitten itseään kuluttajina työpanoksensa myymisestä saamallaan korvauksella eli palkalla. Kaunis ajatus ehkä, mutta naiivi eikä ole tästä maailmasta. Nykyisen massatyöttömyyden aikana työnantaja löytää aina työntekijöitä, joille kelpaavat heikennetytkin ehdot koska he eivät muusta tiedä.

Uskoisin pienyrittäjänkin ostavan vasemmistolaisuuden, sillä riskejä tasaava ja yrittämistä kannattava perustulo on vasemmistolainen ajatus; tosin kelpaa se osalle keskustaakin.

Tiedän toki, että Marxiin vetoaminen ei oikein ole vakuuttavaa, sillä nyt jälkiviisaasti Marxia voi pitää huonona ennustajana. Ei reaalisosialismi mikään evoluution päätepiste ollut, vaan opetus. Yksi historiallinen opetus muiden joukossa. Valitettavasti vaan historiasta ei opita.

Uskonto on osa yhteiskuntaa, ei päinvastoin

Kun uskontoministeri Räsänen on huolissaan siitä, että tulevassa lukiouudistuksessa uskontotuntien määrä on vähentymässä, hänen ei tarvitse olla huolissaan, sillä yhteiskuntaopille ollaan varattu lisätunteja. Toki vieraiden kulttuurien ymmärtämisessä auttaa näiden uskontojen ymmärtäminen, mutta ei se ole Räsäsen huolenaiheena.

Esimerkiksi Syyriaa terrorisoiva Isis on yhteiskunnallinen ilmiö ensisijaisesti, eikä tarvitse olla marxilainen ymmärtääkseen, että uskonto on - tässä tapauksessa - päällysrakenne. Sama pätee törppömedioiden yleisesti jakamaan huoleen militantista islamista, joka on syrjäytymisen heijastumaa. Uskonto ei siis ole syrjäytymisen syy, vaan uskonnollisuuden saamat radikaalit ilmenemismuodot sen heijastumia.

Uskonto voi olla selittävä tekijä ja motivaattori ihmisten toiminnalle, mutta ei perimmäinen syy. Uskonto on yksi kulttuurinen ilmenemismuoto, mutta vain yksi, ja kulttuuri on yksi yhteiskunnallisista instituutioista, mutta vain yksi; tosin siihen kuuluvat myös kyseiselle yhteiskunnalle tyypilliset normit ja uskomukset, joita on paljon muitakin kuin uskonnollisia, vaikka uskonnolliset normit onkin usein sisäistetty ja yleistetty maallistuneiksi normeiksi. Hyvä esimerkki tästä on protestanttinen etiikka.

Peräänkuuluttaisin siis lukutaitoa syiden ja seurauksien erottamiseksi, aloittaen uskontoministeristä. Aivan kuten yhteiskunta ei ole osa jalkapalloa - paitsi Brasiliassa, ei se myöskään ole osa uskontoa, ei edes Afganistanissa, Israelissa tai Iranissa. Sielläkin ihmiset elävät, rakastavat ja tekevät työtä yhteiskunnallis-poliittisten järjestelmien vaihtuessa.

Uutisen lukiouudistuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Uskonto, syy vai seuraus?

Jos joitakin uskontoja pitää yhteiskunnan kannalta ongelmallisempina kuin joitakin toisia, tämä arvottaminen tapahtuu jonkun toisen uskonnon näkökulmasta: se perustuu siihen, että kristinuskon juuret ovat Suomessa aika syvällä, ja tähän perustuu paljolti suomalainen yhteiskuntakin, suomalaiseen kulttuuriin. Tätä suomalaista kulttuuria ovat esimerkiksi luterilainen työmoraali, esivallan pelko, sunnuntain ja muiden lepopäivien pyhittäminen tai ylipäätänsä niiden pitäminen. Ja jos ei tätä halua myöntää, sitten on kuitenkin syytä myöntää se, että näkökulma jonkun uskonnon olevan ongelmallinen suomalaisessa yhteiskunnassa ja tuottavan ristiriitoja vakiintuneiden käytäntöjemme kanssa, perustuu sisäistettyyn yhteiskunnalliseen käytäntöön, suomalaiseen kulttuuri-identiteettiin, jota kristinoppi on ollut vahvasti rakentamassa.

Jos ajatuskokonaisuuksia voisi arvottaa sen mukaan, että mitä enemmän jokin ajatuskokonaisuus antaa henkilökohtaisia vapausasteita, se olisi sitä parempi, tästä seuraava jatkokysymys on, miten vapaus määritellään? Jos me uskomme valinnanvapauteen, silloinhan yksilö voi aivan vapaasti valita itselleen sellaisen ajatusmallin, jossa hänen valintansa on lukittu, esimerkiksi siksi, että katsoo, että valmiiden vastausten kanssa on helppoa ja turvallista elää.

On mahdotonta eritellä, mikä on syy, mikä seuraus. Usein uskonto on vain kuorrutusta eli päällysrakenne,  kuten Marx väitti kulttuurista. Kuitenkin uskonto ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, eikä ole mahdollista leikata uskontoa pois ihmisestä tai edes kulttuurista niinkuin jotain kasvainta. Kulttuuri on perusrakenne, jonka päällä uskonto lepää, oikeuttaen kulttuurisia rakenteita ja perinteitä. Marxkin samasti mahdollisesti uskonnon ja kulttuurin toisiinsa, molempien ollessa materian heijasteita. Kehtaan kuitenkin olla toista mieltä: kuten Max Weber viimeistään osoitti, uskonnollispohjainen moraali mahdollistaa myös materian kasvattamisen tekemällä työtä.

Esimerkiksi suomalaiset jouluperinteet ovat paljon vanhempia kuin kristillinen tunnustus meidän raukoilla rajoillamme. Samaten kaikin puolin kavahdettava tyttöjen ympärileikkaaminen on käsittääkseni islaminuskoa vanhempi perinne. Ja jos joulua vietettäisiin ulkoisesti samankaltaisin menoin kuin nyt mutta ilman uskontoa, olisi se ateistille paljon helpompi hyväksyä. Olisikohan sitten tyttöjen ympärileikkauskin helpommin sulateltava ilman islamia? Silläkö somalityttöjen asema paranisi, että välilihan sijasta leikattaisiinkin pois islam?