Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiologia. Näytä kaikki tekstit

torstai 6. maaliskuuta 2025

Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.




keskiviikko 13. marraskuuta 2024

Väkivaltainen miessukupolvi?

Viidennes miehistä tänään julkaistun ja päivässä jo paljon siteeratun mielipidetutkimuksen mukaan katsoo, että naisten satuttaminen on oikeutettua ja jopa heidän oma syynsä. Tämä mielipidetutkimus, jonka tulokset kieltämättä järkyttävät, osoittaa sen, että maailma ei ole valmis, semminkin kun tutkimuksen nuorimmat ikäluokat katsoivat naisten satuttamisen useammin oikeutetuksi kuin keski-ikäiset (45-64).

Sosiologi Erik Allardtin klassikosta Sosiologia I mieleeni jäi Allardtin puhe arvojen syklistä. Allardt kyseenalaisti ajatuksen jatkuvasta kehityksestä, joka vieläpä näyttäytyisi edistyksellisyyden jatkuvana voittokulkunsa. Arvojen syklillä hän tarkoitti sitä, että aina välillä tulee sukupolvi, joka on keskimäärin konservatiivisempi kuin edeltäjänsä.

En ymmärtänyt 19-20 -vuotiaan vielä hieman yksioikoisella elämänkokemuksellani, mitä Allardt tarkoitti ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että oma historiani ei vielä kattanut kuin yhden sukupolven. Olen nyttemmin laajentanut Allardtin ajatusta siten, että sukupolvia on paitsi lisääntymisen määrittämällä tavalla biologisessa mutta myös kulttuurisessa merkityksessä, ja nämä kaksi sukupolven käsitettä koko ajan loittonevat toisistaan.

Teknologian ja joukkotiedotuksen muuttuessa ja muuttaessa maailmaa koko ajan nopeatempoisemmin, kulttuurinen sukupolvi lyhenee kun taas biologinen pitenee. Lisääntyvä epäjatkuvuus näiden välillä aiheuttaa yhä useammissa hämmennystä. Aina vain useampi kokee pudonneensa kärryiltä, ei ymmärrä omaa aikaansa eikä hahmota itseään siinä ajassa. Tämä selittää myös tällaiset ilmiöt, joiden olisi jo luullut unohtuneen jonnekin historian romukoppaan.

maanantai 23. syyskuuta 2024

Miksi äänestän Laura Meriluotoa Vasemmiston puheenjohtajavaalissa

Li Andersson jättää jälkeensä mahdollisimmat suuret saappaanjäljet astuttaviksi. Li on antanut kasvot puolueensa EU-vaaleihin saakka vaalikannatusta suuremman potentiaalisen kannatuksen realisoitumiselle. Tulee hänen jälkeensä kuka hyvänsä vankkureita vetämään, niin kuitenkin ensimmäisissä uuden puheenjohtajan vetämissä vaaleissa vertailukohdan pitäisi olla viime eduskuntavaalit, eivät EU-vaalit.

Minja Koskela lähti kisaan paalupaikalta ainakin median silmissä, ja paikoin onkin näyttänyt siltä, että Minja jo olisi puolueen puheenjohtaja. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, sopivan ärhäkkää ja tunteisiin vetoavaa. Voi toki olla, että media on ottanut häneen yhteyttä kysyäkseen Minjalta puolueen kantoja. Minjalla on sosiaalinen media hallussa, ja hänen ukululevideonsa ovat mainioita. 

Gashaw "Kaisa" Bibanin ansioksi luen rohkeuden ajatella boksien ulkopuolelta. Kaisa laajentaa keskustelun kenttää, tuo pöytään uusia keskustelunaiheita ja näkökulmia. On hyvä, että puheenjohtajaehdokkaissa on myös NATO-kriittinen ehdokas, sillä kaikille Vasemmistossa Suomen ennätysnopea sotilaallinen länsisitoutuminen ei ole ollut aivan kivuton prosessi. Lisäksi Kaisalla on kiitettävä nosto pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien puolesta, joiden äänet Kokoomus yrittää aina omia edustamalla muka yrittäjiä, vaikka suurpääoman puolesta he todellisuudessa puhuvat. Kaisa on aatteellinen ja periaatteellinen poliitikko.

Laura Meriluoto puhuu sen SoTe-kentän puolesta, joka on Vasemmiston keskiössä: työntekijöissä on paljon vähintäänkin potentiaalisia vasemmistolaisia, ja on potentiaalisten kannattajiemme intresseissä puolustaa julkisia hyvinvointipalveluita. Laura on käytännönläheinen poliitikko, joka välttää ismejä ja jolla on ehdokkaista läheisimmät suhteet palkansaajaliikkeeseen, ja hän välittää vaikutelmaa Tulkaa kaikki -henkisestä puolueesta, jonne myös duunari(miehe)t ovat tervetulleita. 

Äänestän Lauraa edellämainituista syistä; lisäksi siksi, että on tärkeää, että puolue on valtakunnallinen, ja Laura ei tule etelän yliopistokaupungeista. Hän vaikuttaa ihmisenä lämpimältä ja lähestyttävältä, ja hänen sosiologin koulutuksensa antaa erinomaiset eväät ymmärtää yhteiskunnallisia mekanismeja. 

Joka tapauksessa, kävi miten kävi, kaikki ehdokkaat ovat sopivan erilaisia ja erinomaisia, ja puolue saa kenestä tahansa vallan mainion puheenjohtajan. Huonosti ei siis tule käymään. Minja vie ääniä Vihreistä, Gashaw houkuttelee Vasemmiston vasenta laitaa, siis myös esimerkiksi SKP:n suuntaan kallistuneita, joiden tausta on rauhanliikkeessä. Laura taas puhuttelee palkkatyöläisiä ja miksei miehiäkin, joista jotkut kokevat nykyvasemmistoon samastumisen vaikeaksi. maakuntien ihmisiä unohtamatta. Minun ehdokkaani on Laura Meriluoto Kuopiosta. 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Ja ajatus lensi katkennein siivin: ruostuuko akateemisesti koulutettu koulutustaan vastaamattomissa töissä?

Hesarin 30.5. jutun mukaan monissa töissä pärjäisi ilman korkeakoulututkintoa, tai oikeastaan niin, että siitä tehtiin eräänlainen patologia, jos korkeakoulutettu työskentelee koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Tiedä sitten, mitä ne koulutusta vastaamattomat tehtävät ovat; lukiessani 1989 tai 1990 sosiologian valintaopasta, opintoaineen kuvauksen lopussa lueteltiin ammattinimikkeet, joissa sosiologi voi työskennellä,  tai siis mistä kaikkialta heitä on löytynyt. Siinä luettelossa oli 94 nimikettä, viimeisenä muistaakseni siivooja. No, se, että siivoojia ei enää ole vaan heidät on "ylennetty" siistijöiksi, ei muuta koulutustavastaamattomuutta miksikään, pikemminkin vain korostaa sitä, sillä ennenhän siivoustöitä saattoi tehdä kuka tahansa, työtön sosiologi (tai tohtori; minunkin yhtenä työkaverinani Messukeskuksessa oli tohtoriksi väitellyt viisikymppinen mies), mutta nyt tarvitaan erilaisia passeja ja mieluummin kiinteistönhoidon koulutusta. Laitoshuoltajat ovat vielä erikoisosaamisineen erikseen.

Korkeakoulutus tulkitaan haussa usein dismeriitiksi, sillä moni työnantaja ajattelee, että koulutettu ei kuitenkaan pysy koulutustaan vastaamattomassa työssä, vaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen livahtaa huippuosaajaksi. Dismeriitiksi se tulkitaan myös siksi, että se, että korkeakoulutettu hakee koulutustaan vastaamatonta työtä, tulkitaan merkiksi hänen epäonnistumisestaan: että hänessä täytyy olla jotain mätää, kun hän ei kehittelekään lääkepatentteja tai kirjoittele sumerilaisten kielien tutkija-apurahahakemuksia. 

Jollakin kuitenkin täytyy myös elää. Korkeakouluissa ei opeteta markkinoimaan itseään, tai ainakaan ei opetettu silloin kun minä opiskelin sosiologiaa. Eikä se sovikaan kaikille, itsensä tuotteistaminen 4D- ja 5G -avattariksi. Myös uraohjaus loisti poissaolollaan; yliopistot kouluttavat tutkijoiksi, ja oletuksena on, että suurimmasta osasta näitä tulee kuitenkin virkamiehiä. On ihan samantekevää, onko tehnyt gradunsa eksegetiikasta vai slaavilaisesta filologiasta; se kuitenkin pätevöi esimerkiksi käsittelemään oppilaitosten valtionosuushakemuksia.

Vakavammin akateeminen koulutus kuitenkin epäpätevöi siksi, että korkeakouluopetukseen on sisäänrakennettuna ruokkia kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka työnhakutilanteissa usein mantrana toistellaankin toivomusta työnhakijan kykyä ajatella omilla aivoillaan ja tarttua epäkohtiin, tämä tehdään luultavasti siksi, että työnantaja haluaa viestiä itsestään ennakkoluulottomana ja avoimena organisaationa. Käytännössä kuitenkin yleensä turpaan tulee tästä kriittisyydestä. 

Hesarin jutussa kuultu "Elsa", jonka ansioluettelo on silppuinen - kuten usein akateemisesti koulutetuilla on akateemisten töiden määräaikaisuusluontoisuuden ja apurahataistelujen takia - toteaa päättämättömyytensä, määrätietoisuuden puutteen ehkä ainakin osin selittävän sitä, että hän ei ole päätynyt koulutustaan vastaaviin töihin. Tai siis ei ollut siellä jutuntekohetkellä. Väitän, että päättämättömyys ja määrätietoisuuden puute eivät ole vain syitä vaan myös seurauksia. Hortoilu apurahahakemusten, tuotteistamisten ja pätkätyöttömyyden välillä muuttaa ihmistä. Se lisää epävarmuuden tunnetta, mutta se saattaa myös luoda sellaisen selviytymisstrategian, jossa "välttämättömyydestä hyveeksi" on uusi identiteetti. 

Tämä tarkoittaa sitä, että oman elämän merkityksellisyys opitaan hankkimaan palkkatöiden ulkopuolelta, harrastuksista, perheestä ja ystäviltä, ja silloin sellainen työ, joka ei seuraa mukaan kotiin eikä täten haittaa harrastuksia, onkin itse asiassa ihan ok, vaikka toki vielä ihanteellisempi tilanne saattaisi olla se, että voisi tehdä harrastuksestaan työn. Tosin tämäkin voisi rajoittaa sitä itsensä toteuttamista harrastuksensa kautta; kun luontoaktivistina yrittää vaikeuttaa kaavoitusta löytämällä liito-oravanpapanoita, virkamiehenä taas pitää keksiä syitä, miten saada poikkeuslupia niistä liito-oravanpapanoista huolimatta.

Vallitseva suhtautuminen on suhtautua opiskeluun välivaiheena, välineenä valmistua tekemään jotakin, saada muodollinen pätevyys. Mutta ehkä uran huipulla ollaankin jo opiskellessa, kun tiedon hankkiminen, matka päämäärän sijasta onkin itseistarkoitus ja täyttymys? Ainakin opiskeluun liittyy palkitsevuuden kaksoissidos; yhtäältä omalta osaltaan kannetaan edes pieni korsi kekoon ihmiskunnan yhteisen tietovaraston kartuttamiseksi, toisaalta henkilökohtaisella tasolla on palkitsevaa löytää uusia asioita ja havaita oppivansa. 

Hesarin jutussa kuultu Elsa totesi määräaikaisuuksissaan "yrittäneensä saada jalkaa oven väliin" siinä toivossa, että määräaikaisuudesta voisi poikia jos ei nyt ihan välttämättä vakituista, pitkää joskin kapeaa leipää niin ainakin jatkoa, yhtä lenkkiä lisää määräaikaisuuksien ketjuun. Itse keksin ehkä semilupaavan virkamiesurani jossain vaiheessa, että ei se noin mene. Kun projekti loppuu, niin se loppuu. Miksi pedata mitään, kun sängyllä ei ole edes jalkoja?

Hesarin jutussa yritettiin selittää kuitenkin koulutusta vastaamattomuus muuksikin kuin epäonnistumiseksi tai näköharhaksi. Se voi olla myös "tilapäinen näköharha", eli esimerkiksi lasten kanssa ruuhkavuosina työ, joka ei seuraa mukaan kotiin, vapauttaa aikaa perheelle. Kun kotona naputtelee lääkäreiden saneluita eikä työmatkaan kulu sen enempää kuin mitä makuuhuoneesta kävellään työhuoneen virkaa toimittavaan toisen tyttären huoneeseen, epäilemättä säästän ainakin verrattuna siihen kun sukkuloin bussilla Isolle Kirkolle toimittamaan - sihteerintyötä akateemisin paperein. Ja minulle jää aikaa myös polkujuoksuun ja pysähtyä kuuntelemaan peipposten laulua. 

Hesarin jutussa minulle positiivisena yllätyksenä ymmärrettiin kuulla myös työterveyspsykologi Heikki Särkelää. Hän totesi, että myös neuropsykiatrisilla ja -psykologisilla poikkeavuuksilla normista voi olla oma selittävä osuutensa. Meille "maalaisjärjen" vaatiminen on hankalaa, kun sitten pitäisi vielä osata vaistota, missä vaiheessa sen käyttö pitäisi lopettaa. Ja kaikki muut työpaikkojen kirjoittamattomat säännöt, eksplikoimattomat työnkuvaukset, jatkuvat organisaatio- ja atk-järjestelmämuutokset ovat meidän vihollisiamme. Koko työelämälle pitäisi laatia kognitiivisen esteettömyyden kartoitus, mihin koko problematiikkaan ollaan nyt pikku hiljaa heräämässä. Minäkin olen tainnut lanseerata tämän herätyksen oman työnantajani työsuojeluorganisaatioon. Meidän taakse ei saa piiloutua ja tehdä meistä syypäitä työpaikan paskaan organisaatiokulttuuriin.

Elsa kaipasi työn imua, flow-tilaa, joka on jäänyt puuttumaan koulutusta vastaamattomissa töissä. Minulta on kysytty joskus kehityskeskusteluissa, milloin olen viimeksi kokenut flow'ta. Luultavasti kesällä 2019 työharjoittelussani Kumpulan koulukasvitarhalla tai syksyllä 2019 kun tein luontokartoituskeikkaa Loviisan takametsissä. Siis hommissa, jotka ovat lähinnä harrastusten ja opiskelujen parissa. Joku voisi nähdä tämän oireellisena, suorastaan patologisena tilanteena, mutta entäs jos tabu onkin syytä nostaa pöydälle. Onko töissä nyt niin tarpeen viihtyä, kunhan siellä ei mahdottoman kamalaa ole? Ehkä työn tarkoitus onkin kustantaa asuntolainat, päivähoitomaksut, lasten jalkapallot ja cd-kokoelmat?

Toki välttämättömyydestä hyve -ajattelua se on tämäkin, että yritetään perustella sisäisesti vain vähän antavan rutiinityön myönteisiä puolia, vaikka oikeasti koko ajan siinä mennään enemmän kesannolle, kun atk-taitojen päivityksessä jäädään koko ajan enemmän jälkeen ja keskivartalo lahoaa istukselemiseen. Oikeasti suhtaudun vähän kaihoisasti opiskelukavereihini, jotka ovat jääneet yliopistolle, heidän tarvitsematta joutua altistumaan kaikelle sille jatkuvan kehittämisen ja tulosvastuun hömpälle, joka ulkomaailmaa on kohdannut. Vaikka sen perusteella, mitä olen kuullut, niin taitaako tuossa olla niin kadehtimisen aihetta. Muutos on päässyt livahtamaan sinnekin, eikä yliopistollakaan enää kuulemma saada keskittyä perustehtävään.

Vaikka yhtä minä kaipaan: ajatuksen lentoa, ja kun muuten työ ei tarjoa haasteita, niin niitä haasteita sitten vaikka kehitetään haastamalla omaan työhön liittyviä, yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä, kuten vakiintunutta ammattidiskurssia. Onneksi ajatus pääsee lentämään sentään seuratessa korpin lentoa metsälenkillä. 



sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

perjantai 10. syyskuuta 2021

Paljastan poliittisen salaisuuteni

Koska poliitikassa ja sen liepeilläkin toimivan on syytä tiedostaa, että sosiaalisen median aikakaudella politiikka on niin raadollista, että poliittiset vastustajat kaivavat kaiken mahdollisen historian tunkioilta, on parempi viedä heiltä nämä aseet heti kättelyssä. Teenkin seuraavaksi poliittisen paljastuksen. Tämä tieto ei ole mitään uutta minut vähänkään pidempään tunteneille, mutta toverini ovat selityksen velkaa: kenen joukossa seison? Ja miten olen päätynyt poliittisen spektrin toiselta laidalta tänne, missä nyt olen? 

Mainion porvoolaisen vasemmistotoverin, Samu Nikin termi toiviokokoomuslainen on niin hyvä termi, että se pitää ottaa käyttöön. Se selittää myös sen, miksi Sari Sairaanhoitajan tarina vetosi siinä määrin, että tunnen vieläkin ainakin yhden kokoomuslaisen sairaanhoitajan. Ja se selittää myös sen, miksi omassa aamuhämärässäni - kun koetin leikkiä juppia varsin vaatimattomalla menestyksellä - hairahduin mukaan kahdeksi vuodeksi Kokoomusnuoriin.

Lähinnä itseäni kokoomuslaisuudessa veti se, että halusin ajaa Suomea EU:hun, yleensäkin länsimaailmaan - me teimme sen aloitteen, jonka varsinainen puolue sitten omaksui, ja loppu on historiaa - mutta myös yleisesti se, että nuorena sitä usein haluaa samastua menestyjiin. Ajattelin, ja varmasti niin ajattelee moni muukin, että menestyjistä varisee kultapölyä vähäsen myös minun ylleni. 

Nuorena, kun otsalohko ei ole vielä loppuun kehittynyt, ollaan luonnollisesti itsekeskeisiä, ja siihen sopii tuo Kokoomuksen minäminä-ajattelu, vaikka pidinkin sosiologinalkuna sitä keinotekoisena vastakkainasetteluna, kun jossain kysyttiin, kumpi on mielestäni tärkeämpi: yksilö vai yhteisö. Toki mukana oli myös sellaista hyvä meininki -juttua: minulla oli kaksi hyvin läheistä ystävää mukana Kokoomusnuorissa, ja toinen kertoi saaneensa tanssittaa Haikon kartanon seminaarissa Sirpa Pietikäistä, jota ihailin tuolloin ja jota edelleen pidän fiksuna. Aivan liian fiksuna puolueeseensa.

Silmäni kuitenkin avautuivat. Kuitenkin lähtöön tarvitaan yleensä vähintään työntävä että vetävä voima. Yksi keskustelu havainnollistaa sitä sisäistä kehitystäni, joka sai työntövoiman liikkeelle: kerran eräs tuttavani Kokoomusnuorissa soitti, pyytäen mukaan seuraavana viikonloppuna laskettelemaan Itävaltaan. Sivuseikka tässä on se, että ei minulla olisi ollut tuolla muuta tekoa Kalpalinnaa ja Vihdin hiihtokeskusta korkeammilla kukkuloilla skimbanneena kuin sekoitella rommitoteja; olennaisempi oli tätä pyyntöä seurannut keskustelu.

Kysyin tältä tuttavaltani, millä hän aikoo matkan toteuttaa. Hän sanoi lainaavansa isin mersua. Minä siihen viattomasti, että milläs sitten isi. "Hän saa lainata bemariani". Tämä keskustelu avasi toden teolla silmäni siihen, että minulla ei ole kultalusikkaa suussa. Verho putosi silmien edestä: ei kokoomuspolitiikasta todellakaan ole mitään hyötyä pienituloisen, työkyvyttömyyden, pätkätöiden, eläke- ja toimeentulotukihakemusten välissä eloonjäämistaiteilua yrittävän siivoojan ja muovisaumaajan pojalle, saati sille siivoojalle ja muovisaumaajalle itselleen, joka on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tulonsiirroista ja julkisista palveluista. Olin kuitenkin halunnut pärjätä äitiäni paremmin, voittaa taustatekijäni, mikä kai minulle anteeksi annettakoon. Kuitenkin: kokoomuslaiset ovat sokeita sille, että mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää toteutuakseen lähtökohtien tasoittamista, positiivista diskriminaatiota. 

Vetävä tekijä oli sitten erään opiskelukaverini eteisessä vastaan tuijottava ovenkokoinen Che Guevara. Hänen menetelmistään ja henkilöstään voi olla montaa mieltä, mutta toki hän on vetovoimainen toiminnallisen vasemmistolaisuuden ja kansanvallan ikoni, väkivaltaisena ja väkivaltaan kehottavana sissijohtajanakin. Che joka tapauksessa tuntui mittaavan minua sen pienen eerikinkatulaisen yksiön eteisessä kiireestä kantapäähän ja havaitsi minut kehitys- tai ainakin käyttökelpoiseksi.

Seuraavissa osissa paljastan, minne askeleeni ovat vieneet sittemmin, etsiessäni poliittista kotia ja miksi valitsin puolueekseni Vasemmiston. Matka ei ole ollut aivan suoraviivainen ja vailla sivuaskelia. 

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Minä ja Erik Allardt

Olen tavannut opiskellessani Erikin joitakin kertoja, hänen eläköidyttyä juuri ennen opiskelujen aloittamistani. Ensin kun hänelle paljastettiin muotokuva. Lempeänä ihmisenä Erik nauroi sydämellisesti, että muotokuva on kyllä näköinen, mutta hän itse ei välttämättä. Sitten sosiologipäivillä 1994. Istuin Erikin vieressä, ja hän mainitsi huonon kuulonsa. Illalla jatkoilla samassa pöydässä juuri eläköityneen emerituspresidentti Koiviston ja Allardtin kanssa. Miehet olivat vanhoja tuttavia, käsittääkseni ystäviäkin lähes ikätovereina ja sosiologeina. Jotkut ovat panneet Allardtin ansioksi sen, että SKDL:stä tuli hallituskelpoinen; hänen sanotaan kuiskutelleen Kekkosen korvaan, että poliittinen ääripää kannattaa integroida mukaan vastuunkantoon.

Sitten tapasin Allardtin vielä Elina Haavio-Mannilan proseminaarissa muutama vuosi myöhemmin. Allardt halusi pysyä ajan hermolla, ja hän usein tuli itsestään mitään numeroa tekemättä kuuntelemaan seminaarikeskustelua, johon hän ei puuttunut millään lailla. Vastaväittäjäni ei ole enää hengissä, hänet vei tsunami, mutta Allardt se vain jaksoi kaikki nämä vuosikymmenet.

Allardtin (jo ilman Littusta) klassinen pääsykoekirja Sosiologia I tuli minulle hyvin tutuksi 1990-1991, jolloin työskennellessäni yliopiston laskentakeskuksessa (joka sitten muutti nimekseen atk-keskus) sain korkeimmalta esimieheltäni Backströmin Lasselta ihan luvan lukea Allardtia työpäivän aikana jos muuta tekemistä ei ollut. Taisinkin lukea kirjan ehkä viitisenkymmentä kertaa tuon vuoden aikana, loppukiriaikoinani jopa kolmasti päivässä. Muistan vieläkin, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni, mutta lopulta ajautumistani sosiologiaan voi syyttää Johan Galtungin rankiteoriaa, josta Allardtin tarjoama luenta oli kiehtova ja metka.

Hyvästi, todellinen tutkimuksen suurmies, Liisankadun lempeä jättiläinen.

torstai 29. marraskuuta 2018

Onko Puopolo puupää?

Omaa sosiaalista kuplaani - jos sellaisesta voi puhua, sillä on siinä useampi repeämä, mutta tässä tapauksessa sen feminististä fraktiota - on kuohututtanut viime aikoina Ivan Puopolo -niminen miesoletettu. Oletettu siksi, että en tunne häntä. Yleensä jätän oletetut olettamatta, ja annan kohteille itselleen suunvuoron, ei niin että väärin olisi sanottu koska tyyppi nyt oletetusti edustaa jotain ontologista luokkaa, mistä seuraa tietty epistemologinen positio. Paljoa tämän enempää en tunnekaan feminististä teoriaa kuin mitä nyt osaan joitakin termejä käyttää kai sen verran että sillä voisi saada väärässä nakkikioskissa turpaansa. Tiedän Julia Kristevankin, ja muistan sanojan äänensävyn ainakin silloin 90-luvulla lisäävän vibraattoa kun Luce Irigaray mainitaan.

Varmaankin teen tässä sosiaalisen itsemurhan, mutta minun mielestäni pitäisi kuunnella, mitä tällä tyypillä on sanottavaa, ja antaa hänen loistaa tai nolata itsensä omilla avuillaan ihan itse. Niinhän feministitkin toivovat, että heihin suhtauduttaisiin ensisijaisesti ihmisinä ja sitten vasta naisina. Ja humanistisessa tutkimuksessakin lienee valtavirtana tehdä objektista subjekti, antaa kohteen puhua omalla äänellään.

Minua on ohjattu tutustumaan koko kokonaisuuteen (ja oletettavasti vasta sitten muodostamaan oma käsitys tästä Puopolosta). No, niin minä ajattelinkin tehdä. Kuulin tästä Puopolosta ensi kerran vasta tällä viikolla. Ilmeisesti hän on jotain tehnyt, sillä olen törmännyt samaan nimeen sosiaalisessa kuplassani useita kertoja männäviikolla. Lähdin guuglaamaan.

Osoittautui, että kokonaiskuvan muodostaminen on mahdotonta, jos kyseessä on julkinen eläin enkä seuraa muuta mediavälitteistä todellisuutta kuin se joka suodattuu oman sosiaalisen kuplani kautta. Se kupla on punavihertävästi värittynyt, vaikka kuuluu esimerkiksi FB-kavereihini monenlaisia tunnustuksia ja tunnustuksettomuuksia. Lisäksi siinä kuplassa ovat yliedustettuina akateemisesti koulutetut, yhteiskuntatieteilijät ja humanistit, luontoihmiset, feministit, valkoihoiset, suomalaiset ja monenlaiset muutkin etuoikeutetut ryhmät, jollaisiin lukuisiin myös tämä Puupala myönsi kuuluvansa varmaankin siinä tuoreessa (2 päivää vanhassa) Hesarin jutussa, joka lienee ajankohtaistanut tämän heebon.

Googlaamisen perusteella tämä Ivan on toiminut useissa medioissa jo parisenkymmentä vuotta, teeveessä, radioissa ja Hesarissakin. No, teeveetä en katso, radionkuuntelun lopetin 20 vuotta sitten (ja kaupallisia radioita en ole koskaan kuunnellut, enkä tiedä, minkänimisiä radiokanavia on ollut ja miltä taajuudelta ne löytyvät sen jälkeen kun viimeksi kuuntelin Rinnakkaisohjelmaa). Olen kirjallinen eläin, jolle oikeastaan vain painettu sana on olemassa, muu on haihtuvaa ja amorfista, ja en pane painoarvoa oikein muulle sanomiselle kuin kirjalliselle aineistolle, sillä sellaista ei oikein ole olemassa kouriintuntuvana ja jälkipolville säästyvänä todistusaineistona, enkä oikein voi olla tässä puheaktiteorian mies kun niistä puheista ei ole havaintoa.

Luin sitten sen jutun. Siinä someaddiktiksi mainittu (tämä oli varmaan ironiaa, ihan kuin tämä olisi se synti, josta häntä syytetään) Puopolo vieraili feministisessä tapahtumassa. Odotin löytäväni kuvauksen siitä kuinka toksinen uros provosoituu kiroiluiltamissa, mutta eihän tämä nyt henrilaasasta ole, vaikka kun googlaa, Puopololtakin löytyy taustoja sosiologiasta. Niin kuin muuten minullakin! Eikä tämä tee ihmisestä mitään henrylaasasta, joka käyttää akateemista oppiarvoaan puoskarointiin. Enhän minäkään väitä itseäni filosofiksi, vaikka sitä luinkin kymmeniä opintoviikkoja. 90-luvulla. En enää muista, kuinka monta.

Metaironiaa varmaan oli sitten se, että Puopolo mainitsi osallistuvansa aktiivisesti somekeskusteluihin jopa siten, että tämä varmaankin täyttäisi trollaamisen tuntomerkit (tämä on varmaan sitten metaironiaa, keskustella ja väitellä tämän tyypin somekäyttäytymisestä) ja kun nyt  minä tästä kirjoitan, tämä on varmaan sitten niin kolmannen kertaluvun ironiaa että kompastuu modaliteetteihinsa. Minä tiedä, mitä ironia on. Mistä sen voi tällainen keski-ikäinen setäoletettu aspergeri erottaa. Se on jotain hipsterien harjoittamaa. Minä sentään tiedän rajoitukseni. Jyrki Lehtola tai Ruben Stiller eivät tiedä, vaan vieläkin kuvittelevat olevansa nuoria vihaisia miehiä sillei ironisella tavalla, mutta ilman oletettua etuliitettä.

En osaa mitenkään lukea tämän Hesarin jutun tai parin googlauksen perusteella Puopoloa toksiseksi, tahallaan feminismin väärinymmärtäväksi maskuliiniurokseksi. Varmaan hänellä oli omat ennakko-oletuksensa - vaikka sanoikin haluavansa olla avoimin mielin - mennessään feministikonferenssiin, mutta tämä ei ollut tieteellinen artikkeli, ja kuka tutkijakaan osaisi tehdä omat esioletuksensa näkyviksi? Puopolo ei edes väittänyt feministejä tosikoiksi. Ilmeisesti hänen rikoksensa oli se, että hän yhden kerran Hesarin jutussa erehtyi ottamaan pois liitteen "oletettu" etuliitteiden nais tai mies edestä, vaikka luulisi että on myös oikeita tasa-arvo-ongelmia, joihin kannattaisi keskittyä kuten sukupuolittuneet palkkaerot tai sukupuolittuneet lasten huoltajuuskäytännöt.

Vaikka olenkin yksinhuoltajaäidin poika, ja kyllä, myös sosiologiaa (joidenka sukupuolijakauma oli aloittavassa vuosikerrassani 34-6 naisoletettujen hyväksi; olen varmaankin toksinen kun oletan näin ihmisiä ryhmiin) lukenut, ja naisvaltaisilla aloilla, etupäässä naisten elättinä toiminut, niin kai sitten Puopolon tavoin syyllistyn sokeuteen taustaani kohtaan. Olenhan minäkin moninkertainen valtaeliittioletettu: keski-ikäinen, valkoinen eurooppalainen mies. Tosin minulla on kokemusta myös tekstinkäsittelijöihin, siivoojiin, sihteereihin ja keittiöapulaisiin kuulumisesta, mutta kai nekin sitten ovat etuoikeutettuja positioita, olla alipalkatuilla naisvaltaisilla aloilla, kun kaikilla ei ollenkaan töitä. Etuoikeus sekin kai on, olla kokemusasiantuntija siitä miten omalla palkallaan ei pärjää.

Sitä en voi mitenkään tietää, mitä hän ehkä on jossain radiossa möläyttänyt 20 vuotta sitten. Jos tässä Hesarin jutussa johonkin syyllistyttiin, niin näin keski-ikäisen näkökulmasta gonzoiluun. Sitäkin lajia olen lukenut paljon tarkoituksettomampaakin, etenkin Nyt-liitteessä. Siltikään en pysty tunnistamaan sitä että julkisesti alfaorhiksi (vai itsensä sellaiseksi nostama) nostettu Puopolo olisi provosoitunut feministitapahtumassa ainakaan siinä määrin että tällainen aspergerukkeli, jolla joskus on hankaluuksia intertekstuaalisten rivivälien kanssa, sen huomaisi. Luultavasti hän on minua fiksumpi miesihminen koska on osannut piilottaa sen mahdollisen toksisuuden osoittavan provosoitumisensa niin että vain intersektionaalinen feministi sen huomaa mutta entinen semioottinen modaliteettitutkija, joka jätti feminisminsä 90-luvulla lukematta, sitä ei havaitse. Vai ovatko kenties trigger warningit (onko tälle termille mitään suomennosta) feministien yksinoikeus?

Puopolon HS-jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

perjantai 18. toukokuuta 2018

Rehellisyyttä valtiovarainministerin tapaan

Oikeistopuolue Kokoomuksen oikean laidan toivo Susanna Koski - jota ei kai kuitenkaan saa sanoa äärioikeistolaiseksi näillä spekseillä - tylyttäessään monisairasta pitkäaikaistyötöntä televisiossa sai puoluejohtaja Petteri Orpon nuhteet. Orpon mukaan hän ei itse olisi "käyttänyt näitä sanavalintoja".

Tämä freudilainen lipsahdus paljastaa Kokoomuksen linjan. Köyhät kyykkyyn, ota vuoteesi ja kävele, kunhan vaan pitää nämä ajatuksensa omana tietonaan. Orpon lausahdus oli samantyyppistä julkista "harjaamista" kuin mitä Perussuomalaisissa on ollut Timo Soinin aikana tapana harrastaa vielä silloin kun he yrittivät esittää hallituskelpoista ja samanaikaisesti kansanpuoluetta.

Tällä harjaamisella osoitetaan kaksoisstandardi. Ei nyt näin muka ole sopivaa sanoa, mutta kuitenkin Susanna Koski vain porskuttaa. Pitkäaikaistyöttömät monisairaat eivät kuulu Kosken - ja Kokoomuksen - kohderyhmään, joten heistä viis.

Susanna Koskea ei siis vaiennettu, vain toruttiin siitä että hän lipsautti ääneen sen mitä moni kokoomuslainen ajattelee. Miten sitten mahtaa käydä Orpon alaisen ministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäelle, joka osoitti että Sote-uudistuksen Kokoomuksen lempilapsen - johon se on itsensä hirttänyt - eli valinnanvapauden säästövaikutus on puhdas nolla. Sen verran lojaali hänkin on esimiehelleen, että tappioista hän vaikenee, mutta joka tapauksessa säästöjä ei ole luvassa.

Tähän saakka Orpo on vaiennut kuoliaaksi alaisensa selvityksen, joka osoittaa Sote-rakennelman lahouden. Tämä on peräti kummallista valtionhoitajapuolueeksi jo 90-luvun alkupuolen lamasta itsensä naamioituneelta porukalta, joka leimaa kaikki muut - etenkin vasemmistopuolueet - asioita omanväristensä lasien läpi politisoiviksi. Itsehän Kokoomus on väittänyt tekevänsä ainoana vastuullista politiikkaa huolehtiessaan yhteisistä (vero)varoista vastuullisesti (tästä kannattaa lukea Kennet Haraldin erinomainen artikkeli Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamasta teoksesta Semioottisen sosiologian näkökulmia).

Nähtäväksi siis jää, tämä Kokoomuksen vastuullisuus. Nähtäväksi myös jää, työskenteleekö siellä Valtiovarainministeriössä sellaisia viranhaltijoita, joiden asiantuntemukseen Orpo uskaltaa yhtään luottaa, jos ei valtiosihteerin työpanos kelpaa.

Niin, siitä valinnanvapaudesta vielä sananen. Kai sekin on valinnanvapautta, valita Terveystalon ja Terveystalon välillä.

Hesarin jutun Martti Hetemäen selvityksestä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Musiikinkuuntelun sukupuolittuneet käytännöt

Luonnostelin joskus vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaa musiikinkuuntelusta sosiaalisena ilmiönä. Sellaista essiivitutkimusta, voisi joku sosiologiaspektikko sanoa. Työhypoteesini oli, että jos konsertti-instituutio on itsestäänselvästi sosiaalinen ilmiö, jonne laittaudutaan ja pukeudutaan, niin sitä on myös äänilevyjen keräily. Sen sosiaalisuus syntyy distinktioista, käyttääkseni Pierre Bourdieun tunnetuksi tekemää termiä, jonka mukaan kyseisen sosiaalisen maailman tai kentän sisäpiiriläiset, joilla tarkoitetaan perehtyneitä, kyseisen kentän säännöt tuntevia harrastajia, välittävät kyseisen kentän arvostuksia eteenpäin. Kyläilevä äänilevymusiikin keräilijä pikasilmäyksellä sijoittaa isäntänsä tai emäntänsä omalle paikalleen keräilijänä; ei tarvita kuin pikainen katse, joka erottaa, ovatko niiden cd:iden kannat punaisia, paljastaen arvostettuja EMI-levyjä vaiko anonyymejä Anttila-äänitteitä (ok, Emiä ei enää ole eikä Anttilaakaan, käsitteistöni on peräisin 90-luvulta, mutta asetelma on edelleenkin kurantti).

Jo tuota tutkimusaihiota luonnostellessani olin havainnut että musiikkiharrastus on eriytynyt sukupuolisesti, ja sanon tämän ennen oletuksiin perustuen ennen oletettujen aikaa, sukupuolikategorioita avaamatta ja puhun tässä ronskisti miehistä ja naisista. Miehet ja naiset käyttäytyvät musiikinkuluttajina hyvinkin eri tavoin. Melkein minkä tahansa asian intohimoiset, omistautuneet ja asiaan ensyklopedisesti ja taulukointimaisesti suhtautuvat keräilijät ovat miehiä, kun taas naiset pitävät kulttuuri-instituutiot yllä siinä määrin, että jos olisin vielä sinkku, suhtautuisin konserttien väliaikoihin vakavasti potentiaalisina pariutumisen paikkoina. Oletettavasti on mahdollista esittää työhypoteesi, jonka mukaan sosiaalinen aspekti kulttuurin kuluttamisessa on naisille tärkeämpää. Jos konserteissa kulutettu kulttuurinen pääoma onkin musiikki, sen lisäksi niissä nautitaan myös sosiaalista pääomaa, joka liittyy esimerkiksi osana musiikkiyhteisöä olemiseen. Itsensä näyttämisen merkitystäkään ei voine vähätellä, laittaudutaan konsertteihin usein ainakin lähes parhaimpiinsa.

Nämä kaikki perustuvat 90-lukulaisiin oletuksiin, ja asiaa voisi tutkia enemmänkin. Musiikkia neljänä vuosikymmenenä vakavasti keränneenä sosiologina näitä mekanismeja kuitenkin on tullut jonkin verran kelattua.

torstai 21. syyskuuta 2017

Keskustelua alkoholikeskustelusta

Eduskunnassa parhaillaan käsiteltävä alkoholilaki osoittaa sen, että kiinnostavaksi ja kulttuurisesti tärkeiksi koetut asiat herättävät mielipiteitä. Olen omani näillä palstoilla jo näyttänyt varmaan jo toistoksi asti, joten ei niistä sen enempää.

Oli niin tai näin, niin alkoholikeskusteluun liittyy aina moralisointia ja me ja muut -jaottelua. Oli sitten mitä mieltä hyvänsä vahvemman alkoholin helpommasta saatavuudesta, niin taustalla väijyy jaottelu rappioalkoholisteihin, joilta ei onnistu subjektius ja keskiluokkaan, joka hallitsee ja hillitsee itsensä. Muka. Ja jos ei tässä onnistu, sitten keskiluokkakin vielä jakautuu sisäisesti niihin, jotka osaavat ja niihin, jotka eivät osaa. Tähän subjektiuteen liittyy vahvasti laadullinen aspekti: subjektit käyttävät vuosikertaviinejä ja ns. makuoluita, ei-subjektit Jormaa ja ei-makuoluita.

Kulutussosiologiani tietävänä ja osin myös kirjoittaneenakin tiedän, että kulutustavarat myös määrittävät kuluttajansa kulttuurisen paikan. Aimo annos sosiologista ylenkatsetta liittyy myös siihen, että keskiluokkaiset subjektit määrittelevät myös näiden ei-subjektien paikan, ja määrittelevät heidän puolestaan, onko heidän alkoholinkäyttönsä ongelma ja onko siihen liittyvä sosiaalisuus väärää sosiaalisuutta. Kuten edellä on todettu, keskiluokkaisuudessa onnistunut avocado- ja skumpparisottöväki määrittää myös niiden keskiluokkaisuusprojektin, jotka tunnistavat oman kulttuurisen luokkansa väärin, eivätkä erota Vinettoa punaviinistä. Niitäkin nimittäin vielä lienee, ainakin Töölön ulkopuolella.

Oli syynä juomiseen sitten ilonpito sai suru, herää kysymys, ovatko nämä syytkin joissain tapauksissa seurauksia. Suru voi olla palkitsevaa, jos sitä voi lääkitä. Omassa alhossa pyörimisestäkin voi nimittäin saada oman nautintonsa, kun on voinut rehellisesti heittää lekkeriksi, eikä tarvitse piitata kaikenlaisista porvarillisista soveliaisuusnormeista. Siinä vaan pitää olla varovainen, ettei kalsarikännäys liu'u statementistä huomaamatta vahingoksi, tavan puolelle, ja äkkiä siinä niin käy kun rokulilta ei löydykään enää yhtään puhdasta paitaa, ja kahvi- ja tuhkakupit alkavat mennä keskenään sekaisin.

Tämänkin blogin ja sen herätelleen Facebook-keskustelun viritti kieltämättä pikkuisen provosoiva urheilulääkäri Pippa Laukan kirjoitus Hesarissa, jonka voi lukea klikkamalla otsikkoa.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Ruuhkavuodet, elämän parasta aikaa?

Suomalaisessa sosiologiassa on vahva perinne onnellisuustutkimuksesta. Sen avainkäsite on "onnellisuusmuuri": muille esitettävästä roolista, että mulla menee hyvin. Tämän ilmentymiä ovat mm. se, että kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa suomalaiset yleensä rankkeeraavat kärkisijoille, ja se, että miltei jokainen haastateltava väittää elävänsä elämänsä parasta aikaa. Vain vanhat ihmiset kehtaavat olla siinä mielessä kiittämättömiä ja piut paltata onnellisuusmuureista, että he katsovat taakse, väittäen tavallisesti ns. ruuhkavuosia elämän onnellisimmiksi. Tiedä häntä. He eivät enää juokse pakenevien työpaikkojen ja tyttöystävien perässä, joten heillä on varaa olla rehellisiä.

Ruuhkavuosina ajankäyttö hahmottuu paljolti työn - tai sen puutteen - ympärille, ja omia rakkaita ehditään juuri yöpussaamaan, ja hyvässä tapauksessa ehditään juuri tarkistamaan, onko isompi lapsi muistanut ottaa repusta sen aamupäivästä asti muhineen urheilupyyhkeen. Jos tämän priorisointivamman voisi jotenkin oikeuttaa, niin hyvä. Minä taisin voida oikeuttaa sen viimeksi joskus vuonna 2010.

Ruuhkavuosina omista harrastuksista ollaan luovuttu, jotta ehdittäisiin peitellä lapset sänkyyn. Ja ei se polvikaan sitäpaitsi kestä lenkkeilyä, ja politiikka ja muu aktivismi on taputeltu turhauttavana. Ruuhkavuosiin kuuluu omasta itsestä luopuminen, ja tämä strategia edellyttää toimiakseen arvon kieltämistä: politiikka on rikki, ja polvi on rikki.

Ruuhkavuosina päässä on ruuhkaa, liiallisten organisaatiomuutosten ja salasalavaihdosten aiheuttamaa kitkaa, minkä ansiosta aivot eivät enää niin joustavasti absorboi kaikenlaisia Winha-salasanoja, ja jopa lapsen joulujuhla saattaa unohtua sukkuloidessa.

On tässä jotain eittämättä saavutettukin. Uusia elämyksiä harrastuksien parissa saa aina harvemmin, ja uusia ihmisiäkään ei oikein tapaa, hyvä kun tapaa ihmisiä ylipäätään, mutta ainakin nyt tunnistaa sen, mikä on todella arvokasta. Minun tapauksessani sitä ovat perhe, luonto, juoksu, musiikki ja muut ruuhkavuosia elävät ystävät, jotka on siroteltu ympäri Uuttamaata kuin hernepyssyllä ikään ja joita näkee kolmasti vuodessa.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Oma vika kun erosin akavalaisesta liitosta

Tässä juuri Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder tulee muistuttaneeksi minua syystä, miksi erosin akavalaisesta liitosta: sen kokoomuslainen politiikka, joka ajaa veronalennuksia ja atomistinen, voittajien säälimätön ihmiskäsitys, joka irrottaa yksilöt lähtökohdistaan ja edellytyksistään.

Fjäder näyttää olevan tietämätön tutkimuksista, joiden mukaan koulutuksen luokkaperusteinen periytyvyys on lisääntynyt. Niitä tutkimuksia ovat tehneet akateemisesti koulutetut henkilöt, siis sellaiset, joita sinäkin edustat, Sture. Yliopistoissa.

Fjäder ei myöskään liene kuullut Basil Bernstein kehittyneen ja rajoittuneen koodin käsitteitä, joiden mukaan perheessä käytetty kieli määrittää kyseisessä perheessä kasvavan lapselle valmiudet opintoihin. Jos perheessä ei tavata harrastaa kirjallisuutta eikä arvosteta opiskelua, tällöin lapsen käsitteellisen kielen kehityksen kasvualusta on aika ohdakkeinen, eikä ilman abstraktin, käsitteellisen kielen hallintaa akateeminen, jos mikään, opiskelu ole mahdollista.

Suomessa koulutus voi olla maksutonta, mutta sitä eivät ole kirjat. Fjäderin omista opinnoista on myös kulunut niin pitkä aika, että hän ei taida muistaa ylioppilaskunnan jäsenmaksua eikä hän ole tietoinen siitä, että opintotuesta on tullut lainapainotteisempaa eikä opintoraha ole oikeastaan noussut omista ajoistani. Siis neljännesvuosisataan. Ja silloin sentään vielä saattoi olla jotakin toivoa siitä, että opiskelu kohentaisi työmarkkina-arvoa. Ja silloin sentään saattoi vielä olla jotakin toivoa siitä, että opiskelijan oli mahdollista kohentaa taloudellista tilannettaan keikkatöitä tekemällä. 1990-luvulla nimittäin oli vielä saatavilla sellaisia töitä, jotka eivät edellyttäneet ammattitaitoa. Jollaista muuten ei saa opiskelemalla teoreettisia aineita, paitsi tutkijan ammattitaitoa. Yliopistoissa. Ne ovat sellaisia paikkoja, joissa tutkitaan muun muassa koulutuksen periytyvyyttä.

Fjäder ei näytä tietävän, että kaikki opiskelu ei tuo (korkeasti palkattua) työpaikkaa. Oma vika, jos ei kouluttaudu oikein. Oma vika, jos kouluttautuu esimerkiksi sosiologiksi tai humanistiksi. Oma vika, että erosin akavalaisesta liitosta.

Erinomaisen artikkelin koulutuksen periytymisestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Onko hallituksen tarkoitus tappaa juopot?

Hallituksen kaavailema alkoholilain muutos - joka sopii myös opposition liberaaleiksi itsensä mieltämille - tulee lisäämään alkoholihaittoja. Kun yleensä liberaalit näkevät syy-yhteyden, jossa lisääntynyt tarjonta lisää kysyntää, koski tämä sitten päivittäistavaroiden kulutusta tai asuinrakentamista, niin olisi kumma, jos ei tämä logiikka toimisi myös alkoholinkulutuksessa.

Alkoholihaitat taas eivät palaudu pelkkiin juoppojen maksojen poksahteluihin. Yhä useampi huomaamatta lipsuu kohtuukäytön yli kun Chateau de Siwaa ja Tölkki-Eldoradoa saakin kadun toiselta puolelta. Ihan kunnon ihmisetkin voivat olla alkoholisteja, myöntävät, tunnistavat tai tunnustavat tämän tai eivät.

Alkoholi taas on erinomainen esimerkki siitä, miten yksilöllisetkin valinnat ovat yhteiskunnallisia tekoja ja kulutusvalinnat sosiologiaa. Arkipäivisin krapularokuli on työnantajan menetys, ja se viimeinen lasillinen, joka olisi saanut jäädä kumoamatta, voi taas johtaa lastensuojelun asiakkuuteen.

Näillä ei kuitenkaan ole mitään väliä hallitukselle, joka ilmeisesti ajattelee vähentävänsä alkoholihaittoja toimimalla näkymättömänä kätenä, joka sysää mieleltään heikot mieron tielle ja ennenaikaiseen hautaan perusterveydenhoitoa rasittamasta. Tässä tapauksessa kansakin tietää paremmin, sillä tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan enemmistö kansalaisista tunnustaa, että alkoholinkäytöstä on merkittäviä yhteiskunnallisia haittoja, ja minkä luulisi olevan vieläkin tärkeämpi signaali päätöksentekijöille: kansalaiset tietävät, että alkoholin saatavuuden helpottamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta ei sillä niin väliä, kun lisätään kuluttajan valinnanmahdollisuuksia. Tämähän on uusliberalistisen diskurssin mukaista: sysätään lisää vastuuta kansalaisille itselleen, myös juoppoudesta.

Hesarin jutun alkoholilaista ja sitä koskevasta Ehyt ry:n teettämästä mielipidetutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Mikä ihmeen ammattitaitosuoja?

Korkeakoulujen valintaoppaan v. 1990 edition ammattikuvauksien mukaan sosiologiaa pääaineenaan lukeneet valtiotieteiden maisterit voivat sijoittua 92 ammattinimikkeeseen (muistini mukaan), ja listan viimeisenä oli siivooja.

Näin 26 vuotta sitten. Sen jälkeen olen työskennellyt mm. lehdenjakajana, osastonsihteerinä, tekstinkäsittelijänä, projektin vetäjänä, valtakunnallisena työpajakoordinaattorina, projektitutkijana, opettajan sijaisena, opintosihteerinä, toimialasihteerinä, koulutussuunnittelijana, suunnittelijana, (pseudo)yrittäjänä, näyttelysihteerinä, sihteerinä ja siivoojana.

Edellisessä työpaikassani, joka oli tähän saakka viimeisin sellainen, joka ei ollut suojatyöpaikka (hmm.??), oli toinenkin sosiologi. Hänkin oli osastonsihteeri, ja aina tarpeen tullen sosiologi-osastonsihteerit sijaistivat toisiaan. Kukas sen pätevämpi ylipätevä sosiologi-osastonsihteeri olisikaan kuin sosiologi-osastonsihteeri.

Niin että ei Jarppa Lindström ole mitään uutta keksinyt, kun hän olisi lieventämässä työttömien ammattitaitosuojaa. Paitsi olisi sittenkin. Meillä sosiologeilla ei ole sellaista koskaan ollut, joten tämä ammattitaitosuoja olisi meille ihan uutta. Niin että kiitti vaan työministeri Jarppa.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Ihanteet ahtaalla

Jos työ tappaa ihanteet, tarjoten sarjan pettymyksiä toinen toisensa jälkeen, silloin tarvitaan vastapainoksi harrastuksia, joissa ihanteita pitäisi voida päästä toteuttamaan. Puoluepolitiikka, jossa omat tavoitteet vesittyvät kertaalleen ensin omien, sitten toisten toimesta, ei ole tällainen paikka: vaikka se on harrastus, sen logiikka toimii kuten palkkatyön ja muiden instituutioiden, tai kuten kasvatustieteilijä sanoisi, toimintajärjestelmien. Minä olen kuitenkin sosiologi, ja puhun instituutioista.

Poliittinen toiminta - tarkoittaen järjestötoimintaa, yhtymistä samanmielisten kanssa - itsessään voi olla kivaa: samanhenkisten kanssa maailmanparannussuunnitelmien tekeminen ja luottamustehtävät asioissa, joiden parissa pääsee toteuttamaan ihanteitaan. Sekin tosin on kyseenalaista, jos ainut muoto, jossa näitä ihanteita pääsee toteuttamaan, on sen priorisoiminen, mihin kohtaan giljotiini putoaa. Sen sijaan en ole niin vakuuttunut, mistä kohtaa kunnallispoliitikkaa ihanteille löytyy sijaa, etenkin jos kompromissien tekeminen tuntuu väkivallalta omia ihanteita kohtaan, ja on luonteeltaan perimmiltään solisti eikä joukkuepelaaja. Reaalipolitiikkakin tarjoaa väistämättä pettymyksiä toisensa jälkeen.

Edellä sanotusta huolimatta, tunnen sen verran hyvin itseni, että veri vetää, ja ihanteet tappava palkkatyö tarvitsee vankan vastapainon, ja mistäs muualta sen saisi kuin puoluepolitiikasta, antaahan se mahdollisuuden siihen, että harrastuksesta voi tulla edes kvasityö.






torstai 10. maaliskuuta 2016

Ammattitaitosuoja vain työttömille insinööreille

Wikipedian mukaan

"Työvelvollisuus on Suomen laissa tunnettu poikkeusolojen aikainen velvollisuus, joka koskee kaikkia Suomessa asuvia 17–64-vuotiaita henkilöitä. Sitä voidaan käyttää valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa eli sodan, sodan uhan, kiristyneen kansainvälisen tilanteen, maailmankaupan häiriön tai suuronnettomuuden aikana. Työvelvollisuuden tarkoituksena on varmistaa työvoiman saanti yhteiskunnan toimintojen kannalta kriittisissä tehtävissä. Perustana työvelvollisuudelle on Suomen perustuslaissa säädetty yleinen maanpuolustusvelvollisuus. Kuten muistakin poikkeustilavaltuuksista, myös työvelvollisuudesta säädetään tasavallan presidentin asetuksella, jonka eduskunta sitten hyväksyy."

Ammattitaitosuoja suojaa käytännössä sitä vastaan, että tämä poikkeusolovelvollisuus otettaisiin käytäntöön rauhan aikana. Ilmeisesti nyt sitten on työ- ja oikeusministeri Jarppa Lindströmin mielestä sota, sodan uhka, kiristynyt kansainvälinen tilanne, maailmankaupan häiriö tai suuronnettomuus, kun ammattitaitosuoja tulisi hänen mielestään purkaa. Maailmankaupan häiriötä Jarppa ei ole aiemmin myöntänytkään, hänen mielestään varmaankin globaalissa katsannossa korkeahko kustannustasomme on puhtaasti endogeenistä perua. Suomeksi: osaamisemme onkin ylikoulutusta.

Syystäkin insinööriliitossa kauhistuttiin. Sen puheenjohtaja Pertti Porokari inahti, että "haluaako ministeri todellakin, että yhteiskunnan rahoilla koulutetut osaajat pistetään välittömästi tekemään aivan muita töitä kuin mihin heillä olisi osaamista?"

No, ei tämä ole ministerin haluista kiinni, eikä edes TE-toimistosta, jota ministerin patistelu ainoastaan laittaisi siunaamaan nykytilan. Nimittäin nythän yhteiskunnan rahoilla koulutetut osaajat pistetään tekemään aivan muita töitä kuin mihin heillä olisi osaamista, ihan ilman TE-toimiston väliintuloa. Vai mitä se sitten on, kaksi valtiotieteiden maisteria osastonsihteereinä, joista toinen on toistuvasti todettu työhönsä sopimattomaksi ja jo työhaastattelussa todettu ylipäteväksi? Niin että älkää puhuko ammattitaitosuojasta valtiotieteiden maisterille, insinöörit, kun kyse ei ole siitä, missä ajassa niitä aivan muita töitä pitäisi tarjota, kun niitä töitä annetaan jo ennen kuin edes on ehtinyt työttömäksi. Miksi ihmeessä ammattitaitosuoja olisi insinöörien yksinoikeus, ja miksi työttömäksi jääminen on sen edellytys? Eikö ammattitaitosuoja kuulu töissäkäyville? Eikö heitä pitäisi suojella joutumasta töihin, joka leimaa heidät työnhakijoina epäonnistuneiksi maistereiksi, oloihin, jotka olisivat kunniaksi vain orjille, ensi ja viime kädessä syntipukeiksi kaikkiin virheisiin, joita organisaatiossa tehdään kaikilla tasoilla?

Älkää insinöörit nillittäkö pliis. Toivotan insinöörit tervetulleiksi akateemisten osaajien työmarkkinoille, markkinoille, jossa sellainen ammattiliitto, joka hyväksyy meidät jäsenekseen, ei edustakaan meitä.

Uuden Suomen jutun ammattitaitosuojan purkamisesityksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Natsit ovat autoritaarisia narsisteja

"Mielenkiintoinen on (Dan) Steinbockin (1980, 120-147) kuvaus autoritaarisen ja narsistisen luonteenrakenteen yhtäläisyyksistä. Muun muassa natsien juutalaisvainojen takia alettiin toisen maailmansodan jälkeen etsiä systemaattisesti rotuvihan ja kansallisten ennakkoluulojen syitä. Laajoissa asennetutkimuksissa ilmeni, että voimakkaasti ennakkoluuloisilla oli myös muita nimenomaan 'autoritaariselle persoonallisuudelle' ominaisia piirteitä. Niitä ovat mm. jäykkä sovinnaisuus, taipumus kritiikittömään alistumiseen ja syntipukkien etsimiseen, taiteellisuuden, intuitiivisen ajattelun ja filosofoinnin vastustaminen, vallan ja kovuuden ihailu, usko ihmisten pahuuteen sekä olettamus, että jatkuvasti on meneillään vaarallisia juonitteluja (Adorno ym. 1950). Steinbockin mukaan on tapahtunut siirtymistä autoritaarisesta narsistiseen persoonallisuuteen, mutta niillä on yhteisiäkin piirteitä. Narsistinen suhtautuminen ilmenee mm. poikkeavuuden pelossa, alistumisessa ihailtavien hahmojen vaikutukseen, arvoja rikkovien ihmisten paheksumisessa, kuvitteellisuuden latistamisessa, 'tieteellistyneessä' taipumuksessa ajatella jäykissä luokissa, uskossa että muut juonittelevat ja puhuivat pahaa, vakaumuksessa että ihmiset tekevät tietoisesti pahaa jne." (Erik Allardt: Sosiologia I, 4. painos. WSOY 1983).
En tuolloin ihan ollut varma, mistä ilmiöstä Allardt puhui Steinbockin suulla tahkotessani pääsykokeisiin viime laman alkumetreillä 25 vuotta sitten. Nyt tiedän. Allardt kuvaa tässä kristallintarkasti syyn kaikenlaisten vähemmistöjen vainoamiselle, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiselle, joka ilmenee mm. rasismina ja myös fasismina, ja on saanut poliittisen ilmiasunsa Perussuomalaisissa. Allardt sosiologina yhdistää Steinbockin psykohistoriallisen analyysin yhteiskunnalliseksi selitykseksi: kun Steinbock kuvaa ne yhteiskunnalliset prosessit, jotka selittivät natsismin, Allardt taas selittää natsismiakin ruokkivilla yhteiskunnallisilla oloilla ne yksilölliset tekijät, jotka saavat etsimään syntipukkeja. Allardt oli näkijä, ja Steinbockin II maailmansodan poliittisen tilan yksilöpsykologinen reduktio on pelottavan ajankohtainen.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Ruostuneet ei-ihan huippuosaajat

Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.

Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.

Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.

Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.

Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.

Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.

Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.

Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.