Kiitos Akava 2002-2015

Keskusjärjestöni Akavan ote lipsahti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, jotka muuten - tiedoksi vaan Akavalle - eivät ole vielä edes alkaneet. Samalla lipsahti oma otteeni akavalaisesta ammattiliitostani.

Vaihdoin juuri ammattiliittoa YKA:sta JHL:ään. Sanon tässä niiden kokonaiset nimet, jos joku ei tietäisi, eli Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitosta (ent. Valtiotieteilijöiden liitto. Ei noin pitkää nimeä jaksa kirjoittaa tai edes kuunnella Erkkikään, mutta ei se vielä riittänyt katkaisemaan kamelin selkää) Julkisten hyvinvointialojen liittoon.

Syy tähän on, että keskusjärjestö Akava on lammasmaisesti hyväksynyt hallituksen esitykset työajan pidentämisestä, ja muutenkin harjoittaa liian kokoomuslaista politiikkaa, mikä näkyy esimerkiksi sen huomautuksissa verotukseen. Jos työajan pitenemistä ei joku juuri huomaisi, hän lienee ns. asiantuntija, jollaiset tuovat töitä kotiin, tai sitten ovat sellaisia esimiehiä, joilla ei ole esimiehiä. Minä en ole kumpaakaan, ja jo nykyinen kokonaislogistinen yhtälöni, jossa on suoritettava jäykästi samat keskimääräiset 40 viikkotuntia, on kestämätön sellaiselle kahden pienen lapsen isälle, jolla menee työmatkoihin 2 tuntia päivässä. Minulle ei käy minuuttikaan lisää, ottaisin mieluummin pois, mutta siihen ei tällä osastonsihteerin palkalla ole varaa. Tälle seikalle Akava pyllistää, sillä minä olen heidän kannaltaan näköharha, niin pahasti epäonnistunut akateeminen, että minua ei pitäisi olla, ja kun nyt sattuu olemaan, niin lakaistakoon kaatopaikalle. En työskentele asiantuntijatehtävissä, vaan olen alemmaksi toimihenkilöksi kutsuttava duunari, joille keskusjärjestöni pyllistää.

Olen työskennellyt viimeiset 4 ja puoli vuotta edelleenkin väliaikaiseksi kokemissani, koulutustani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani vastaamattomissa tehtävissä. Kuitenkaan ei minulla ole kuin yksi elämä, enkä voi odottaa sitä, että työmarkkinat muuttuisivat sellaisiksi, että koko ajan vanheneva silpputyöläinen, jonka cv on jo muutenkin tarpeeksi epäilyttävä, voisi sijoittua jotenkin paremmin sopivaan tehtävään. Joten eletään tässä, ja nyt.

Suurin osa samaan aikaan kanssani opiskelleista on siinä liitossa, jonka nyt jätin. Moniin heistä olin tutorin tai opintovastaavan asemassa. Suurin osa heistä on välttänyt tekemäni virheet opiskelun hyödyntämisessä työelämään, ja päättäköön kukin nytkin itsenäisesti, haluaako jäädä kokoomuslaisen keskusjärjestön alle. Minä olen viimeiset opintoneuvontani antanut.

Sen verran olen kuitenkin yhteiskuntatieteilijä, että voisin luonnehtia omaa työmarkkina-asemaani kiteytymättömäksi, ja sellaisena tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Niinpä siihen tilanteeseen sopiikin epäjohdonmukainen ratkaisu: en halua kuulua liittoon, joka ei edusta minua.

Sain liitostani joitakin kertoja arvokkaita juridisia neuvoja. Kiitos niistä. Esimerkiksi sen kerran, kun minun piti päästä hanttikorttivuokralaisestani eroon ja ne kerrat, kun olen törmännyt ainoana akavalaisena alipalkattujen naisten alojen todellisuuteen. Vaihdan nyt sellaisten liittoon, sillä uskon, että JHL:n lakimiehille kysymykset, miten suhtautua foucaultlaiseen valvontaan, tulevat tutumpina vastaan kuin sivistyneiden ihmisten ja sivistyneiden alojen kanssa toimimaan tottuneille edunvalvontajuristeille.

Sosiologi olen kuitenkin aina. Eihän HIV-viruskaan parane, korkeintaan sen kanssa voi oppia elämään.

Tervemenoa, YKA, tervetuloa, JHL!

Mitä on keskiluokka?

Yhteiskuntaluokka on elämäntavan ideaali, ja siinä mielessä kai melkein kaikki kuuluvat keskiluokkaan, mitä sitten ikinä tarkoittaakaan niin että arkkipiispat tai ministeritkin kelpaavat keskiluokan puolestapuhujiksi. Ei kaikilla kuitenkaan ole kultaista noutajaa, yhtä pilkku neljää viiva kahta lasta, niilläkin, joilla niitä ei ole, farmariautoa, mökkiä ja 1-2 ulkomaanmatkaa vuodessa, eikä välttämättä edes haavetta näistä. Keskiluokkaisuus tarkoittaneekin sitä, että keskiluokkaisuutta pidetään normina, johon omia valintoja suhteutetaan, riippumatta siitä, missä määrin itse toteuttaa nuo normit ja riippumatta siitä, missä määrin itse kiistää kuulumisensa tähän luokkaan. Keskiluokkaan siis kuulutaan silloinkin kuin tämä kiistetään, ottamalla etäisyyttä keskiluokkaisiin valintoihin, koska silloin otetaan etäisyyttä juuri niihin eikä esimerkiksi pyritä ehdoin tahdoin esittämään anti-rikasta tai erottautumaan köyhistä, kuten nousukkaat. Keskiluokkaisuus on siis ennemminkin ideaali kuin mikään olento.

Kiinnostavin luokkaraja lienee kuitenkin alemman keskiluokan ja alaluokan välinen hyvin epämääräinen raja, kun harvalukuisiksi käyneistä perinteisistä teollisuusammateista on tullut varsin hyväpalkkaisia ja toisaalta palveluista on tullut jätekategoria, jonne sijoitetaan kaikki ne, joille ei löydy sijaa majatalossa. Tämän vuoksi esimerkiksi toimihenkilön käsite on käynyt paitsi tarpeettomaksi, myös ei-deskriptiiviseksi kategoriaksi. Ainoa asia, jonka se kertoo, on se, että sen kantaja tekee sellaista siistihköä sisätyötä, jossa tulee tuki- ja liikuntaelinsairauksia, edellyttäen, ettei hän ole esimerkiksi kaupungin puistotyöntekijä, jollainen sellainenkin saattaa olla "toimihenkilö". Jos alaluokkaa onkaan, sillä lieneekö korrektia sijoittaa ketään alaluokkaan vastoin tahtoaan ja identifikaatiotaan, paitsi, jos sijoittaa oman itsensä.