Juuri nyt on tärkeää kuulua pohjoismaiseen yhteisöön

Jos joku tässä geopoliittisessa tilanteessa esittäisi Suomessa mitään ruotsin kielen opetukseen liittyviä heikennyksiä, en pitäisi häntä aivan ajan tasalla olevana. Pohjoismainen yhteistyö ei koskaan ole ollut niin tärkeää kuin nyt, kuten presidentti Niinistökin totesi, ja pohjoismaisessa yhteistyössä osallistujilla on tapana käyttää omaa kieltään.

Suomi on kovin erilainen kieli kuin muut Pohjoismaissa puhuttavat viralliset kielet. Islantikin eroaa ruotsista, norjasta ja tanskasta aika paljon, mutta Norjassa asuessani tapasin joitakin islantilaisia. He puhuivat aina kaikkein selvimmin, oli sitten kyseessä norja tai ruotsi, jonka he oppivat samaan kieliperheeseen kuuluvina hyvin helposti. Suomenkielisillä on kielisyistä armoton takamatka pohjoismaisessa yhteistyössä, eikä tätä takamatkaa pidä ainakaan pidentää.

Asuin Norjassa 2007-2009. Onneksi olin ottanut kouluruotsin sen verran tosissani, että pian pystyin opiskelemaan kivuttomasti Oslon yliopistossa norjaksi ja osallistumaan kotikaupunginosani paikallisagendatoimintaan norjaksi. Ja ilman kouluruotsia en olisi ymmärtänyt, mitä Norjaan muutamaksi vuodeksi jäänyt poikani puhui ja olisin syrjäytynyt hänen kokemusmaailmastaan. Ylläpidän norjantaitoani tilaamalla jalkapallojoukkueeni pohjoismaisen kannattajakerhon lehteä, ja nyt kuunnellessani Pohjoismaiden neuvoston kokousta, ymmärsin täysin, mitä norjalainen osallistuja sanoi.

Paluumuutettuani sain töitä Porvoosta asiakaspalvelutehtävistä. Jälleen kerran kympin kouluruotsille tuli käyttöä.

Se, mitä minä osaan ja teen, on vähäpätöinen sivujuonne. Paljon tärkeämpää on nyt se, että Suomi voi olla täyspätöinen toimija pohjoismaisessa yhteistyössä. Milloinkaan se ei ole ollut näin tärkeää.

Kotimaisen kielen puhuminen vaarantaa terveytesi

Toisen kotimaisen, eli ruotsin kielen puhumisesta on tullut vaarallista: tähän kirjoitukseen linkkaamassani jutussa kerrotaan, kuinka sivullinen pahoinpiteli Helsingissä julkisella paikalla omaa äidinkieltään puhuvan ihmisen avustettavaan kuntoon. Eikä tämä ole yksittäistapaus: omaa äidinkieltään ei ole turvallista puhua julkisesti. Eikä tämä ruotsinkieltä kohtaan kohdistuva viha sekään ole kuin vain yksi esimerkki kasvavasta vihasta ja katkeruudesta, jossa lähimmäiset koetaan vihollisiksi. Ei tarvitse olla edes silmin nähden erilainen - vaikka niissä silmissä olisikin sitten ties mitä malkaa, ja katsottaisiin millaisten lasien läpi hyvänsä - vaan toiset suomalaisetkin koetaan vieraiksi. En tarkoita tässä vain Nalle Wahlroosia, EK:ta ja työnantajia kohtaan tunnettua luokkavihaa, vaan yleistä syntipukin etsimisen tarvetta. Tällä hetkellä syntipukeiksi on tarjolla maahanmuuttajia, työttömiä ja eri kulttuuria edustavia.

Tällaisten ilmiöiden esiintyminen lisääntyvässä määrin on yhteiskunnassa räjähdysmäisesti kasvavan pahoinvoinnin seurausta. Pahoinvointi ei ole vain syy, ei edes seuraus vaan sitä tuotetaan osittain ihan tietoisestikin, karsimalla hyvinvointipalveluiden saatavuutta ja vaikuttavuutta ja pudottamalla ihmisiä hyvinvointivaltion veneestä. Pahoinvointia lisää myös kokemus, että kaikki eivät matkusta samassa veneessä. Kasvavat tulo- ja hyvinvointierot, palvelujen keskittäminen ja tendenssi yksityistämiseen vievät kaikki tähän suuntaan, ja tähän suuntaan porvarihallitus vie yhteiskuntaamme, hallitus, joka samanaikaisesti ei vain suojele vihapuhetta vaan vieläpä rohkaisee siihen.

Tämän yhtälön tulos on selvä: samanaikaisesti eriarvoistava politiikka, joka vieläpä lietsoo vihapuhetta, ei voi aiheuttaa muuta kuin - vihaa. Eikä mikään kehotus siinä mitään auta, että patistellaan ihmisiä vain voimaan paremmin, valitsemaan oikeammin, kuluttamaan enemmän, käyttäytymään paremmin ja jaksamaan enemmän. Kukaan ei näistä kehotuksista huolimatta voi paremmin, tee parempia valintoja, kuluta enempää, käyttäydy paremmin kanssaihmisiään (lähimmäisiään?) kohtaan tai jaksa paremmin. Eikä yksikään sivullinen jää hakkaamatta näiden ymmärtämättömien kehotusten seurauksena.

Jutun alussa mainitsemani MTV:n jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kun kannattajien puusta sahataan oksat

Perussuomalaisten viimeisin epätoivoinen hännännostatusyritys oli sivumennen sanoen on osa Suomalaisuuden liiton Sampo Terhon puheenjohtajakampanjaa. Tarkoitan siis kokeilua luopua kouluruotsin pakollisuudesta toisella asteella. Se sahaa omien kannattajien oksaa: enemmän koulutetuissa perheissä äänestetään vähiten PerSuja, ja näissä myös ymmärretään parhaiten tehdä informoituja koulutusvalintoja. Toisen kotimaisen kielen valitsematta jättäminen jäävää monista julkisista viroista, mikä perussuomalaisten kannattajille tiedoksi annettakoon. Eivätkä vain virkamiehet sitä ruotsia tarvitse, vaan ihan vaikka vaan sairaanhoitaja tai sähkömieskin, jos sattuu vaikka rakastumaan porvoolaiseen, jonka perässä muuttaa sieltä ummikkosuomenkieliseltä paikkakunnalta.

Ei kyllä ole perussuomalaisten potentiaalisten kannattajien etujen mukaista tämä hallituksen koulutuspolitiikkakaan, jossa ammattikoulun lähiopetus on romutettu, saati aikomukset leikata perustoimeentulotuesta, ja ajaa köyhät entistäkin ahtaammalle. Miten se pääpersu Soini sanoikaan:

Jo on paljastunut, että työväenpuolue ilman sosialismia on tosiaankin ilman sosialismia. Kohta se on myös ilman työväkeä. Niinpä katse täytyykin kohdistaa edes johonkin. Halla-aholla tämä jokin on maahanmuutto ja Terholla maahanmuutto ja pakkoruotsi. Vielä kun saisi selvää, millä tavalla heitteille kotiin pleikkaria pelaamaan jätettyä nuorta näiden asioiden korostaminen auttaa, tai millä tavalla ansiopäivärahan maksukauden lyhentäminen sadalla päivällä auttaa sitä paperitehtaasta ulos saneerattua, tai velvoite laittaa ansioluettelo 15 työpaikkaan auttaa jos sitä ansioluetteloa ei ole esimerkiksi siksi että elämä ei ole ollut ansioluettelokelpoista.

Mutta ei sen niin väliä. Kunhan ei ruotsia joudu puhumaan.

Oikeus kuolla ruotsiksi

SUOMI SUOMALAISIL... EIKU SUOMENKIELISILLE!111! Vakavasti ottaen: terveydenhuollossa, jos missä peruspalvelussa, oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään, ei ole vain itseilmaisu- vaan henkiinjäämiskysymys.

Näin ei kuitenkaan tunnuta ajattelevan Salon sairaalassa. Siellä toista kotimaista kieltä ei tunnusteta. eikä sitä pidetä sen paremmin itseilmaisun välineenä kuin ruotsinkielisiä henkiinjättämisen arvoisina. Näinhän kaksikielisyysongelma pikku hiljaa hoidetaan päiväjärjestyksestä; lieneekö Suomalaisuuden liiton soluttamiskampanja meneillään?

Salo toki on suomenkielistä seutua, mutta sitä ei ole esimerkiksi Porvoo, jonka sairaalaa pyritään systemaattisesti kurjistamaan päivystysasetuksella ja siihen koplatulla Sote-uudistuksella. Ensin lähtevät synnytykset. sitten varmaankin muuttolinnutkin. 

Porvoon sairaala on oikeasti kaksikielinen, eikä vain kaksikielinen, sillä siellä saa palvelua usein myös viroksi ja venäjäksi, ja jos lääkäri ei satu osaamaan kumpaakaan näistä, paikalle haetaan tulkiksi näitä kieliä taitava henkilö, jos tällainen vain suinkin on saatavilla. Yleensä on. Porvoon sairaalassa kaikki on lähellä, yleensä ripeästi ja lääkäri ehtii mihin tahansa aikaan auttamaan vartissa jos vaikka synnytyksessä sattuisi jotain odottamatonta. Erityisesti kaksikielisen, toimivan sairaalan näivertäminen on anteeksiantamaton perusoikeusloukkaus.

Miksi sitten kaksikielisyys on elämän ja kuoleman kysymys? No kun ei se ambulanssihoitaja pääse sinne tietojärjestelmiin tarkistamaan, mitä snappertunalainen, hiittisläinen tai kråköläinen potilas tarkoittaa puhuessaan blodtryckistä. Jos potilas vaikkapa sattuu muistamaan sairastavansa hemofilia, tälle ei pidä syöttää Marevania, tai jos hän mainitsee olevansa raskaana (gravid), tästäkin seuraa monenlaista huomioon otettavaa. Ja niin edelleen. 

Joka ikisen terveydenhoidossa työskentelevän on osattava tietty perussanasto molemmilla kotimaisilla, ja tätä pitää säännöllisesti kerrata ja testata. Muuten voi käydä niin, että saa väärää hoitoa tai peräti käännytetään kotiin mädäntymään kun ärsyynnytään omasta osaamattomuudesta, siitä, ettei pysty mitenkään säädyllisesti kommunikoimaan sen rantaruotsalaisen kanssa. 

Jos kerran Suomessa pidetään nykyään halveksuttavana elää ruotsin kielellä, näemmä kuoleminen on ainoa asia, jota enää on tarjolla. 

Yle Svenskan jutun hiittisläisestä (kuuluu nykyään Kemiönsaaren kuntaan) potilaasta, jolle hyvä kun ei ovea näytetty, voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Seitsemän kieltäni

Facebookissa on kiertänyt haasteita erilaisista 7 asian listoista. Seitsemän kieltäni:

1) Suomi. Käytän äidinkieltäni niin rikkaasti (tai pahoinpitelen sitä), että kännyköiden automaattikirjoitus typistää minut. Olin niitä jokseenkin harvoja, joka koulussa rakasti äidinkieltä, ja taipumukseni luovaan kielenkäyttöön tekee minusta kielipuolen millä tahansa muulla kielellä kuin omalla äidinkielelläni, joka antaa minulle siivet kun vierailla kielillä olen siipirikko ja vailla mieltä. Minussa on kielipoliisin vikaa, ja olen nuiva niitä kohtaan, jotka muuten luulevat puolustavansa kansallista kulttuuriamme, mutta eivät ole vaivautuneet opettelemaan kieltään kunnolla.

2) Englanti. Opin huonoa englantia jo 4-vuotiaana, kun Yleisradio oli pakottanut Neil Hardwickin opettamaan suomalaisille, että "cat is in the moon". Englanti on ykköskieleni joissakin minulle niin rakkaissa harrastuksissa, että ne ovat oikeastaan kuin vaatteita, joita hengitän, ainakin musiikissa. Koululaisena suomensin biisien sanoituksia; lopetin tämän ymmärtäessäni, että Elton John ei varmaankaan tarkoittanut laulaa rupikonnien metsästämisestä torvella peltivajan katolla. Puhua olen saanut englantia liian vähän, eikä omiin viiteryhmiini suhteutettuna puhuttu englantini olekaan mitenkään loisteliasta.

3) Ruotsi. Kerran sain kahdeksannen luokan syksyllä sanakokeesta nelosen. Olin jättänyt kahdeksan kohtaa tyhjäksi, jääkaappiin olin pannut "en kylkap" (p.o. ett kylkåp) ja vanhaa tarkoitin sanalla "åld" (p.o. gammal). Tämä sanakokeen nelonen sai aikaan herätyksen: aloin valmistautumaan kokeisiin, ja pian nousi paitsi ruotsinnumeroni, myös kaikki muut numeroni kahdeksaisen tasolta kymppeihin. Otin tämänkin kotimaisen kielen niin vakavasti, että parantelin sitä kahdella abikurssilla, joilla ensimmäisen kerran irtauduin äitini helmoista ja lähdin ulkomaailmaan. Rakastan ruotsin kieltä, mutta vastarakkauden kanssa on ollut niin ja näin. Ruotsin kieltäni on kiittäminen siitä, että opin puhumaan norjaa väärin, ja siitä, että poikani äidinkieli on eri kuin minun (hänelle se on rikkaus, mutta ajoittain tuo haasteita kommunikaatioomme), ja että olen saanut töitä, joihin ruotsintaitoni ei kaikesta panostuksesta huolimatta riitä.

4) Saksa. Jos jokin tekemäni ratkaisu minua askarruttaa, niin se, että kun Lions Club tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaihto-oppilaaksi, en vielä ollut itsenäistymiskehityksessäni riittävän pitkällä. Periaatteessa ainakin olen ymmärtänyt saksaa ihan kohtalaisesti, mutta muutamista myöhemmistä virittely-yrityksistä huolimatta, se on ruostunut, kuten kaikelle käyttämättömälle käy. Vieläkin osaan lukiossa opettelemani eri sijamuotojen kanssa käytettävät prepositioluettelot.

5) Ranska. Opettelin sen verran ranskan alkeita kasettikurssilta, että minua pyydettiin englanniksi puhumaan hitaammin "speak slow", kun kävin Pariisissa joulun alla 1990. Yliopistolla reputin ranskan tentin ensiyrittämälläni; rakas koirani oli kuollut edellisenä päivänä. Olen kuitenkin soittanut työasioissa Brysseliin ja Strasbourgiin ranskaksi, ja osasin lausua liian oikeaoppisesti Sibelius-Akatemiaan tulleen pianoprofessorin elsassilaisen sukunimen, jota ei pitänytkään sanoa ranskalaisittain "rängesaan" vaan kirjoitusasun mukaan (mutta ei vahingossakaan saksalaisittain) "ringeissen". Pidän ranskaa tuhlailevana kielenä: siinä on varaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vaivauduta lausumaan, vastapuolen kiusaksi tämän ymmärtämistä vaikeuttamaan.

6) Italia. Helpoksi luulemani kieli (ääntäminen kyllä) onkin vaikeampi kuin ranska (kieliopiltaan). Opettelin kesäksi 1997 ravintolaitalian, ja yliopistolla hankkimani alkeisosaaminen on kyllä vieläkin pahemmin ruosteessa kuin saksantaitoni.

7) Norja. Tai pikemminkin norjat. Ilman sosiaalisia verkostoja, sekoitin kaikki mahdottomat tyylilajit, rekisterit ja murteet keskenään, ja huomasin pian, että minun on parempi puhua Oslossa englantia. Ymmärrän kuitenkin norjaa sen verran, että kävin yliopisto-opintoja norjaksi (tai norjia, onhan kirjakieliä kaksi, mihin päälle tulevat dialektit ja idiolektit), ja olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan osat 2-5 alkukielellä.

Miten minusta tuli minä II: ihmelapsesta hikariksi

Muistan ensimmäisen koulupäiväni kuin eilisen. Ensin en löytänyt luokkaani – koulupäivää seurannut Helsingin Sanomat raportoi, että eksynyt pikkupoika olisi sulattanut Idi Amininkin sydämen - mutta jo heti ensimmäisenä päivänä opin koululaisen perustaidot, ruokailutapoja lukuunottamatta. Viittasin ja kävin kysymässä koko luokan kuullen kotitaloni A-rapussa asuneelta Minnalta ”vieläkö sä oot yhtä ilkee ku ennen”?

Tiedollisesti pärjäsin koulussa niin hyvin, että olisin turhautunut, ellei tarkkanäköinen opettaja olisi antanut minulle tehtäväksi kuudennen luokan matematiikankokeita. Toinen varaventtiilini oli puheopettaja, jonka kanssa käytyjen tapaamisten piilo-opetussuunnitelmana olivat paleontologiset ja egyptologiset keskustelumme. 

Opettajani yritti rohkaista minua sosiaalisesti hienovaraisesti pakottamalla minua mukavuusalueeni – kuten Sarasvuon muotitermi kuuluu – ulkopuolelle, esimerkiksi esiintymään koulunäytelmiin ja tv-sarjan koekuvauksiin, vaikka en kokenut näihin mitään kutsumusta. Mitään traumaa näistä kokemuksista ei kuitenkaan jäänyt, ja kukaties minun on myöhemmin ollut helpompi ottaa puhemiehen rooli kaikenkarvaisessa aktivismissa näiden kokemusten rohkaisemana.

Niin, siitä kiusaamisesta. Totuin siihen ja enimmäkseen osasin elää sen kanssa. Tiesin, että kiusaajani edustivat toisia, ja toiset olivat yleensä väärässä ja minä oikeassa. Osasin antaa sanallisesti takaisin, ja myöhemmin pelkkä isokokoisuuteni riitti saamaan kiusaajat järjestykseen. Äitini koetin pitää kiusaamisten ulkopuolella, hänellä oli enemmän kuin kotitarpeiksi omia vaikeuksiaan heikon terveytensä kanssa, taistellessa satunnaisten hanttihommien, työllistämiskurssien, työttömyysjaksojen ja eläkehakemuksien kanssa.

Vaihdoin kolmannelle luokalle kaupunginosaa ja –koulua, ja ensimmäisen syksyn ajan yritin pitää yhteyttä vanhoihin kavereihini, mikä oli puhelittomassa kotitaloudessa haasteellista, lastenpsykiatrisen eufemismin mukaisesti. Opinkin sitten kulkemaan itsenäisesti bussilla Kannelmäestä Erottajalle.

Uudessa koulussani vallitsivat viidakon lait. Olin siellä kuin huutomerkki, pikku-Einstein, ja huomasin pian, että jouduin opettelemaan itseni puolustamista. Ensimmäisen syksyn ajan olin vapaata riistaa ennen kuin ymmärsin olevani fyysisesti varsin suurikokoinen. Sitä en ymmärtänyt – enkä ymmärrä vieläkään – että miten oli mahdollista olla saman pojan kanssa kaveri koulun ulkopuolella, mutta koulussa tämän kiusaama, ja koulumatkatkin luettiin tässä katsannossa kouluun. Kavereita olen kuitenkin aina saanut varsin helposti.

En ole koskaan piitannut siitä, mikä on milloinkin muodikasta. Olen aina tuntenut itseni luokan mittakaavassa ulkopuoliseksi: en pystynyt osallistumaan suosittuja tv-ohjelmia käsitteleviin keskusteluihin (en pysty vieläkään; meillä ei muutamaan vuoteen ollut televisiota, tuskin muutoinkaan olisin katsonut), ja yläasteella muistan ihmetelleeni, että mihin ihmeen Byggalle niitä lippuja taas myydään. Olin kantelupukin maineessa: kantelin sekä kiusatuksi tulemisesta että nähdessäni toisten rikkovan sääntöjä. Varsinaisia järjestysongelmia en koulussa aiheuttanut, mutta sen sijaan harmaita hiuksia opettajille, jotka eivät olleet varustautuneet näsärikkiviisaaseen oppilaaseen, joka oli usein maantiedon ja biologian oppikirjoja paremmin ajan tasalla eläinpopulaatioista ja asukasluvuista.

Selviydyin koulunkäynnistä puolihuolimattomasti toisella kädellä yläasteelle saakka yleisen lukeneisuuteni ansiosta, sillä kognitiivisesti kouluopetus ei tuonut minulle juuri mitään uutta, ja lopustakin selvisin retoriikalla. Koulun oppimäärä sisältyi vapaa-aikanani lukemaan, joka ylittikin sen moninkertaisesti. Kerran sitten kahdeksannella luokalla ruotsintunnilla pidettiin sanakoe, johon valmistautumattomana jätin kahdeksan kohtaa tyhjäksi, kysymykseen ”vanha” vastasin ”åld” ja jääkaappi oli ”en kylkap”. 

Minulle tämä elämäni ensimmäinen nelonen toimi herättäjänä. Päätin sitten lukea seuraavaan ruotsinkokeeseen, mistä sainkin kympin. Tämän yhden sanakoeherätyksen ansiosta koko asenteeni koulunkäyntiin muuttui, ja keskiarvoni nousi kasin pinnasta yhdeksään ja puoleen. Minusta tuli hikari muutoinkin kuin kateellisten, koulussa menestymättömien silmissä. Ylioppilaaksi kirjoitin sitten yhtenä koulumme viiden ällän ylioppilaista.

En uskaltanut lähteä abiluokalle vaihto-oppilaaksi Saksaan, vaikka paikallinen Lions Club olisi tätä minulle tarjonnut. Tämä jäi hieman kaivertamaan mieltäni, vaikka olenkin jo lapsesta asti ymmärtänyt, että asioita ei kannata katua, sillä mitään tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä tekemätöntä tehdyksi. Muistan kaksi isältäni saamaa kasvatusohjetta, joista toinen oli, että minun pitäisi hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä, joka veisi minua ulkomaailmaan.

Hoidin ulkosuhteeni sitten lopulta ihan itse. Ilmoittauduin lukion tokalla tanssikurssille suuresti odottamieni vanhojen tanssien alla – odottihan siellä pääpalkinto, pitkäaikainen pakkomielteenomainen yksipuolinen ihastukseni Heidi, jonka olin itselleni harvinaisella määrätietoisuudella junaillut daamikseni – ja abiluokan kesällä yhdelle ja joulutauolla toiselle ruotsin kielen abikurssille. Nämä abikurssit olivat minulle ensimmäinen kerta poissa äidin helmoista, jos ei lasketa muutamia öitä serkuillani, ja havaitsin, että omat siipeni kantavat. 

Liityin vielä Kokoomusnuoriinkin, jotka sitten jätin pian sosiologian opintojeni aloittamisen jälkeen, huomattuani olevani väärässä porukassa, joka ei kyennyt suhtautumaan siihen, että en voinutkaan noin vain lähteä Itävaltaan laskettelemaan isäni BMW:llä, jota ei ollut, ja tämä oli koko kokoomusepisodini aatteellisinta antia.

Miksi pienille synnytysyksiköille ei löydy ystäviä eduskunnasta?

Olisi hyvä kuulla, miksi minkään muiden puolueiden edustajat kuin Kristillisten ja RKP:n eivät kannattaneet sosiaali- ja terveysvaliokunnassa pieniä synnytysyksiköitä puolustavaa kansalaisaloitetta. Arvaan, että nämä kannattivat, koska KD:lle lapsien synnyttäminen on sakramentti ja koska tässä uhataan RKP:n kannattajien palveluita vahvasti kaksi- tai jopa ruotsinkielisillä alueilla. Siitä olen erityisen yllättynyt, että ei edes yleensä maakuntiin takertuva Keskusta puolusta asukkaiden hengen kannalta välttämättömiä palveluita, tai Vasemmistoliitto, joka yleensä ratkaisisi asiat nostamalla veroäyriä. jos asia siitä olisi kiinni. Puhtaita papereita ei saa omakaan puolueeni, jossa taitaa nyt suurkaupunkinäkökulma korostua. 

Suurkaupunkinäkökulmassa Naistenklinikan remonttiakin pidetään katastrofina, mutta ei ymmärretä, mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi Kainuussa, tai edes Itä-Uusimaalla saavutettavuuden kannalta. Entisenä helsinkiläisenä muistan vertailun vuoksi hamaan tappiin jatkuvan kissanhännänvedon paikallisten terveyskeskusten puolesta, jota käytiin pudotuspelinä esimerkiksi Kannelmäen ja Malminkartanon välillä, ja tämä peli ymmärrettiin myös kaupunginosien statuskamppailuna. Samaten kantakaupungissa Krunikan terveyskeskuksen lakkauttaminen on siirtänyt asiakkaat Viiskulmaan. Ja niin edelleen. Haja-asutusasukkaan näkökulmasta, on vaikea eläytyä näihin helsinkiläisten palvelutasojupinoihin siitä että palvelu siirtyy kilometrillä tai kahdella, kun täällä ei edes ihan susirajan takana kyse on siitä, onko sitä palvelua ollenkaan, vaikka veroja maallakin maksetaan, itse asiassa Helsinkiä enemmän.

Odottaessamme tytärtäni, me ainakin kävimme Porvoon sairaalassa loppuraskauden aikana muutamankin kerran varmistumassa, että kaikki oli hyvin, ja tämä mahdollisuus lisää paitsi potilasturvallisuutta, myös sen tunnetta. Olisi jäänyt varmistautumatta, jos Porvoosta olisi pitänyt lähteä Kätilöopistolle, ja Porvoon sairaalaan synnytysosaston lakkauttaminenhan kaatuisi juuri sinne. Onko Kätilöopisto valmis tähän, ottamaan vastaan kokonaisen maakunnan? Nämä lakkautukset ovat ketjureaktio: ensin lähtisivät synnytykset, sitten päivystys tarpeettomana ja lopulta koko sairaala, ja sen mukana sadan tuhannen ihmisen palvelut ja satojen ihmisten työpaikat. Eikä kyse ole pelkästään synnyttäjistä, vaan myös kroonikoista, joiden täytyy käydä sairaalassa hoidoissa jopa päivittäin. 

Jos Porvoosta onkin Stadiin "vain" 50 km, mikä voi tuntua lappilaisnäkökulmasta ei edes poronkusemalta, Pellingistä ja Lapinjärveltä onkin jo toinen mokoma. Mitä sitten tapahtuisi imetysklinikan kaltaiselle matalan kynnyksen palvelulle, jonne päästään ilman lähetettä, ja juuri tällaisia palveluita pitäisi olla lisää? 

Vielä niin pieni tyttöni Porvoon sairaalan ensisängyssään parin tunnin ikäisenä.

Aito avioliitto muslimeja vastaan

Föreningen Aito Avioliitto har idag sparkat sin ordförande Jukka-Pekka Rahkonen, mannen bakom medborgarinitiativet som försöker torpedera den nya äktenskapslagen, sedan Rahkonen kommit ur skåpet som fullblodsfascist. Rahkonen vill bland annat förbjuda islam och ge böter till alla som läser Koranen eller bär slöja. Till kännedom alltså för de som ännu behöver påminnas om vilken vidrig hjärna som ligger bakom det där initiativet.  (Aito Avioliitto-yhdistyksen Facebook-päivitys sunnuntailta)

Ei ole ainakaan minulle mikään yllätys, että naiset nyrkin ja hellan väliin tuomitsevat ovat fasisteja ja rasisteja, hehän usein käyttävät naisia näiden ismiensä keppihevosena, joten ylläoleva uutinen ei kyllä ole mikään uutinen.

Jos joku ei osaa sen vertaa ruotsia, että ei osaa lukea tätä uutista, en kiusallani käännä sitä, koska kovin usein nämä fasisteiksi paljastuvat naistenalistajat tai naistenalistajiksi paljastuvat fasistit suhtautuvat myös "asenteellisesti" "pakko"ruotsiin, enkä ole yhtään yllättynyt, jos ruotsintunneilla nukkujasta on tullut rasisti. Olkoot ymmärtämättä, ja kärsikööt asenteellisuudestaan. Tietenkään huonosta ruotsin taidosta ei sen enempää seuraa rasismia kuin puhelimista maksasyöpää, mutta ainakin nihkeys ruotsin opiskeluun, rasismi ja sovinismi usein instantoituvat samoissa kuorissa, ja saavat poliittisen ilmaisunsa yhdessä puolueessa, ne, jotka eivät ole niin äärikristillisiä, että mahtuisivat KD:hen.

Suomessa puhutaan suomea

Ha haa, sainpas ainakin jonkun "suomalaisuus"intoilijan avaamaan jutun tarkoin harkitulla otsikoinnilla!

Suomessa neljännesvuosisadan asunut, tuntemani maahanmuuttajamies A puhuu suomea aika hatarasti. Näin oli ainakin 8-9 vuotta sitten, eikä minulla ole paljoakaan syitä uskoa, että tilanne olisi tästä mainittavasti muuttunut. Hän tuli töihin Nokialle, jossa työkieli oli alusta alkaen englanti, ja suomalaisen vaimonsa kanssa kotikieli on englanti.

A ymmärtää suomea mainiosti. A pyytää aina suomalaisia puhumaan hänen suomea, mutta kun kerran ilmielävän ulkomaanelävän kanssa on mahdollisuus solkata ulkomaata, niin me härmäläiset sitten käytämme häntä kävelevänä kielikylvettäjänä. Eikä hänen kotikielensä ole englanti, mutta hän puhuu kyllä kieltä erinomaisesti.

Tänään kuulin tarinan Suomessa yli 40 vuotta asuneesta maahanmuuttajamiehestä, joka edelleenkin joutuu käyttämään suomalaista vaimoaan asiointitulkkina käydessään lääkärissä. Kun me suomalaiset syytämme maahanmuuttajia siitä, että eivät edes yritä kotiutua, niin me emme kyllä tee sitä mahdolliseksi. Meille mamu vie hautaan mamuutensa, ja mamujen kieli on englanti, vaikka se olisi ranska, espanja, somalia, arabia, venäjä tai ruotsi (!)

Toinen tarkoituksellinen toimituksellinen valintani tässä ääneenajattelussani oli rajata kotimaiset kielet suomeen. Sitä se nimittäin enemmistölle on. Suurin osa suomenkielisistä mieltää ruotsin ulkomaankieleksi, mikä todettakoon tässä neutraalina asiantilana.

Kun teemme mamuille karhunpalveluksen vaikeuttamalla heidän kotoutumistaan, sahaamme omaa oksaamme.

Maisteritehtailun sijasta pitäisi ehkäistä syrjäytymistä

Sen ei pitäisi olla enää kenellekään uusi havainto, että maisteritehtailu on kiihdyttänyt pätevyysvaatimuksien nostamista, vaikka tehtävät itsessään eivät olisikaan muuttuneet. Jokaista hakemaani paikkaa kohti on satoja maistereita jonossa. Ja sosionomi lopulta valitaan.
Maisteritehtailu on myös johtanut maisterien alati pahenevaan työttömyyteen ja aiheuttanut koulutusta vastaamattomissa tehtävissä kärvistelyyn turhautumista, kun niitä ajattelemiseen koulittuja omia elimiä ei saakaan käyttää.

En lähtisi haistelemaan hetkellistä tuulen suuntaa ja kääntämään maisterivirtaa siihen suuntaan, joka juuri nyt näyttäisi olevan paras veikkaus. Tuulen suunta nimittäin on moneen kertaan kääntynyt siinä vaiheessa kun OPM vasta on perustanut komitean sitä kääntämään. Suuntaisin maisteritehtailun sijaan voimavaroja syrjäytymisen uhkaamien ohjaamiseen ammattikoulutukseen, josta siitäkin voi karsia yleissivistävää ainesta. Puhumattakaan tohtoritehtailusta. Voi olla, että työelämää kärsisi valistaa kun se ei ymmärrä (ihan kuin työelämä olisi yksi agentti), miten hienoja tohtorit ovatkaan, ja ehkä työttömille tohtoreille pitäisi kaikille järjestää (suoja)työpaikka yliopistolta.

Ok, on demokratiamme kannalta onnetonta, jos sähköputkimies ei tiedä opposition ja hallituksen eroa, tai se, että kampaaja ei tiedä, mitä huttu, nuttu ja kuttu ovat på svenska, mutta onnetonta on sekin, jos hän ajautuu työttömänä sellaiseen tilaan, jossa hänelle yhteiskunta ei merkitse mitään, eikä äänestäminen ylipäätään ei ole realistinen vaihtoehto. Monille ammattikoulutettaville se pakkoruotsi on kynnyskysymys, ei siksi, ettei halua vaan siksi, etteivät kirjat pysy kädessä. Sama pätee muihinkin ei-ammatillisiin aineisiin. Toki toisen asteen koulutuksen lyhentäminen pidentää nuorten haahuiluaikaa, mutta ei se johdu siitä, että koulu olisi liian lyhyt vaan puutteellisesta ammatinvalinnanohjauksesta.

Jos haluamme saada työelämään valmiita ihmisiä, korkeakoulujen leikkaukset eivät ole niinkään katastrofi. Sen sijaan ne kyllä tuhoavat tutkimuksen, jos entistä pienemmillä resursseilla pitäisi tuottaa kahden sijasta kolme lukukautta opetusta. Mitä sivumennen sanoen korkeakoulut jo nytkin tekevät. Kesäyliopisto, anyone?

Koulutusleikkaukset tulevat sitten väistämättä kyllä näkymään peruskoulujen arjessa. Erityisopetuksesta ja kouluavustajista tullaan varmasti leikkaamaan, mikä tulee näkymään lisääntyvänä psyykkisenä oirehteluna ja muiden koulutyön häiriintymisenä. Ja tämä johtaa siihen, että koulupudokkaita on aina vaan enemmän. Kun itsetunto ja kouluvalmiudet viedään jo alkumetreillä, on menetettyä hyvin hankala saada takaisin. Seuraukset kertautuvat lapsipsykiatriaan, -neurologiaan, toimintaterapiaan ja perhesosiaalityöhön, mutta myös nuoriso- ja aikuispsykiatriaan ja - sosiaalityöhön, kun risoista lapsista onkin kasvanut risoja aikuisia, tai ei aikuisia ollenkaan.

Missä ovat argumentit subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista vastaan?

Ainoa näkemäni argumentti on se, että "tässä taloudellisessa tilanteessa jokaisen nyt vaan pitää vuorollaan osallistua talkoisiin". Tässä argumentissa vielä on moralisoiva sävy, ikäänkuin se, että kaikilla ei ole varaa laittaa palkastaan syrjään niin että voivat jättäytyä kotiin koko- tai edes puolipäiväisesti hoitamaan lapsia, tekisi heistä huonoja isejä tai äitejä.

Jään kotiini keväällä kahdeksi kuukaudeksi, jotta pienen tyttäreni ei tarvitsisi mennä päivähoitoon kuin "vasta" vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Tämäkin sitten tulee toki aikanaan hirvittämään, ja tunnen itseni jo tästäkin syystä jo etukäteen syylliseksi. Toivonkin, että vauvaiässä annettu ja saatu ylenpalttinen rakkaus on luonut hänelle riittävän perusturvallisuudentunteen.

Kysyisinkin päivähoito-oikeuden rajoittajilta, pitäisikö luonani noin 40% ajasta asuvalta pojaltani peruuttaa kokopäiväinen päiväkotipaikka näiksi kahdeksi kuukaudeksi, ja tuomita hänet kotiin tylsistymään tabletin ääreen sillä aikaa kun lenkitän tyttöäni jotta hän nukkuisi? Minne laittaisin poikani sitten kun vien tyttöä muskariin tai kirjaston satutuokioon, pahista nyt leikkivää poikaani kun nuo tuskin vähempää voisivat kiinnostaa?

Suomenruotsalaiselle pojalleni esikoulu tarjoaa hänelle välttämättömiä sosiaalisia verkostoja. Hänen muuttaessaan Suomeen, uudet verkostot olivatkin tarpeen. Minä en osaa suomenruotsalaisia lastenlaulujakaan, joten ei liene kohtuullista, että poikani jäisi isänsä leikkimisen armoille. Olen myös 6-vuotiaita kavereita kehnompi leikkimään taisteluroboteilla, eivätkä selkäni ja polveni kestä kokopäiväistä lattialla käkkimistä legojen tai lautapelien kanssa niin paljon kuin leikkimisestä tykkäänkin joten kai sitten olen huono isä.

Olen varmaankin myös huono isä, kun en osaa sijoittaa poikaani vaunulenkkien ajaksi esimerkiksi naapurustooni sieltä puuttuvien kavereiden luokse, tai ottaa mukaan pyöräilemään vierelle, jolloin keskustelumme tekisi tyttöni unista mahdottomia. Sitäpaitsi hän ei luota vielä pyöräilytaitoonsa siinä määrin että uskaltaisi lähteä seuraksi kymmenenkin kilsan lenkeille. Päivähoito ei vain sosiaalista lasta, vaan sosiaalistaa hänet myös omaan kieleensä, tässä tapauksessa vähemmistökieleen, jolla sentään onneksi on saatavissa palveluita oikeasti kaksikielisessä Porvoossa. Päivähoito sosiaalistaessaan lapsia on ennaltaehkäisevä palvelu, ja sellaiset säästävät aina.

On erilaisia perheitä: ydinperheitä, yksinhuoltaja- ja uusioperheitä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisajatus nojaa perinteiseen ydinperheeseen, jossa toinen (yleensä isä) on hyvätuloinen. Toisilla on enemmän varaa tehdä ratkaisuja, toisilla ei. Vielä pitäisi määritellä, pitääkö päivähoito-oikeutta rajata ensimmäisen perheen lapselle, jos toisen perheen äiti (joka sattuu olemaan em. lapsen isän toisen lapsen äiti) on kotona oman lapsensa kanssa? Velvoitetaanko tässä huolehtimaan omien lisäksi myös toisten lapsista?

Perheiden tilanteet muuttuvat jatkuvasti: työtilanteet, asumis- ja perhetilanteet. Yleensä nämä rajoittajat ovat myös rajoittamassa normeja ja byrokratiaa, ja sitä näihin tilannepäivityksiin tarvitaan: byrokratiaa. Ja tulisipa yhden normin sijaan yksi uusi normi, johon pitäisi kirjata poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Niin että missä ovat ne argumentit, joilla tästä rajoittamisesta saataisiin järkevää, kannattavaa ja mahdollista?

Kurkusta alas

En ole nyt enkä koskaan ole ollut absolutisti, ja nautin tilanteen mukaan saunaoluesta, ruokaviinistä tai nautiskeluviskistä. Moni kuitenkin otti minuun verrattuna varaslähdön, ja en nuorna miehnä harrastanut pussikaljaa, vaan koiranulkoilutusta, Telemannia ja matikanläksyjä.

Oikeastaan se, että lähdin baanalle, on pakkoruotsin vika. Lähdin varmistamaan jo muutenkin vahvan laudatortason ruotsiani abikurssille Paraisiin, ja tuolla reissulla ekaa kertaa lähdin ns. ulos. Koiranulkoilutusta ja pyöräretkiä Tikkurilaan tai Tapiolaan ei lasketa.

Tuolla reissulla matkaan tarttui hyvä ystävä, josta sain ulkoiluseuraa. Lukiokavereideni kanssa snookerin pelaamista ei lasketa ulkoiluksi. Suhteellisen pian tajusin, että olin mukana etupäässä rekvisiittana; tosissaan metsästysreissulla olleen kaverini maskimiehenä. Minä olin basisti, hän solisti.

Kyllä hän minulle on jokusenkin tuopin ehtinyt tarjoamaan, eivätkä ne ole terveyttäni vieneet. Eikä omin käsin ostamillanikaan olisi asunnon käsirahaa edes lama-aikana kustantanut, sen verran totisesti olisin matkustanut ja ostellut cd-levyjä säästyneillä varoilla.

Jokusen kokemuksen rikkaampi olen näistä reissuista. Paitsi sen suhteellisen vähän, mitä olen ehtinyt juttelemaan mainitun kaverini kanssa näillä reissuilla ennen kuin hän aina katosi siihen sumupilveen, myös muistan kun kerran heräsimme vastapäätä Tarvaspäätä talon täyttyessä romaneista.

Eivät nämä kokemukseni minulle mitään merkittävää ole kuitenkaan elämästä tai muista ihmisistä opettaneet, sellaista, jota ilman olisin köyhempi. Ja vaikka avitinkin kaveriani pääsemään kulloiseenkin sen iltansa tavoitteeseen, tuskin hänkään tästä on rikastunut. Samaa baanaa hän edelleenkin taitaa kiertää, niin kauan kuin jaksaa.

En ole köyhtynyt näillä reissuilla kaveriani vähempää hänen minulle tarjoamien tuoppien takia (ja olen minäkin muutaman hänelle ostanut, ihan edes näennäisen tasapuolisuuden vuoksi). Jos jotain kuitenkin olen oppinut, sellaista, jonka haluan jakaa ja erityisesti tulevaan elämänkumppaniin törmäämistä toivovalle: vaikka moni tapaa elämänkumppaninsa baarissa, niin sellaisen sieltä etsiminen on kuin neulaa heinäsuovasta. Paljon otollisemmat olot tavata potentiaalisia henkilöitä, joiden kanssa jakaa sukuhautansa on vaikka työväenopiston kurssilla, kansalaisjärjestötoiminnassa tai vaikka siellä snookeria pelatessa tai koiraa ulkoiluttaessa. Säästyy jokunen rahanenkin, ja aikaa niin että voi vaikka käydä lenkillä.

Kaikkein lämpimimmin suosittelen kuitenkin uusien ihmisten tapaamiseen deittailua: ihmiset selvin päin lähtevät tutustumaan varta vasten toisiinsa. Voi deiteillä sitten ottaa vaikka lasin tai kaksi, jos siltä tuntuu.

Kielipopulismia Hesarissa

Hesarissa siteeratun tuoreen Åbo Akademin kyselyn mukaan noin 3/4 haluaisi poistaa pakollisen kouluruotsin. Näissä kyselyissä ei koskaan täsmennetä sitä, mitä kouluastetta tuo keskustelu pakollisuudesta/vapaaehtoisuudesta koskee. Aiemmin Hesari ei ole osannut laatia näitä kyselyitä itse, usein eivät myöskään tulkita niitä, ja toimittajat ovat pääsääntöisesti yhteiskuntatieteilijöitä, mutta nyt sylttytehdas osoittaa ÅA:n suuntaan, joten sopii ihmetellä sitä, miten ihmeessä eivät yhteiskuntatieteilijät osaa joko laatia tai tulkita kyselytutkimuksia.

Ehkä kaikille yhteisen kouluruotsin voisi kyllä rajata lukioihin, siis "virkamiesruotsiin" valmistaviksi opinnoiksi, siten, että kyse olisi laajemmasta suomenruotsalaisuuden ja skandinaavisen kulttuurin tuntemisesta. Opintojen sisältöä voisi varmasti paljonkin entrata, samoin opetuksen tarpeellisuutta perustelevia argumentteja. Ei kouluruotsi esimerkiksi auta pohjoismaisilla työmarkkinoilla: oman vuosikurssini koko maan top viiteen kuuluneena B-ruotsin kirjoittaneena ylioppilaana minulle tarjottiin työllistymisvaihtoehdoksi taksinajoa, "sitä kun nyt maahanmuuttajamiehet tekevät". Toki ruotsi auttoi keskustelemaan norjalaisten kanssa murretulla skandinaviskalla - ruotsalaisista.

Omalla kohdallani kyse on myös henkilökohtaisesta elämästä: olisi syrjäytynyt kaksi- tai oikeammin kolmikielisen poikani elämästä ilman että olisin (pakko)altistunut kouluruotsille, enkä olisi työllistynyt Porvoossa ja saanut nykyistä työpaikkaani (se, onko tämä työpaikka siunaus, on oma keskustelunsa) ja 3% kaksikielisyyslisää. En kuitenkaan usko, että alakouluikäinen Ilomantsissa oikein pystyy tekemään loppuelämäänsä koskevia informoituja valintoja, ja kielivalinnan vapauttaminen asettaisi eri puolilta Suomea tulevat eriarvoiseen asemaan virkoja haettaessa. Nimittäin jos eurooppalaisella talousalueella on voimassa työvoiman vapaa liikkuvuus, niin se on Suomessakin. Eikä vain työ- vaan myös työttömyysvoiman. Luulin minäkin vielä 36-vuotiaana, että tulisin iät ja ajat rasittamaan kasvamiskaupunkiani Helsinkiä vuoronperään veronmaksajana tai rasitteena lopun ikääni. Miten tämän sitten voisi tietää 9-vuotias?

Toki, virastojen kaksikielisyyden voisi hoitaa siten kuin Etelä-Suomen lääninhallituksessa: siellä oli sanattomasta sopimuksesta yksi käytävä, joka oli ruotsinkielinen, ja kun sinne astui, kuului asiaan yrittää selviytyä toisella kotimaisella. Muualla talossa sitten ruotsinkieliset asiat ohjattiin minulle, aihepiiristä riippumatta. Eli virastojen kaksikielisyyden voisi hoitaa monella tavalla.

Sen, että kaksikielisyysvaatimus hankaloittaisi maahanmuuttajien kotoutumista, osittain ostan, mutta toisaalta tiedän motivoituneita maahanmuuttajia, jotka ovat päättäneet pärjätä täällä, maksoi mitä maksoi, ja osaavat ruotsia paremmin kuin juuri kukaan syntyperäinen suomenkielinen. Jos oppii yhden kielen, oppii helpommin myös toisen kielen, niinkin erilaisia kuin kotimaisemme ovat keskenään.

Ei sitäpaitsi ole minun ongelmani, jos jollekin on ikiaikaisen 20 perheen takia jäänyt trauma kouluruotsista. Menkööt elämässään eteenpäin, niin olen minäkin (hmm.) mennyt.

Jutun Hesarin tutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Svenska dagen är varje dag

Efter jag hade slutat med gymnasiet, där jag hade tagit den så kallade tvångsvenskan på så pass allvar att jag hade deltogit på två abikurser, hade jag tänkt på att pröva på ett år, hur det skulle vara att leva som svenskspråkig i Helsingfors. Det var i 1990.

Nu är det 2014 och jag har lärt mig att det må inte vara så lätt att vara finlandssvensk och snacka svenska i Finland även om jag inte testat på att vara svenskspråkig i praktiken.

Man kan väl ifrågasätta det sättet man undervisat det andra inhemska i skolorna och man kan väl också anse den största möjliga valfriheten som en ideal. Men utan tvångsvenska skulle mitt cv ha haft även flera tomma fläckor än vad som finns där nu. Jag kunde aldrig ha studerat i Norge och skulle nu ha varit arbetslös hela den perioden jag har nu bott i Borgå, d v s i tre och ett halvt år även om jag nuförtiden pendlar till vårt huvudstad för att försörja min del av bostadslånen. Det är en helt annan sak i sig om det har lönat sig, att vara sysselsätt, men det är inte svenskans fel.

Jag har till och med varit gift en gång med en finlandsvensk kvinna och jag skulle ha blivit marginaliserad från min sons tillväxt om jag inte hade förstått hans modersmål. Han är nu 6-årig och snackar flytande tre språk, snart fyra. För det behöver man inte vara en geni, men det räcker med öppen attitud. Jag också en gång sysslade litt med en finlandsvensk kvinna. Vi utövade språkpolitik i praktiken: vi båda använde våra egna modersmål, vilket inte hade något att göra att det inte blev någonting av det.

Modersmälet är ett verktyg att uttrycka sig, men andra språken är kommunikationsverktyg. Det gäller inte bara att språket formar och definierar personen men det erbjuder också en väg ut från sig själv och till någon annan person. Svenskan hotar inte vår kultur men förrikar den. Det anglosaxiska inflytandet i Finland är generellt mycket större, åtminstone bland den finskspråkiga majoriteten. Det borde man vara bekymrad för, om något, och om man anser kulturer som oförändrade och stängda systemer.

Genom att kunna språk, utvidas den etymologiska förmågan och man lär sig lättare nya språk. Genom språk förstår man inte bara filmer och sånger men människor. Är det inte bra det?

Jag har Svenska dagen fem dagar på veckan, åtta timmar. I tillägg läser jag i tillfället De sju hundbröderna till min son, ibland också Bamse även om min son korrigerar mitt uttal därför att det låter tokigt.

Jag stöder absolut vår tvåspråkighet, såsom jag är för all slags mångfaldighet. Mänskliga rettigheter anhör alla, också de som anses tillhöra majoriteten. Det är ju vårt samhälle, samhället till alla.

Miten menestymätön ihminen lopettaa työpäivänsä?

Näin eilen 13 kohdan listauksen siitä, miten menestyneet ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia. Minä voin vastapainoksi kertoa, kuinka menestymättömät ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia.

1) Menestyneet ihmiset päivittävät seuraavan päivän to do -listansa. No, minä en niin voi tehdä. Seuraavana päivänä voi esimerkiksi tulla 4 lähetettä, 3 työntekijää voi olla sairastunut tai voin saada kiireisen pyynnön ajaa tietokoneajo ohjelmalla, jota en osaa käyttää.
2) He järjestävät pöytänsä ja tietokoneensa. Pöytää en viitsi järjestää, ja tietokonetta en voi. En saa tehdä muutoksia sen kovalevylle, koska en ole järjestelmänvalvoja. Ja tärkeimmät tiedostot säilytän työpöydällä joka tapauksessa, ei niitä auta mihinkään siivota.
3) He arvioivat päivän saavutuksensa. Mitä minua hyödyttää, jos listaan, että olen käsitellyt 3 lähetettä ja lähettänyt 2 kirjettä, toivottavasti oikeisiin osoitteisiin, sekä puhunut puhelimessa huonoa ruotsia, josta vastapuhuja ei saanut selvää, huonon ruotsini ja olemattoman kentän takia?
4) He pohtivat, mikä on mennyt vikaan, ja miksi. Tässä voisikin olla jotain järkeä, paitsi että joka kerta päätyisin uudestaan samaan tulokseen, mikä ei auta minua mitenkään. Päinvastoin.
5) Menestyksekkäät ihmiset tietävät, mihin pitää reagoida välittömästi ja mihin ei. Menestymättömät ihmiset taas eivät tiedä, miten pitää reagoida sellaiseen yllättävään kyselyyn, joka saapuu perjantai-iltapäivänä klo 15 kun enää ketään sellaista, jolta voisi kysyä, ei saa kiinni.
6) He pysyvät keskittyneinä. Mihin? Siihen, että tekemistä ei ole? Vai siihen, että sellaista saattaa tipahtaa taivaasta juuri sillä hetkellä kun suljet kaappisi ovea?
7) He määrittelevät seuraavan päivän keskeiset tavoitteensa (tähän lipsahti ensin freudilainen lipsahdus "tavoitteeni"). Minun keskeinen tavoitteeni on pysyä yhtenä kappaleena.
8) He antavat kollegoidensa tietää, missä määrin he ovat tavoitettavissa ennen seuraavaa aamua. No, en ole.
9) He tekevät seuraavan aamun aikataulusuunnitelman. Teen jo seuraavaa seuraavankin, pakatessani edellisenä iltana mukaan kuntoiluvälineitä. Jos lähden iltapäivällä kuntoilemaan, menen aiemmin töihin aamulla. Jos pakkaan töihin mukaan omenoita, käytän suoraa mutta hitaampaa bussiyhteyttä; jos taas en ehdi kuntoilemaan illalla, käytän aamulla nopeampaa bussiyhteyttä, joka jättää minut 2 km päähän työpaikasta, jonne marssin reippainta Konostani.
10) He sanovat kiitos jollekulle. Jos jollekin sanon kiitos, sanon sen kollegalleni, joka taas on joutunut pelastamaan minut liemestä, tai sille kollegalle, jonka kanssa olemme yhdessä voineet keskustella musiikista tai työnantajasta, suljettujen ovien takana.
11) He sanovat hei hei. Enpä täällä paljon ketään näe, ihmiset työskentelevät suljettujen ovien takana.
12) He lähtevät hymy huulilla. Niin lähdenkin, pääsen kotiin.
13) He myös lähtevät. No, todellakin lähden. Erityisesti todellakin lähden silloin kun pitää poika hakea esikoulusta, ja muinakin päivinä kotonani odottaa pieni tyttöni ja rakkaani. Kaupan kautta, ja ruokaakin pitäisi laittaa.

Menestyneillä ihmisillä on listassa vain 13 kohtaa. Menestymättömillä niitä on ainakin 23.

14) Lasket, mikä on työvuorolistasi työaikasaldo, ja päivität työvuorolistasi laittamalla sinne päivän työtuntisi.
15) Pakkaat kännykkälaturisi.
16) Jätät työkännykkäsi kaappiin.
17) Suljet arkistokaappisi oven, ja piilotat avaimen toiseen lukolliseen kaappiin.
18) Suljet toisen kaapin oven, jonka lukko menee rikki
19) Suljet vaatekaappisi oven, joka putoaa saranoiltaan
20) Suljet kaikki 10 potenssiin 7 ohjelmaa ja kuvaketta, ja klikkaat 5 kertaa "yes" ja 6 kertaa "no".
21) Odotat hissiä, joka ei saavu. Juokset 6 kerrosta rappuja alas. Hyvällä tuurilla ehdit vielä bussiin. Muuten, kohta 22.
22) Kävelet 2 km moottoritien varteen tai odotat puoli tuntia. It's up yours. Näin voin tehdä itsenäisiä, omaan työhöni liittyviä päätöksiä.
23) Hukkaat hanskasi ja hattusi bussiin.

En kehdannut laittaa listalle kohtaa 13 b: Amazonin toivelistalta sen tarkistaminen, onko jonkin toivelistan levyn hintapyyntö pudonnut.

Alkuperäisen listauksen menestyneitten ihmisten ajankäytöstä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Laitettiin nyt kuitenkin kiva kuva tähän. Silloin kun kävelen työmatkoillani moottoritieltä, tulen Vallilan siirtolamökkialueen läpi.

Tsemppiä vihreälle veljelle

Kuulin tänään järkytyksekseni Kristian von Essenin sairastuneen leukemiaan. Hyvä mies, jonka tekemisiä olen seurannut pitkään, ja tämän perspektiivini perusteella olen vakuuttunut, että Kristian, jos kuka, tästä selviää.

Minulla on ollut nuoresta alkaen periaatteena käyttää vähemmistökieltä aina silloin kun siihen on hyvä syy, ja vaikka Kristian käyttääkin täydellisesti molempia kotimaisia kieliä, hänen kanssaan olen tavannut keskustella toisella kotimaisella. Koska suomi kuitenkin on äidinkieleni ja tämän foorumin kieli, tämän kirjoitan nyt suomeksi.

Olen äänestänyt Krisua kahdesti Vihreiden varapuheenjohtajaksi. Hän on maakuntien ääni, ja yrittäjä, ja molempia ääniä pitää vahvistaa Vihreissä. Lisäksi Uudenmaan Vihreiden puheenjohtajana hän on pitänyt kokoukset erittäin hyvin hanskassaan, kuten myös Lappeenrannan puoluekokouksenkin. Hänen kuivakahkoon brittityyliseen huumorintajuunsa minun on helppo samastua.

Kristianista olisi suuremmillekin areenoille, minne aion häntä vastaisuudessakin tukea. Onneksi hän on alusta asti saanut hyvää hoitoa ja perheensä tuen. Kaikkien muidenkin tukea tässä urakassa kuitenkin tarvitaan. Olen rinnallasi, Kristian.

Kristianin tapaus on pysäyttävä. Hän ei ole minua kuin kaksi vuotta vanhempi, ja on aina välittänyt hyväkuntoisuuden vaikutelmaa. Minulla on vielä asuntolainaa maksamatta, mutta mikä kaikkein tärkeintä, haluan nähdä pienen tyttäreni kasvavan ja seurata esikoulunsa juuri aloittaneen poikani koulunkäyntiä ja miehistymistä, Kaikki me täällä olemme laina-ajalla, aiemminkin tervekin voi kerran sairastua ja jokaisesta päivästä pitää olla kiitollinen, perusterveen himokuntoilijankin.

Kristianin blogia - jossa hän omalla äidinkielellään kertoo sairastumisensa ensi vaiheista - voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Ilman ruotsinkielisiä Suomi olisi takapajula

Eilisiltana teeveessä kuullun eurooppalaisen historian professori Laura Kolben mukaan, Helsinki alkoi saada mannermaisia vaikutteita ja kehittymään paljolti kiitos suomenruotsalaisen porvariston, joka matkusteli ja jolla oli mannermaisia yhteyksiä.

Tämä annettakoon kaikille ruotsin kieltä vieroksuville ja kansainväliset rajat ylittävien vaikutteiden, tapojen, kulttuurien ja innovaatioiden vaihtoa vierastaville tiedoksi. Ilman ruotsinkielistä porvaristoa Helsinki olisi jäänyt takapajulaksi, Venäjän periferiaksi.

Jos ei vielä usko kansainvälisten, rajat ylittävien vaikutteiden siunauksellisuuteen, kannattaa ajatella itäistä Eurooppaa 80-90 -lukujen vaihteessa. Niissä Berliínin muuri ja rautaesirippu murtuivat siksi, että hieman länsimaisia vapauksia ja kulutusmahdollisuuksia vilkaisemaan päässeet kansalaiset halusivat itsekin päästä osallisiksi näistä kansainvälisistä vaikutteista: pop-musiikki, vapaat markkinat ja vapaat kansalaisoikeudet.

Kolbe myös tähdensi kulttuurin ja koulutuksen merkitystä suomalaisuudelle. Kulttuuri konstruoi suomalaisuuden, ja koulutus on nostanut meidät huipulle. Niitä ei kannata siis väheksyä, sillä se on kuin sahaisi sen puun juurta, jolla istuu.

Ilman ruotsinkielisiä meillä ei olisi Sibeliuksen musiikkia, Runebergin runoutta, muumeja tai Snellmannin oppia kansallisuudesta. Ilman ruotsinkielisiä Suomi olisi takapajula.

Miksi uskominen on fiksua tai ainakin funktionaalista

Aiemmasta blogikirjoituksestani - jonne pääsee klikkaamalla tään tekstin otsikko - sikisi vilkas keskustelu Facebookissa, joka kirvoitti minussa lisää ajatuksia. Jos sanoo, että "riittävän fiksut" ymmärtävät olla valitsematta olla uskomatta jumaliin ja sen sijaan etsivän vastauksia tieteestä, tällöin tulee samalla nimittäneeksi uskovia tyhmiksi. Ei näin. Kyse on tässäkin moniarvoisuudesta, eiväthän yksiavioisetkaan ole tyhmiä, eiväthän, vaikka heidän elämäntapansa edustaakin enemmistöä? 

Enemmistöelämäntavassa ei kuitenkaan ole kyse lammasmaisesta oletusarvoisuuden kopioinnista. Kyllä moni uskoo Jumalaansa tai elää ydinperheessä siksi, että se tuntuu heille oikealta.

Sitäpaitsi uskominen voi olla sekä yksilön että yhteisön kannalta funktionaalista. Eli järkevää aivan samalla tavalla kuin ne luonnossa eläimillä esiintyvät käyttäytymismallit, jotka evoluutiossa ovat osoittautuneet toimiviksi.

Miksi uskominen sitten on rationaalista? Se vastaa moniin inhimillisiin perustarpeisiin: tarjoaa maailmankuvan ja -katsomuksen, lisäten perusturvaa ja vähentäen monien ihmisten ahdistuneisuuden kokemusta. Tämä perusturvallisuus toteutuu myös siksi, että uskovainen tietää hänen puolestaan rukoiltavan. 

Uskovaiset elävät keskimäärin ei-uskovia terveellisemmin: monissa uskontulkinnoissa suhtaudutaan nihkeästi tupakkaan ja alkoholiin; lisäksi yhteisöllisyyden vahvistava vaikutus antaa lisävuosia. Tämähän tiedetään myös suomenruotsalaisista.

Uskominen oman yhteiskuntansa vallitsevaan uskontoon on myös rationaalista siksi, että se kiinnittää yhteisöön, tiivistäen Gesellschaft-tyyppistä asiayhteisöä Gemeinschaft-lajisilla yhdessäolositeillä. Toisaalta sama vallitsee negatiivisemminkin: usein vallitsevan uskonnon tunnustaminen kannattaa ihan turvallisuussyistä, jos vähemmistöjä vainotaan.

Toki uskonnoilla on lieveilmiönsäkin. Niiden käsittelemisen jätän kuitenkin muille, sillä näitä käsittelijöitä riittää. 

Persujen pefletti pakkoruotsista

Perussuomalaisten toisesta kotimaisesta kielestä Vapaa kielivalinta ry:n Ilmari Rostilalla haamukirjoituttaman pamfletin mukaan ruotsinkieliset oppivat suomenkielisiä helpommin vieraita kieliä. Tämän vuoksi pakkoruotsi pitäisi siis poistaa, ettei kukaan täällä oppisi yhtään mitään niin ettei vahingossakaan tarvitsisi alistua kansainväliselle kanssakäymiselle, opiskella korkeakoulussa tai ymmärtää, mitä Jacques Brel lauloi. Tästä eteenpäin kaikkien on puhuttava yhdyssanavirheitä vilisevän suomen lisäksi vain tankeroenglantia, korkeintaan. Kansainvälinen kauppa tulee tästlähtien korvata luontaistaloudella, kädestä suuhun.

Pamfletin mukaan ruotsin opiskelu on lapsille ja nuorille vastenmielistä, ja tämä kokemus pitää ottaa vakavasti. Totta kai se on vastenmielistä, jos kaverit niin sanovat. Se, että jokin asia koetaan yleisessä asenneilmapiirissä vastenmieliseksi, on itseään toteuttava ennuste.

Ruotsin opiskelu ei ole ehkä cool. Miten siitä sitten saataisiin cool?

Pyydän kaikilta anteeksi, että käytössäni ei ole ollut alkuperäislähdettä. Eivät ole perussuomalaiset sitä jakaneet, joten eivät sitten ansaitse tämän lähdekriittisempää kohtelua.

Valta Suomen kansalle, silloin kun se kansanedustajalle sopii

Suomen Sis... eikun Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen mukaan: "Suomalaisille pitää tarjota mahdollisuus aidosti osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tarvitsemme Suomeen suoraa demokratiaa tukemaan nykyistä edustuksellisen demokratian järjestelmää. Vain tällä tavoin voimme varmistaa kansan tahdon toteutumisen tärkeillä eri politiikan sektoreilla."

Immosen mielestä tällaisen sitovan kansanäänestyksen voisi järjestyttää pakkoruotsin poistamisesta, "massamaahanmuuton" kannatuksesta Sveitsin malliin (mikä olikin Ollin innoittajana) ja EMU-jäsenyydestä. 

Tällaisen sitovan kansanäänestyksen voisi järjestää esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliittolaista. Tämä olisi loogisesti linjassa sen kanssa, että lakia puolustava kansalaisaloite on nyt pakottanut Eduskunnan ottamaan lain käsittelyynsä.

Selkeä enemmistö kansalaisista kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Tahdon 2013- kansalaisaloitekampanjan syksyllä tilaaman mielipidekyselyn mukaan suomalaisista 58 prosenttia kannattaa ja 34 prosenttia vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia.

Kansalaisaloite on sinänsä kelpo instrumentti, jos kansalaisten osallistumista halutaan tukea, mutta jos Immosenkin ehdottamalla tavalla halutaan lisää suoraa demokratiaa, silloin kansalaisaloitetta voi pitää vain harjoitteena, tahdonilmauksen instrumenttina, muistutuksena paremman puutteessa. Siksi sukupuolineutraalista avioliittolaista järjestettäköön nyt ensi alkuun neuvoa-antava kansanäänestys, laki kun ei vielä tunne sitovaa kansanäänestystä.

Neuvoa-antava on moraalisesti vahvasti sitova, kuten näimme 1994 äänestettäessä Suomen EU-jäsenyydestä. Olli Immonen ei taida muistaa tätä eikä siksi ymmärtäne kansan mielipiteen antaman moraalisen mandaatin sitovuutta. Hänhän oli vasta 8-vuotias.

Immosen kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.