tiistai 27. syyskuuta 2022

Presidenttipeliä

Presidenttispekulointi on yksi lempiharrastuksiani, ja nyt kun yksikään puolue ei ole vielä asettanut ehdokkaita, on oikea aika spekuloida. Jotkut - etenkin poliittisesti vihreät - kannattavat koko presidentti-instituution lakkauttamista, mutta minun mielestäni päivänpolitiikan ulkopuolinen, arvovaltainen hahmo luo turvallisuudentunnetta etenkin näinä horjuvina aikoina.

Käyn läpi tilanteen puolueittain, sillä puolueethan ovat pääsääntöisesti ne vaaliorganisaatiot, jotka ehdokkaita asettavat, tai puolueliitot. 

Kokoomus

Alexander Stubb 

on ennakkosuosikki Kokoomuksen ehdokkaaksi, ja tämä edustava, habitukseltaan mannerheimmäisen ryhdikäs triatlonisti on profiloitunut nimenomaan ulkopoliitikkona. Viime vuodet hän on pysytellyt poissa kotimaanpolitiikasta, tehden itsestään tuoreelta näyttävän kasvon presidentinvaaleihin. Stubbin herraskaisuus voi vieraannuttaa ehkä joitain sellaisia äänestäjiä, joiden vaihtoehdot ovat Kekkonen ja Väyrynen, mutta kyllä "Sori Siitä" -Stubb on kisan yksi ennakkosuosikkeja jos hän vain on kiinnostunut lähtemään tähän skabaan mukaan.

Jyrki Katainen

Kataisen nimeä ei ole spekulaatioissa näkynyt, vaikka hän on kasvanut tehtävän edellyttämää korkoa komissaarina. Katainen ei ole koskaan profiloitunut suoranaisena kansanvillitsijänä, mutta hänen lahjakkuutensa on nimenomaan sosiaalisuudessa. Katainen on lupsakka kaveri, joka onnistui pitämään sateenkaarihallituksen koossa. Puuttuvan karisman - vaikka hänellä onkin kai poikamaista viehätysvoimaa - vastapainona on se, että harvalla on kai häntä vastaan kovin vahvasti mitään.

Jan Vapaavuori

Helsingin rautakanslerina tunnettu Vapaavuori herättää pelonsekaista kunnioitusta, koska hän ei paitsi mielistele ketään, hän myös jyrää paitsi vastustajansa, myös alaisensa. Jos kaipaa kekkosmaista voimahahmoa, Vapaavuori saattaa vedota. Moni vierasti häntä jo aiemmin avoimen helsinkiläisyyden takia, ja lopullisesti mahdollisuudet taisivat mennä Olympiakomitean sotkuihin. Avoimen vallanhaluinen Vapaavuori kuvitteli saavuttavansa urheilujohtajana puolueettoman, arvovaltaisen aseman, mutta pieleen meni.

Missä naiset?

Kokoomuksella ei koskaan ole ollut muita presidenttiehdokkaiksi edes harkittavia nimiä kuin Riitta Uosukainen. Miksi? Onko tämän "yksilö- ja kykypuolueen" kulttuurissa jotain erityisen sovinistista? Kuka on Paula Risikko?

Keskusta

Olli Rehn

Olli Rehniä ollaan jo vuosia istutettu todennäköiseksi Kepun ehdokkaaksi. Rehnin kohdalla ei tarvitse ihmetellä hänen merittejään, vaan pikemminkin tekojen puutetta, ja mitä vähemmän ehdokas on näkyvillä, sitä vähemmän kai sitten hän möhlii. Äänestäisin Rehniä vain jos vastaehdokkaana olisi joku perussuomalaisten ehdokas.

Antti Kaikkonen

Kanki-Kaikkosen kansansuosion pohjustustyö tehtiin jo männävuosien tanssiohjelmassa, jossa hänet ristittiin Kanki-Kaikkoseksi. Nuorisosäätiön tahra ei tunnu Kaikkosta haittavan, sillä sehän on vain "maan tapa". Kaikkosen profiili on noussut sillä, että hän on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan puolutusministerinä, tapaamassa Lloyd Austinia. Kaikkosen aika voi tulla vielä. Hänen jämerässä olemuksessaan on jotain kansanomaista.

Matti Vanhanen

Vanhasen rauhallisuus on noussut ainakin minun silmissäni arvoon arvaamattomaan kriisiaikoina; ensin pätkävaltiovarainministerinä, sitten puhemiehenä. Vanhanen on toistuvasti jäävännyt itsensä presidenttikisasta, mutta minä voisin äänestää. Vanhasen harmaus herättää luottamusta. 

Esko Aho

Esko Ahoa spekuloitiin vielä vuosi-kaksi sitten takaisin presidenttikisan mustaksi hevoseksi, mutta se juna kyllä meni hänen liian läheisten Venäjä-suhteidensa mukana. 

Missä naiset?

Kepuun sopii esittää sama ihmettely kuin Kokoomukseen: missä ovat naiset? Näissä kuvioissa ei Kuuskosken, Jäätteenmäen ja Kiviniemen jälkeen ole näkynyt naisia. 

Demarit

Jutta Urpilainen

Demareiden todennäköisin presidenttiehdokas. Hänkin on kasvanut korkoa komissaarina, ja hän on osannut kääntää puhemaneerinsa brändikseen. Tosin ei hänkään saane kuin 5-10%.

Eero Heinäluoma

Nuorempi ja valjumpi versio Paavo "Mooses" Lipposesta. Jos Lipponen sai surkeat 6,7% äänistä, Heinäluoma saisi sellaiset 3-5%.

Sanna Marin

Kaikista paljolti persuilevan lehdistön masinoimien kohunnostatusyrityksien jälkeen, jos homma yhtäänkään Marinia kiinnostaisi, kilpailu olisi jo taputeltu. Mutta kun kyseessä on nuori ja perheellinen ihminen, miksi ihmeessä hän lähtisi sinetöimään itselleen loppuelämän ilman yksityiselämää?

Vihreät

Pekka Haavisto 

On ulkoministerinä ollut myös mitä sopivimmassa "harjoittelupaikassa" ajatellen presidentin ulkopoliittista roolia, mutta siltikin minulla on sellainen "gut feeling", että kahdesti kakkosen momenttumi olisi jo käytetty. 

Ville Niinistö

Haavistoa kernaammin soisinkin ehdokkaana seuraavan sukupolven johtavan vihreän, Ville Niinistön. Hän otti mielipidejohtajan roolia jo puheenjohtajuutensa viime metreillä. Tämän jälkeen Vihreiden kannatus lössähti, mutta V. Niinistö on jatkanut sosiaalisessa mediassa näkyvänä, selkeäsanaisena ja ajoittain tiukkasävyisenäkin mielipidevaikuttajana. Ja presidentillä olisi mahdollisuus toteuttaa rooliaan nimenomaan mielipidevaikuttajana ja arvojohtajana. 

Oras Tynkkynen

Tynkkynen olisi presidenttipelissä todellinen musta hevonen. Erittäin asiantunteva ja selkeäsanainen Tynkkynen on päässyt hieman unohtumaan oltuaan sivussa päivänpolitiikasta, mutta näin jo kymmenisen vuotta sitten Tynkkysen potentiaalisena korkean tason pelaajana.

Vasemmisto

Paavo Arhinmäki

Paavon kansanmiehen karismaa on kerran koeteltu presidentinvaaleissa, ja se kantanee sinne noin 5% tietämille. En ole niin varma, missä määrin vakavissaan Arhinmäki oli viimeksi ehdokkaana ja nyt päästyään unelmapestiinsä Stadin kaupungille.

Li Andersson

Li on niin esiintymiskykyinen, valovoimainen ja arvostettu poliitikko yli puoluerajojen, että hänen kannattaa vakavasti varoa asettautumasta ehdokkaaksi jos hän ei nimittäin ole ihan varma siitä, että hän haluaa loppuelämänsä tulla turvamiehien varjostamaksi. Lin aika tulee vielä, jos hän niin haluaa.

Muita ehdokkaita en oikein osaa Vasemmistolle keksiä. Suvi-Anne Siimes on ottanut kovasti etäisyyttä vasemmistoon ja Vasemmistoon ja Merja Kyllösen turvallisuuspoliittiselle naiivismille ei ole sijaa näissä karkeloissa. 

RKP

Eva Biaudet

Edustava ja arvostettu ihmisoikeuksien puolustaja, mutta ei välttämättä mikään kansanvillitsijä. Saisi noin 3-4% äänistä, jos siis lähtee ehdolle. Vaikka aineksia olisi parempaankin.

Anders Adlercreutz

Selkeäsanainen, fiksun tuntuinen tyyppi, jonka taakkana on matala profiili (lue: tuntemattomuus) suomenkielisten äänestäjien keskuudessa.

Kristilliset

Sari Essayah

Potentiaalisesti puoluettaan suurempi poliitikko: asiantunteva ja harvinaisen selkeäsanainen entinen huippu-urheilija, joka edustaa puolueensa maltillista siipeä ja saattaisi siksi kelvata hieman useammalle kuin vaikkapa Päivi Räsänen. Tai sitten Soinin Timppa tekee paluun, tällä kertaa Teekutsuliikkeen ehdokkaana. 

Rasistit ja fasistit

Jussi Halla-aho

Halla-ahosta täytyy pitkin hampain todeta, että oli perussuomalaisilta oiva taktinen veto sijoittaa hänet ulkoasiainvaliokunnan nokkahenkilöksi, sillä näinä maailmanaikoina hänen Venäjän ja Ukrainan tuntemuksensa on noussut käyttöönsä. Kuitenkaan en halua Suomen keulakuvaksi rasismin valtavirtaistajaa, jonka mielestä punavihreille naisille sopisi tehdä jotain sellaista, jota ei sovi tänne laittaa, ja onneksi ei kovin moni muukaan. Jos kävisi niin, että Allah-aho päättäisi lähteä ehdokkaaksi (ja miksei lähtisi, sillä hänen olemuksensa viestii, ettei hän päivänpolitiikassa sittenkään ole kotonaan), niin hän saattaa yltää jopa finaaliin. Siinä sitten tulee vastaan kansanrintama: kaikki muut puolueet liittoutuvat sen kenen tahansa muun ehdokkaan puolesta.

Ano Turtiainen

Turtiainen veisi Halla-aholta (tai Laura Huhtasaarelta) siivun heidän äänistään, joten siinä mielessä hänen mahdollista ehdokkuuttaan voisi tervehtiä positiivisena ilmiönä. Ja Turtiainen saisi kenet hyvänsä näyttämään humanistilta. Vapaavuorikin näyttäisi punavihreältä hipiltä hänen rinnallaan. 

Nyt

Tämä liberaalipuolueeksi naamioitunut parempien ihmisten persut ovat todellisuudessa Harkimon henkilökultti. Ehkä Harkimo laskee sen varaan, että näissä kekkereissä puoluekannalla ei ole väliä? Moni varmaan vieläkin kokee Harkimon leimallisesti ei-poliitikoksi hänen eduskuntakokemuksestaan huolimatta, ja tällä hän saakin jokusen äänen. Tai siis olisi saanut ennen Ukrainan sotaa, missä yhteydessä paljastui hänen armoton naiiviutensa, joilla hän on edistänyt omia bisnesintressejään muka viattomasti.

Muut

Mika Aaltola

Mika Aaltolasta on Ukrainan sodan myötä tullut suorastaan omnipotentti hahmo, jonka ilmestyminen jo lisännee monien turvallisuudentunnetta. Aaltola kiertelee ahkerasti sellaisia areenoita, joilla ei tapaa turvallisuuspolitiikan harrastajia nähdä, ja hän esittelee perhettään mediassa. Mitähän Aaltola mahtaa hautoa? Todellista yllätystä? Onko Aaltola 2020-luvun Ahtisaari?

Millariikka Rytkönen

Millariikka Rytkönen on demari. Muistaako tämän vielä joku? Ärhäkkä ja sanavalmis Rytkönen on erittäin taitava median käyttäjä ja populisti. En pysty uskomaan, että hänen kunnianhimonsa rajoittuisi Tehyn edustamiseen kabineteissa ja toreilla. Rivikansanedustajuus häntä tuskin kiinnostaa, ellei hän sitten tavoittelee Aki Lindeniksi Lindenin paikalle. Tai jos demareilla sattuisi tulemaan tosi epätoivoinen paikka, ehkä Millariikka olisi suostuteltavissa muuttamaan porvoolaisesta omakotitalostaan Mäntyniemeen?

Ilkka Herlin

Jos kansakunnan kaapin päälle haetaan unilukkaria, Herlin voisi olla tällainen. Luonnonsuojeluun sijoittanut upporikas Herlin elää hyvin privaattia ja eristäytynyttä elämää, joten häntä tuskin kiinnostaa uhrata loppuelämäänsä elämään vartioituna. Minä kyllä kaipaisin tällaisia omalla esimerkillään herättelijöitä nostattamaan kansalaisten tietoisuutta luontokriisistä.  

maanantai 19. syyskuuta 2022

Minä ja Keskuspuisto

Minä ja Keskuspuisto 

Isäni muutettua lokakuun neljäntenätoista päivänä 

1977 kotitalomme seitsemännessä 

kerroksessa asuvan työkaverinsa luokse, hän muutti uuden puolisonsa ja kohtapuoliin 

syntyvän velipuoleni kanssa Alkon talosta 

Vuorimiehenkatu 33:sta Töölön Toivonkadulle, 

siihen taloon, jonka kivijalassa oli myöskin pitkään

valtion pitkäripaisen liike. Alkolla oli ainakin 

työntekijöihinsä ulottuvaa sosiaalista vastuuntuntoa, ja minä sain jäädä äitini kanssa asumaan isäni 

entiseen työsuhdeasuntoon aina 

heinäkuuhun 

1980 saakka. 


Muutettuani Kannelmäkeen aloin ensin isäni kanssa pyöräilemään Keskuspuiston läpi, ikään 

kuin larpatakseni hänen työmatkaansa 

Toivonkadulta Myyrmäkeen. Kannelmäestä ei ollut

kovin pitkä matka Pirkkolaan, josta taas oli Laaksoon ja siitä Urheilukatua alas isälleni vain 

kuutisen kilometriä. Yläkouluikäisenä aloin 

pyöräilemään tätä välimatkaa joskus yksinänikin. 

Tällöin Keskuspuisto, jonka olin jo 

Vuorimiehenkadun aikoina vallannut isäni kanssa Laaksosta aina 

Ruskeasuon hevostalleille asti, tuli minulle tutuksi 

ainakin pääreittiensä varsien osalta. 

Muistan vielä hämärästi vanhan hyppyrimäen, 

joka nojasi Laakson kallioihin ja laski Laakson 

ratsastuskentältä hevosaitaukselle kaartavan 

ulkoilutien varteen. Mäen paikka erottuu 

maastossa vieläkin. 





Yläkouluiässä Keskuspuiston käyttöni sai uusia 

ulottuvuuksia, lähinnä koulun liikuntatuntien 

ansiosta. Hiihdimme Paloheinässä, jossa kolmosen ja viitosen latujen eroamiskohdassa minua odottivat 

tupakkataukoa pitävät pidemmän matkan hiihtäjät, 

jotka sitten kuntopuikon

piristäminä ohittivat minut kohdassa, jossa viiden 

kilometrin latu seuraavan kerran yhtyy 

tuskaisesti lykkimääni kolmosen latuun. Pirkkolassa yleisurheilimme; olin luonnonlahjakkuus

pituushyppääjänä ja pikajuoksijana lähes 

harjoittelemattakin, mitä nyt olin joitakin kertoja isäni kanssa 

kokeillut lajeja Myyrmäen urheilukentällä, 

pyöräretkiemme päätepisteessä. 


Lukiovuosina reviirini vielä laajeni pohjoiseen 

Keskuspuistoon. Teimme koko koulun 

jokasyksyisen “polkuretken”, kävellen noin puolet 

Haltiapolusta. Koetin aina pitää ihastukseni,

joskus Heidin, joskus Annen, näköetäisyydellä 

sähköjäniksenäni. Liikunnanopettajani Tievan

autoon matkalla Pitkäkoskelle suunnistamaan 

mahtui yleensä kaksi oppilasta; usein ne olivat 

minä ja paras koulukaverini Sami;  kirjaviisaimpina mutta 

epäatleettisimpina taisimme olla Tievan 

opetuksille otollista maaperää. Sainkin näistä 

reissuista metsässä juoksemisen kipinän, joka on 

kantanut näihin päiviin.  


Ainakin yhtä usein kyllä halusin pyöräillä koulun 

suunnistustunnille; ensin Etelä-Kaarelan yhteiskoululta Hämeenlinnantien alitse, 

sitten vastarakennettua Perhekunnantietä 

“Linjoille” eli kahden ulkoilupolun risteykseen juuri 

nykyisen Kuninkaantammen eteläpuolella

ja siitä Pitkäkosken majalle. 




En ollut hääppöinen pitkänmatkanjuoksija, mutta 

karttaa osasin lukea. Siinä vaiheessa kun 

lukiot alkoivat erikoistumaan nostaakseen omaa 

profiliaan yhteishauissa, oma lukioni

ilmoittikin olevansa pohjoismaisuuden 

ja suunnistuksen lukio.  


Armeijan lähestyessä oma fyysinen kuntoni alkoi kiinnostamaan, jopa huolestuttamaan minua. Onneksi 

jatkuva hyötypyöräily ja koirakävelyt olivat luoneet 

edes jonkinlaisen pohjakunnon 

niin että selvisin Pirkkolan kolmen kilometrin 

pururadasta edes joten kuten hengissä. Meitä oli 

täysi Aten kuplavolkkarillinen kohottamassa 

sotilaskuntoaan 

keväällä 1991.  




Ensimmäinen “oma” kotini oli opiskelijasolu

Pohjois-Haagassa, Ida Aalbergintiellä. Sieltä käsin kävin Pirkkolassa 

uimassa ja lenkillä Pirkkolassa, Maunulassa ja 

Paloheinässä. Liitän tiettyihin maisemiin vieläkin 

tiettyä 

musiikkia joka oli silloin ajankohtaista; esimerkiksi 

Maunulassa eläinten hautausmaan takana 

olevan maston maisemiin Bruno Weilin johtaman Schubertin kuudennen sinfonian.  





Moniin Keskuspuiston paikkoihin liittyy 

henkilökohtaisia muistoja. Siellä on selvitelty usein 

kovin yksipuolisiksi jääneitä rakkaustarinoita. Kuten esimerkiksi eräällä isolla kivellä Laaksossa.



 

Muutin helmikuussa 1995 Linnankoskenkadulle, 

Töölööseen. Sieltä pyöräilin Keskuspuiston 

läpi viikonloppuisin Malminkartanoon muuttanutta äitiäni tapaamaan. Hänen sairastuttuaan

nopeasti etenevään keuhkosyöpään kävin 

vierailemassa hänen luonaan Laakson sairaalan 

keuhko-osastolla. Urheilukadun loivassa mutta pitkässä

mäessä tuntui olevan aina vastatuuli matkalla 

keuhko-osastolle. Tätä synkeää taivaltani säesti Oskar Friedin rahisevansynkeä levytys Stravinskin 

Tulilinnusta.  


Kesällä 2005 asuin Talinrannassa, jolloin olin 

omaksunut säännöllisiksi lenkkeilymaastoikseni 

Munkkivuoren-Talin-Pajamäen hienot maastot, jotka ovat niin hienoja ja yhtenäisiä, että minulle ne ovat läntinen

Keskuspuisto. Kerran päätin muistoja verestääkseni

lähteä varsinaiseen Keskuspuistoon saakka. Juoksin

Koneen puiston, Munkkiniemen puistotien ja 

Paciuksenkadun ylämäen kautta 

Laaksoon, sinne, mistä Keskuspuisto alkaa. 





Uskon, että sattuma ja kohtalo ovat kaksi nimeä 

samalle asialle. Tämä lenkki oli sattumalta

koituva kohtalokseni. Heti kun pääsin Keskuspuistoon, näin katulamppuun kiinnitetyn aanelosen, risteyksessä, josta 

Urheilukadulta suoraan pohjoiseen jatkuvalla ulkoiluväylältä 

kääntyy toinen reitti koilliseen, 

sinne hevosaitauksen suuntaan, ja sen reitin varrelta löytyy se kivi, jonne minä ja M. kerran päädyimme yksipuolisen 

rakkaustarinamme. Se tarina sisälsi monia loppuja, ja tuolla kivellä näyteltiin yksi niistä. 


Tämä muistelu on luonnos loppusyksystä ilmestyvään kirjaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -aiottuun lukuun. Tätä materiaalia ei kirjassa käytetty, joten sen voi nyt julkaista.