Miksi en kannata eutanasiaa?

Julkaisen uudestaan puheenvuoroni eutanasiasta, koska tämä ikiliikkuja taas odotusteni mukaan halutaan palauttaa Vihreiden puolueohjelmaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä nihkeämmin olen alkanut suhtautumaan avustettuun kuolemaan, jota jotkut armomurhaksikin sanovat, eli eutanasiaan. Miksi?

Ensiksikin kyseessä on ammattieettinen ongelma. Ei minkään ammattikunnan kontolle voi sälyttää sen ratkaisevan napin painamista. Kyse on myös laajemmasta eettisestä ongelmasta: ei kenenkään omatunnolle voi sälyttää tällaista taakkaa, ei silloinkaan, vaikka kuoleva olisikin itse esittänyt kuolemisen omana toivomuksenaan. Toki kuolemisessa avustaminen tällaisessa tilanteessa, jossa kuolevan oma toive on dokumentoitu, on perin ymmärrettävää, ja dokumentoidun kuolintoiveen pitääkin olla lieventävä asianhaara.

Toinen ongelma eutanasiassa liittyy moraalisen kaltevan pinnan argumentaatioon, jollaista moni tuntemani korkeakoulutettu itseään suvaitsevaisena pitävä ihminen yleensä vierastaa argumentaation formaalisena rakenteena: eutanasiasta on hyvin lyhyt matka etukäteiseen eutanasiaan, jossa esimerkiksi vaikeasti syntymäsairaita lapsia alettaisiin karsimaan muka elinkelvottomina. Kalle Könkkölältä voi kysyä asiasta lisää.

Kolmas syy minulle hylätä eutanasia on myös kalteva pinta -tyyppinen argumentti: mahdollisuudesta voi helposti syntyä moraalinen velvoite. Eutanasian mahdollisuus glorifioisi vakavasti sairaiden, vammaisten, vanhusten tai vaikka vain väliaikaisesti itsensä hyödyttömiksi tuntevien omaehtoisen exituksen takavasemmalle, pois rasittamasta yhteiskunnallista huoltosuhdetta. Eutanasia antaisi joillekin moraalisen velvoitteen itsemurhaan.

Näitä asioita paljon minua enemmän pohtineen Kalle Könkkölän argumentteja asiasta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Myös Tuomas Tuure on esittänyt aiheesta pohtimisen arvoisia huomioita.

Ei lasten eutanasialle

En kannata aikuisten eutanasiaa, ja vastustan lasten eutanasiaa. Työskenneltyäni lasten psyykkisten häiriöiden parissa tiedän, että vaikeuksia kokeva lapsi saattaa näiden vaikeuksien takia ilmaista halunsa kuolla. Pitäisikö vanhempien sitten kunnioittaa tätä lapsen toivomusta, vaikka ehdottomasti kannatankin sitä, että lasta kuullaan hänen asioissaan?

Ei. Ehdottomasti ei, ainakaan mielen sairauksissa. Myöhemmin tätä nimittäin voisi joutua katumaan, edellyttäen sitä että voisi katua. Mutta kun ei voi. Monilla meistä on jossakin vaiheessa vaikeaa: on koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, vanhempien eroa ja niin edelleen. Niistä kaikista voi kuitenkin päästä yli, samaten kun fyysisten vajavuuksien kanssa voi oppia elämään. Asiasta voi ja kannattaa kysyä muiltakin kuin Kalle Könkkölältä.

Lapsilta voi ja ehdottomasti pitää kysyä heidän mielipidettään heitä itseään koskevissa asioissa. Mutta vastuuta tästä päätöksestä ei saa jättää yksin heille. Sitä varten ovat aikuiset. Heidän tehtävänään on kantaa lopullinen vastuu, mihin kuuluu myös sen arvioiminen, milloin lasten mielipiteen voi ottaa tosissaan. 

Vihreyden ytimen jäljillä

Olen viime aikoina huomannut miettiväni hyvin paljon niitä syitä (niitä kootusti löytyy 5.3. päivätyssä bloggauksessani, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), joiden vuoksi Vihreillä arvoilla on niin paljon potentiaalista kannatusta, joka ei realisoidu. Yksi syy ainakin on vielä minulta jäänyt mainitsematta, ja se liittyy puolueen ohjelmatyöhön.

Moni vihreä rakastaa ohjelmatyötä, jonka kruunu on periaateohjelman päivittäminen. Periaateohjelma on kuin tilkkutäkki: jokaiselle jotain, mutta ei kenellekään kaikkea. Periaateohjelmasta käytävät keskustelut ovat viihdyttäviä kaikessa siinä fanaattisuudessaan, jolla omia lemppariasioita halutaan mainittavaksi väen vängällä ohjelmassa.

Sekä tämä fanaattinen omistautuneisuus että se väistämätön perspektiiviharha, joka siitä seuraa, että nämä ovat jonkun omia lemppareita, aiheuttaa sen, että koko periaateohjelmaa on kenenkään mahdotonta allekirjoittaa, koska nämä jonkun toisen lempparit saattavat sotia omaa maailmankatsomusta tai tavoitteita vastaan.

Nämä asiat putkahtavat aina jokaisen periaateohjelmapäivityksen yhteydessä. Yleensä nämä asiat ovat ikiliikkujia, samoilla asioilla siis on vähintään yhdeksän henkeä.

Otettakoon esimerkiksi kirkon ja valtion erottaminen, eutanasia ja vaatimus kirjauksesta feministiseksi puolueeksi, sekä ydinvoima. Nämä kysymykset erottavat, eivät yhdistä, ja mitä useammin nämä ikiliikkujat putkahtavat, sitä syvemmäksi juopa kasvaa.

Erottelevien nimittäjien sijasta meidän kannattaisi kirjata vain sellaista, joka yhdistää. Muuten ohjelmatyö vain hajottaa puoluetta, eikä siitä ole mitään hyötyä. Vaikkei se olekaan mikään strategisen toiminnan työkalu, siltikään mitään puolueen sisäisiä erottelutekijöitä ei kannattaisi ehdoin tahdoin ajaa puolueen välineistöön.

Periaateohjelma kiertää vihreyden ydintä, ja se ilmentää koko vihreyden kirjoja, mutta meidän pitäisi nimenomaan pyrkiä siihen ytimeen, mahdollisimman tiivistetysti ja ytimekkäästi, ytimekkyys kun muutenkin on meille niin vaikeaa. Periaateohjelman pitäisi viestiä kaikille, mitä vihreys on, kun kaikki tarpeeton on karsittu pois. Omia, ohjelmakirjaukseen mahtumattomia asioita ajakoon sitten itse kukin omassa kampanjoinnissaan ja arkisessa toiminnassaan.