torstai 28. joulukuuta 2017

Mikä siinä vanhenemisessa muka on niin hienoa?

Mediavaikutteista nykykulttuuria sanotaan nuoruutta, kauneutta, nopeutta ja voimaa ihannoivaksi, ja varmaankin ainakin osin vastareaktiona tähän vanhenemisessakin halutaan nähdä hyviä puolia. Voi siinä ollakin. Ehkä en vielä ole tarpeeksi edistynyt ikääntymisessä kun en ole niitä keksinyt. Mitä ne hyvät puolet sitten voisivat olla?

Vanhenemiseen sanotaan liittyvän lisääntyvän armollisuuden itseä kohtaan. Voi olla. En koskaan ole ollut kovin määrätietoisella tavalla yksituumainen - tai yksisilmäinen - ihminen, joka olisi edennyt kohti itse asettamiansa päämääriä, mutta tästä huolimatta huomaan usein vertaavani nykytilaa siihen tavoitetasoon, jota ei edes ole, ja tämän tavoitetason puuttumisesta huolimattakin koe aika ajoin suhteellista deprivaation tunnetta. Jotain olen pettänyt, mitä? Ainakaan en ole lunastanut varhaisia monista poikkeuslahjakkuuksistani seuraavia mahdollisuuksia. Vai mitä muka olen tehnyt poikkeuksellisella päässälaskutaidolla tai sillä, että opin lukemaan 3-vuotiaana paitsi että niillä pääsee illanistujaisten friikiksi?

Toinen vanhenemiseen liittyvä yleinen ominaisuus on sanottu lisääntyvä kärsivällisyys. Tiedä häntä. Ymmärrän isääni, joka on todennut, että kun oma aika käy rajallisemmaksi, niin yhä vähemmän sitä aikaa on tuhlattavaksi epämieluisiin asioihin ja ihmisiin, suoraan sanottuna paskaan.

Yksi tuttavani totesi, että ehkä jotkut sattuvat erehtymään ja luulevat sitä kärsivällisyydeksi kun eivät huomaa maailman tai ainakin ärsykkeiden vilistävän ohitseen, ja kun eivät huomaa niin eivät myöskään osaa ahdistua siitä, ärtyä ärsykkeistä kun kuulevat ja näkevät vähän huonommin niitä. En olisi tästäkään niin varma. Kyllä tämä epäilys oman päivityksen umpeenmenosta voi aiheuttaa turhautumaa tai jopa vitutusta, joka purkautuu yleisenä jurnutuksena, muutosvastarintana vähän kaikkea kohtaan. Niin että kyllä minä ymmärrän loppujen lopuksi niitä työnantajia, joilla on ns. toisia ajatuksia sen keskiäkäisen palkkaamisesta, eikä tämän tunnustaminen tässsä varmaankaan toimi ainakaan minään avoimena hakemuksena: "ottakaa minut, en opi salasanoja, osaamiani tietokoneohjelmia ei enää ole, cv:stäni löytyviä organisaatioita ei enää ole enkä sitäpaitsi tiedä, onko niitä vai ovatko ne vain vaihtaneet nimeä ja sitäpaitsi suosittelijanikin ovat kuolleet. Selkäkin on vähän huonompi, ja vessassakin täytyy ravata."

Jos se on siunauksellista, että tyytyy juoksemaan entistä hitaammin, niin sitten hyvä. Muuten en ole niinkään oivaltanut, mitä hienoa on siinä, että polvien kimmoisuus häviää ja askel lyhenee vuosi vuodelta. Samoin käy henkisen joustavuuden, resilienssin, kuten muotitermi kuuluu. Vaikka paraneva kyky suodattaa tärkeä vähemmän tärkeästä ainakin osin kompensoikin pikku hiljaa hidastuvan prosessoinnin - joka ainakin minulla on edelleenkin missä tahansa vertailussa huippua kaksikymppisiinkin verrattuna, siis niin kutsuttu hoksniekka - niin esimerkiksi erilaisiin organisaatioihin, lyhenteisiin salasanoihin ja käyttäjätunnuksiin on päässyt muodostumaan kontekstisaturaatioähky. Ei oikein enää välittäisi opetella suunnilleen 17. merkitystä lyhenteelle OPO, CK tai YK. 

Ehkä se onkin sitten se vanhenemisen anti: jos sen haluaa pukea positiiviseksi. Kyky valikoida, keskittyä olennaiseen. En varmaankaan sitten ole vielä riittävän vanha, kun en voi olla aivan varma.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Vuoden parhaat levyt

Listaan tässä alla ne äänitteet, jotka ovat sykähdyttäneet nyt päättyvän vuoden aikana: jotka ovat opettaneet minulle itselleni uutta musiikkia - mikä on valitettavan harvinaista, ja aina vain harvinaisemmaksi käy - tai näyttäneet itselleni tutun musiikin uudessa valossa. Tai jotka ovat opettaneet itsestäni minulle jotakin, tai ainakin ovat onnistuneet vangitsemaan senhetkisen olotilani jotenkin tyhjentävästi.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat. Finaalissa intensiteetti kehkeytyy niin tiiviiksi, että kuuntelijan silmistä alkaa valua hiki.

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta. Tämä teos on pompahdellut aika ajoin takaisin ohjelmistooni kuluneen vuoden aikana, ja Kovacevichiin olen palannut useimmin. 

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta. Fricsay on tehnyt muut levytykseni tarpeettomiksi. 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Valitettavasti musiikkikaan ei ole immuuni Metoo-kampanjan paljastuksille. Jos asiaan suhtautuu kuten B.Z. eli Moses is moses and bisnes is bisnes, niin tässä on yksi digitaalisen ajan parhaita orkesterilevyjä. Dutoit on puoliksi oman aikansa Reiner ja Münch, samassa persoonassa. Tämän sensuellimpaa ei musiikki voi oikein olla, eikä musisointi.

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. 

Rudolf Barshain johtamassa Junge Deutsche Philharmonien levytyksessä Mahlerin vitosesta, jota Mahler-guru Tony Dugganin suosituksesta uskaltauduin kuuntelemaan, ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki. Nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina.

Jascha Horensteinin ja Lontoon Filharmonisen orkesterin levytys Mahlerin nelosesta ei kosiskele halvoilla tehokeinoilla, kuten Horenstein ei koskaan. Siinä kaikki menee alusta alkaen onnekkaiden nuottien alla, kaikki on tismalleen oikein. Kun Horensteinin levytys Mahlerin kolmosesta on ansaitustikin klassikko, kaikkien aikojen maineikkaimpia levytyksiä, nelonen ei ole yhtään huonompi. Siinä on suurta viisautta. Soitto ei ole aivan viimeisen päälle hiottua eikä äänitys ole ihan parasta, mihin jo 70-luvun alkupuolella pystyttiin, mutta viis siitä.

Yleistempo Horensteinin levytyksessä on suhteellisen verkkaisesti käyskentelevä, muttei sentään liian. Toisessa osassa tämä yleisviritys korostuu erityisesti: äkkiväärän virtuositeetin sijasta se on suorastaan idyllinen. Sinfonian hitaan osan levytys on suorastaan ylimaallisen kaunis: se alkaa laulavilla matalilla jousilla, ja osan kehkeytyessä orgaanisesti sieltä nousee esiin puhallinsooloja, luontevasti osana kudosta. Yhteistä kolmannen sinfonian hitaan finaalin kanssa, osa ikään kuin kehkeytyy itsestään kaikessa rauhassa kohti kliimaksia, joka sitten lyö jalat alta voimallisuudellaan. Horensteinilla huippukohdat ovat todellakin huippukohtia, koska niihin kohti päädytään kehitellen, ja ne ovat niin selkeästi muun musiikillisen kudoksen yläpuolella niin intensiteetiltään kuin volyymiltäänkin. Finaalin laulusolisti Margaret Price on liian suuriääninen. Ehkä Bernstein olikin oikeilla jäljillä käyttäessään lapsityövoimaa?

Horensteinin levytys on kaikkinensa yksi suurimmista teoksen levytyksistä. Jos minun pitäisi valita yksi, jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti, tämä se taitaisi olla.


Vuoden levy -palkinnon saa:

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrücken radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset Brucknerin kasista ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Tämän levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 


perjantai 22. joulukuuta 2017

Tervetuloa naiskagaali, tervemenoa setämiehet

Kokoomusta edustava Markku "Välläri" Välimäki kuuluu kauhistuneen siitä, että naiset osaavat tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen. Hienoa! Siitä miestenkin soisi ottavan mallia. Sitäpaitsi jo lähtökohtaisesti silloin on tehty jotain oikein, jos vanhaa valtaa edustava setämies ottaa ns. herneen nenään. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta!

Naisverkosto totesi kirjoituksessaan, että naisten kuntapäättäjien määrä Porvoossa on huolestuttavan pieni; toisaalta suurin osa ääniharavista oli naisia. Miksi tämä sitten on valitettavaa?

Naiset yleensä säännönmukaisesti osaavat tehdä ihmisläheisempää politiikkaa. Heillä on usein ikään kuin sisäänrakennettuna sukupuoli-, tasa-arvo- ja ympäristövaikutusten arviointi jo päätöksenteon valmisteluvaiheessa mukana.

Olisi kuitenkin setämiesmäistä typistää naisten osuus perinteisille naisaloille, vaikka miehiä keskimäärin pienipalkkaisempina ja yleensä sote- ja kasvatusaloilla enemmän työskentelevinä heille onkin luonnollista tehdä miehiä informoidumpia päätöksiä, jotka koskettavat niin kunnallisten palveluiden asiakkaita kuin niiden työntekijöitäkin.

Naisille on myös yhdyskuntasuunnittelussa miehiä luontevampaa suunnitella viihtyisää ja turvallista kaupunkia ihmisiä - myös miehiä - varten: naiset käyttävät autoa miehiä vähemmän, eli toisin sanoen heille jalankulkijan ja joukkoliikenteen käyttäjän roolit ovat miehiä tutumpia. Naisten voimin Sote-uudistusta, päivystysasetusta tai työttömien pakkoaktivaatiolakia tuskin olisi koskaan syntynyt.

Tervetuloa siis naiskagaali. Tervemenoa setämiehet.

Oheinen kirjoitus lähetettiin eilisaamuna Uusimaa-lehteen.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Helpotetaan saantia, vaikeutetaan juontia

Kansanedustaja Sari Sarkomaa leikkii puolueensa omatuntoa, jos vaikka lyhytmuistisimmat eivät huomaisi, että tällainen toiminta on hyvin lyhytjänteistä, ellei peräti ristiriitaista. Ensin Sarkomaa julisti perjantaiaamuna, että alkoholi ei kuulu paikkoihin, joissa on lapsia:

"Lasinsirpaleet ja tyhjät tölkit eivät Sarkomaan mielestä kuulu päiväkotien pihoille.
– Varsinkin rikotut lasit aiheuttavat vaaratilanteita päiväkotien lapsille. Valitettavasti monessa päiväkodissa maanantaiaamut aloitetaan lasinsirpaleiden, tyhjien tölkkien ja tupakantumppien keräämisellä. Kiellon mahdollisuus olisi tervetullut helpotus päiväkotien ja koulujen arkeen ja samalla myös vahva viesti nuorten alkoholittoman vapaa-ajan puolesta, Sarkomaa sanoo."
Vain kuusi tuntia myöhemmin Sarkomaa äänesti puolueensa mukana lainsäädännön puolesta, joka mahdollistaa entistä 17% vahvempien alkoholijuomien myymisen ruokakaupoissa. Helpotetaan saantia, vaikeutetaan juontia. 
Jossain se ilo- tai suruliemi juodaan. Tai sitten alkoholia ei olekaan tarkoitettu juotavaksi. Jos ei ravitsemusliikkeessä tai ulkona, jäljelle jää koti. En mitä sitä sano, ovathan pullot ja röökit leikkipuistossa ihan perseestä, mutta tämän logiikan mukaan on siis ilmeisesti ihan ok lisätä alkoholinkäyttöä kotona, jollaisissa aika usein on myös lapsia. Tämän Sarkomaakin varmaan tietää, joten mitä muuta tämä on kuin populismia siinä toivossa, että toiset eivät huomaa ristiriitaa, kun toinen käsi ei tiedä mitä toinen tekee ja kun häntä heiluu mutta etupää murisee. Tämä varmaankin toimitetaan siinä toivossa, että saataisiin niin vinettoliberaalien kuin myös lasinsiruista kauhistuneiden äänet. 
Verkkouutisten kolumnin aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
P.S: Tämä tapaus taas todensi sen, että kokoomuslainen yksilönvapaus on aika metkaa. Kokoomuksessahan levitetään tämän tuosta propagadaa, jonka mukaan puoluekuri on vain vasemmistopuolueiden heiniä. Kuitenkin tässä äänestyksessä vain konkari Pertti Salolainen - jonka ei tarvitse ajatella uudelleenvalintaansa - uskalsi äänestää toisin kuin ryhmäpäätös. 




torstai 30. marraskuuta 2017

Virukset eivät katso passia tai puoluekirjaa

Virukset eivät kysy ihmisen paperistatusta. Eivät ne kysy myöskään puoluekantaa, vaan tarttuvat niin perussuomalaisiin, kokoomuslaisiin, demareihin, vasemmistolaisiin, vihreisiin ja jopa kristittyihin. On vaikea muuten ymmärtää sitä, että puolet demareista aktiivisesti pyrkii sulkemaan silmänsä edellämainitulle kuin että heidän piti miellyttää "tukioitaan". Taas yksi valitettava muistutus demareiden jatkuvasta flirtistä epävarmojen "tukioiden" suuntaan, kakkaamisesta perussuomalaisten tunkiolle. Näköjään tätä ei ymmärtänyt esimerkiksi terveydenhoitoalalla työskennellyt Anttilan Maijakaan.

Entä sitten Kokoomus? Haluaisin kysyä Kokoomukselta, eikö EU:n vapaa liikkuvuus koskekaan kaikkia? On täysin epäloogista vaatia esimerkiksi suomalaisten terveydenhoidossa työskentelevien ottavan flunssarokotteen ja samanaikaisesti evätä se esimerkiksi osastohoitoon joutuneelta paperittomalta maahanmuuttajalta.

Varmaan Jeesuksen pitäisi ilmestyä kristillisdemokraateiksi itseään kutsuvien keskuuteen, ja muistuttaa opeistaan, joiden mukaan lähimmäisenrakkaus koskee kaikkia eikä ketään saa hylätä. Kaikki eivät sitten ilmeisesti olekaan Jumalan lapsia.

Onneksi sentään järkikanta voitti eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa, joka päätti noudattaa perustuslakia ja suojata kaupunkilaistensa hengen päättämällä pienellä enemmistöllä tarjota terveydenhuoltoa myös niin sanotuille paperittomille. Jos päinvastainen kanta olisi voittanut, näiden "voittajien" olisi kannattanut jo etukäteen varautua kuivamuonavarastoin ja linnoittautua hengityssuojaimin ja käsidesein koteihinsa.


torstai 23. marraskuuta 2017

Miten sananvapaus suhtautuu politiikkaan?

Jo pitkään poliittisen vaikuttamisen liepeillä toimineena olen huomannut, että sananvapaus jää poliittisissa puolueissa usein sanahelinäksi. Annan tästä seuraavaksi joitakin esimerkkejä. Oma kymmenien vuosien odysseiani on kulkenut oikealta vasemmalle. En kuitenkaan ole mikään Jörn Donner siinä mielessä että olisi puoluetta suurempi. Olen vain minä. En ole osa politiikkaa, vaan se on osa minua.

Kesä 1992. Luoteis-Helsingin Kokoomusnuorista pari hallituksen jäsentä otti minuun yhteyttä. He pyysivät ylimääräistä yhdistyksen kokousta, jonka tarkoitus oli syrjäyttää silloinen yhdistyksen puheenjohtaja. No, sellainen pidettiin, ja minut valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Kun valinta kantautui lomailleen syrjäytetyn puheenjohtajan korviin, hän ns. tuli lankoja pitkin, ja sanoi selkosuomeksi antavansa minulle turpaan.

Pian tämän jälkeen aloitin sosiologian opinnot. Tapasimme fuksiryhmän kanssa mennä ns. ottelemaan pohjia erään fuksiryhmäläisemme pikkuyksiöön. Nyttemmin tämän SDP:ssä toimivan opiskelukaverini yksiön päätyseinältä minua tervehti Che Guevara. Kun asunto koostui vain eteisestä ja huoneesta, Chen katse ulottui kaikkialle, ja hänet näki jo sisääntullessa. Chen katse vuosikymmenien takaa mittasi minut kiireestä kantapäähän. Hänen mielestään toimintani Kokoomuksessa perustui itsepetokseen ja väärään tietoisuuteen.

Tein tämän harhaekskursion taustoittaakseni sitä päätöstä, kun heti alkusyksystä 1992 erosin Kokoomusnuorista. Heti eroamiseni jälkeen minulle soitti merkittävä vaikuttaja Kokoomuksen Nuorten Liitosta, joka kysyi, mitä oikein haluan. Kun osoittautui, ettei se asia ollut raha vaan aate, minulle tarjottiin paikkaa ohitse minkään hakumenettelyiden Kokoomuksen aatetyöryhmässä. Näinhän aatteellisuuden kanssa onkin kätevä toimia politiikassa: ulkoistaa se jollekin tietylle porukalle, jotteivät vain ihanteet pääsisi häiritsemään sulle-mulle -harjoitteita.

Sitten elettiin suunnilleen vuotta 2006. Toimin tuolloin aktiivisesti Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeessä, jota olin ollut perustamassa. Tässä ominaisuudessa, kerran juuri kotiuduttuani vastaperustetun Kaupunkimetsäliikkeen kokoontumiseen Vuosaaresta soitin silloiselle demareita edustavalle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle, joka oli kovakorvaisen betonoijan maineessa. Häneen verrattuna Ylermi Runkokin vaikutti partiopojalta. Näpytellessäni keskustellessamme muistiinpanoja hän uhkasi minua oikeustoimilla, jollen välittömästi lopettaisi näpytystäni ja vieläpä hävittäisi muistiinpanojani. Säikähdin, sillä tätä ihmistä ei voinut olla tottelematta; myöhemmin tosin olen ymmärtänyt, että ei muistiinpanojen tekemistä puhelinkeskustelusta voi kieltää, saati uhata siitä oikeustoimilla. Suunnilleen samoihin aikoihin saman puolueen edustaja kaupunginhallituksessa yritti käydä kanssani kauppaa. Hän kysyi minulta, että jos ei Laaksoon voi kaavoittaa, minne sitten, ikään kuin järjestäytymättömän, epämuodollisen kansalaisliikkeen edustajana olisin siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. Myöhemmin kun paljastin Mustavuoressa pidetyn muka-puolueettoman luontoretken järjestäjänä toimivan Luontodemarit, hän poistui Facebook-kavereistani.

Keväällä 2010 Helsingin Vihreiden kevätkokouksessa kuohui. Siellä pari vihreää nuorta nostivat ns. kynnyskysymykseksi erään sittemmin puoluetta vaihtaneen eduskuntavaaliehdokasehdokkaan mukanaolon ehdokaslistoilla, tämä kun oli blogannut kannattavansa pedofiliasta tuomittujen rikollisten henkilöllisyyden julkistamista (miten sivumennen sanoen tehdäänkin). Nämä pari vihreää nuorta vaativat kyseisen henkilön poistamista ehdokaslistoilta. Niin tehtiinkin. Kun bloggasin tästä manööveristä, minulle soitti kyseisen piirijärjestön puheenjohtaja, ja vaati minua poistamaan blogikirjoitukseni, näyttihän se hänen järjestönsä jäsentensäväliset ikään kuin kokoaan suuremmassa valossa.

En toimi enää missään näistä edellämainituista puolueista; Demareissa en olekaan toiminut, joten katson voivani nyt pölyn hieman laskeuduttua jakaa kokemukseni siitä, miten sananvapaus suhtautuu puoluepolitiikkaan. Tämä ei kuitenkaan ole hyvästijättö politiikalle, sillä itseni tuntien, saatan hyvinkin vielä joskus tehdä paluun. Siinä tilanteessa tulen katsomaan eteenpäin, ja voidakseni tehdä sen, katsoin nyt taaksepäin jotta sekin suunta on käsitelty.

Kirjoitustani inspiroi arvostamani vihreä toimija, pitkän linjan aktiivi, herkkä ihminen, joka vaalii ihanteitaan, joka nostatti epäilyä siitä, onko mahdollista olla vääränlainen ihminen (vihreään) politiikkaan. Kyllä voi. Voi nimittäin olla vääränlainen ihminen politiikkaan, jos nimittäin on asioita, joista ei suostu käymään kauppaa.




tiistai 14. marraskuuta 2017

Suru yhdistää ja erottaa

Porvoo on nyt sureva kaupunki siitä lähtien kun täällä eilen päättyi oman tyttäreni ikäisen pienen tytön elämä niin väärällä tavalla. Tapahtuma tuli kovin lähelle monia, koska tämä on pieni kaupunki, ja melkein jokainen on leikkinyt siinä puistossa, jossa tämä sattui, ja varmaankin moni myös ainakin arvelee tietäneensä jotain siitä, keitä tämä asia kosketti. Minulle tämä asia meni ihon alle, olihan kyse pienestä tytöstä, samanikäisestä kuin oman elämäni keskipiste, auringostani.

Mihin aikaan tahansa tapahtumapaikalle virtaa porvoolaisia tuomaan kynttilöitä, kukkia, kortteja ja nalleja, kaiken ikäisiä ja kaikenlaisissa kokoonpanoissa, ohikulkumatkalla tai varta vasten. Tapahtuma yhdistää porvoolaisia ja kaupunki suree. Kuitenkin suru myös erottaa.

Jo ennen kuin ensi tiedot tapahtuneesta vuosivat julkisuuteen, alkoivat spekulaatiot ja kahvipöytäpulinat. Jos reaalinen, oikeiden ihmisten elämismaailma voikin yhdistää, niin sosiaalinen media erottaa. Sosiaalinen media nopeuttaa sitä tahtia, jolla huhut lähtevät liikkeelle, ja ne jaottelevat ihmisiä nykyään vähän samaan tapaan kuin aiemmin sisällissota. Sosiaalinen media paljastaa pinnallisesti tunnetuista ihmisistä ihan uusia puolia, joista mieluummin ei olisi mitään aavistusta. Kriisitilanteet kärjistävät ja tuovat ihmisistä esille uusia puolia. Sisimmän. Jopa työkaverit, sukulaiset tai naapurit, joiden kanssa muuten voisi jakaa vaikka yhteisen grillin, osoittautuvatkin kriisin tullessa jos eivät ihmiskunnan vihollisiksi niin ainakin heidän ihmiskäsityksensä loukkaakin omaa maailmankuvaasi.

Sosiaalinen media jakaa ihmiset kahteen kastiin: vain järkyttyneisiin sekä niihin jotka kanavoivat tämän shokkinsa taas yhdeksi tekosyyksi lietsoa omia pelkotilojaan ja käyttää niitä sumuverhona muidenkin pelkotilojen lietsomiseen. Kuitenkaan mikään spekulaatio siitä, mikä oli tekijän ihonväri tai uskomus, ei tuo tätä pientä tyttöä takaisin. Eikä se, että laitetaan rajat kiinni.

Joidenkin ensireaktio järkytykseen on ollut ulkoistaa tapahtunut mahdollisimman kauas. Näin äärimmäisen, tarkoituksettoman ja silmittömän pahuuden täytyi välttämättä olla lähtöisin ihmisestä, joka on mahdollisimman erilainen kuin itse. Ja koska emme näe pahuuden sisälle, koska emme näe yleensäkään toisten ihmisten sisälle, onhan omaankin sisimpään kurkistaminen usein pelottavaa, sillä lähempi kurkistus voisi paljastaa pahuuden potentiaalisuuden, erilaisuus on helpointa osoittaa kun tekijä näyttää erilaiselta, oli sitten musta tai mustalainen.

Tämän nuoren ihmiselämän sammumista ei kuitenkaan olisi tarvittu siihen, että kaupunkilaiset kokoontuvat jonkin yhteisen asian ympärille. Kyllä se voisi olla jotain hyvääkin. Rajojen kiinni laittamisen ja erilaisten muurien rakentamisen sijaan avattakoot sydämet. Muistetaan osoittaa läheisillemme rakastavamme heitä ja näkemään kaikki ihmiset lopultakin kanssaihmisinämme.  Tästä meille muistutuksena toimikoon vaikkapa äskettäin edesmenneen Jocke Lybeckin elämäntyö.


Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä lauantaina 18.11.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Det är bäst som sker

Bongasin tänään Hesarista pitkäaikaisen ex-tekstiilityöopettajan ja luokanvalvojani Maisa Weiste-Mäkeläisen kuolinilmoituksen.
Maisa ehti 77-vuotiaaksi. Lempeästä ja viisaasta, äidillisestä Maisasta - joka halvaantui jo 2000-luvun puolella - muistan hänen lohdutuksensa pitkäaikaisen ihastukseni ilmeiseen yksipuolisuuteen: "Mikael. Det är bäst som sker". Pitkään pidin tätä yleisenä ohjenuorana.
Soitin Maisalle kesällä 2009, kun asuin Norjassa ja vietin kesälomaani lähellä pääkallopaikkaa, Malminkartanossa, kuitenkin Mätiksen väärällä puolella.
Jotkut Maisan entiset oppilaat ovat pitäneet häneen paremminkin yhteyttä, käyden tapaamassakin Maisaa eri puolilta maailmaa, jonne kohtalo on heidät heittänyt. Maisasta jäi lämmin muisto. Hänestä tuli varmaankin monelle muullekin kuin minulle varaäiti, jolle saattoi käydä purkamassa sydäntään esimerkiksi silloin kun hän oli välituntivalvojana. Det är bäst som sker, Maisa.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Seksipuheet syrjäyttävät

Entinen vihreä kansanedustaja Rosa Meriläinen, joka on mitä mainioin persoona, karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas, on peräänkuuluttanut seksipositiivisuutta. Se on ilmeisesti sitä mistä Vihreiden tuoreen puheenjohtajan mielitietty Iris Flinkkilä toteaa, että miksei sitä voisi bylsiä vaikka ensitapaamisella.

Niin, miksei. Olen minäkin niin tehnyt vapaina ja villeinä aikoinani, jos se on tuntunut luontevalta. Ja luontevalta se ei voi tuntua, jos se ei ole sitä molemmille. Seksiin voi suhtautua kuin nautintoaineena, ja siitä on mahdollista nauttia myös vaikka seksiä tapahtuisi muualla kuin parisuhteessa. Tiedän tämän oikein hyvin. Varmaankin Rosa ja Iris ajavat takaa tällä manifestaatiollaan sitä, että tabujen purkaminen vähentäisi joidenkin seksuaalisuuteen liittyvää ahdistusta.

Voi se niinkin tehdä, mutta voi se myös lisätä sitä. Seksipositiivisuus - jos se tarkoittaa sitä, että seksi nähdään luonnollisena ja ei-tabuna - voi johtaa myös siihen, että seksikokemukset nähdään normaalina, ja normaalius helposti velvoittaa. Ajattelen eri syistä seksittömässä elämässä eläviä, jotka voivat tämän seksipositiivisuuden tulkita niin että ovat jotenkin deprivoituja. Suurimman osan aikaansa he ovat ehkä oppineet tulemaan toimeen seksittömän elämäntilanteensa kanssa, ja julkinen avoimuuden korostaminen muistuttaa että he ovat ainakin kahdella tapaa puutteellisia: paitsi että elävät selibaatissa, eivät edes puhu seksistä, ihan kuin siinä olisi jotain väärää, että joku haluaa pitää yksityisasiana yksityisinä. Kai tämä sitten on joko takapajuisuuden tai ahdistuneisuuden merkki, mene ja tiedä, mutta kai yksilöllä on oikeus olla edes ahdistunut rauhassa? Avoimuus on ehkä uusi musta, mutta mitä jos ei haluakaan olla avoin, ja ahdistuu sen vaatimisestakin?

Ei seksi siinä mielessä ole subjektiivinen oikeus kuin vaikka asunto että sitä voisi vaatia sen paremmin keltään toiselta kuin voisi vaatia yhteiskunnan täyttävän tämän tarpeen. Ja jos voisi vaatia, mitä tämä tarkoittaisi? Valtiojohtoisia bordelleja? Miten tämä ollaan ajateltu hoitaa esimerkiksi vaikeavammaisilla, ja kenen toimesta?

Ihmiset ovat eri syistä vailla seksiä. Jotkut vain siksikin, että heidän libidonsa mahtuu heidän housuihinsa.

Jatkuva seksistä puhuminen joukkotiedotusvälineissä luo omalla tavallaan siis uuden syrjäytyneiden luokan. Soisin siis kuitenkin edes vähäsen hävyliäisyyttä sen hävynkin kanssa. 

perjantai 3. marraskuuta 2017

Manspreadsplaining

Facebook-kaverini seinällä keskusteltiin ns. manspreadingista: siitä, kuinka miehet kuulemma vievät julkisista kulkuvälineistä naisia enemmän henkilökohtaista tilaa. Silloinkin kun he eivät näin tee, osa ilmiötä on kuulemma sekin, että miehet kuulemma kehtaavat vaatia sen oman tilansa ja kiilata niiden toisten ihmisten jättämien pakaasien paikalle. Osa tästä manspreadingistä on kai sekin, etteivät miehet tunnista ilmiön olemassaoloa, ja jopa kehtaavat kyseenalaistaa kyseisen ilmiön sukupuolisidonnaisuuden.

Sitten kun joku mies yrittää osallistua keskusteluun, riippumatta sävystä ja argumentista, tämä lytätään manspleingina. Mutta eikös juuri se, että toisen keskustelunavausyritykset lytätään lähtökohtaisesti eikä anneta edes suunvuoroa, ole juuri - manspleiningia, johon tässä tapauksessa syyllistyivät kyllä naiset?

Ilmiö, jossa tiedostavaksi itseään luullut mies ei kehtaa kommentoida mitään, saati kyseenalaistaa ilmiön sukupuolisidonnaisuuden - sillä julkisen liikenteen ammattikäyttäjänä olen havainnut sen olevan pikemminkin ikäspesifi - voitaneen nimetä womanspleiningiksi: miesten sisäistämä itsesensuuri. Ilmiö nimittäin korreloi vahvemmin iän kanssa: nuorten kanssamatkustajien mopokypärät ja koululaukut sitä tilaa usein vievät.

Kutsukaa vaan laasaseksi, ei haittaa.

Peili siis käteen, enkä tarkoita meikkauspeiliä.

torstai 2. marraskuuta 2017

Hutkinnasta tutkintaan

Minua on joskus arvosteltu siitä, että bloggaukseni ovat kuin oksennuksia: ne eivät pyrikään yleensä olemaan mitään tutkivaa journalismia, vaan pikemminkin hutkivaa. Nyt olen hutkinut tarpeeksi. Vaikuttamista en koskaan täysin jätä itseäni kiinnostavissa asioissa, mutta juuri nyt poliittisessa ja muussa kansalaisvaikuttamisessa takki on tyhjä. Minusta tuntuu, että olen sanonut kaiken. Ainakaan mitään uutta ilmaistavaa ideaa minulla ei tällä hetkellä ole esittää ilman että toistaisin itseäni, eikä se ole kellekään kiinnostavaa, saati informatiivista, hyödyllisyydestä puhumattakaan.

Toinen asia, mistä bloggaamistani on arvosteltu, on sen aihepiirien sekavuus. Blogi toki onkin nettipäiväkirja, ääneen niiden asioiden ajattelua, jotka kulloinkin ovat askarruttaneet. Lukijalle, joka kuvittelisi löytävänsä sieltä jotakin tiettyä, saattaa pettyä. Jos etsii esimerkiksi porvoolaista eks-wannabe-poliitikkoa, saattaa pettyä, kun se on kietoutunut sinne sudeettihelsinkiläisen työmatkasukkuloijan, juoksuharrastajan, metsänsuojelijan ja musiikinrakastajan sekaan.

Sain muutamia viikkoja sitten ainakin omasta mielestäni kuningasidean. Kuningasidea se on siksi, että sitä oli pakko lähteä toteuttamaan. Idean minulle antoivat edesmennyt Mahler-guru Tony Duggan, jonka Mahler-levytysten katsaus löytyy tämän blogin linkkipalkista, sekä läheinen ystäväni, jonka kanssa puolileikillämme olemme perustelleet Helsinki-Porvoo Bruckner-Mahler -sosieteettia jo hyvän aikaa.

Kuningasideani on täyttää aukko. Vaikka musiikkijulkaisemisen kieli onkin englanti, myös minulle, niin suomeksi ei ole saatavilla katsausta Mahlerin sinfonioiden levytyksistä. Toki tiedän, että tämä kielirajaus rajoittaa lukijakunnan hyvinkin pieneksi, mutta koska kyse on elämäntyöhön rinnasteisesta suurprojektista, niin panen toivoni siihen, että kyllä tämä materiaali antaa vastaisillekin Mahler-kuuntelijoiden sukupolville aineksia, ja miksei antaisi, onhan Mahler uusi Beethoven. Musiikkitiedettä en muodollisesti ole opiskellut, mutta systemaattinen tutkijanote miltei mihin tahansa on minulle kuitenkin kaikkein antoisin ja lopultakin kaikkein omin toimintatapa, ajoittaisesta aktivismilla flirttailusta huolimatta.

Haluan samalla todistaa itselleni, että pitkäjänteinen ja määrätietoinen työskentely on minulle mahdollista. Vuosikymmenien aikana olen eri kausina syventynyt monenlaisiin asioihin, suomalaisesta yleisurheilusta Mongoliaan ja pussihukkiin. Tämän aihepiirin tunnen kuitenkin kaikkein parhaiten, joten olisi synti jättää tämä sauma käyttämättä.

Jokainen blogejani useamman kuin kerran lukenut on huomannut, etteivät ne ole mitään työnäytteitä, vaan pikemminkin niitä voidaan tulkita jopa dismeriitteinä. Usein niistä välittynee kriittisen journalismin sijasta kaiken mahdollisen kritisointi. Usein niissä ei rakenneta mitään, vaan pikemminkin rikotaan. En tällä hetkellä laskisi niin paljoa oman rakentavan panokseni pariin muilla kentillä, joten panostan toistaiseksi tähän.

Säilytän tämänkin blogini varaventtiilinä siltä varalta jos vuotaa yli. Ja kun. Mahler-blogi kanavoinee toimintatarmoni pääasiallisesti johonkin rakentavampaan ja systemaattisempaan, joten julkaisutoimintani tällä alustalla tulee harvenemaan, olisihan se kaikki pois Mahler-blogiin käytettävän taustatutkimuksen vaatimasta ajasta ja henkisestä energiasta.

Käyn siis lävitse Tony Dugganin esimerkin viitoittamana Gustav Mahlerin teosten levytyksiä. Ainakin aloitan tutkimukseni niistä. Lanseeraan blogini vasta kun olen jaksanut toimittaa yhden laitoksen kaikista Mahlerin sinfonioista, tai siedettävään kuntoon edes yhden sinfonian. Aloitin neljännestä sinfoniasta, sillä siitä aloitin neljännesvuosisata sitten matkani Mahlerin parissa, ja neljäs sinfonia on ajankohtaistunut elämässäni jälleen. Mainittu ystäväni tullee jossakin muodossa kontribuoimaan tähän julkaisuun, mutta aika näyttää, tapahtuuko tämä esimerkiksi kuvien, teosesittelyjen, subjektiivisen reseptiotarinan kautta vai omaa luentaani reflektoimalla.

Lanseerausta saadaan vielä odottaa, mutta joidenkin aikojen päästä saatavilla on koko maailman laajin Mahler-levytysten katsaus.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

tiistai 24. lokakuuta 2017

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Onko syytettynä oleminen sairaus?

Lautamiehenäkin toiminut tuttavani kommentoi somessaan Hesarin mielipidekirjoitusta, jossa ihmeteltiin sitä, kuinka säännönmukaisesti virkarikoksista syytetyt kuntien (korkeat( viranhaltijat päätyvät syytteen jälkeen sairaslomalle. Toki hyvillä veljillä saattaa olla helpompaa tämä saikun saaminen, mutta kyllä näin voi käydä vähäisemmillekin veljille. Tai siskoille.

Oletan, että näissä tapauksissa työkyvyttömyyden aiheuttavana diagnoosina on F43.0 eli akuutti stressireaktio. Varmaankin syytettynä oleminen onkin stressaavaa. Ja niin se onkin. Puhun kokemuksesta, kun on viran puolesta (osastonsihteeri) oletusarvoisesti vikapää, ja sen lisäksi väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja virassa osoitetuista virheistä kerätään virhelistaa todistusaineistoksi. 

Sama diagnoosi tarjoutuu myös esimerkiksi läheisen poismenosta tai työsuhteen purkuyrityksestä, kun muutakaan diagnoosikoodia ei löydy. Joskus tuon voi lukea myös suomeksi "vitutus", mutta sekin kyllä usein on seurausta esimerkiksi ajojahdista töissä tai burn outista. 

Akuutti stressireaktio voi olla myös diagnoosi, jonka alle piilotetaan työkyvyttömyyden todellinen juurisyy eli univaikeudet, jotka nekin voivat olla työperäisiä. Unettomuus ei itsessään ole diagnosoitava sairaus, joten se pitkää kätkeä jonkin muun diagnoosin alle. Ja sen parempaa ei useimmiten löydy kuin akuutti stressireaktio. Sairausloman aiheuttaja toki on unettomuus, mutta SVA-todistukseen on jouduttu kirjaamaan diagnoosiksi tuo akuutti stressireaktio, kun masennusdiagnoosia ei oikein arvaa ihan pienistä heitellä, se kun edellyttää yleensä pidempiaikaista altistumista ja sen seuraukset ovat ihmisyksilölle kohtuuttomia, jos töissä pärjäämättömyydestä seuraa esimerkiksi luototuskelvottomuutta, ja sitä pakkolääkitään riippuvuutta aiheuttavilla substanseilla, joista kieltäytyminen voi johtaa diagnoosin perumiseen. 

Niin että kyllä korkean virkamiehen syyte voi aiheuttaa sairastumisen, jos sitten hyväksytään se, että sitä sairautta on vähäisemmälläkin väellä. 

Hesarin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Maailma on köyhempi ilman Jockea



Sain tänään surullisen uutisen Joakim Jocke Lybeckin äkillisestä poismenosta. Vainajista - joksi en vielä pysty Jockea, tuota elämänilon, optimismin ja vitaliteetin perikuvaa käsittämään - ei ole tapana puhua pahaa, mutta ei Jockesta pystyisikään. Jocke saattoi joskus harhautua tajunnanvirran vietäväksi, mutta harvoinpa tuli sellainen olo että tässä tuhlattaisiin aikaa. Jocken tarinat olivat aina viihdyttäviä, ja asiaakin niissä oli aina enemmänkin kuin siteeksi, kun vain sinne asti päästiin. Sitäpaitsi Jocken seurassa oli hyvä olla. Hän luotti kanssaihmisiinsä, ja sai nämäkin luottamaan itseensä, Käytin tässä tarkoituksella svetisismiä kanssaihminen, ruotsinkielinen kun Jocke oli, vaikka lähin suomennus "lähimmäinen" olisi soveltunut kanssaihmistä paremmin Jocken ihmiskäsitykseen. Jockelle kaikki olivat hyviksiä, pahiksetkin, jotkut vielä toki vähän enemmän.

En ehtinyt tuntea Jockea kuin kuutisen vuotta, mutta hän oli sananmukaisesti elämääkin suurempi persoonallisuus. Tulen aina näkemään vilauksen torin halki megafonin kanssa pyöräilevästä Jockesta sinne eksyessäni. Jocke oli mukana oikeastaan kaikessa mielekkäässä ja kivassa, jota Porvoossa järjestettiin.

Mietin usein asioiden arvokkuutta sitä kautta, että olisiko maailma ilman niitä köyhempi paikka. Maailma on ilman Jockea köyhempi paikka.



Kiitos Jocke. Sinä yhdistit ihmisiä, ja uskoit kaikista hyvää. Poismenosi jätti Porvooseen aukon, jota ei voi täyttää. Korkeintaan voimme koettaa jatkaa ihanteittesi toteuttamista, ja ottaa sinut esikuvaksi. Sinut tunteneet ovat elämäntyöllesi sen velkaa, että uskoisivat myös kanssaihmisiään lähimmäisiksi. Ja muistaisivat olla lähimmäisiä toisilleen, ja rakastaa, sillä loppu voi kohdata meistä ketä tahansa, milloin tahansa, Jockeakin jonka piti elää 100-vuotiaaksi. Nyt surettaa paitsi Jocken lesken puolesta, ja varsinkin hänen vielä niin pienen poikansa, ettei hän tule muistamaan isäänsä muuten kuin lukuisten tarinoiden muodossa ja perusturvallisuutena eli hänestä välittyneenä rakkaudellisuutena ja sinä fiiliksenä, että kaikki käy hyvin ja että ihmisiin kannattaa luottaa, mutta jos minulla on joskus mahdollisuus tavata hänet, tulen kertomaan hänelle, että hänen isänsä oli yksi hienoimpia ja rakastettavimpia koskaan tapaamiani ihmisiä (nyt en enää kyyneliltäni näe kirjoittaa enempää).