Stadin kingi, todellinen legenda

Kaikkien aikojen HIFK-ikoni (en nyt puhu Kalle Brewerista) on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Minulla ei oikeastaan ole omakohtaista käsitystä Stadin Kingistä pelaajana, olen siihen ehkä viitisen vuotta liian nuori. Hakki Hagman on samaa viitekehystä kuin Atik ja Hurriganes, osa reilu viisikymppisten stadilais(mies)ten elämää.

Ensimmäinen muistikuvani jääkiekko-ottelun katsomisesta tai ylipäätään kyseisen pelin olemassaolon käsittämisestä oli Suomen omista MM-kisoista 1982, jolloin tunnistin nimeltä kaksi pelaajaa: Jari Kurrin ja Wayne Gretzkyn. Toki olin kuullut nimeltä joitakin muitakin, jotka kaikki olivat legendaosastoa: Mölli, Lalli, Vellu, Ranta-Silaus ja niin edelleen.

Mikä sitten tekee pelaajasta legendan? Legenda on pelaaja, josta kerrotaan legendoja. Ja niitähän Hakista piisaa. Urheilulliset mutta värittömät persoonat, kuten Kurri, Selänne tai Koivu eivät siksi kelpaakaan legendoiksi, sillä peliansioilla legendaksi ei voi hakea. Sinne kutsutaan. Legendoilla yleensä myös on lempinimi, kuten edellämainitut möllit, lallit ja niin edelleen. Uudemman sukupolven pelaajista ehkä Marko Jantunen ja Pasi Nurminen ovat eläneet sellaista elämää, josta syntyy legendoja, myös kaukalon ulkopuolella.

Hakista ei oikein löydy videomateriaalia todistamassa hänen suuruudestaan. Hän oli kuitenkin monen mielestä Suomen ehkä kaikkien aikojen lahjakkain pelaaja, mies, joka oli Mark Messierin mielestä Gretzkyäkin nerokkaampi, ja mies, joka haetutti Jari Kurrilla kahvia. Yleensäkin on sääli, miten huonosti Suomi on hoitanut etenkin joukkuepeliensä urheiluhistoriallisen dokumentoinnin: ei Atikistakaan löydy kuvamatskua, sitäkään vähää kuin Hakista. Toisaalta tämä vain vahvistaa heidän legendaansa.

Legenda on siis ihminen, josta kerrotaan legendoja. Urheilussa tämä tarkoittaa sitä, että elää myös urheiluareenoiden ulkopuolella elämää, josta niitä legendoja syntyy. Myyttinen sädekehä vahvistuu, jos legendan maailmallisuutta ei voi tarkistaa mistään, kun kuvamateriaaliakaan ei oikein ole. Hakki oli kaikilla näillä kriteereillä legenda plus. Lepää rauhassa, Hakki.

Legenda Atik

Kouluun mennessäni kuulin melko pian nimen Atik Ismail, hän oli oman polveni legenda ja ainakin helsinkiläisten fudista seuraavien idoli. Tuolloin tiesin jalkapalloilijoista ehkä Pelén. Koska aloin seuraamaan aktiivisesti futista vasta -82 MM-kisoista (ja tuolloinkin sen, mitä lehdistä näin ja isältäni kuulin, meillä ei ollut telkkaria), Atikin pelaaminen jäi minulle legendaksi.

Legendaksi se jäi sen ainoan kerran kun olisi ollut mahdollisuus skulata itsensä legendan kanssa. Ystäväni polttareissa oli tarkoitus viedä kaveri stadionille silmät peitettyinä ja laittaa maaliin, jonne Atik skodisi pilkkuja. Sitten vielä pelailimme samalla polttariporukalla vähän myöhemmin illasta. Atik taisi olla tuolloin Kuopiossa, mutta laittoi terveiset juhlakansalle.

Asiaa ei auta, jos Atikista yrittää etsiä näytteitä juutuubista. Legendaksi jää kaikki muu paitsi Klubin tarunomainen voitto Liverpoolista. Ei siellä näy sitä, kuinka hän meni pallon päälle seisomaan ja tiirailemaan kavereita. Tämä paljastaa paitsi futiskulttuurimme ohuuden, myös yleisradioyhtiömme barbaarisen kulttuurivallankumouksen voimalla etenevän tuhovimman kun vanhoja kuvanauhoja on varmaan käytetty pyykkinaruina ties minä.

Jos jossain vaiheessa Klubin fanikauppaan ilmestyisi dvd-kooste Atikin parhaista, tilaisin oitis. Ehkä jollain kotinauhoittavalla Klubi-fanilla löytyisi kotoaan aarteita?