Kevättalven soittolista

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.

Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.

Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.

Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.

Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.

Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.

Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.

Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.

Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.

Kiitos maestro Nicolai

Yksi ikimuistoisimpia konserttejani on ollut kesäyönä, tai oikeastaan myöhäisenä kesäiltana Espoon tuomiokirkolla, tai oikeammin kirkkomaalla kuulemani ruotsalaistenori Nicolai Geddan ja Uspenskin katedraalikuoron konsertti, jossa laulettiin ortodoksista kirkkomusiikkia. Kaikki eivät mahtuneet kirkkoon sisään, sillä Suomessa tiedettiin kyllä, kuka oli nyt tullut laulamaan: mies, josta moni oli varmaankin hämmästynyt, että hän oli vielä ylipäätään hengissä, saati lauloi.

Kotiani ei voi pitää varsinaisena musiikkikotina, mutta siltikin Geddan tunsin nimenä niin kauan kuin muistan mitään. Jos kotona on ollut radio auki, kuten ilmeisesti äitini lapsuudenkodissa oli, niin Geddalta on ollut mahdoton välttyä.

Noin kuukausi sitten vaikeni Geddan ääni ikuisesti, mutta hänen perheensä julkisti tiedon vasta nyt. Aivan poikkeuksellisen pitkään siitä saatiinkin nauttia: kuulemani konsertti taisi olla Geddan viimeinen, vaikka ei hän koskaan virallisesti jäänyt eläkkeelle. Vielä 80-vuotiaana ääni oli ihmeellisen kaunis, vaikka ei toki enää niin vahva kuin nuorempana, jolloin häneltä onnistuivat myös Heldentenor-roolit.

Sankaritenorin lisäksi Gedda oli liedlaulaja, oratoriosolisti, mitä tahansa. Gedda lienee ollut kaikkien aikojen monipuolisin klassisen oopperakoulutuksen saanut laulaja, joka lauloi millä kielellä tahansa ja joidenkin arvioiden mukaan hän oli myös kaikkien aikojen äänilevyjä tehnyt laulaja, joka esiintyi jo 40-50 -lukujen vaihteesta, esimerkiksi Maria Callasin kanssa.

Geddan viimeinen konsertti jäi mieleeni maagisena kokemuksena: harras musiikki ja uskomattoman kaunis ääni yövalaistulla kirkkomaalla loivat haihtumattoman tunnelman. Kiitos Maestro Nicolai.

Tallenteen Geddan viimeisestä konsertista voi kuulla klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.