Kohti Stubbin tasavaltaa

Onnea Suomen tasavallan 13. presidentti Alexander Stubb!

Olen tavannut kaikki elinaikani presidentit. Kekkosen lenkillä Kaivopuistossa, Koiviston Sosiologipäivien jatkolla Turussa - istuimme samassa pöydässä vain muutama kuukausi aiemmin eläköityneen Koiviston kanssa - Ahtisaaren useita kertoja Pohjois-Hesperiankadun lähikaupassa, Halosen Topeliuksenkadun lähikaupassa ostamassa siideriä. Niinistöä olen kätellytkin ja päässyt esittämään hänelle kysymyksen, mihin hän vastasi koko ajan käsi kädessä hänen juostessaan seuraavaan tilaisuuteen. Teki myönteisen, juuri minun huoliini keskittyvän vaikutelman.

Haaviston tunnen parhaiten, sillä tein hänen kampanjaansa 2012 ja nyt puoliso on ollut isossa roolissa. Stubbin tapasin Pirkkolassa Pääkaupunkijuoksussa 2010-luvun puolivälissä hänen ollessaan ulkoministerinä. Nojailin katulamppuun hikisenä venytellessäni puolimaratonin jälkeen. Satuin nostamaan katseeni, ja näin vierestäni kulkeneen suihkunraikkaan Stubbin.

Katseemme sattuivat osumaan, ja Stubb kysyi minulta, että "mitä minä oikein teen". Sanoin, että "harjoittelen kaatamaan hallitusta". Stubb nauroi, näytti peukkua ja sanoi "jatka samaan malliin". Stubb näytti jo tuolloin ripeän reaktiokykynsä ja sen, että vaikka häntä jotkut vierastavat ylimysmäisenä, hän on luonteva ihmisten parissa ja kohtaa heidät vertaisenaan.

Olen pahoillani Pekan puolesta, jonka kohdalle ei kolmannellakaan yrittämälle sattunut ykkössijaa. Mutta huomenna veikkaan hänen olevan jo pohjimmiltaan helpottunut: hän voi lähteä hiihtolenkeilleen ilman turvamiehiä. Kohti Stubbin tasavaltaa!

Asetelma presidentinvaalien toiselle kierrokselle

Jos puhtaasti tarkastelisi puolueiden perusteella, Haavisto näyttäisi olevan alakynnessä Stubbiin verrattuna. Toki puolueista tulee se pohja- tai peruskannatus, mutta nämä eivät onneksi ihan ole puoluevaalit. 

Vaalimatemaattisesti puolueet ratkeavat seuraaviin seikkoihin:

1) SDP:n kannattajat äänestävät kaikki Haavistoa, paitsi ne onneksi hyvin harvat, joille hänen seksuaalinen suuntautumisensa on kynnyskysymys.

2) Vasemmistoliiton kannattajista selkeä enemmistö äänestää Haavistoa, paitsi ne, jotka jäävät pitkävihaisina katsomoon Haaviston julistauduttua epäpunaiseksi ensimmäisellä kierroksella.

3) Kepun ja RKP:n äänestäjät. Heistä enemmistö kannattanee Stubbia. Jo vaalipäivänä oli viitteitä, että Haavisto ojensi kättään maakuntien Suomeen, tyhjenevien kuntien huoltoasemabaarien miesten huolia kohtaan. Thors, Rehn ja Biaudet ovat Haaviston kansalaisvaltuuskunnassa, mutta Stubbilla on syntymäetu suomenruotsalaisena. Helan går selkäytimestä.

4) Siihen, missä määrin mestarinsa menestykseen pettyneet lähtevät uurnille. Mitä useampi heistä jää kotiin, on Haavistolle parempi; vaikea valinta snobin suomenruotsalaisen ja homon välillä useimmilla kallistuu snobiin suomenruotsalaiseen, vaikka tämä valinta monille onkin kuin valinta niskalaukauksen ja hirttotuomion välillä. 

5) Siihen, missä määrin ensimmäisen kierroksen nukkuvia (joita kuitenkin on neljännes äänestäjistä) saadaan motivoitua uurnille. Millä teemoilla heitä saataisiin äänestämään? Tämä on ainakin minulle suuri arvoitus.

Kevätkummun palvelukeskus hautasi kirjastoharrastukseni

Muutin hieman yli vuosi sitten Kevätkumpuun. Olen lähiöpoikana viihtynyt täällä mainiosti: luonto on lähellä, ja tärkeimmät lähipalvelutkin löytyvät. Kunnes kirjasto lakkautettiin viime kesänä.

Totta puhuen uusi uljas Kevätkummun sivistyskeskus - jota en voi sanoa Kantele-taloksi, koska nimi on jo käytetty; entisestä asuinpaikasta Kannelmäestä löytyi monitoimitalo nimeltään Kanneltalo - Kantelehuset - on ehdoton asuinalueen apgreidaus. Koulu sai upeat tilat, ja asuinalue sen arvoa nostavan lippulaivan.

Olen varmaan sitten katoavaa ihmislajia, mutta minulle kirjoissa ja äänitteissä on aina ollut olennaista mahdollisuus saada hypistellä kokoelmia, voidakseni valita sieltä mitä mieleen sillä hetkellä juolahtaa. Nyt kirjastovirkailijat saavat käyttää eivät vain koko ammattitaitoaan vaan myös selvänäkijäkykyjään, voidakseen arvuutella, olisinko sillä hetkellä juuri Günter Grassin vai Italo Calvinon tarpeessa. Ilman fyysistä kokoelmaa joudun tiskillä vain empimään: "öö, ehkä jotain ruotsalaista. Ei sittenkään. Ehkä jotain sinistä." Kun aikaisemmin riitti yksi käynti kirjastoon, nyt on tuuripeliä, jos tällä arvuuttelulla oikea tai edes sopiva kirja löytyy. Jos se sitten löytyy, se tilataan pääkirjastosta, ja kirjanhakureissulle pitäisi ehtiä vielä toisenkin kerran sen aukioloaikana.

Fyysinen kirja- ja äänitekokoelma toimii muistin tukena. Ilman kokoelmia ainakaan minä en muista, mitäs niitä kirjailijoita olikaan olemassa. Kolmasluokkalainen poikani on asiasta samaa mieltä. Ja kun minulla ei tässä elämäntilanteessani, jossa sukkuloin sairaalan ja Kevätkummun väliä, ole asiaa keskustaan kuin vasiten ja sitenkin ehkä maksimissaan kerran kuukaudessa, en sitten tule käyttäneeksi kirjastoa enää muuhun kuin hakeakseni sieltä tyttärelleni Maisa-videoita. Niihin Jere Karalahti- ja Alex Stubb -kirjoihin en koske tikullakaan.

Kiitos Kevätkummun kirjasto. R.I.P. Kevätkummun kirjasto.

Michael Perukangas, jo 3-vuotiaasta aivojaan lukemalla pilannut

Kirjoitus julkaistiin toisella yrittämällä Uusimaa-lehden mielipidepalstalla sunnuntaina 11.2.

Hallituspuolueet Panama-syndroomassa

Kaapeista on putkahdellut viime päivinä järkyttyneitä kokoomuslaisia. He potevat Panama-syndroomaa. Kuten tämä entinen pääministeri Katainen, joka ilmoitti olevansa tuohtunut Panama-vuodon paljastuksista, joka osoitti laajamittaista veronpakoilua.

Sitä veronpakoilua tilkitsemään olisi tarjolla ihan lainsäädäntö, tiedoksi vaan Kataiselle. Mutta eipä ole puolueellesi kelvannut. Tämä tiedoksi myös kokoomuksen johtoon pyrkivälle Elina Lepomäelle ja valtiovarainministeri Stubbille.

Muistan kuulleeni perusteluita, joiden mukaan Suomessa on ihan turha yrittää pysäyttää omaisuuden vuotaminen, kun siihen tarvittaisiin vähintäänkin EU-tason lainsäädäntö. Sellaistakin lääkettä olisi ollut tarjolla, mutta ei kelpaa kaikille.

Ei se lääke ole kelvannut ainakaan Perussuomalaisille. Molemmat heikäläisten edustajat europarlamentissa äänestivät 18 artiklan 2 kohdan muuttamista vastaan. Tämä pykälä olisi vaatinut verotietojen ja valtionapujen julkistamista.

Mutta ei pääministeripuoluettakaan voi päästää kuni koiraa veräjästä, jos heidän liikenne- ja viestintäministerinsä on kuulunut varallisuutta piilottavan luxemburgilaispankin hallitukseen, ja pääministerillä on sijoitussalkussaan osakkeita esimerkiksi Nordeasta, joka taas "ei ole voinut mitään sille, minne yksityishenkilöt tekevät sijoituksiaan", ei edes siinä tapauksessa, että kyseinen pankki on myynyt heille sijoitustuotteita, eikä pääministeri voi sille mitään, minne pankki niitä hänen sijoituksiaan on piilottanut.

Meillä on veronkiertoa suosiva hallitus, jonka tilannekuvan mukaan verovarat eivät riitä, ja siltikin verotusta aiotaan keventää. Epäloogisuus ei kai ole rikos, eikä valitettavasti verosuunnittelukaan, mutta pitäisi olla. Valtiopetos.

Panokseni kilpailukyvylle

Valtiovarainministeri Alexander Stubb ehdotti, että 15 prosentin leikkaus ostovoimaan auttaisi hänen mielestään sellaisen kasvu-uran alkuun pääsemiseen, joka nostaisi Suomen kilpailukykyä. Mitä tämä sitten voisi tarkoittaa? Tarkastelen paria vaihtoehtoa omalta kannaltani.

Jos bruttopalkkaani leikattaisiin 15%, jäljelle jäisi 1856 €. Jos taas tarkoitus olisi leikata ostovoimaa, tällöin selkeintä olisi leikata nettopalkkaa nostamalla verotusta siten, että käteen jäisi n. 1500. Tästä kun vähennetään asuminen, puhelin, bussilippu, sähkö, minimi-visanlyhennys, niin käteen jäisi noin 450-500 € kuussa, 

Kun samanaikaisesti vielä nostetaan päivähoitomaksuja ja vähennetään työmatkavähennyksiä, ilmoitan jääväni pois työelämästä, mikäli Stubbin kaavailut toteutuvat. 

Silloin kun tulot ovat vakio, menoihin voi vaikuttaa. Helpoimmin näistä menoista on poistettavissa bussimaksu, mikä tarkoittaisi jäämistäni pois työelämästä. Siinä olkoon panokseni kilpailukyvylle.

Jutun Stubbin ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Mikä estää paikallisen sopimisen?

Juha Sipilän hallitus nimesi syyskuussa yhteistoiminta-asiamiehen selvittämään edellytyksiä helpottaa yritysten paikallista sopimista työsuhteen ehdoissa. Kansan Uutisten 14.9. päivätyssä jutussa yhteistoiminta-asiamies Harri Hietala luonnehtii "– Toimeksiantoni on kaksipuoleinen. Siinä puhutaan sekä paikallisen sopimisen lisäämisestä että työntekijöiden aseman vahvistamisesta yrityksen päätöksenteossa. Kokoomusta lähellä olevien Verkkouutisten 28.9.2015 päivätyn julkaisun mukaan "Hallituksen näkemyksen mukaan Suomen kilpailukyvyn palauttamisessa on välttämätöntä tinkiä ainakin jonkin verran työehtosopimusten yleissitovuudesta ja mennä kohti paikallista sopimista", ja jo ennen vaaleja Alexander Stubb oli julistanut haluavansa, että "työnantajat voivat sopia omien työntekijöidensä kanssa näiden palkoista ja muista työehdoista ilman, että työehtosopimukset sitä estävät" (Demokraatti, 1.2.2015). 

Mikä sitten estää paikallisen sopimisen?

Sipilän hallitus sen estää. TEM:in ehdotuksessa lakipaketti sisältää mm "muutokset (, jotka) koskevat sairausajan palkkaa, loppiaisen ja helatorstain työaikaa pidentävää vaikutusta, vuosilomien enimmäispituutta ja lomarahojen enimmäismäärän rajoittamista." ja "Lakipakettiin sisältyvien asioiden osalta työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen oikeutta sopia työehtosopimuksilla työntekijän kannalta paremmista eduista rajoitetaan." 

Jos hallitus aikoo lisätä paikallista sopimista, ei se ainakaan käy asettamalla sellaisia reunaehtoja, jotka kaventavat sitä aluetta, jolla voidaan sopia. Jos esimerkiksi hallitus päättää muuttaa arkipyhät palkattomiksi, siinä ei sitten jää mitään paikallisesti sovittavaa sen suhteen, miten arkipyhien kanssa menetellään, kuten huomautti Hankenin professori Niklas Bruun.

Perustuslakiasiantuntija, professori Niklas Bruunilla on muitakin varauksia hallituksen työelämäpaketin suhteen. Niitä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Postmodernia tiedepolitiikkaa

Nykyinen hallitus on sitten viimeistellyt postmodernisaation, vaikka hallituksessa on postmodernisaatiota vastustava puolue Perussuomalaiset. Tämä on sikäli yllättävää, että eiväthän he ole pakolaispoliittista ärhentelyä lukuunottamatta saaneet puumerkkiään näkyviin hallituspolitiikassa oikein missää. Tiedepolitiikka on kuitenkin vastoin heidän ja kenenkään muunkaan parempaa ymmärrystä postmodernia.

Francois Lyotardin mukaan postmodernisaatio tarkoittaa sitä, että sellaiset suuret (kehitys)kertomukset, jotka oikeuttivat tieteen ja tiedon yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen, ovat kriisiytyneet. Niin ovat. Nykyinen hallitus vihaa tieteellistä tutkimusta ja koeteltua tietoa kiihkeästi, käytti tämän vihan todistuskappaleena sitten yliopistojen yt-neuvotteluista kertovia lukuja tai Sipilän dosentti- ja Stubbin kolmen kuukauden lomapuhediskursseja.

Ajan henki on se, että elämänkoulu on korvannut koulun, ja tämän henkisen moukkuuden poliittinen ilmentymä on se, että vaikka näyttäisikin siltä, että Perussuomalaiset olisivat hallituksen äänettömiä yhtiömiehiä, niin kyllä nykyhallitusta vaivaa henkinen perussuomalaisuus.

Pullojen heittelijät

Minua inhottaa se kaksinaismoralismi, millä ne samat ihmiset, jotka ovat ensimmäisinä tuomitsemassa polttopullojen heiton, ilakoivat nyt cocispullon heitosta. Jotkut näistä niin kutsutuista humanistisista demokratia-aktivisteista olisivat jopa valmiita heittämään lisää juotavaa. Ok, yksi on vaarallista ja toinen ei, mutta en tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kyllä rohkaisi ketään heittämään mitään. Haluavatko nämä ihmiset pullojen mukana heittää avoimen yhteiskunnan, sen, jossa voi nähdä presidentinkin lähikaupassa tai pääministerin uimahallissa?

Ok, avoin yhteiskunta on mennyt jo pesuveden mukana. Sen sinne kaatoi valtiovarainministeri, jonka ministeriö johtaa Avoin hallinto -hanketta, mutta ministeriö valikoi hallintarekisteriuudistuksessa hankkeelle myötämieliset tiedotusvälineet ja pimittää hankkeen kannalta epäedullisia selvityksiä julkisuudelta. Siitä huolimatta, pitäisin edelleen kiinni avoimesta yhteiskunnasta, vaikka ei hallinto olisikaan avoin. Avoimuus ja turvallisuus ovat maamme todella ainutlaatuinen ja hieno piirre; pidetään siitä kiinni!

Ihan omasta päästäni

Kun valtiovarainministeri Alexander Stubb mitä nöyrimmin pyysi anteeksi sitä, että oli väittänyt hallintarekisteriin myönteisesti suhtautuvan tiedotusvälineistä 90%, kun niitä todellisuudessa on 100-90% eli 10%, hän varmaan ajatteli asian olevan anteeksipyynnöllä pois päiväjärjestyksestä. Kun ei ole.

Jo aiemmin itse pääministeri oli väittänyt Suomen velkaantuvan miljoonan tuntitahdilla, kun oikea vauhti on 600 000. On tainnut pääministerin vauhtisokeus tarttua koko hallitukseen, tai sitten kaahailu, liioittelu, muistamattomuus, epätarkkuus, suurpiirteisyys, hutilointi ja suoranainen valehtelu ovat hallituksen jo ennen vaaleja tulevan pääministerinsä mainostama uusi tapa tehdä politiikkaa, joka kiinnittyisi vain faktoihin, tosin Stubbilla tuo 90 on fiksaatio, sillä hänhän arvioi myös hallituksensa onnistuneen 90-prosenttisesti. Se on vähemmän kuin Jutilan laskuopissa.

No, uusi tapa tämä kyllä on, ihan uusi tapa suhtautua tosiasioihin. Tämä ilmenee myös Petteri Orpon (kok.) ja Jarppa Lindströmin (PS) puuhailemasta laista, jonka sanotaan olevan kiristys nykyiseen, helpottaen rikoksista tuomittujen turvapaikanhakijoiden karkotusta. Asia on itse asiassa täysin toisinpäin, minkä voi tarkistaa esimerkiksi minua paremmin Suomen lakia tuntevalta juristibloggari Sakari Timoselta. Samanlainen luova suhtautuminen faktoihin maahanmuuttopolitiikassa on ilmennyt myös perheiden yhdistämisessä, kun Suomi kuulemma on suhtautunut liian löyhästi EU:n perheenyhdistämisdirektiiviin.

Hallituksessamme performatiivinen valta, vallankäytön esittäminen on korvannut toimeenpanovallan. Lainsäädäntövaltahan ei alun alkaenkaan ole kuulunut hallitukselle, vaan eduskunnalle, mutta tätäkään he eivät tiedä, nämä vallankäytön esittäjät, joten eivät nämä edes voi toheloida toimeenpanovaltaa pois, kun se heille ei kuulu.

En ole ihan varma, kummasta olla enemmän huolissaan: siitä, että hallituksemme ei piittaa demokratian pelisäännöistä vai siitä, etteivät tunne niitä. Kumpi on raskauttavampaa, tyhmyys vai valehtelu, on makuasia.

Odotan, mitä hallitus seuraavaksi väittää. Varmaankin jotain sellaista kuin että 110% työttömistä olisi työhaluttomia ja että 200% turvapaikanhakijoista olisi raiskaajia. Varmaa on ainakin, että aika moni ministeri esittää muunneltua totuutta, tai muunneltuja lukuja, Sipilän laskuopilla, joka on melkein yhtä fantastinen kuin Jutilan laskuoppi.

Tiede ja politiikka

Politiikan ja tutkimuksen suhde on kriisiytynyt, ei vähiten siksi, että tutkimus on joutunut politiikassa huonoon huutoon. Antipatia on molemminpuolinen: jopa kykypuolueena ainakin itse itseään pitäneen Kokoomuspuolueen politiikassa tämä on näkynyt siinä määrin, että viimeistään kiitos sektorituhoajaministeri Grahn-Laasosen paimenkirjeen myötä, valtiovarainministeri buuattiin ulos Porthaniasta. Eikä sieltä tunnetusti ole mitenkään helppo tulla ulos, kiitos aika arvaamattomien pyöröovien.

Tämän henkisen perussuomalaisuuden tai ehkä vain moukkuuden osoituksena on se, että elämänkoulua arvostetaan koulun kustannuksellakin, ja jokainen käsitys myös tieteelliselle tutkimukselle alisteisesta tiedosta on samanarvoinen, oli sitten Räkköläisen Aukustin tai yliopistoprofessorin. Demokratiassa jokaisella onkin yksi ääni. Poikkeuksen säännöstä tekevät oma puolueeni Vihreät, jotka menevätkin aivan sitten toiseen äärimmäisyyteen.

Me Vihreät pyrimme toimimaan todennetun tiedon varassa. Kuitenkin, jos haluaisimme olla sensitiivisiä sille, miten ihmiset oikeasti asiat kokevat ja miten he elävät, yhteiskunta koostuu ihan oikeista ihmisistä pelkoineen, luuloineen, uskomuksineen, ennakkokäsityksineen ja -luuloineen, skeemoineen ja tarpeineen, ja ne ovat ihmistieteiden tutkimuksen kohteita, eikä niistä saa riittävästi tietoa vain tuijottamalla tilastoja ja numeroita. Sosiologina ymmärrän, että kokemukset ja tulkinnat näistä kokemuksista ovat välttämättömiä inhimillisen toiminnan ymmärtämiseksi, ja inhimillistä toimintaa ohjaavat olennaisesti juuri nämä uskomukset, ennakkokäsitykset, tarpeet, normit ja roolit, eivät kovat faktat.

Tiedeuskon hallitseva paradigma Vihreissä on positivismi, tai ainakin näkyvin ja vaikutusvaltaisin. Kuitenkaan numerot sinänsä tai edes tilastot eivät ole tiedettä, eikä kvantitatiivisessakaan analyysissä numeraalinen fakta ole kuin ainoastaan analyysin alku, sen aineistoa, jotain, joka kaipaa selittämistä, analyysiä, kaikkea muuta kuin analyysin loppupiste, sen tulos. Vai väittääkö joku vielä, että sosiologia tai psykologia ei ole tiedettä, kasvatustieteestä en tässä väitä mitään?

Nyt selvisi syy hallituksen vatulointiin

Tai pitäisikö sitä sanoa sipilöinniksi, sitä, että ensin hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan. Ensin tehdään päätösesitys tunteella, vaikutuksista piittaamatta ja asiantuntijoita kuuntelematta. Ja vasta kun käy ilmeiseksi, että kansan tuomio on niin armoton, että tästä eivät hallituspuolueet ehjin nahoin kävele kun aikanaan hallituksesta kävelevät - ja että tämä hetki saattaisi olla yllättävänkin äkkiä - sitten peruvat päätöksensä. Näin on nyt käynyt työajanpidennyksen kanssa, sitten niin sattui eläkkeensaajien asumistuelle, ja seuraavaksi perunevat ensimmäisen päivän sairauskarenssin.

Ei kyse ole välttämättä äkkiväärästä, mutkatsuoriksivetävästä pohjalaisinsinööriydestä. Ehkä ovat herrat ovelampia kuin luulemme: kun ensin esiintyy roistona ja sitten antaakin periksi, voi joku nöyrrytetty luulla erehtymään Juha Sipilää Robin Hoodiksi ja näitä muita Sherwoodin iloisiksi veikoiksi. Timo Soini olisi sitten tässä katsannossa Tuck-munkki, ja Alexander Stubb pikku-John, jota luullaan pieneksi ja harmittomaksi, mutta todellisuudessa kyse onkin todellisesta voimamiehestä, miekalla kurittajasta vailla vertaa.

Mutta eivät he mitään iloisia veikkoja ole. Kyse on retorisesta sumutuksesta: ensin otetaan ja sitten vähän annetaan takaisin, tai ollaan ottamatta niin paljoa. Vai onko maamme sittenkin johdettu äkkipikaistuksissaan, ex tempore -päätöksillä, sen kummemmin miettimättä?

Maahanmuuttajat ovat sumuverho hallituksen leikkauksille

Jotenkin tuntuu, että sekä maahanmuuttajat että Ku Klux Klan ovat SSS-hallituksen tilaamia. Eikä vain tunnu, sillä ne ovat sitä, jos hallituspuolueen näkyvä hahmo ehdottaa maahanmuuttajille keskitysleirin perustamista.

Jotenkin olisi ymmärrettävää, että vielä ulkoministeri lohkeaisi sen verran hallituksen linjasta, että hän olisi voinut kompata kaikenkarvaisia polttopullojen heittelijöitä ja Ku Klux Klania, sillä hänen edustamalleen puolueelle luulisi olevan vielä muita hallituspuolueita tähdellisempää peittää hallituksen leikkauspolitiikan jäljet, jotta kaikki eivät huomaisi, että äänestämällä perussuomalaisia ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin, pienen ihmisen puolustamista. Vai tuliko sittenkin?

Nyt sekä hallituspolitiikka- että maahanmuutto"kriittisyys"kriittiset punavihreät ovat löytäneet vielä hallituspolitiikkaakin isomman asian, ja se on maahanmuuttajien puolustaminen, ei vain heidän kotoutumisensa, vaan ihan hengenkin. Ja tämäkös on hallitukselle kätevää, luulevat voivansa piilottaa kotimaan vähäosaisille vaaralliset leikkaukset polttopulloista lähtevän savukaasun alle, ja usuttaa vähäosaiset pakolaisten kimppuun.

Sen sijaan se on erityisen hävettävää, että valtiovarain- ja pääministeri komppaavat perussuomalaisia vain siksi että hallitus pysyisi koossa. Ei "kansalaisten huolestumisesta" tee sen hyväksyttävämpää se, että EK:n käsikirjoituksesta on tullut Juha Sipilälle ja Alexander Stubbille olemassaolon syy, ja nyt heistä on tullut myötäsoinilaisia. Ehkä hallitusohjelma, jota luultiin ensin Jyri Häkämiehen haamukirjoittamaksi, onkin tehty Hommafoorumilla. Nyt sekä Alexander Stubbin että Juha Sipilän tehtävänä ja velvollisuutena on osoittaa, että nämä epäilyt ovat aiheettomia.

Mihin työajanpidennyksellä oikeasti pyritään?

Minua valistuneemmat blogistit ovat moneen otteeseen todenneet, että Sipilän hallituksen "yhteiskuntasopimusneuvottelujen" (laitoin sulkeet, koska uusiokieltä rakastavalla Sipilällä ei taida olla hajuakaan termin sisällöstä, eikä yksisuuntaista sanelemista ja pelottelua voi kutsua neuvottelemiseksi) eniten puhututtaneissa työajanpidennyspuheissa on kyse devalvaatiosta: koska työn arvoa ei voida nostaa, lasketaan työajan arvoa. Moni on myös todennut, että työn määrä on vakio: jos jo nyt töissä käyvien olisi määrä tehdä enemmän, riittäisi siitä jaettavaa nykyistä harvemmalle.

Sipilän ja kumppaneiden tarkoitus on kuitenkin lopulta ollut työntekijöiden kiristäminen siten, että jäljelle jäisivät vain ne, joilla ei ole mitään valinnanvaraa, nöyryyden ja vaihtoehdottomuuden pudotuspeli. Työajanpidennys on tosiasiallinen tuntipalkanalennus, ja ainakin perheelliselle aika on rahaa, jatkuvaa tasapainottelua ajan ja rahan välisellä veitsenterällä, jolloin perheellinen ei tee yhtään sen enempää kuin on pakko perheen elättämiseen.

Tämä pätee niin yhden kuin useammankin huoltajan perheissä. Useamman kuin yhden huoltajan perheissä sentään on olemassa edes teoreettinen mahdollisuus, että toinen huoltajista lyhentää päivää tai jättäytyy kokonaan pois työelämästä.

Jälkimmäinen vaihtoehto tuleekin toteutumaan monissa niissä perheissä, joissa on sellaiseen varaa. Oliko tämä Sipilän, Stubbin ja Soinin tarkoitus? Kotiinjäävät ovat pääasiassa naisia, paitsi että minullekin se olisi ollut ihan käsinkosketeltava optio, jos ei vaan olisi karensseja.

Työajanpidennys on monille tosiasiallinen työajanlyhennys, sillä ei esimerkiksi yksinhuoltaja tai pitkää työmatkaa päivittäin reissaava taivu siihen, että hänen lastensa hoitopäivät vielä entisestäänkin pitenisivät, joten moni joutuu lyhentämään työpäiväänsä. Jolloin ei laske ainoastaan tuntipalkka vaan myös bruttopalkka.

Jos työpäivää lyhennetään esimerkiksi tunnilla tai kahdella, tämä ei vaikuta päivähoitomaksuihin. Paitsi että ai niin, niitähän pitikin nostaa! Bussiliputkaan eivät tunne osa-aikalyhennystä: Porvoo-Helsinki -väli maksaa sen samat 312,80, Matkahuollolla ja 250 Porvoon liikenteellä, tehtiin sitten tunnin tai kuudentoista työpäivää. Pienipalkkaisella tulee hyvin nopeasti vastaan tilanne, jossa työnteko ei kannata lainkaan palkan pienentyessä mutta kustannusten pysyessä ennallaan, joten työajanpidennys tulee aiheuttamaan irtisanoutumisia.

Tämä onkin ollut Sipilän hallituksen tavoite. Massatyöttömyyden kaudella varsinkin näihin pienipalkkaisiin, usein varsin vähän koulutusta vaativiin töihin riittää kyllä tulijoita, ja jos vanhat työntekijät eivät jousta, työttömien reserveistä löytyy kyllä nöyriä ja epätoivoisia hoitamaan hommat. Mitä vähemmän valinnanvaraa on, sitä kyseenalaistamattomampi ja nöyrempi työntekijä yleensä on.

Kysyisin vielä pääministeri Juha Sipilältä: kuka hakee yksinhuoltajien ja pitkää työmatkaa päivittäin tekevien lapset päivähoidosta?

Johtava eurokriitikko Stubb

Paitsi keskenjäänyt sekundaarisosialisaationi (eli bile- eli tyttöjen kaipuuni), niin myös länsisuuntautuneisuus - tai Eurooppa-suuntautuneisuus - olivat keskeisiä syitä, miksi Kokoomusnuoret vetivät minua puoleensa 90-luvun alkuvuosina. Olin yksi niistä paristakymmenestä eurooppanuoresta, joiden lähetystö pioneereinä kävi keväällä 1991 haistelemassa EU-elimiä. Teimme aloitteen Ukkopuolueelle (eli Kansalliselle Kokoomukselle) EU-jäsenyyden hakemisesta, ja loppu on historiaa.

Jos Kokoomus oli eurooppalaisuuden esitaistelija Suomessa sellaisena aikana, jolloin asiasta ei vielä ollut "yleisistä syistä" sopivaa puhua (niistä samoista, joista pidetään armeijaa, jonne olin pian menossa), niin Keskusta teki kaikkensa jarruttaakseen. Heillä vaikuttivat paitsi farmareiden pelko tukiaistensa puolesta, myös pitkä kekkoslovakialainen perinne.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, aika on kypsä omalle eurooppatilinpäätökselleni. Ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin. Ilman viinejä maitokaupassa kyllä voin elää, mutta luvattu henkilöiden ja pääomien vapaa liikkuvuus ei ole laajentunut yleiseksi eurooppalaiseksi periaatteeksi. Esimerkiksi kodittomien romanikerjäläisten asema on häpeällinen, heillä ei ole ihmisoikeuksia oikein missään. Puhumattakaan Välimeren henkensä kaupalla ylittävistä, joita pallotellaan ei sulle, ei mulle -periaatteella.

Niin että rakkauteen on tullut ryppyjä, ja suomut ovat karisseet. En kuitenkaan ole valmis hylkäämään eurooppalaisuuden ideaa, mikä on tainnut käydä valtiovarainministeri Stubbin mielessä, hänhän kohteli kreikkalaisia kuten koulukiusaaja lunttaajaa, vaikka fuskaaminen oltiin tehty mahdolliseksi, eikä vain sitä, vaan vieläpä toivotettu tervetulleiksi klubiin. Taitaa olla Stubb panttivankina niin integraation entisille pääkriitikoille (pääministeripuolue) kuin nykyisillekin (ulkoministeripuolue).

Uuden Suomen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Poliitikot ovat sarjaepäonnistujia

Politiikka on siitä kummallinen ura, että siinä, toisin kuin "ulkomaailmassa" eli "siviilimaailman urissa", epäonnistuminen ei ole epäonnistuminen. Päinvastoin, se voi meritoida sinut seuraavaan tehtävään, jatkamaan epäonnistumisia.

Esimerkiksi se, että on päässyt työharjoittelemaan ympäristön kustannuksella, meritoi tuhoamaan koulutusjärjestelmän.

Toivon olevani väärässä. Että ei kyseessä ole sarjaepäonnistuja. Että ei yhdessä tehtävässä limboamisesta voisi päätellä toista. Että kykypuolueeseen ei mahtuisi sellaisia, joiden kyvyistä ei oikein voi puhua, tosin on kyvyttömyyskin kyky aivan samalla tavalla kuin laatua se on sekundakin.

Voihan se olla, että oli väärässä tehtävässä, kun ajatteli, että soita voidaan suojella vapaaehtoispohjalta. Toivottavasti ei luule, että koulutuksenkin voi järjestää vapaaehtoispohjalta.

On näitä kyllä aikaisemminkin nähty, sarjaepäonnistujia. Tämä kaikki on mahdollista siksi ja vain siksi, että tuleva valtiovarainministeri valittiin ensin puolueensa puheenjohtajaksi. Ja tästä alkoi sarjaepäonnistuminen, mikä johtuu sarjaväärässäroolissaolemisesta.

Ankeuttajien studio

On aika ankeaa valita ankeuttajien välillä: halutaanko mestaus suorittaa hirttämällä, ampumalla vai myrkyllä. Jos Vihreiden vaalilauseena onkin Nyt jos koskaan, yleisvaikutelma vaaleista on että Nyt jos ei koskaan.

Vaaleista ainakin Yleisradion suuren vaalikeskustelun perusteella loistavat poissaolollaan kulttuuri, köyhyydestä, työttömyydestä tai sairaudesta johtuva pahoinvointi, ja EU:kin oli mukana vain iänikuisena Kreikka-levyn pyörittämisenä. Tämä on journalistinen valinta, josta voi syyttää huonosti ajan tasalla olevia juontajia. Sillä ei näemmä ole mitään väliä, että juuri Europpaan pyrkineitä hukkui 400, siis kokonainen laivallinen.

Juontajilla oli painotetut nopat, joissa on kuusi ykköstä. He ovat valinneet lähtökohtansa, joka on velan välttäminen. Etenkin naisjuontajalla. Studioon marssitettiin kolme "talousviisasta" (kaikki muuten keski-ikäisiä miehiä, mikä muuten alleviivaa asian vakavuutta), joista ainoata viisasta Markus Jänttiä ei kuunneltu, hänet jätettiin aina viimeiseksi ja juontajat väänsivät hänen sanomansa systemaattisesti vastakkaiseksi.

Paljon oli puhetta siitä, miten rakenteita pitää uudistaa, mutta ei juuri mitään siitä, miten. Sipilä vain pyörittää samaa levyään byrokratian vähentämisestä, eikä Stubb ymmärrä sitä, että palkankorotusten nollaratkaisu ei lisää kulutuskysyntää, ja jos kulutuskysyntää aiotaan lisätä keventämällä verotusta, Stubb ei ymmärrä sitä, että hänenkin mainitsemastaan hyvinvointivaltiosta ei tuolloin enää voida puhua.

Sympatiat kääntyivät väkisinkin Antti Rinteen puolelle, jota juontajat koulukiusasivat, koettaen käräyttää poliittisesta kokemattomuudesta (mikä huomio ei sitten näköjään koske Juha Sipilää).

Päivi Räsänen uhkailee seksuaalivähemmistöjä vastuuttomasti, aiheuttaen heissä pelkoa jo kerran luvatun tasa-arvoisen ihmisoikeuden peruuttamisesta. Hyi.

Timo Soini peräänkuulutti ensin byrokratian karsimista, sitten maahanmuuton tarveharkintaa. Olisi kiintoisaa nähdä sellainen mystinen tarveharkintaprosessi, joka ei lisäisi byrokratiaa.

Vaalikeskustelun perusteella ankealta näyttää. Edes vähän toivoa tarjoavat vain vasemmistopuolueet, ja Ville Niinistö, joka on oppinut sanomaan asiansa kiitettävän ytimekkäästi. Hänen pari kertaa mainitsemansa perustulo olisi sellainen rakenteellinen uudistus, jota ohjelmassa kaivattiin. Muita ehdotuksia ei oikein tullut. Jos äänestyspäätös pitää jättää vaalitentin varaan, veikkaan, että sunnuntaina hyvin moni jää kotiin.

Ketään ei saa solvata

Jo koulussa minua sanottiin kantelupukiksi. En kannellut vain itseni kiusaamisesta, vaan jos näin jotain toista kiusattavan. En tosin aina, mitä häpeän.

Tällä valitsemallani linjalla olen pysynyt, ja pysyn vastaisuudessakin. Siksi ilmiannoin eilen pääministerimme Alexander Stubbin sinne jonnekin toivottavan ryhmän.

Pidin itseäni miltei Stubbin fanina, mutta en enää. Pääministerinä hänen todelliset karvansa ovat paljastuneet: hän on karmivan oikeistolainen. Vihreän Langan taannoisessa testissä hänen saamansa parhaat pisteet Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaista ympäristöpoliitikkona ovat osoittautuneet kuplaksi. Stubb väittää mustaa valkoiseksi esittäessään Rosatomin ydinvoimalahankkeen lisäävän omavaraisuuttamme. Ja niin edelleen.

Niin että en pidä Stubbin politiikasta. Mutta en siltikään ole valmis toivottamaan häntä sinne, niin kuin en ketään muutakaan. Eikä näkyvissä valitettavasti oikein ole häävimpiä pääministerikandidaattejakaan.

Toisten kiusaaminen ja vainoaminen eivät ole asianomistajarikoksia. Tai ovat sittenkin: kun yhtä vainotaan, vainotaan koko ihmiskunnan periaatetta ihmisarvon loukkaamattomuudesta. Tulen siis vastaisuudessakin ilmiantamaan kaikenkarvaiset viharyhmät, joissa solvataan tai vainotaan ihmistä tai ihmisryhmää. Poliitikkoja saa kritisoida, ja pitääkin, mutta aiheesta: heidän politiikastaan, ei ominaisuuksistaan. Sanokaa vasikaksi, ei haittaa.

Työajan pidentäminen lisää perheiden pahoinvointia

Kun Kokoomus nyt esitti työn tuottavuuden parantamiseksi työajanpidennystä, voin kertoa kokemuksestani, että ainakin toimistotöissä työt tulisi tehtyä 2-4 tunnissa paremmalla organisoinnilla, ilman että työaikaa tarvitsisi käyttää kiiltokuvien liimailuun tai Tupperware-kerhoon.

Julkisella sektorilla on hallinnollisissa tukipalveluissa paljon tyhjäkäyntiä, joka tulee siitä viranomaisvelvoitteesta, että jonkun pitää olla vastaamassa tiedusteluihin klo 9-15. Työ ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti; esimerkiksi terveydenhuollossa lääkärit ja hoitajat ovat tietojärjestelmien ylityöllistämiä, kun taas sihteerit paljolti voivat keskittyä siihen kiiltokuvien liimailuun. Tätä tyhjäkäyntiä ei myöskään ole esimerkiksi opettajilla, jotka eivät työaikanaan ehdi vastailemaan Wilma-viesteihin, laatimaan kokeita saati vastailemaan lastenpsykiatrisiin kartoituslomakkeisiin.

Jos teen tunnin lyhennettyä päivää, tämäkin tarkoittaa sitä, että 6-vuotiaan poikani esikoulupäivä venyy 10 tuntiin. Pidemmäksi ei veny, sillä esikoulu avautuu klo 7 ja menee kiinni klo 17. Tämä siis kuuden ja puolen tunnin työpäivällä, sillä työmatkoihin menee kolme tuntia päivässä, mikä sattumoisin on myös hyväksyttäväksi tulkittu matka-aika TE-toimistojen velvoitetyöllistettävillä.

Jos Kokoomuksen kaavailut toteutuvat, poikani esikoulupäivä venähtäisi yhteentoista  ja puoleen tuntiin, mikä tarkoittaisi sitä, että hän ehtisi näkemään minua noin tunnin illalla ennen nukkumaanmenoa. Mistään harrastuksista, sen paremmin isän kuin pojan, ei kannata edes puhua.

Työssäni lastenpsykiatrian osastonsihteerinä näen perheiden ongelmien jatkuvan lisääntymisen, eivätkä nämä Kokoomuksen kaavailut niitä ongelmia ainakaan vähennä.

Työn tuottavuutta kannattaa siis kaikin mokomin lisätä, mutta ei perheiden hyvinvoinnin kustannuksella. Tervetuloa Tupperware-kerhoon, Alexander Stubb!

Michael Perukangas
sukkuloiva osastonsihteeri

Miksi on ok olla rapakuntoinen?

Tuore pääministeri Alex Stubb on varmasti lyhyellä urallaan saanut havaita, että sisäpolitiikkaan sotkeutuminen ei kannata, ei edes ulkopolitiikkaan. Ulko- tai ulkomaankauppaministerille ulkopolitiikka sallii heille tietyn diplomaattista koskemattomuutta muistuttavan iltalehti- ja kansankoskemattomuuden, mutta kun pääministeri ilmoittaa olleen kivaa urheilukisassa - tai siis oikeasti kovaa kun kyse on triatlonista - kun jossakin lensi pommeja, sitten pilkkakirveet alkavat lennellä.

Alex Stubbin pääasiallinen synti on hyväkuntoisuus. On hänestä tosin paljastunut pesunkestävä porvarikin; mahtaneeko tämä todellisten karvojen paljastuminen ollut myötävaikuttamassa siihen, että hän ei enää ole koskematon? 

Meillähän on nyt tuoreena valtionvarainministerinä ihminen, jonka ruumiillinen habitus viestii heikkokuntoisuudesta. Toinen oppositiojohtaja piiputtaa jatkuvasti joutuen toistuvasti sairaalahoitoon ja toinen tarvitsisi totaalisen elämäntaparemontin. Kyllä sopisi Rinteelle, Sipilälle ja Soinillekin suositella jos ei nyt triatlonia niin ainakin sauvakävelyä. 

Huonokuntoinen on siis ilmeisesti ihan ok olla, mutta hyväkuntoisuus on raskauttavaa. Tarkemmin sanoen: kansanjohtaja on uskottava, jos hän on vähän rasvainen, kun taas hyvinvoivuus kavaltaa eliitin. 

Mihin Stubb tähtää?

Kun Alexander Stubb nyt suhteellisen odotetusti päätti ryhtyä Kokoomuksen puheenjohtaja(ehdokkaa)ksi, hänellä on vain hävittävää. Toki hallituksen viimeinen kehysriihipäätös on jo tehty, samoin Sote-uudistus, joten Stubb välttyy pätkäpääministerinä likaamasta käsiään kaikkein raskauttavimmissa synneissä. Nähtäväksi jää, pysyykö teflonkuori siistinä 8-9 kuukauden ajan.

Janne Vapaavuori tässä melkein käy sääliksi. Vaikka Stubbista ei voi olla pitämättä, siltikin on vaikea välttää vaikutelmaa, että johonkin hän tähtää. Pääministeriys on väline johonkin, mutta mihin? Komissaariksi tie lienee toistaiseksi tukossa, jos paikka on ainakin viran - siis pääministerin - nykyisen haltijan oman käsityksen mukaan korvamerkitty Kataiselle. Ehkä Stubb yrittää pääministerinä laventaa julkisuuskuvaansa, jotta hän kelpaisi presidentiksi joskus tulevaisuudessa, muidenkin kuin kaupunkilaisten, menestyjien ja porvareiden.

Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, mitä on Stubbin sosiaalipolitiikka, Stubbin ympäristöpolitiikka tai Stubbin koulutuspolitiikka. Niitä ei toistaiseksi olla nähty, Stubbin areenat ovat tähän saakka vähän laajemmat kuin kotoisat hiekkalaatikkomme. 

Kokoomus sentään valitsee itse keulakuvansa, Stubb ei voi huudattaa itseään yleisellä kansanäänestyksellä. Ei Vapiksella kuitenkaan ole oikein mitään mahdollisuuksia, puhumattakaan kenestäkään muusta. Sirpa Pietikäisen näkisin kisassa kernaasti, mutta hänellä lienee muutakin tekemistä.

Niin, Vapaavuoresta vielä. Vielä kun olin helsinkiläinen, arvostin häntä siitä, että hän oli avoimesti helsinkiläinen. Yleensähän helsinkiläisyys on politiikassa kirosana, Helsinki kun ei ole maakunta vaan kaikkien maakuntien antiteesi. Maalaistuneenakin osaan arvostaa Vapaavuorta kosiskelemattomuudesta, mikäli tunteeton teknokratismi nyt on meriitti mikään. Vapaavuorelle pääministeriyteen sopeutuminen olisi sikäli käynyt helpommin, että hänelle se olisi ollut uran looginen huipentuma, hänen ei olisi tarvinnut siinäkään roolissa mielistellä ketään eikä välittää siitä, että hänen hahmonsa on maalaisille vaikea pureskella.