sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Peräpyörälle kiitos



Peräpyörälle kiitos, sain siltä paljon, mukaellakseni Arja Saijonmaata. Muuttaessani Porvooseen kolme ja puoli vuotta sitten, ryhdyin ympärivuotiseksi pyöräilijäksi, koska täällä joukkoliikenne rajoittaa kulkemista eikä mahdollista sitä, minkä pitäisi olla joukkoliikenteen idea. Onneksi tutustuin pian samanmielisiin, joiden mielestä pyörällä liikkumisessa on kyse paitsi ihmisoikeudesta ja liikenneturvallisuudesta, myös kansanterveydestä. Yksi heistä tarjosi tuoreeseen logistiseen haasteeseeni, esikoulukuskaamisiin, ratkaisua: peräpyörää.

Nyt esikoulua käyvä poikani muutti perässäni Porvooseen viime talvena, ja esikoulu sijaitsee paikassa, jonne eivät bussit kulje, eli autottoman kannalta paikassa, jonne aurinko ei paista, eli Veckjärvellä. Onneksi on peräpyörä. 

Helsingissä työskentelevän pikkuvirkamiehen työ ei paljoakaan jousta, vaan tunteja on sukkuloitava tekemään, töistä nyt niin viis. Helsinkiin sentään on kattava ja tiheä bussiliikenne, ja aika on rahaa sukkuloivalla isälle, jolle Veckjärvi on kaksi virstaa väärään. 

Peräpyörä kuitenkin on ratkaissut suurimman osan logistisista haasteistani. Maantieteelle emme kuitenkaan voi mitään, eikä fillari ratkaise työpaikkojen kohtaanto-ongelmaa. Porvoossa pääväylät onneksi pidetään pyöräiltävässä kunnossa lukuunottamatta niitä toivottavasti mahdollisimman harvaa rospuuttoaamua, jolloin virsta väärään on vaaksa vaaraan, ja niitä aamuja jo nyt pelkään. Peräpyörä salakavalan ovelasti myös opettaa itsekriittisen poikani pyöräilemään, ja isälle tulee nyt paljon vähemmän hiki kuin perinteisellä vain pappi puuttuu -jopparikyydillä. Peruskoulun alkaessa koulumatkat sujunevatkin varmaan sitten jo pyöräillen, kiitos peräpyörän. Kun matkustaja on saanut "ylennyksen" kanssa-ajuriksi, hänkin on tykännyt. 

torstai 27. marraskuuta 2014

Tiedoksi sukupuolineutraaliavioliittonuiville

Jos joku sukupuolineutraaliavioliittonuiva pitäisi koko lakia hapatuksena ja mokutuksena, lienee heidän etujensa mukaista saada asia nyt kertarutinalla pois päiväjärjestyksestä. Niin loppuisi se mokutus ja ainainen kitinä, mikä vihjeeksi kerrottakoon nuiville.

Nimittäin me emme tule antamaan periksi. Olemme taatusti sitkeämpiä kuin nuivat, kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että me olemme uusiutuva luonnonvara, te pikku hiljaa kuolette sukupuuttoon. Toiseksikin: me puolustamme ihmisoikeuksia, joista tämän asianosaisia monet meistä puolustajista on. Sellaisen asian sitkeä vastustaminen, joka ei koske omaa elämänpiiriä millään muotoa, on yksinkertaisesti tyhmää. Tällaisen neuvon voin antaa teille ihan ilmaiseksi: se vie aikaa ja energiaa kaikelta muulta, esimerkiksi sellaisilta asioilta joiden toteutumista voisi ajaa. En nyt ryhdy teille nuiville kertomaan, mitä ne asiat voisivat olla, kai te itsekin ne tiedätte. Jos niitä on.

Minäkin tiedän asioita, joihin keskittyisin vielä tätäkin kernaammin, kuten esimerkiksi luonnonsuojeluun, mutta kun ihmisluonnonsuojelu on vienyt aikaa luonnonsuojelulta, ja kun ihmisyys on vaatinut suojelua, ei voi ihmisen aika ja huomiokyky venyä kaikkeen, eikä tähän tarvita jaetun tarkkaavaisuuden ongelman diagnoosia.

Sekä sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajilla että vastustajilla on yhteinen etu: saada asia pois päiväjärjestyksestä niin että voisimme keskittyä sitten kukin omiimme, oli sitten maahanmuutto tai ympäristö. Hoidetaan homma yhdessä kotiin!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

EKY:n henki



Lienee sekin yksi vanhenemisen sivutuotoksista, että havaitsen tasaisesti lisääntyen miettiväni, mitä vanhoille tuttavuuksilleni kuuluu. Entisten koulukavereiden kanssa tuli tietystikin vietettyä aika paljon aikaa, joten on luonnollista, että tämä mietiskely painottuu heihin; toisaalta yllättävän harvan kanssa olen tullut ollakseni juurikaan tekemisissä. Viimeksi mietiskelin tätä entisen luokkatoverini Jarin kanssa lounaalla, kun taas toisen entisen luokkatoverini Aten kanssa tapaamiset hahmottuvat juoksemisen ympärille. Nyt taas olen yrittämässä mahduttaa Samirosoft-tapaamista kalenteriini; siinä muisteltaisiin mm. sitä, kuinka eräskin vaahtosi eräällä Kaustisenpolun ulko-ovella Simple Minds-älppäri kädesssään, siis aikana ennen läppäreitä.

Se, että entisiin koulukavereihin tulee oltua niinkin vähän yhteydessä johtuu siitä, että on sattumaa, keitä samalle luokalle laitetaan, ja yhdistävät tekijät eivät kannakaan koulun jälkeen. Ikä ja asuinpaikka ovat lopultakin satunnaismuuttujia, vaikka toki samanikäisillä on osittain yhteisiä muistoja ja osin jaettu fyysinen maailma, minun tapauksessani Kannelmäki.

Joka tapauksessa, muutamaan entiseen koulukaveriini olen pitänyt enemmän tai vähemmän yhteyttä, ja yhteisessä koulutaustassa on sekin hyvä puoli, että kyllä se yhdistää takautuvasti sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät kouluaikanaan nyt niin yhdessä hengailleet. Saattoivatpa kulkea ihan eri jengeissä ja jopa eri puolilla rintamalinjojakin, joista suurin tosin kulki Mätäjoen kohdalla. En omana kouluaikanani huomannut mitään Ekyn henkeä, mutta nyt jälkikäteen olen huomannut sen olevan sitä koulua käyneille oman identiteetin (ylös)rakennusainesosa. Röökikukkula, Huokausten silta, Epe ja Zorron pesismaila ovat kaikki osaltaan rakentaneet meistä sitä, mitä nyt olemme. Ylpeys lähiökoulustamme on ylpeyttä sen antamasta elämänkoulusta, jonka kovuutta usein liioitellaan, yhtä kaikki, itse käyty ja yhdessä.

Sillä ei ole mitään tekemistä vanhenemisen kanssa, että luen lehdistä kuolinilmoitukset. Olen tehnyt niin hyvin pitkään, eivätkä morbidit asiat nyt ole mikään erityisharrastukseni. Sillä kuitenkin lienee vanhenemisen kanssa hyvinkin tekemistä, että se, kun löytää niistä ilmoituksista ihmisen, jonka kanssa on tätä kouluhistoriaa tullut jaettua useita vuosia, tuo oman olemassaolon rajallisuuden jotenkin kouriintuntuvaksi.

En ole sovelias kirjoittamaan näitä muistosanoja, mutta lepää rauhassa, Daisy.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Yrittäjät ympäristöä vastaan

Tiedän jo nyt, kuka tulee tarttumaan tähän, mutta kysyn kuitenkin: ovatko yrittäjät ympäristövastaisia? Edustaako Suomen yrittäjät yrittäjiä?

Tämä kysymys juolahti mieleeni, kun järjestön tuore puheenjohtaja Jyrki Mäkynen totesi: "Jossakin vaiheessa tässä maassa on pakko hyväksyä sellainen periaate, että yrittämisen arvot ovat tärkeämpiä kuin ympäristön arvot. Tämä maa on mennyt tolkun yli kaikessa sääntelyssä”.

On muuten aika huono etujärjestö yrittäjillä, jos eivät ole tajunneet sitä, että cleantech on se ala, jolle tulee kaikkein eniten uusia työpaikkoja ja yrityksiä.

Veikkaan optimistisesti alussa esittämistäni kysymyksistä jälkimmäisen olevan validi, ja he edustavat yrittäjiä samalla tavalla kuin Veronmaksajien keskusliitto veronmaksajia.

Mäkysen höläyksen voi tarkistaa klikkaamalla otsikkoa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Mitä veronalennuksella tekisi?

Demarit ovat ottamassa vaalilupauksekseen tuloveron laskemisen alemmissa ja keskisuurissa tuloluokissa. Tarkastellaanpa, millaisia mahdollisuuksia tämä lupaus avaa.

Jos tuloveroprosenttia pudotettaisiin vaikkapa yhdellä prosenttiyksiköllä, tämä vapauttaisi tuloistani 21 euroa ja seitsemänkymmentäkolme senttiä kuussa kulutukseen. Mitä sillä sitten saisi?

Voisin ostaa itselleni puolikkaan hierontakerran, ja näin hyödyttää pienyrittäjyyttä. Koska eivät kuitenkaan myy sellaisia, hieroen esim. vasemman puolen ja jättäen oikean yhtä jäykäksi kuin se oli jo tullessa ja minut siis kirvesniemiläisen toispuoleiseksi, voisin siis sallia itselleni moisen ylellisyyden joka toisena kuukautena. Vaikka parillisena, koska minä en ole pariton. Tai puolikkaan kuntosalikortin, kokonainenhan maksaa 42 euroa. Koska kuntosali ei kuitenkaan myy puolikkaita kortteja esim. vasemmalle puolelle tai vain jaloille, voisin sen sijaan ladata korttiini arvoa ja käydä sillä viisi kertaa kuussa, mitä aikaa minulla tosin ei tällä hetkellä ole.

Työnantajani on sopinut kahden pasilalaisen syöttölän kanssa työpaikkalounaan subventiosta siten, että omakustannehinta on 6,20. Kahdellakymmenelläyhdellä eurolla käyn kolme kertaa kuussa ulkona syömässä, jolloin voin siis korvata einekseni oikealla pitopöydällä. Jos oikein satsaan ja sijoitan vielä kolme euroa ja kahdeksankymmentä senttiä, voin ottaa traditiokseni käydä vaikka joka perjantai ulkona syömässä!

Niin että pudottakaa vaan tuloveroa niin hyödytätte kulutusta ja pienyrittäjyyttä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Todellisuus on todellisuutta ihmeellisempi

Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.

Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.

Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?

Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.

Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.

Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.

Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.

Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.

David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.

Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.

Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.

Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.

Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.

Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".

Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.

Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.

Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.

Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.

Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.

U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.

Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.

Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.

Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.

Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,

Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.

Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Äitini, suojelusenkelini




Reilun vuoden päästä olen yhtä vanha kuin äitini hänen kuollessaan. Tämän ymmärtäminen tekee nöyräksi. Tästä kiitollisena suhtaudunkin elämääni kuin lahjaan, ruumiiseeni kuin temppeliin, maailmaan kuin ihmeeseen aina silloin kun muistan.

Äitini- jota kaikki kutsuivat nimellä Hilu - halusi olla mahdollistaja, taustahahmo, tukija, joka mahdollisti minun kasvuni. Kirjojen maailma oli hänelle pakoa tästä maailmasta. Samalla lukeminen oli hänelle suuri tragedia: ainoana perheestään - hänellä oli kaksi veljeä - hän ei saanut jatkaa kansakoulun jälkeen, koska "tytöt nyt kuitenkin perustavat perheen heti kun sopiva mies tulee vastaan". Hän sitten toteutti tätä ennustetta, tullen äidiksi jo vähän alle 19-vuotiaana. Lukeminen oli hänen hiljainen tapansa kapinoida tätä ennustetta vastaan, toisaalta myös vain hänen pakoaan tästä maanpäällisestä maailmasta.

Muistan lopun elämääni bussinodotukseni maaliskuun 9. päivän aamuna, viimaisella Hakaniemen torilla sunnuntaiaamuna vuonna 1997. Viima meni luihin ja ytimiin. Koskaan elämässäni minulla ei ole ollut niin kylmä. Olin kuin kuollut.

Tultuani kotiin iltapäivällä siivoamasta Messukeskusta, puhelinvastaajassani oli viesti, jossa kerrottiin asia: Hilu oli kuollut kello 10.50 aamupäivällä liian myöhään löydettyyn keuhkosyöpään kylmänä maaliskuisena aamupäivänä yli 17 vuotta sitten; häntä oltiin palloteltu lääkäriltä toiselle jo edellisestä talvesta, ja kun diagnoosi lopulta tehtiin syyskuussa, Hilu ei enää jaksanut taistella. Hänen sairaushistoriansa huomioiden, keuhkosyöpä oli oikeastaan vain viimeinen sinetti siihen, että hän pääsi pois. Olisi varmaan pitänyt haastaa koko suomalainen terveydenhoito tai ainakin HUS-konserni tuolloin oikeuteen hoitovirheestä; äitini yleisin diagnoosi oli luulosairas, vaikka hän oli kivun hyvä tuttava oikeastaan koko elämänsä.

Olin puhunut Hilun kanssa puhelimessa edellisenä iltana kertana, joka jäi viimeiseksi. Tuolloin hän oli vahvasti lääkittynä ja elämänsä ensimmäisen kerran hieman sekava. Ja viimeistä. Puhelu meni poikki, mikä suretti minua. Tiedän kuitenkin, että hän tiesi kaiken, senkin, jota en ollut ehtinyt sanoa.

Soitin heti paikalle silloisen tyttöystäväni Satun, jonka luona olin ollut yötä ja parhaan ystäväni Iljan. Lähdin Satulle, ja hänen soluhuoneeseensa päässyt kevään ensimmäinen aamuaurinko nosti minut kolmantena aamuna vuoteestani. Lähdin ostamaan jäätelöä ja samantien päätin kokeilla paluuta yliopistolle. Palasin ulkomaailmaan, englannin kielen keskustelukurssille.

Olin juuri kaksi päivää aiemmin täyttänyt 26 vuotta, ja minua lohdutti tuolloin surussani se ymmärrys, että Hilu uskalsi päästää irti elämästä, koska tiesi minun vihdoin pärjäävän omillani, siipieni kantavan. Asian käsittelyä helpotti minulla myös se, että kaikki käytännön järjestelyt - hautajaiset, asunnon tyhjennys, perukirjoitus - jäivät minulle. En voinut paeta asiaa, jouduin kohtaamaan sen kasvoista kasvoihin. Samaten voimia minulle antoi hautajaisissa sen ymmärtäminen, että olin itse asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä kuin moni Hilun ystävä. Koin olevani vahva.

Viimeiset konkreettiset muistikuvani liittyvät hänen viimeiseen jouluunsa: muistan, että minua alkoi hieman ahdistamaan hänen heikentynyt kuntonsa, ja lähdin jouluaattoiltana kotiini, vaikka olin ensin ajatellut viettää Hilulla Malminkartanossa jouluyön. En kuitenkaan kyennyt olemaan jouluaattoiltaa raskain mielin yksin, ja soitin ystävälleni Karrille, joka asui tuolloin samoilla nurkilla Töölössä ja jonka arvelin olevan kotona. Lähdimme Hesperian yökerhoon, ja löysin sen ulkopuolelta tuoreesta lumihangesta 100 markan setelin. Tämä seteli antoi minulle hetkellisen synninpäästön kun minä olin jättänyt äitini hänen viimeisenä jouluna, kieltänyt hänet, Juudas. Se oli kuin merkki minulle: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä, vaikka ei oikein.

Muistikuvani hänen viimeisiltä kuukausiltaan ovat hajanaisia, haluan muistaa hänet niiltä ajoilta kun hän vielä jaksoi hymyillä. Aivan viime aikoina hän ei enää jaksanut edes laittaa ruokaa, joten isot jauhelihakeittopadat korvautuivat Ateriaalin ateriapalveluruoilla. Hänen viimeisen syksynsä vierailin säännöllisesti katsomassa häntä Laakson sairaalassa, ja tietenkin kävin viikonloppuisin katsomassa häntä myös kotona aina silloin kun hänen vointinsa salli kotiuttamisen. Asuin tuolloin Töölössä Linnankoskenkadulla, ja muistan kuinka puskin päättymättömältä tuntuvaa Urheilukatua ylöspäin. Siellä oli aina vastatuuli.

Jos minun pitäisi kuvata Hilua yhdellä sanalla, se olisi kauneudenjanoinen. Hän rakasti kaikkea kaunista, koristeellista, suloista, värikästä, söpöäkin. Joku voisi kutsua sitä kitschiksi, mutta Hilu ei olisi tästä välittänyt. Toinen häntä leimannut piirre oli tarve jättäytyä taustahahmoksi, taka-alalle. Hän eli toisia varten, ensin pikkuveljeään, sitten minua. Hilulla, jolla oli synnynnäisesti reikä sydämessä, oli suunnaton sydän.


Hilu teki tapaamiinsa ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen sisäisellä voimallaan, joka ohjasi häntä etsimään lisää kauneutta - oli sitten pikkulinnuissa, kirjallisuudessa, musiikissa tai Kauniissa ja rohkeissa - ja uskomaan kaikista hyvää, vaikka ei hän siihen aina kyennytkään. Silloin kun maalliset keinot - fyysiset voimat tai rahat - riittäneet, mikä oli tilanne usein, hän etsi apua milloin Jumalalta, jumalilta (hän itseopiskeli laajalti erilaisia uskontoja) tai vaikka astrologiasta.

Hän onnistui pääsemään kertatapaamisella kenen tahansa suojauksen alle, myös vain kerran hänet nähneiden ystävieni. Hilu saattoi valitella onnetonta perhetaustaansa, johon kuului uskoton äiti, runsaahkoa alkoholinkäyttöä ja henkistä insestiä, mutta ei koskaan valittanut kuitenkaan omaa ihmisen osaansa. Hän katsoi osanaan olla ihminen ihmiselle, ja siihen osaan kuului ottaa vastaan kaikki se, mitä elämä antoi. Ja otti.

Hilu tiesi kaiken. Hän oli läheisin uskottuni, olen paljossa hänen "tuotteensa", ainakin siitä alkaen kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt paremmin myös isäni perinnön, ja lähentynyt isääni uudestaan saatuani oman perheen. Kokonaan välimme eivät onneksi ole olleet missään vaiheessa poikki, vaikka meillä olikin jonkinlainen etäisyydenottovaihe ollessani kahden kympin molemmin puolin. Minulla on aina ollut myös isä, ja vanhempiini hyvin toverillinen suhde.

En koe tulleeni kasvatetuksi; sen sijaan olen keskustellut tasaveroisesti kaikesta mahdollisesta vanhempieni kanssa. Elämänarvoja minuun on toki näissä keskusteluissa siirtynyt ja suunnaton määrä tietoa kahdelta ihmiseltä, joiden intressit kuitenkin olivat varsin erilaiset. Isäni ja äitini. Tiesin jo lapsena paljon sellaista, jota lapsen ei kai kuuluisi tietää, kuten elatusavun suuruuden. Jos joku on minut ihmisenä pilannut, ei se.

Hilulta olen perinyt kiinnostuksen taiteisiin ja yleisemminkin kulttuuriin. Hilu ei osannut tuntea vihaa, katkeruutta toki häntä epäoikeudenmukaisesti kohdellutta kohtaloa kohtaan. Aiheellisenkin ja kohdistettavan vihan hän projisoi katkeruudeksi olosuhteita tai huonoa onnea kohtaan. Hän lamaantui sokkiin kohdatessaan ihmisiä, jotka kohtelevat toisia välineinä, jotka etenevät kyynärpäillä. Niin teen minäkin.

Hilu rakasti musiikkia, ja tämän olen perinyt häneltä. Erityisesti Mozartia. Kun sain tiedon hänen sairastumisestaan, yhdistän tämän tiedon äänilevyyn, jossa oli Mendelssohnin 1. ja 5. sinfoniat, ja matkani sairaalaan yhdistyvät Stravinskin Tulilintuun. Sellainen oli äitini: pieni lintu, jonka siivet olivat palaneet.

En pysty erittelemään Hilun sanomisia ja tekemisiä, olen liian läheinen, oikeastaan kuin yksi osa häntä, vaikka toki niitä puskee aika ajoin pintaan, sillä ne ovat osa minua. Olen perinyt paljon sanontoja häneltä, ja hän on välittänyt minulle paitsi sukuni historiaa myös syntymäkotikyläni Kivistön ajankuvaa. Hänelle oli tärkeää pitää koti hyvässä kunnossa, vaikka saimme pesukoneen vasta ollessani 13-vuotias. Muistan Hilun pesseen nyrkkipyykkiä kylpyammeessa, silittäneen lakanat ja juosseen aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen, milloin lääkärille, milloin syöpäsairaalle äidilleen Diakonissalaitokselle.

Ajattelen Hilua päivittäin, ja hän on elämässäni läsnä suojelusenkelinä, vaikka en muuten enkeleihin uskoisikaan. Uskon hänen tarkkailevan varsin tyytyväisenä minun edesottamuksiani, vaikkakin haluaisin kyllä hänen voineen tutustua Sanna-puolisooni, Simeon-poikaani ja pieneen Elsa-tyttööni ja uskon, että hän olisi niin omistautunut mummo, että olisi muuttanut vaikka Timbuktuun voidakseen olla läsnä ja auttaa.

Uskoisin, että Hilu olisi kertonut lapsenlapsilleen paljon tarinoita, ehkä opettanut pari omaa perinneruokaansa (kuten maailman parhaan janssoninkiusauksen, jota minä en kykene kopioimaan, ja maailman parhaan porsaankyljysreseptin, jota sinnikkäästi yritän kerta toisensa jälkeen), olisi kertonut satuja ja laulanut, mikäli hänen äänestään olisi vielä ollut jotakin jäljellä. Hilu lauloi kauniisti nuorena; tästä on säilynyt todistuskappaleena kasettinauhoite, jossa hän laulaa Rosvo-Roopen.


Muistan hämärästi ajat, jolloin isovanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä nyt. Ajat ovat toiset: minä olen vasta nyt kunnolla varustautunut vanhemmuuteen, Simeon-poikani opetti minut siihen. Onkin hätkähdyttävää seurata entisten koulukavereidensa jo tulevan isovanhemmiksi…

Oma vanhemmuus ja vanheneminen asettaa asioita järjestykseen, vaikka tiedän, että minut on keitetty vahvemmista aineksista kasaan kuin äitini. Toisaalta minun sieluni ei likaantumatta olisi kestänyt kaikkea sitä, mitä hän joutui kestämään: perhetaustansa, pettymyksensä itsensä toteuttamisessa ja rakkaudessa. Hilulla oli kaunis mieli.

Hilusta kertoo paljon sekin, että hän pysyi ystävänä ensimmäisen aviomiehensä, minun isäni kanssa, joka otti äitini poismenon raskaasti. Jos hänen kanssaan poltti sillat, vika oli omassa itsessä. Hilun perhetaustastahan jo hieman kerroinkin: hän joutui huolehtimaan jo 5-vuotiaasta alkaen paljon pikkuveljestään, ja yksi veli vihasi isäänsä ja toinen äitiään. Valitettavasti Hilun välit menivät poikki hänen toiseen veljeensä muutama vuosi ennen tämän traagista kuolemaa.

Eräs vanha ystäväni vieläkin aika ajoin liikuttuneena alkaa muistelemaan Hilua niin elävästi että puheen kohteesta tulee elävä, ikään kuin puheella voisi korjata rikkimenneen savikukon ja puhaltaa siihen hengen.

Aika ajoin huomaan ajattelevani, mitä hänen ystävilleen kuuluu. Oletan suurimman osan heistä vieläkin asuvan Kannelmäessä, jossa asuimme koko 80-luvun. Hänellä oli joitakin hyvin läheisiä ystäviä, joihin hän oli tutustunut koiransa kautta: jokseenkin samanikäisiä naisia, joilla myös oli koira. Muistan heidät vieläkin: Kaija, Anja, Anneli.

Hilun hauta on eri paikkakunnalla, ja olen tehnyt sinne kesäisin pari kertaa pyöräretken. Vielä Helsingissä asuessani kävin siellä vuosittain, joskus pari-kolmekin kertaa vuodessa. Ymmärtääkseni haudalla - jonne on haudattu myös hänen vanhempansa - joskus käyvät hänen veljenpoikansa ja kenties hänen veljensäkin. Kannan Hilua aina mukanani, joten tavallaan minun kauttani lapseni saavat tutustua häneenkin tai ainakin niihin asioihin - eläimet, musiikki, kirjat - joita hän piti tärkeinä ja niihin arvoihin - ystävyys, lähimmäisenrakkaus, kauneus - jotka olivat hänelle niin tärkeitä. Pieni tyttäreni sitäpaitsi kantaa Hilua mukanaan toisessa nimessään. Hilu oli niin nuori ja nuorekas, että on vaikea nähdä häntä mummona tai ylipäätään 62-vuotiaana.






torstai 20. marraskuuta 2014

Vaaliliitot - käytännön taktikointia vai linjapolitikointia?

Vihreät lähtivät Satakunnassa vaaliliittoon Kokoomuksen kanssa sillä ajatuksella, että yksin jäädessämme yhdenkin edustajapaikan saaminen vaatisi kaiketi suunnilleen kannatuksen triplaamista maakunnassa. Vaaliliitto perustuu siihen toivomukseen, että äänestäjät ymmärtäisivät keskittää äänet kärkiehdokkaalle (varapuheenjohtaja Anne Bland), joka nousisi yhteislistalla kahden kärkeen, minkä pitäisi riittää.

Viime vaaleissa parhaan vihreän ehdokkaan edellä taisi olla neljä tai viisi kokoomuslaista Satakunnassa, joten kovaa työtä tämä vaatii, ja samaten se vaatii päätöstä maakunnan vaalityön keskittämistä Blandille, sillä Suomessa ei ole käytössä listavaaleja. Ja koska äänestäjiä ei voi käskeä, ainut tapa on keskittää piirin tuki. Vaaliliitto saa Vihreät näyttämään Satakunnan Kokoomuksen vihersiiveltä.

Tämä manööveri on pyllistys punavihreille äänestäjille, ja vihreä eduskuntaryhmä on vasemmalle kallellaan, ainakin jos sitä vertaa suurimman kaupungin Helsingin vihreään ryhmään, jossa on kaksi vasemmistovihreää: Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori.

Vihreille kannatuksen valtakunnallisuus on kohtalonkysymys, ja jokainen otettavissa oleva paikka maakunnista pitäisi toki ottaa. Helsingissähän ja Uusimaalla me olemme jo valmiiksi iso tekijä, ja jos puolue kasvaa vain jo valmiiksi vahvassa Helsingissä, on vaarana, että punavihreiden kannattajiemme silmissä profiloidumme nykyistä(kin) sinivihreämmiksi.

Yhtä lailla meille on kohtalonkysymys se, mielletäänkö meidät punavihreiksi vai sinipunaisiksi. Jos Satakunnan vaaliliiton takia menettäisimme yhden lisäpaikan Helsingissä (tai jossakin muualla), uhkapeli ei ole kannattanut. Jos taas tämä manööveri asemoi meitä (liberaaliksi) porvaripuolueeksi ja tämä vakuuttaa sinivihreitä Kokoomuksen ja Vihreiden välillä arpovia ja tuo meille mahdollisesti sekä satakuntalaisen kansanedustajan ja lisäksi mahdollisesti Helsinkiin yhden lisäpaikan, pelaaminen on kannattanut, etenkin jos lisäpaikan saa Nanna Sumuvuori.

Vaaliliitot eivät ole siis pelkkää vaalitaktiikkaa. Ne linjaavat myös puolueen suuntaa.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kaikki tuulettimeen tarttuva ei haiskahda

"Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen?" - kysyi eräs Facebookin Ei pakkotyölle -ryhmässä, ja sai heti runsaasti tykkäyksiä. Kun minä taas toin toisen näkökulman, jossa kerroin, mitä yhteiskunta tekee sellaisella yhdistyksellä, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen, sain sakinhivutusta, sillä moniääninen keskustelu ei näytä olevan ryhmän tavoite, vaan kerätä omaa ennakkoasennetta tukevaa aineistoa sekä saada uskonvahvistusta kanssaorjien vertaistukiryhmältä.

Alkuperäiseen vastaukseeni palatakseni: mitä siis yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen? Vastaukseni kuului: "Kun tämä yhdistys voi pyörittää asukastaloa, monenlaisia harrastustyöpajoja ja kerhoja, viljelypalstaa ja järjestää paikallisia tapahtumia sekä organisoida talkootoimintaa. Myydä huonekaluja tai kirjoja, järjestää muuttoja, korjata asukkaiden tietokoneita tai opettaa heitä käyttämään sitä. Noin esimerkiksi. Tai tarjota halvan mutta maittavan lounaan asukaskahvilassaan. Ja niin edelleen."

Kun tämä vastaus sai osakseen paheksuntaa siitä, etten ota kantaa työn vapaaehtoisuuden/pakollisuuden asteeseen, en ottanutkaan. Se ei ollut kirjoitukseni aihe, vaan sen aiheena oli vastata kysymykseen: "mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen" eikä siihen kysymykseen, jota ei koskaan eksplisiittisesti esitetty mutta joka sisältyy implisiittisesti Facebook-ryhmän lähetyskäskyyn, eli "mitä tekee sellaisella yhteiskunnalla, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen", en yrittänyt vastata. Tämä kysymys ansaitsisi vakavan vastausyrityksen, mutta se ei ollut postaukseni aihe.

Ryhmässä myös paheksuttiin sitä, että yhdistys kilpailee yritykset pois paikallisilta palvelumarkkinoilta. Voin vakuuttaa, että ei se ole yhdistyksien vika, että lähiöiden liikehuoneistoiksi kaavoitetut kiinteistöt ovat tyhjillään, koska lähiöissä usein lähinnä pitkäaikaistyöttömiksi kutsutuilta eläkkeenodottajista koostuvalla asukaskunnalla ei ole kulutusvoimaa näiden yritysten palveluiden käyttämiseen. En yleensä käytä kokoomuslaista välttämättömyydestä hyve -retoriikkaa, mutta kolmas sektori voi täydentää yksityisen ja julkisen sektorin palveluntarjontaa. Kun alunperin tätä lausumaa on käytetty taktillisista syistä, naamioimaan julkisen sektorin kurjistaminen kauniimmaksi, tätä on käytetty perustelemaan juuri sitä, että kansalaisjärjestösektorille, niin kutsutulle "kolmannelle" sektorille on näin valunut tehtäviä.

Siis täydentää, ei korvaa. On tosin epäselvää, voiko täydentää sellaisia paikallisia palvelumarkkinoita, joita ei ole, jolloin on myöskin epäselvää, voiko järjestöä syyttää sellaisen kilpailun vääristämisestä, jota ei myöskään ole.

Lopetin aikaisemman postaukseni seuraavasti: "Kummassakaan ei ole mitään pahaa, vaan pahaa on järjestelmässä, joka pakottaa kutsumaan harrastamista kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Joskus kuntouttamista on ennaltaehkäisevä harrastaminenkin: tarjoamalla tekemistä niin nuorille kuin vanhoillekin, jotka pidetään kunnossa - tarjolla oli myös mm. jalkapalloa, tanssia, voimistelua, sählyä ja keilausta sekä vaatimaton kuntosali - työkunnosta nyt niin viis."

Jos aiemman postaukseni väärinymmärtäjät olisivat vaivautuneet lukemaan viimeisen kappaleeni, jolla perustelin näkökulmani, väärinymmärryksiä olisi esiintynyt paljon vähemmän. Ellei kyse sitten ollut sisälukutaidon puutteesta tai valmiiksi valitusta ennakkoasenteesta, jonka perusteella kuntouttava työtoiminta on pahaa aina ja usein juuri ja vain siksi, että siihen saattaa liittyä joillakin sanktioita. Epäilen enemmän jälkimmäistä syytä.

Ilmeisesti tästä lähtien täytyy alkaa käyttämään lukuohjeita, kuten kursivointia ja lihavointia, ja lisäksi vielä kertoa omat tarkoitusperänsä julki, ei vain sanomaansa.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Yhdistykset on liian helppo leimata orjuuttajiksi

"Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen?" - kysyi eräs Facebookin Ei pakkotyölle -ryhmässä, ja sai heti runsaasti tykkäyksiä. Ei asia ole näin mustavalkoinen.

Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen? No, esimerkiksi tämä yhdistys voi pyörittää asukastaloa, monenlaisia harrastustyöpajoja ja kerhoja, viljelypalstaa ja järjestää paikallisia tapahtumia sekä organisoida talkootoimintaa. Myydä huonekaluja tai kirjoja, järjestää muuttoja, korjata asukkaiden tietokoneita tai opettaa heitä käyttämään sitä. Noin esimerkiksi. Tai tarjota halvan mutta maittavan lounaan asukaskahvilassaan. Ja niin edelleen.

Helppo on paheksua yhdistyksiä siitä, että ulkopuolisen silmin niiden tarjoama kuntouttava työtoiminta voi näyttää keinottelulta eikä palkkatöitä ole ehkä toiminnanjohtajan ohella tarjolla kuin satunnaisilla projektirahoilla. Yhdistyksien varainhankinta ei ole ihan helppo juttu. Liiketoimintaa yleishyödyllinen yhdistys ei voi harjoittaa kuin pienimuotoisesti, joten se on riippuvainen avustuksista. Hyvässä tapauksessa se voi onnistua pääsemään kaupungin jonkin momentin tai jonkun ministeriön alle, mutta nämä pitää vuosittain kerjätä uudestaan. Näin ollen tarjolla on kapeaa, lyhyttä tai pettuleipää työntekijöille. 

Ei tämä siis niin mustavalkoista ole, että yhdistykset keplottelisivat ja keinottelisivat orjilla: tämän tiedän projektirahoilla töissäolleena yhdistyksessä, jossa oli paljonkin "kuntoutettavia". Heistä varsinkin vanhimmat mielsivät sen päivätoimintakerhoksi ja elämäntavaksi, ja joistakin nuorimmille se tarjosi harrastuksia, joissakin tapauksissa em. organisaation työpajoilta sai herätteitä opiskelualan valitsemiseen tai tyttö-/poikaystävän.

Kummassakaan ei ole mitään pahaa, vaan pahaa on järjestelmässä, joka pakottaa kutsumaan harrastamista kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Joskus kuntouttamista on ennaltaehkäisevä harrastaminenkin: tarjoamalla tekemistä niin nuorille kuin vanhoillekin, jotka pidetään kunnossa - tarjolla oli myös mm. jalkapalloa, tanssia, voimistelua, sählyä ja keilausta sekä vaatimaton kuntosali  - työkunnosta nyt niin viis.

Ovatko huhut kulttuurisen diversiteetin haaksirikosta liioiteltuja?

Mediavälitteisen angloamerikkalaisen kulttuurin sanotaan jyräävän kaikki paikalliset, kansalliset ja tyylilliset variaatiot alleen niin että ainut, joka tekee suomalaisesta musiikista suomalaista on sille kanavoitu Musiikin edistämissäätiön tuki. Burgereitakin (!) on vaikea tilata jos ei suoriudu joistakin vaikeista äänneyhdistelmistä, ja kyllä on Desktop paljon vaikeampi sanoa kuin Miranda.

Joku voi sekoittaa kulttuurisen moninaisuuden kulttuuri-imperialismiin. Ei se ole kulttuuri-imperialismia, että unkarilais-amerikkalainen kapellimestari, puolalais-israelilais-ranskalais-saksalais-yhdysvaltainen pianisti ja pitkälti maahanmuuttajista koostuva yhdysvaltalainen orkesteri veivaavat saksalaista musiikkia, tai japanilainen kapellimestari esittää ranskalaista musiikkia Yhdysvalloissa, puhumattakaan intialaisesta, joka uskaltaa esittää saksalaista musiikkia - Saksassa. Sitä kutsutaan kansainvälisyydeksi: musiikin aarreaitta on kaikille avoin säveltäjän, esittäjän ja kuuntelijan syntymämaasta riippumatta.

Toki kulttuurinen diversiteetti edelleenkin on hengissä, joskin vaatii enemmän viitseliäisyyttä löytää sitä mediakuonan alta. Tai ei vaadi, jos ei seuraa mediaa. Radiota kuuntelemalla musiikin ja musiikin, kappaleen ja kappaleen ja bändin ja bändin väliin ei mahdu paperi eikä edes poliisi, mutta onneksi radioita ei tarvitse kuunnella.

Tästä säännöstä on tosin ainakin yksi hyvä poikkeus: Yleisradio. Heillä on viitseliäisyyttä suhtautua kansanvalistustehtäväänsä vakavasti soittamalla Telemannia, Crusellia, Scharwenkaa, Zelenkaa ja kaikkea muutakin sellaista, joka ei mahdu soittolistoille. Mutta eivätpä sinne mahdu Tsaikovski, Sostakovits, Bartok tai Mozartkaan, paitsi sen kerran kun sitä katrihelenisoitiin.

Eikä se niin mene, että vain angloamerikkalainen kulttuuri levittäytyisi, vaikka siltä se voisi näyttää jos seuraa tiedotusvälineitä. Konserttimusiikissa dominanssi on pikemminkin germaanisuudella, maalaustaiteessa taas esimerkiksi Ranska, Espanja ja Alankomaat ovat vahvoja. Kyllä meidän Sibaakin veivataan kaikilla mantereilla (Afrikasta en tiedä), muuta tosin sitten vähän vähemmän.

Tämän pyöritelmän inspiroineen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Pelastetaan Porvoon sairaalan synnytysosasto – Låt oss rädda förlossningsavdelningen vid Borgå sjukhus

Jokaisella naisella on oikeus synnyttää turvallisesti. Säästösyyt eivät saa mennä tämän oikeuden edelle, naisia ei saa lähettää pitkälle synnytysmatkalle pelkäämään että aika ei riitä.

Pitenevät synnytysmatkat lisäävät matkasynnytyksiä, jotka ovat aina riski äidille ja lapselle. Vastasyntyneellä on matkasynnytyksessä kuusinkertainen kuolemanriski verrattuna sairaalasynnytykseen.

Porvoon kohdalla säästöt ovat mitättömiä. Se on Uudenmaan kustannustehokkain synnytyssairaala. Ongelmaton alatiesynnytys maksaa 1770 euroa, HYKSin alueella 700 euroa enemmän. Byrokratian asettama tuhannen synnytyksen raja on keinotekoinen, Porvoon synnytysosasto on ihan lähellä sitä rajaa.

Porvoon synnytysosaston lakkauttaminen johtaa muunkin päivystystoiminnan supistamiseen. Ainakin lasten ja naistentautien osastojen kohtalot ovat vaakalaudalla. Käytännössä koko sairaalan olemassaolo on uhattuna.

Me vihreät vastustamme hankkeita joissa suuret yksiköt ajavat tehokkaitten ja ihmisläheisten pienten yksiköitten yli. Porvoon synnytysosasto on juuri tällainen tehokas mutta ihmisläheinen yksikkö.

Varje kvinna bör ha rätten att föda så tryggt som möjligt. Sparåtgärder får inte köra över den här rätten, kvinnor får inte skickas iväg rädda för att tiden inte skall räcka till.

En längre väg för att föda ökar alltid risken för födsel på vägen, och det innebär alltid en risk för såväl mödrar som barn. Den nyfödde löper en sex gånger större risk att avlida ifall födseln sker på vägen.

För Borgås del är sparmarginalerna obetydliga. Borgå har den mest kostnadseffektiva avdelningen i hela Nyland. En normalfödsel kostar här 1770 euro, på HUS övriga avdelningar kostar den 700 euro mera. Byråkratins påhittade gräns på tusen födslar per år är helt konstlad, Borgå ligger dessutom helt nära den gränsen.

En stängning av förslossningsavdelning en i Borgå leder obevekligen till att all annan jourverksamhet också lider. Åtminstone barnavdelningen och avdelningen för gynekologi är i fara. I praktiken är hela sjukhusets framtid hotad om förlossningsavdelningen stängs.

Vi gröna har alltid motsatt oss projekt där stora institutioner kör över små och effektiva sådana. Borgås förlossningsavdelning är uttryckligen en sådan institution som bör behållas.

Vihreät eduskuntavaaliehdokkaat, De gröna riksdagsledamotkandidater:

Jocke Lybeck (Porvoo – Borgå),
Marketta Mattila (Sipoo – Sibbo),
Timo Virtala (Lapinjärvi – Lappträsk)

Kirjoitus on julkaistu Porvoonseudun Vihreiden ja Jocke Lybeckin sivuilla.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Soittakaa Paranoid!

Paitsi etten tiedä, mistä biisistä on kyse.

Ns. länsimaisen "klassisen" musiikin ja populaarimusiikin (=iskelmä, rock ja pop eri genreineen) kuuntelu eroaa toisistaan yhdellä oleellisella tavalla: populaarimusiikissa esittäjä ja kappale paljolti samastetaan toisiinsa, eli Yesterday on Beatlesin teos, Get On Hurriganesin, Tällä tiellä Hassisen Koneen ja Naima John Coltranen.

Beethovenin kanssa taas voin valita Kempen, Toscaninin, Norrington, Furtwänglerin, Walterin, Szellin ja Wandin kokonaislevytysten välillä. Kyse on aina samasta musiikista, mutta se kuulostaa aivan erilaiselta.

Niin kuulostaa myös Matti Salmisen laulama Viidestoista yö ihan toiselta kuin Juicen. Norsu posliinikaupassa. Tai Tapani Kansan versio Stingin Kultaniitystä, joka pilaa alkuperäisenkin.

Jos klasari ja pop ovat ääripäitä alkuperäisyyden määrittelyssä, standardit ovat hybridi. Tarkoitan ikivihreitä kuten esimerkiksi Cole Porterin tai Burt Bacharachin lauluja, jotka ovat yhtä valideja oli esittäjänä sitten Frank Sinatra, Billie Holliday tai Robbie Williams.

Olen kuullut, että Yesterdaystä olisi olemassa ainakin 1300 levytettyä versiota, ja epäilemättä niitä on tullut jokunen lisää sen jälkeen kun ennätystenkirjani painettiin. On Beethovenin sinfonioistakin satoja versioita. Ihan jokainen ei puolusta paikkaansa, mutta jokainen on kuitenkin Beethovenia. Veikkaisin kuitenkin, että kaikista tuhansista yesterdayista huolimatta, Beatles on alkuperäinen. Mikä sitten on alkuperäinen Beethoven?

Ei mikään edellämainituista versioista, ei edes Klemperer, tai kaikki niistä. Tai vain joku. Niin sanotun klassisen musiikin hienous on juuri tämä: alkuperäisyyteen voi päätyä hyvin monella eri tavalla, ja lopputuloskin kuulostaa hyvin erilaiselta. Siksipä Beethoven ei koskaan tyhjenekään.


Esimies suosittelee

Jotkut työnantajat kuulemma kysyvät työnhakijoiden entisiltä esimiehiltä suosituksia tai lisätietoja hakijasta. Eivät nämä suositukset välttämättä kuitenkaan ole kovinkaan käyttökelpoisia, jos esimerkiksi hakijamme suhde syystä tai toisesta olisi päässyt kriisiytymään tähän (vielä) silloiseen työnantajaansa.

Tuolloin esimies voi suositella (melkein entistä) työntekijäänsä mielelläänkin, kahdesta syystä: hän pääsee eroon joko hankalasta tai huonosta työntekijästä tai ainakin hankalasta tilanteesta ja toiseksi: jos hän tietää, että työntekijän motivaatio ei olisi ihan tapissaan nykyisessä työssään esimerkiksi siksi että työntekijän taipumukset ilmiselvästi viittaisivat aivan johonkin muuhun suuntaan, tämän uudelleentyöllistyminen olisi voitto kaikille osapuolille. Vikahan ei välttämättä ole sen paremmin työntekijässä kuin työnantajassakaan, vaan siinä, että työntekijä ja työ eivät mätsää: oikea ihminen väärässä paikassa.

Niin että kysykää vaan, työnantajat. Mutta miettikää tarkkaan, keltä kysytte, ja mitä. Usein parempaa tietoa voi saada kollegoilta, ja jos haluaa saada jonkinlaisen käsityksen hakijasta ihmisenä, kannattaakin kysyä mieluummin ehkä niistä järjestöistä, joissa hän on toiminut luottamustehtävissä, varsinkin jos hakijan tausta selvästi painottuu enemmän harrastuksien kuin ammatillisen uran puolelle. Lienee loogista, että ihminen näyttäytyy parhaimmillaan niiden asioiden parissa, jotka hän arvottaa tärkeimmikseen tai omimmikseen.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Metsä, kategorioista vapaa paikka

Olen käsitteellistämiseen, luokittelemiseen ja vertailuun taipuvainen ihminen, vaikka kuinka väittäisin pitäväni ihanteena jotakin muuta. Luettuani tarpeeksi, ehkä jopa liikaa, ymmärrän kuulla Schubertini esi-Brucknerina, näen Messin uutena Maradonana, ja maistan kosteikkovahveron pliisuna suppilovahverona.

Tämä luokitteleminen ei tee kohteilleen oikeutta, yleensä, vaikka en kosteikkovahveroita ilman tätä rinnastusta voisi ajatella poimivani paitsi suppilovahverosaaliin täydennykseksi. Schubertin arvostuksenikin on noussut kun kuulen Günter Wandin levytyksistä, kuinka mallia on otettu paitsi Beethovenin ysistä, myös Schubertin suuresta C-duuri -sinfoniasta. Joten eivät luokittelut vain belsebuubista ole: kyllä Schubert-arvostustani on nostanut tämä Bruckner-havainto.

Kun juoksen metsässä, tunnistan sentään useimmat puulajit, ja kuulen kun korppi klonkkuu. Suurimmasta osasta kasvi- ja lintulajeista minulla ei ole aavistustakaan, minkä nimisiä ne ovat. Juoksen vain, ja metsä muodostaa tähän nautittavan taustan, vähän kuin Bachin urkumusiikki muodosti nautittavan taustan lukion matematiikanläksyilleni tai Coltrane junamatkustamiselleni. Kaltaiselleni käsitteellistäjälle metsä on vapauttava ja terapeuttinen paikka: siellä olen vapaa pakonomaisesta analyysista. Metsässä pääsenkin syvällisen ymmärtämisen, tosiolevaisen äärelle, ja tosiolevainen pakenee luokitteluja, analyysejä ja käsitteitä. Messi on Messi ja metsä on metsä.

torstai 13. marraskuuta 2014

Klasarit esiin!

Musiikki on usein se jakava - tai näkökulmasta riippuen - yhteinen nimittäjä, joka luonnehtii nuorisokulttuureita. Määrittelevän, taas näkökulmasta riippuen, hallinnoimaan tai selittämään pyrkivän aikuisten valtakulttuurin näkökulmasta nuorisokulttuuri on itsessään alakulttuuria, joka taas jakautuu useisiin eri alakulttuureihin. On syytä muistuttaa, että "ala" ei ole arvottava; alakulttuuri ei ole alempiarvoista kuin valtakulttuuri (tai -kulttuurit, valtakulttuurikin voi olla jakautunut sisäisiin alakulttuureihin). Toki on muunkinlaisia nuorisokulttuureita kuin esimerkiksi punkkarit, hevarit tai hiphopparit. On myös esimerkiksi larppaajia ja skeittaajia tai hevostyttöjä, jolloin kulttuuria määrittelee harrastus.

Eivät vain nuorisokulttuurit ole alakulttuureita, eivätkä alakulttuurit tyydy gettoutumaan nuorisoharrasteiksi. Moni jatkaa hevarina hamaan hautaan saakka, ja sitten on vielä vasta aikuisiässä omaksuttavia alakulttuureita, kuten esimerkiksi harleydavidson-harrastajat, kyseisiä koptereita kun ei voi edes ajaa alle 18-vuotiaana. Yleensä vasta keski-ikäisillä on edes varaa hankkia moisia komistuksia. Sitten moni jo nuorena omaksuttu kulttuuri kannetaan mukana aikuisikään saakka, jolloin kyse on eräänlaisesta jäänteestä.

Olen siinä käsityksessä, että vielä siinä vaiheessa kun aloin edes periaatteellisella tasolla samastumaan nuorisoon (ehkä joskus 2. tai 3. luokalla) nuorisomusiikin ympärille hahmottuneet heimot olivat vihoissa keskenään. Eivät ehkä omassa kokemuspiirissäni, mutta ainakin jos Kevätpörriäiseen oli uskominen, niin tedit saattoivat hakata hileitä, paitsi että omassa koulussani hileet olivat tyttöjä ja siis hakkaamisen ulkopuolella.

On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi yli kolmekymppinen ihminen ilmoittaa omaksi identiteetikseen "hevari", ja tämä on niin tärkeää, että se ohjaa jopa parinmuodostusta. Kyse taitaakin olla kokonaisvaltaisesta elämäntavasta, tai ainakin monenlaisten pienten valintojen kokonaisuudesta, jossa samaa musiikkia kuunteleva kaveripiiri painaa esimerkiksi vaatevalintoja samaan suuntaan. Kyse ei liene siitä, että hevari olisi omasta musiikistaan niin riippuvainen, että putoaisi kuoliaaksi jollei heti aamusta saa aamukahvin säestäjäksi Megadethia, ja vain siksi ei haluaisi tutustua esimerkiksi diskohileeseen, koska vääränlainen musiikki vähintäänkin saisi ne kahvit putoamaan väärään kurkkuun.

Näin ei nimittäin ole. En kuvittele enkä väitä olevani kaikkiruokainen, mutta on eri asia tykätä ja sietää. Olen jo lähtökohtaisesti tottunut siihen, että edustan minoriteettia, ja minoriteetin on uhrauduttava erityisjärjestelyihin. Jos haluan nauttia omaa musiikkiani muualla kuin kodissani, jossa olen oman maailmani jumala, kannan sen itse mukanani. Olen tottunut siihen, että jos en halua ihan yksin köpperöityä Mozartini ja Lutoslawskini kanssa, kaupanpäällisiksi ihmissuhteissa tapaa tulla Bon Jovia, Queenia, Kate Bushia, Chisua tai mitä nyt sitten sattuvatkaan kuuntelemaan. Ei niihin kuole. Ja olen ihan tyytyväinen, jos keskustelukumppanillani ja minulla on jotain yhteistä, lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan ole musiikki.

En lähde ventovieraan kanssa vääntämään jutun aihetta musiikista; turvallisempaa on keskustella vaikkapa hallitusohjelmasta, maahanmuutosta tai jalkapallosta (?). Jos olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa oma aamumusiikkivalintani joutuu uhatuksi tai peräti vaihtuu, tällöin taustalla on jo ollut monia, kuitenkin perustavammanlaatuisia samanlaatuisuuksia kuin musiikki. En voine päätyä samaan aamiaispöytään ihmisen kanssa, joka uskoo että kuu on juustoa jos itse laitan juustoa aamiaisleivän päälle. Vaikka musiikki onkin tärkeää, se ei ole kaikki.

Mä olen klasari. En kuitenkaan usko, että sitä näkyy ulkoisesta tyylistäni, kuten ei myöskään poliittista kantaani tai ruokavaliotani, enkä ymmärrä, miksi pitäisikään, elleivät sitten nuoret klasarit pukeudu yläasteiässä US Army -maastopukuun ja lukioiässä poplariin.

Kannattamastani jalkapallojoukkueesta sen sijaan kannan tunnuksia, jotka ainakin toinen jalkapallolle - tai ainakin toinen West Hamille - vihkiytynyt voi tunnistaa ja osaa paikoittaa oikeaan kohtaan jalkapallomaailman ekologisessa lokerikossa. Teen tämän julistaakseni evankeliumia, osoittaakseni distinktiota ja bonuksena tulevat ne kovin harvalukuiset kohtaamiset, joissa kaksi ventovierasta voi tervehtiä toisiaan sanoin "Fortune's always hiding".

Suomessa, jossa jalkapallo on kyykän, eukonkannon ja hyttystentapon välisessä marginaalissa, minkä tahansa jalkapallohuivin kantaja kelpaa samanheimolaiseksi. Täällä West Hamin ja Spursien kannattajat eivät ole keskenään verivihollisia, vaan kavereita, ja kaveruus on tullut siitä, että tunnustetaan molemminpuolisesti toisten distinktiotajun olemassaolo, vaikka sitten perustuisikin bourdieulaisittain arvon väärintunnistamiseen. Pääasia on, että tunnistaa, edes jotain ja vaikka väärin.

Vaikka musiikki on minulle kuin ilma, jota hengitän, se ei määritä omaa elämäntyyliäni kokonaisvaltaisesti, vaikka musiikki pitääkin kantaa mukanani joko mp3-soittimessa matkoille. Me klasarit emme koe tarvetta erottautua, koska olemme alunperin nuorisovetoisten alakulttuurijakojen emme ylä- vaan ulkopuolella. Me soitinmusiikin ystävät ja laulumusiikin ystävät, barokkarit ja romantikot olemme lopultakin yhtä - pientä - perhettä.

Klassisen musiikin harrastaja ei tunnista kohtalotoveriaan kadulla paitsi mahdollisesta sellokotelosta, jossa sielläkin voi olla konepistooli. Meillä onkin yhteinen salaisuus, josta emme edes tiedä, että se on yhteinen. Ehkä voisimmekin sopia yhteiseksi tuntomerkiksi vaikkapa pitkät kalsarit, jotka vedettäisiin muun vaatetuksen päälle, jotta osaisimme etsiä esim. baarista juttu- ja kenties muutakin seuraa ilman vaaraa että punkkari tai rokkari vetää dunkkuun. Tosin, koska klasarius ei ole välttämättä poissulkeva kategoria ja omien elämänvalintojen kaventaja, vaan elämäntapaa rikastava lisä, niin on mahdollista että klasari on myös esimerkiksi itse vaikka hevari tai punkkari. Tällöin hän joutuu vetämään itse itseään dunkkuun. Klasarit esiin!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Gootti ei äänestäisi Kokoomusta

Yksilöpuolue ei välttämättä ole yksilöllisten ihmisten puolue, ja yksilöys saattaa painostaa mahdollisimman monet samantyyppiseen neutraaliiin bisnesmuottiin (tunnen sen verran kokoomuslaisia että tiedän, että heitä on moneen junaan, mutta kaikkiin vaunuihin ei jokainen mahdu).

Tämä tuli mieleeni, ohittaessani pyörällä naapuritalossa asuvan nuoren, vihermustaraitahiuksisen naisen matkallani kustannuspaikalle kuljettajavalle bussille. Tämä ohittamani ihminen, jos kuka, on yksilöllinen, mutta veikkaisin, että jos hän äänestää, ääni valikoituu viimeisten joukossa yksilöpuolue Kokoomukselle.

Yksilöys ei välttämättä ole siis yksilöllistä.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Ei turhia työntekijöitä, vaan turhia töitä

Tuleva todennäköinen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) oli tässä äskettäin todennut, että Suomessa olisi julkisella sektorilla paljonkin turhia töitä, ja vaikuttikin siltä, että hän halusi ratsastaa julkista sektoria kuorivan populismin aallolla kun hän muotoili asian siten, että turhia olisivat työntekijät.

Minäkin innostuin ensimmäisellä aallolla, sillä onhan selvää, että sairaanhoitajat, opettajat ja lastentarhahenkilöstö on kaikkea muuta kuin turhaa. Onneksi Sipilä kuitenkin tarkensi sanomistaan, sillä julkisen sektorin työntekijöiden karsiminenhan kurittaisi etenkin keskustalaisia pieniä kuntia, joiden peruspalvelut ovat kaikkein haavoittuvimpia.

Kyse olikin siis turhista töistä, ja sellaisiksi Sipilä mainitsi esimerkiksi hoitohenkilökunnan tietojärjestelmäaskartelemisen ja opettajien raportoinnin. Tästä onkin helppo olla samaa mieltä, mutta ei niitä töitä auta noin vaan karsia kun esimerkiksi THL vaatii luokittelemaan potilaiden hoitoisuutta ja kirjaamaan - usein moninkertaisesti - erilaisiin järjestelmiin.

Annankin nyt Sipilälle ilmaisia neuvoja. Talkoot pitää aloittaa purkamalla sellaista lainsäädäntöä, joka aiheuttaa näitä harjoituksia ja kehittämällä tietojärjestelmien yhteensovittamista. Opettajilla taas Wilma-viestintä ja lapsipsykiatriset kyselylomakkeet venyttävät heidän työaikaansa kotiin, joten niiden täyttäminen pitää laskea opettajien työaikaan. Tämä tosin ei ole lainsäädännön vaan ammattiliittojen asia.

Toivon todella, että Sipilä muisti olevansa Suomen suurimman kuntapuolueen pääministeriehdokas eikä porvarihallituksen pääministeriehdokas, sillä jos Suomeen tulee porvarihallitus, saatamme joutua palaamaan Sipilän ensimmäiseen lausumaan, ja valitsemaan sen välillä, karsitaanko opettajia vai lääkäreitä.

Sipilän lausuman korjauksen voi tarkistaa linkistä, joka on piilotettu bloggaukseni otsikon alle.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Kokoomusnuoret romuttaisivat Suomen koulutusjärjestelmän

Kokoomusnuorten uusimmassa aivopierussa opintotuen tuloraja poistettaisiin kokonaan ja opintotuesta tehtäisiin lainapohjainen, Pääpiereskelijä Susanna Kosken mukaan tässä järjestelmässä opiskelija ikään kuin lainaisi itseltään.

Yleensä opiskeluaikojen pitkittymisestä ollaan oltu huolissaan, koska meillä maisteri on usein lähemmäs kolmikymppinen ja ehtii vaikuttamaan työmarkkinoilla vain reilut 30 vuotta. Lisäksi meillä on usein oltu huolissaan siitä, että meidän maisterimme eivät ole samalla viivalla hakiessaan samoja töitä melkein minkä tahansa muunmaalaisten maistereiden kanssa, juuri samasta syystä, kun kolmikymppinen ei nyt oikein enää käy nöyrästä kyvystä.

Kokkarikellokkaiden idea myös johtaa monien opiskelualojen vähittäiseen alasajautumiseen kun opiskelijoiden on ryhdyttävä optimoimaan, miltä alalta epätodennäköisimmin jää työttömäksi. Silläkin alalla voi olla töiden takia - jos niitä töitä saa muualta kuin Siwan kassalta, ja vielä kun joku kertoisi, miten se hyödyttää hakiessa esim. tiedehallinnon paikkoja? - pitkittyneen valmistumisen jälkeen jo aurinko laskenut.

Mitään mahdollisuutta Sekoomusnuoret eivät myöskään jätä perheen perustamiselle ennen kolmea kymmentä, jos nimittäin pitäisi sekä opiskella että työskennellä. Mistä ne veronmaksajat ja vanhusten pyllynpyyhkijät? Ai niin, verothan piti lopettaa ja vanhukset lop...

Sitä eivät myöskään ymmärrä, että heidän ehdotuksensa tulee hävittämään perustutkimuksen monelta alalta, ja seuraukset ovat arvaamattomat. Esimerkiksi terveydenhuoltomme romuttuisi. Mutta ei sen kai niin väliä. Vaan heikot sairastavat, ja Kokoomusnuorilla ei ole koskaan epäonnea.

Sitä en edes hirveä ajatella, mitä tapahtuu sille, joka esimerkiksi valittuaan väärän alan sattuu sekoamaan huomattuaan, että ei tää elämä romuttuneena lähihoitajana tai kyvyttömänä arkkitehtinä nyt niin makeaa ollutkaan. Ei varmaan valtio maksa lainoja heidän puolestaan pois, vaan heidän lastensa - jos he sellaisia ovat ehtineet hankkia - kontolle jäävät.

Suomella ei ole varaa Kokoomusnuoriin.

Kokoomusnuorten ehdotuksesta voi lukea lisää klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Wand is a medium for music

Günter Wand never projects himself. Only he has taught me what it means to be a servant of music. While listening to the so called urtext of Toscaninis and Klemperers, one listens to Klemperer's or Toscaninis Beethoven or Brahms. With Wand you get Beethoven or Brahms.

Not necessarily one gets the inevitable feeling that this is the only possible way, but instead music comes totally naturally. Wand is a medium. As he himself put it: Mozart is for him the evidence that God exist as music comes from him so naturally without the struggle of a willing, creative artist such as Beethoven. Music flows totally naturally out of Wand, always sounding fresh and cristal clear.

Wand is like George Szell's tautness + Rudolf Kempe's lightness + Otto Klemperer's cohesion but without the outright personability and distinctive charisma of none of them. Wand offers authenticism perhaps not in the Norrington style but in musicianship.

There are not many obvious highlights way above the consistently high general level of musicianship but clearly the childish Brahms 2 and Beethoven 8 benefit from his adult musicianship that is always straight-to-the-matter but not without smile, and his Schubert Unfinished is creepy, haunting and reveals completely new details of the score. Wand has taught me why Bruckner is extended Schubert and not archaic Mahler. The last three Mozart symphonies are the best example of lively big band Mozart playing there is, and it is hard to imagine a better Schubert cycle. If you need one modern big band Beethoven cycle, it is here.

If any reservations about Wand's judgement would be needed, it would be his choice of preferring the original editions of Bruckner's symphonies and of applying exposition repeats in Brahms third. In Bruckner's case the choice of versions is hardly a case anywhere but in the first, which is completely a different prospect and certainly much worse in its dispersion than both the zeros; the seventh is otherwise your familiar version except of the lack of the climax in the second movement. Generally his lyrical but no-nonsense style is very satisfying in Bruckner.

My conviction is that no work gains from the exposition repeats, the idea already being told and the message already having been conveyed, these repetitions only being harmful for the cohesion. I also disagree with Wand that the composer's first thought always is the final thought. Anyone who has listened to the awarded Vänskä-Kavakos -record of the two versions of the Sibelius violin concerto, knows that even if for connoisseurs it might be of scholarly interest to be familiar with the first sketches.

And oh yes, no one would buy this for its Tchaikovsky or Fortner, but let them join the party. And who already had Fortner in his or her archives? Hands up? And Günter the man runs surprisingly idiomatic Tchaikovsky 5th

These reservations aside, wonderful stuff. If you are a newbie to classical music, buy this. This is classical classical music classically. If you already have your Karajans and Klemperers, buy this. You will experience familiar music for the first time. Günter Wand will be your partner for the rest of your life, but better: you will always find new things in it.

My review can also be read at Amazon.co.uk and by clicking on the headline.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Poltetun maan taktiikalla

Siitä hetkestä alkaen kun ihminen ymmärtää, että loistava tulevaisuus on takanapäin, hän saattaa alkaa tiedostamattaan soveltaa poltetun maan taktiikkaa. Työelämään sovellettuna tämä tarkoittaa kevyimmässä versiossaan sitä, että työntekijä ei välitä ryhtyä selvittelemään jatkomahdollisuuksia kyseisessä paikassa, jos hän on jo ehtinyt menettämään illuusiot kyseisen työpaikan tai alan autuuden suhteen.

Raskaammassa versiossa poltetun maan taktiikka ilmenee siten, että jos työntekijä on saanut ymmärtää, että hänen kykynsä varaan suoriutua omassa roolissaan ei niin kovasti lasketa ja hänelle on alkanut tästä syystä muodostumaan heikon lenkin minäkäsitys, hän alkaa taantumaan ja häneen muodostuu virheitä kyttäilevä yliminä, ja tämä yliminä kun kyttäilee virheitä, niin kyllä niitä ihan varmasti sitten alkaa myös esiintymään, jolloin hän ehkä tiedostamattaan alkaa möhlimään ihan pienimmissäkin asioissa, sellaisissa, joista hän aikaisemmin suoriutui huis hais hukkelaan.

Miksi sitten näin toimitaan? Kyse on alitajunnan avunhuudosta: kun maa polttaa jalkojen alla, nurkkaan ajettu työntekijä ei näe muuta suuntaa kuin ulos, ja hänen alitajuntansa koettaa auttaa häntä, järjestämällä möhlinkejä niin että hän pääsisi hengissä pois.

torstai 6. marraskuuta 2014

Svenska dagen är varje dag

Efter jag hade slutat med gymnasiet, där jag hade tagit den så kallade tvångsvenskan på så pass allvar att jag hade deltogit på två abikurser, hade jag tänkt på att pröva på ett år, hur det skulle vara att leva som svenskspråkig i Helsingfors. Det var i 1990.

Nu är det 2014 och jag har lärt mig att det må inte vara så lätt att vara finlandssvensk och snacka svenska i Finland även om jag inte testat på att vara svenskspråkig i praktiken.

Man kan väl ifrågasätta det sättet man undervisat det andra inhemska i skolorna och man kan väl också anse den största möjliga valfriheten som en ideal. Men utan tvångsvenska skulle mitt cv ha haft även flera tomma fläckor än vad som finns där nu. Jag kunde aldrig ha studerat i Norge och skulle nu ha varit arbetslös hela den perioden jag har nu bott i Borgå, d v s i tre och ett halvt år även om jag nuförtiden pendlar till vårt huvudstad för att försörja min del av bostadslånen. Det är en helt annan sak i sig om det har lönat sig, att vara sysselsätt, men det är inte svenskans fel.

Jag har till och med varit gift en gång med en finlandsvensk kvinna och jag skulle ha blivit marginaliserad från min sons tillväxt om jag inte hade förstått hans modersmål. Han är nu 6-årig och snackar flytande tre språk, snart fyra. För det behöver man inte vara en geni, men det räcker med öppen attitud. Jag också en gång sysslade litt med en finlandsvensk kvinna. Vi utövade språkpolitik i praktiken: vi båda använde våra egna modersmål, vilket inte hade något att göra att det inte blev någonting av det.

Modersmälet är ett verktyg att uttrycka sig, men andra språken är kommunikationsverktyg. Det gäller inte bara att språket formar och definierar personen men det erbjuder också en väg ut från sig själv och till någon annan person. Svenskan hotar inte vår kultur men förrikar den. Det anglosaxiska inflytandet i Finland är generellt mycket större, åtminstone bland den finskspråkiga majoriteten. Det borde man vara bekymrad för, om något, och om man anser kulturer som oförändrade och stängda systemer.

Genom att kunna språk, utvidas den etymologiska förmågan och man lär sig lättare nya språk. Genom språk förstår man inte bara filmer och sånger men människor. Är det inte bra det?

Jag har Svenska dagen fem dagar på veckan, åtta timmar. I tillägg läser jag i tillfället De sju hundbröderna till min son, ibland också Bamse även om min son korrigerar mitt uttal därför att det låter tokigt.

Jag stöder absolut vår tvåspråkighet, såsom jag är för all slags mångfaldighet. Mänskliga rettigheter anhör alla, också de som anses tillhöra majoriteten. Det är ju vårt samhälle, samhället till alla.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Terveiseni HUS:in hallitukselle

Laitoin allaolevan sähköpostin HUS:in hallituksen varsinaisille ja varajäsenille:

Pienten synnytysyksiköiden lakkauttamisuhkaa perustellaan sillä, että vain suuremmassa yksikössä olisi valmiuksia toimia, jos synnytyksessä sattuu jotain odottamatonta. Ja kyllä niissä sattuu.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, miten olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Kahden synnytyksen kokemuksella tiedän, että synnytyksissä voi ilmetä yllättäviä mutkia. Voi joutua esimerkiksi ompelemaan ja vähän leikkelemäänkin repeämien aiheuttaman runsaan verenvuodon vuoksi; tai etukäteisenä varotoimena laittaa tuleva äiti antibioottitiputukseen ennustetun raskausmyrkytysriskin vuoksi.

Kiitos keskellä yötäkin Porvoon sairaalassa muutamassa minuutissa paikalle ehtineen synnytyslääkäri Satu Klockarsin, kaikki sujui mainiosti, vaikka tiputukseen asti emme ehtineetkään, sillä synnytysosastolle saapumisesta jo reilun 2 tunnin kuluttua, käsissämme oli ihmeellinen, pieni tyttömme.

Jos olisimme joutuneet Helsinkiin, emme olisi tietenkään sen paremmin ehtineet tiputukseen saati sitten ommeltaviksi. Onneksi tiputus ei ollut aiheellinen, vaan ainoastaan potilasturvallisuuden maksimoinniksi suunniteltu ennakoitu toimenpide.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Jos siis keskittämisen suuriin yksikköihin on ajateltu lisäävän potilasturvallisuutta niissä varsin poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa synnytyksessä ilmenee lapsen, äidin tai molempien henkeä uhkaavia komplikaatioita, miten ihmeessä potilasturvallisuus lisääntyy, jos paljon todennäköisemmät pienemmän riskin komplikaatiot lisääntyvät?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta. Synnyttämisessä on kyse muustakin kuin lapsenpäästöstä: siihen liittyvät myös edelläkuvatut tukipalvelut - kuten ultraäänikuvantaminen ja imetysklinikka - joiden on tärkeää sijaita synnytysyksikössä potilasturvallisuuden takaamiseksi.

Päätös lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto tarkoittaa sitä, että koko itäinen Uusimaa tyhjennetään juhlapuheissa niin kovasti tavoitelluista koulutetuista lapsiperheistä, joista muuten yhä suurempi osa on autottomia, ei vähiten siksi, että heitä muuttaa tänne pääkaupunkiseudulta. Jos kerran Suomen huoltosuhde on niin huono, synnyttäminen kannattaa säilyttää lähipalveluna, muuten edessämme on todellinen eläkepommi.

Näillä argumenteilla Porvoon sairaalan synnytyksien lakkauttaminen olisi todella lyhytnäköistä.

Michael Perukangas
porvoolainen kahden lapsen isä

tiistai 4. marraskuuta 2014

Pahaa mieltä kuluttamisesta

Mielestäni lapsen viikkorahan ideana on oppia vastuullisuutta ei ainoastaan kuluttamisessa vaan myös oppia ymmärtämään omien valintojen seurauksia yleisemminkin ja kantamaan niistä vastuu. Ei ihmisyys tietenkään kuluttamiseen palaudu, mutta asioiden vaihtoarvo on vähäsen rahaa laajempi käsite, ja sitä viikkoraha opettaa. 

Kerran 6-vuotias poikani osti viikkorahoillaan erästä lasten keräilysarjaa, ja alkoi itkemään kun siellä oli vain "commoneita" eli tavallisia, kun "tilauksessa" olisi ollut erityisharvinaisia (ultra rare) tai jos oikein hyvin olisi käynyt, erikoispainosta (special edition), joita tietystikin on kaikkein vähiten.

Tämän lapsenikin tietää: haluttavinta hyödykettä on aina kaikkein vaikein saada. Tässä tapauksessa siksi, että niitä on kaikkein vähiten.

Lasten keräilysarjat ovat toki tehty kieron salakavalasti: jos haluaa kerätä kaikki - ja jos oletetaan että niitä on sata - tämä ei onnistu ostamalla 20 x viiden pakkauksia, koska periaatteessa samassa pakkauksessa voi olla yhtä keräilyobjektia viisi kappaletta. Ja kauppamies tai -nainen kiittää.

Kuitenkin nämä umpikierot keräilysarjat opettavat lapsille asioita, vaikka sitten itkunkin kautta. Kuten esimerkiksi sitä, että jos saat haluamasi, se ei aina olekaan sitä, mitä olisit halunnut, sekä myös sen, että ihmiset joutuvat usein tekemään valintoja puutteellisin tiedoin, sokkona, luottamukseen, uskallukseen, toivoon ja uskoon perustuen. Tämä läksy kantaa myös kestämään vääriä ratkaisuja esimerkiksi ihmissuhteiden ja työpaikkojen valinnassakin, vaikka ei korttien plärääminen autakaan työpaikan tai tyttöystävän valinnassa. 

maanantai 3. marraskuuta 2014

Legenda Atik

Kouluun mennessäni kuulin melko pian nimen Atik Ismail, hän oli oman polveni legenda ja ainakin helsinkiläisten fudista seuraavien idoli. Tuolloin tiesin jalkapalloilijoista ehkä Pelén. Koska aloin seuraamaan aktiivisesti futista vasta -82 MM-kisoista (ja tuolloinkin sen, mitä lehdistä näin ja isältäni kuulin, meillä ei ollut telkkaria), Atikin pelaaminen jäi minulle legendaksi.

Legendaksi se jäi sen ainoan kerran kun olisi ollut mahdollisuus skulata itsensä legendan kanssa. Ystäväni polttareissa oli tarkoitus viedä kaveri stadionille silmät peitettyinä ja laittaa maaliin, jonne Atik skodisi pilkkuja. Sitten vielä pelailimme samalla polttariporukalla vähän myöhemmin illasta. Atik taisi olla tuolloin Kuopiossa, mutta laittoi terveiset juhlakansalle.

Asiaa ei auta, jos Atikista yrittää etsiä näytteitä juutuubista. Legendaksi jää kaikki muu paitsi Klubin tarunomainen voitto Liverpoolista. Ei siellä näy sitä, kuinka hän meni pallon päälle seisomaan ja tiirailemaan kavereita. Tämä paljastaa paitsi futiskulttuurimme ohuuden, myös yleisradioyhtiömme barbaarisen kulttuurivallankumouksen voimalla etenevän tuhovimman kun vanhoja kuvanauhoja on varmaan käytetty pyykkinaruina ties minä.

Jos jossain vaiheessa Klubin fanikauppaan ilmestyisi dvd-kooste Atikin parhaista, tilaisin oitis. Ehkä jollain kotinauhoittavalla Klubi-fanilla löytyisi kotoaan aarteita?