Kuka oikein on syrjäytynyt?

Juteltúani eilen taas muutaman kuukauden tauon jälkeen vanhan ystäväni kanssa, aloin miettimään, mitä se syrjäytyminen oikein on. Tarkastellaan asiaa kolmen esimerkkihenkilön valossa.

J: 35-vuotias, varmaan itseltäänkin huomaamatta aikuistunut yksin kaupunginasunnossa elävä pitkäaikaistyötön mieshenkilö, jolta on jäänyt kesken kaikki: armeija, siviilipalvelus, lukio. ammattikoulu, moni työharjoittelu ja -kokeilu. Hän harrastaa sulkapalloilua, biljardia, Japanin kieltä ja kulttuuria ja hänellä on vakiintunut ja tiivis ystäväpiiri jo alakouluajoistaan, eikä hän juo oikeastaan ollenkaan alkoholia eikä tupakoi.

A: 45-vuotias yliopistokoulutettu yksinasuva mies, joka joutui vaikeaan onnettomuuteen viitisentoista vuotta sitten, minkä johdosta hänen opiskelunsa jäivät pitkäksi aikaa hyllylle ja työhistoria pyyhkiytyi pois, samoin osa muustakin historiasta. Hän on kuntouttanut itsensä juoksu-urheilulla, harrastaa moottoripyöräilyä, sienestystä, kalastusta sekä juoksemista ja hiihtoa ystäviensä kanssa.

M: 46-vuotias yliopistokoulutettu perheellinen mies, jolla on toistaiseksi voimassaoleva työsuhde. Se ei kuitenkaan vastaa hänen osaamistaan, kiinnostuksenkohteitaan, taipumuksiaan. Hän on ollut viime kuukaudet alityöllistetty, käytännössä vailla tekemistä, säilytettävänä kuukausipalkkaisessa suojatyössä, jossa hänet on eristetty varsinaisesta työyhteisöstään. Usein hänellä kuluu kokonaisia viikkoja ilman että hän tulee vaihtaneeksi sanaakaan muiden kuin perheenjäsentensä kanssa. Mielekkään tekemisen ja sosiaalisten verkostojen vajettaan hän aikaisemmin paikkasi toimimalla aktiivisesti poliittisessa puolueessa, mutta ei enää.

Syrjäytyneisyyden ymmärtämiseksi pitää ensin määritellä sen vastakohta, osallisuus ja määritellä se, mikä on norminmukaista osallisuutta: mihin ihmisen pitää olla kiinnittynyt. Yleensä viranomais- ja tutkijanäkökulmat painottavat palkkatyötä, opiskelua ja sosiaalisia verkostoja; sen lisäksi on esimerkiksi tiedollista osallisuutta ja päätöksenteko-osallisuutta.

Nostin tarkoituksella näistä esimerkkihenkilöistä tiettyjä korostuksia esiin ja jätin toisia hieman varjoon problematisoidakseni vallitsevia osallisuuden ja syrjäytyneisyyden tulkintoja. Selvää ainakin on, että problematiikka ei tyystin palaudu palkkatyöosallisuuteen eikä sosiaalisten verkostojen olemassaoloon, vaan palkkatyö käy vain jos se osaltaan kiinnittää henkilön mielekkääksi osaksi yhteiskuntaa, jossa hän saa taidoillaan hyödyntää yhteiskuntaa. Sosiaaliset verkostotkaan eivät pelasta, sillä niitä on monenlaisia, kuten tietää jokainen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin lukenut.

Niin että kuka oikein on syrjäytynyt?

Sivarit eivät ole rintamakarkureita

Puolustusministeri Jussi Niinistö (PS.) ei näyttäisi tunnustavan siviilipalvelusta osana puolustusjärjestelmää, jos on uskominen hänen eilisellä maanpuolustuskurssilla suustaan päästämiä päästöjä. Tämän käsityksensä kanssa Niinistö on yksityisajattelija, vastoin yleisesti hyväksyttyä puolustuspoliittista käytäntöämme, jossa siviilipalvelus on tärkeä osa paitsi siviilikriisinhallintaa, myös sodanaikaisten kodinturvajoukkojen selkäranka. Lisäksi siviilipalvelusmiehiä voidaan kutsua myös rintamalle aseettomiin tehtäviin, joitakin aseellisiinkin.

Valistan nyt puolustusministeriä kertomalla hänelle, että Suomessa on ollut mahdollista suorittaa siviilipalvelus aseellisena. Näin tein minä ja noin sata muuta nuorta miestä vuonna 1992. Tuolloin oli hetken aikaa voimassa sellainen siviilipalveluslaki. Tässä laissa aseellisen koulutuksen mitta oli 8 kuukautta, kutsua kertausharjoituksiin ei tule, mutta rintamakarkureita me emme ole, sillä joutuisimme mekin sotaan.

Puolustusministeri myös leimaa osan kansalaisista maanpettureiksi. Onko tämä ministerille sopivaa, arvokasta kielenkäyttöä ja kansalaisten tasaveroista kohtelua? Onneksi minun ei enää tarvitse hakeutua reservikarkuriksi - kuten Vihreiden kansanedustaja Touko Aalto totesi reaktionaan tähän vastenmieliseen leimaamiseen - sillä minut on jo vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta. Ministeri Niinistölle tiedoksi: se ei estä minun joutumistani maata puolustamaan tosipaikan tullen. Tulenjohtomiehenä minun sotani kestäisi ehkä minuutin. Olisin luultavasti yksi ensimmäisiä ihmisuhreja, joten ei tarvitse olla huolissaan: en minä ja kaltaiseni pääsisi sotaa karkuun, päinvastoin: meidät uhrattaisiin ensimmäisenä.

Tätä miestä, joka ei tiedä, mitä on siviilikriisinhallinta ja mikä on siviilipalvelusmiesten merkitys siinä, pidetään yhtenä perussuomalaisten terävimmistä kynistä. Ei heillä hyvin kyllä mene. Ministeri Niinistön ulostulo ei ainakaan ole omiaan lisäämään siviilipalvelusmiesten puolustustahtoa.

Hesarin jutun puolustusministerin yksityisajattelusta (?) voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kaksi vasemmanpuoleista nuorta miestä - tykkimies Salonen ja alikersantti Soininen - ovat kunnollisia, puolustuskykymme selkäranka. Oikeanpuoleinen veltto vätys on siviilin tykkimies Perukangas.