Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa. 

Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Potilaasta asiakkaaksi

Konsulttina toimiva tuttavani nostatti Facebook-seinällään keskustelua julkisesta terveydenhuollosta: siitä, kuka on asiakas ja kuka omistaa asiakkuuden. Tässä keskustelussa pitää ensinnäkin erottaa sisäis- ja ulkoisasiakas. Sisäisasiakkuudesta on kyse silloin kun jokin sairaanhoidon erikoisala (vaikkapa psykiatria) ostaa palvelua joltakin toiselta (vaikkapa neuropsykiatria), ja tietyin varauksin myös silloin kun tämä palvelu ostetaan tukipalvelua tuottavalta liikelaitokselta (kuten tekstinkäsittely tai siivous). Ulkoisasiakkuus taas viittaa siihen, joka perinteisesti ymmärretään asiakkuutena: klinikka tuottaa palvelut, ja potilas on asiakas. Sisäisasiakkuuden nousu on viimeisen 10-15 vuoden trendi.

Samanaikaisesti tämän trendin kanssa, mahdollisesti jo hieman aikaisemmin, yksisuuntaisesta asiantuntijuudesta on siirrytty kahdensuuntaiseen konsultointisuhteeseen, ja voimautettiin potilas asiakkaaksi. Tällöin asiakkaasta tuli prosessinomistaja, ja vastuussa omasta asiakkuudestaan. Tämä on niin inhottavaa konsulttilatinaa, että puistattaa, mutta tämä kieli kuvaa muutosta siinä, miten julkisen palvelun ja kansalaisen suhteessa on tapahtunut siirtymä viimeisen ehkä 15 vuoden aikana.

Uudessa ajattelussa asiakas on näennäisesti vastuussa asiakkuudestaan ja prosessinomistaja. Jos häneltä syystä tai toisesta puuttuvat siihen keinot: tiedot tai jaksaminen, tällöin prosessinomistaja ei ole kukaan, jos asiakasta ei olla laitettu holhouksen alle. Tällöin potilaan - anteeksi, siis asiakkaan - kokonaisuudesta ei ole kukaan vastuussa. Sanoin näennäisesti, koska edelleenkin asiantuntijuus on väistämättä yksisuuntaista, eikä asiaa auta maallikolle hankala asiantuntijaslangi. Tämä voimaannuttamiseksi naamioitu heitteillejättö on tehty säästöjen nimissä, vaikka jokainen terveydenhoitoalalla toimiva ymmärtää, että laiminlyönti nyt johtaa vielä suurempiin kuluihin vastaisuudessa.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Informaatioajan hikipajat

"Kun työntekijöillä ei ole mahdollisuutta rakentavasti vastata ylhäältä alaspäin suuntautuvaan organisatoriseen vallankäyttöön, työntekijät turhautuvat ja vastarinta voi saada rajujakin muotoja. Vaikka häiriökäyttäytymiseksikin tulkitut vastarinnan muodot ovat organisaation (tuotannollisen toiminnan) kannalta dysfunktionaalisia, ne ovat täysin funktionaalisia "häiriköijien" itsensä kannalta. Ne pitävät yllä ihmisten autonomian tunnetta, itsekunnioitusta ja arvokkuutta sekä työntekijöinä että ihmisinä yleensä. Vastarinta myös tasapainottaa loukattua oikeudenmukaisuutta." (Brunila & Isopahkala-Bouret 2014, 108.)

Kaiken edellä sanotun voin vahvistaa kokemuksestani: jos vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, saati organisaatioon, ovat olemattomat, niin silloin oman reviirin, integriteetin ja itsekunnioituksen raivaamiseksi on käännettävä kaikki kivet, jos ei muuten, niin hienovaraisella sabotoimisella, jolla osoitetaan sisäisasiakkaille heidän oma paikkansa ja samalla alleviivataan sitä, että vaikka tehtävässä ei oikeastaan kuuluisikaan osata juuri mitään, niin osataanpa nyt kuitenkin.

Vaikka tietotyön sanotaan lisäävän työn autonomiaa ja mielekkyyttä, tämä ei päde kaikkiin. Joillakin se lisää, toisilla se vähentää, joten se itse asiassa lisää polarisaatiota autonomian ja mielekkyyden suhteen. Yritykset ovat taylorisoineet myös tietotyötä, esimerkiksi puhelinkeskuksista on tullut "informaatioajan hikipajoja, joissa työtä arvioidaan ja valvotaan sekunnin tarkkuudella tehokkuuden lisäämiseksi." Puhelinpalvelukeskuksissa "työntekijöiden ja työsuoritusten valvonta toteutuu usein "sähköisen panoptikonin" välityksellä." Esimiehet mittaavat, kuuntelevat ja pisteyttävät, ja tavoitteet asetetaan tiimeittäin. Liukuhihna asetetaan "korvien väliin". (emt. 109-110).

Kaikki edellä sanottu pätee HUS Servisin tekstinkäsittelijöihin, eikä tämä kaikki olisi ollut mahdollista, jos ei kyseistä toimintoa oltaisi liikelaitostettu. Esimerkkinä tästä mainitsen tuloksellisuuspalkkion: vaikka se oli henkilökohtainen, se aika ajoin uhattiin poistaa kokonaan kaikilta, jos joku tekstinkäsittelijöistä erehtyi valitsemaan kuormasta eli erikoistumaan sellaisen erikoisalan tekstien kirjoittamisiin, jotka hän osasi. Toinen esimerkki ovat pistokokeet, joita väitettiin tehtävän tekstien laadun tarkkailemiseksi. Kolmanneksi, valvonta ilmeni konkreettisesti tietokonelokeja vahtimalla, ja jos joltain työasemalta ei tullut tallennettuja työsuorituksia 15 minuttiin, kyseisen työaseman omistaja saattoi joutua puhutteluun.

"Mitä vahvemmaksi pätkätyöntekijä arvioi omat mahdollisuutensa työllistyä työttömäksi jäädessään, sitä vähemmän hän kokee stressiä ja uupumusta. Työllistymisusko on yksilölle voimavara, jota voidaan vahvistaa yhteiskuntapoliittisilla toimilla." (emt., 124.)

Kyllä niitä keinoja on työpaikoillakin. Niitä keinoja kutsutaan työpaikkakoulutukseksi, ja toinen keino on työn mielekkyydellä ja haastavuudella sen varmistaminen, että työntekijän ajatteluväline ei pääse ruostumaan. Ainakaan edellämainituilla tekstinkäsittelijöillä tuskin oli työllistymisuskoa, eläkeikää lähentevillä, kansakoulupohjaisilla, parhaimmillaan merkonomipohjaisilla naisilla,

(lähde: Brunila, Kristiina & Isopahkala-Bouret Ulpukka (toim.): Marginaalin voima! Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseura, Vantaa 2014)

Itsensäsiirtohinta kansalaisille!

Oikeistolle ihmisyyden ylin mittari on kuluttaminen. Luen oikeistoon tässä myös liberaalit yleensä, ja heitä löytyy melkein kaikista puolueista. Jos se, että ihmisarvo riippuu kulutuskyvystä, ei ole aiemmin tullut selväksi, niin nyt viimeistään tuli siinä, miten Kataisen hallitus junaili maamme sähköverkoston yksityisen toimijan yksityisomaisuudeksi, tämän nostaen saneluluontoisesti ja kertaheitolla kuluttajasähkönsiirron hintaa.

Tässä olisi tutkivalla journalismilla töitä, kuka tästä hyötyi. Ketkä hyötyivät lähes verottomista eläkefirmojen sijoituksista, näiden "Carunan" ja "Elenian" (mitä ihmettä nuokin tarkoittavat) johdon lisäksi? Joskin voi näyttää hyvältä, että eläkesijoituksia vahtivat demokraattisesti valitut tahot, tästä kaksoissidoksesta aiheutuu myös jääviysongelma, vai tietääkö joku sellaista mekanismia, miten rahasäkin intressejä voi vahtia ottamatta huomioon sen omistajien intressejä, ja tietääkö joku sellaista mekanismia, jossa pyyteellinen osapuoli ei toimisi pyyteellisen osapuolen tavoin, ja siihen pyyteellisyyteen kuuluvat palvelukset ja vastapalvelukset.

Kapitalistien on mahdotonta tunnustaa vapaan kilpailun johtavan keskittymiseen, joka johtaa oligopoliin. Vastaväitteenä joku kapitalisti voi esittää, mitä tapahtui kilpailun myötä pitkän matkan bussiliikenteen hinnoille (lukuunottamatta ns. lipputuotteita, joihin tämä ei ole vaikuttanut). No, kyllähän tämä kieltämättä näkyi positiivisesti kertalippujen hinnoittelussa, mutta erotuksena sähköverkkoon on se, että teitä ei voi myydä, tai kyllä kai nekin voi siinä missä liikeyrityksiä nyt voi myydä.

Kyllä liikeyritykseksi muutetun, entisen liikelaitos-Destian myymistä on jotenkin helpompi ainakin ajatella, kuin Tie- ja vesihallituksen. Jos ajatellaan, että Suomi myisi Destian Luxemburgiin, jokainen tielläliikkuja joutuisi tavalla tai toisella maksamaan itsensäsiirtohintaa, ja helpoimmin tämä olisi kerättävissä joukkoliikenteen lippujen hinnoissa.

Tosin Matkahuollolla on edelleenkin oligopoli bussi-infran osalta kilpailulle avatuilla kvasimarkkinoilla, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että heillä on yksinoikeus linja-autoasemien käyttöön. Tätäkään ei yksityistämis- ja kilpailutususkontoa tunnustava kapitalisti varmaankaan myönnä.

Edellisten esimerkkien luulisi kuitenkin opettavan sen, että valtion infrastruktuuria ei kannata yksityistää, enkä tarkoita infralla junia, vaan infran infraa eli raiteita. Anne Bernerin tekemisiä kannattaakin pitää silmällä.

Jos jotain hyvää tästä koplauksesta seuraa, on se, että sähkölämmitettyjen talojen kysyntä romahtaa, mikä johtaa pakkoon laskea talojen myyntihintoja.

Taloussanomien jutun aiheen ympäriltä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Nokittelua Palmialla

Vasemmistoliitto ja Vihreät nokittelevat toisiaan Helsingissä liikelaitos Palmian yhtiöittämisellä. Kun Vasemmisto katsoo, että Vihreät omalla vaa'ankieliasemallaan olisivat siunaamassa sen, että kaupungin palveluntuotantofirma Palmiasta oltaisiin yhtiöittämässä esimerkiksi siivoojia ja vartijoita, Vihreät taas näkee Vasemmiston vastustavan ideologisesti sellaista, jota nyt vaan ei voi EU-kilpailulainsäädännön nojalla vastustaa. Lisäksi Vihreät ovat pitäneet Vasemmiston levittämiä huhuja näiden yhtiöitettävien ammattiryhmien polkumyynnistä vähintäänkin epätarkkoina, ellei jopa virheellisinä: kun vanhoja palmialaisia koskee JHL:n työsopimus, uudet työntekijät tulevat ammattiliitto PAM:in piiriin. Eivät he siis jää heitteille. Toinen juttu sitten on, millainen on PAM:in työehtosopimus verrattuna JHL:ään.

Vasemmiston mukaan uusien työntekijöiden palkat tulevat tippumaan, esimerkiksi siivoojilla jopa 300 eurolla, mikä voi näyttää kaupungin suorittamalta heitteillejätöltä. Vihreät taas tähdentävät, että he ovat olleet vaa'ankieliasemassa varmistamassa sen, että palmialaisten työehdot eivät heikkene vaan heidän työehtosopimuksensa pysyy samana.

No, valitettavasti kyllä tätä ei voida taata. Otan esimerkin läheisesti tuntemastani kuntayhtymästä, jossa työntekijöitä ulkoistettiin pari vuotta sitten liikelaitokseen, kun kuntayhtymän piti säästää henkilöstökuluissaan.

Tämän ulkoistuksen yhteydessä työntekijöille luvattiin, että työehdot - lomat, palkkaus ja työaika - säilyvät ennallaan. Muut kyllä säilyivät, mutta työaikaa yksipuoleisesti huononnettiin, kun kaikille - myös vanhoille - työntekijöille annettiin ota tai jätä -tyyppinen valinta. Suomeksi tämä tarkoitti sitä, että kun liikelaitoksella vanhastaan työskenneillä työsopimukseen kuului myös iltatyötä, tämä saatettiin voimaan myös liikelaitokseen siirtyneille kuntayhtymän työntekijöille. Luottamustason neuvotteluissa sitten katsottiin, että toimistotyöaika voi tarkoittaa myös vuorotyötä.

Tässä tapauksessa liikelaitostuminen ei merkinnyt vanhojen työntekijöiden palkka-alea, mutta uusissa työsuhteissa sovellettiin alempaa palkkaluokkaa. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että liikelaitokseen palkatun uuden työvoiman kuukausipalkka oli noin 150 euroa alempi kuin sinne vanhoina työntekijöinä siirrettyjen jo lähtökohtaisestikin kehnonlainen palkka. Tilanne, jossa samalla työpaikalla on kahden kerroksen väkeä eli samasta työstä saa eri palkkaa sen mukaan, mihin tessiin kuuluu, ei sekään ole oikeudenmukainen.

Lisäksi johtamiseen ja ylipäätään ihmiskäsitykseen liikelaitoksessa liittyi paljon ongelmia, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan työehtosopimuksien rikkomuksiksi osoitettavissakaan. Esimerkiksi siellä esiintyi lomien lyhyellä varoitusajalla perumisella uhkailua, ja työaikoihin suhtauduttiin paljon emofirmaa tiukemmin. Vartinkin myöhästyminen saattoi johtaa puhutteluun; lisäksi liikelaitoksessa jokaiselle henkilölle asetettiin henkilökohtaiset tulostavoitteet, joiden saavuttamista seurattiin ja avoimesti uhkailtiin erottamisilla, jos tavoitteisiin ei päästy. Käytännössä jokainen kollega oli häiriö ja esti omiin tulostavoitteisiin yltämisen.

Tällaisesta eivät työehtosopimukset sano mitään, eivätkä välttämättä luottamusmiehetkään, varsinkaan, jos niitä ei ole. Emofirmassa oli, mutta liikelaitoksessa ei. Onneksi sentään tässä tapauksessa kuntayhtymästä oli mahdollista hankkia itselleen luottamusmies, mutta ei vähän koulutetuilta, yli viisikymppisiltä matalapalkkaisilta naisilta tällaista oma-aloitteisuutta voi olettaa, heikossa työmarkkina-asemassa olevilta, koko ikänsä avustavissa tehtävissä toimineilta ihmispoloilta, jotka ovat tottuneet olemaan kyseenalaistamatta.

Edellämainittu esimerkki siis osoittaa, että mitä kauemmas työnantaja siirtyy pois kunnallisten luottamushenkilöiden valvonnasta, sitä suojattomampia ovat työntekijät. Siellä vallitsevat viidakon lait eli liike-elämän logiikka, mutta ei olla ymmärretty sitä, että jos henkilöstö on resurssi, tämän resurssin jaksamisesta täytyy pitää huolta muullakin kuin jumppakuminauhoilla, puffetiksi naamioiduilla sämpylöillä ja lahjussaippuoilla. Eivät siinä edes ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset auta, jos luottamusmiehetkin tulkitsevat kiistatilanteet työnantajan voitoksi. Eivät tässä ideologiat tai niillä tai niiden puutteella syyttelyt auta työntekijöitä, ovat sitten uusia tai vanhoja palmialaisia.

Jos siis lähdetään yhtiöittämään, työoloja on oikeasti valvottava, takaaminen ei riitä.

Vihapuheet pienpalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta

Kauppalehdessä Kyösti Jurvelin paheksui Helsingin liikelaitos Palmian työntekijöiden päivän lakkoa, jossa protestoidaan Helsingin kaupunginhallituksen konsernijaoston valmistelemaa Palmian yhtiöittämistä. Jurvelinin mukaan "lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, ja hänen mielestään palmialaiset haluavat "kölliä veronmaksajien rahoilla".

Tämä yhtiöittäminen pudottaa Palmian työntekijöitä yksityisten työehtosopimusten piiriin. Esimerkiksi siivoojan tilipussi kevenee yhtiöittämisen myötä 300 eurolla, 1600 eurosta 1300 euroon. Siitä kun otetaan verot pois, käteen ei jää paljoakaan yli tonnia. Kun yhtälöön lasketaan Helsingin elinkustannukset, yhtälö on vastuuton. Helsingin kaupunginhallituksen suorittama heitteillejättö.

Äitini elätti itsensä ja minut joitakin vuosia siivoojana. Tai siis ei elättänyt, vaan lisäksi tarvittiin isäni maksama elatusapu, joitakin vuosia myös hänen maksamansa vuokra ja ajoittainen toimeentulotuki. Tiedän siis, millainen on siivoojan toimeentulo Helsingissä, etenkin yksinhuoltajasiivoojan.

Millaisia verovaroilla köllijöitä Palmiaan sitten kuuluu? Cateringtyöntekijöitä, vartijoita, siivoojia, kiinteistötyöntekijöitä (eli varmaankin vahtimestareita). Kaikki ovat sellaisia matalapalkka-aloja, joita on perin helppo paheksua moraalisesti, mutta jotka ovat yhteiskuntamme toiminnan kannalta elintärkeitä seksikkäämpien toimintojen mahdollistajia.

Kun Jurvelinin mielestä lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, minun mielestäni vihapuheet pienipalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta. Näitä köyhiä paheksuvia vihapuhujia näyttää nykyään putkahtelevan kuin sieniä sateella. Minä puolestani paheksun yhteiskuntamme vähäosaisia vastaan suunnattuja vihapuheita.

Kyöstin kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Pää ei näe, mitä käsi tekee

Jos julkisesta hallinnosta haluttaisiin etsiä säästökohde, se olisivat julkisten palveluorganisaatioiden muutot, jotka toisinaan johtuvat organisaatiouudistuksista, joihin muuten niihinkin aina palaa rahaa, vaikka niiden motivaattorina kuinka olisi toiminnan "järkeistäminen". Niin, aina. Julkisen vallan rahankäytöstä toinen helppo säästökohde olisivat edestakaiset tietyömaat.

Työskennellessäni Sibelius-Akatemiassa talon hallinto oli juuri muuttanut Töölöntorinkadulta Töölönkadulle,  korttelin päähän, kun taloon ajettiin sitten vielä päälle päätteeksi organisaatiouudistus, jossa osastojen päälle ajettiin vielä tiimitkin. Pian tämän jälkeen muistini mukaan Töölönkadun kiinteistö meni remonttiin. Toinen muutto. Ja pian tämän jälkeen Eduskunta remontoitiin, jolloin he evakuoituivat niihin Siban Pohjoisen Rautatiekadun tiloihin, joihin Siban hallinto oli evakuoitunut. En muista, ehtivätkö soittajabyrokraatit pois alta. Varmaankin kaverini Siballa ja kaupunginhallituksessa voivat oikoa, jos olen oikonut mutkia.

Sitten, nykyisessä työpaikassani HUS:issa, jo pelkästään liikelaitostuminen on aiheuttanut paljon toimintojen uudelleenjärjestelyjä. Osa sihteereistä siirrettiin Servisille, ja hankalimmat ja epätuottavimmat irtisanottiin heti jahka heidät oltiin saatu siivottua Servisin murheiksi. Porvoossa jälkeen jääneille (en tarkoita jälkeenjääneitä) remontoitiin, tai jos ei nyt ihan remontoitu, niin kuitenkin muunneltiin vanha työsuhderivitalo työpisteiksi. Mitään näitä kuluja ei olisi ollut, jos kyseinen toiminto olisi pysynyt talon omana toimintona. Ja nykyisessä toimipisteessäni osa poliklinikasta on koko ajan evakossa kosteusongelmien takia, ja osa poliklinikasta muuttaa lomien jälkeen Kurvista Pasilaan, toisen osan muuttaessa juuri vuosi sitten Jorvista Leppävaaraan.

Asuessani Munkkivuoressa, tulin joskus harvoin bussilla kaupunkiin, silloin kun kolmeen kertaan vastaleikattu persuukseni ei kestänyt pyöräilyä. Kesti 45 minuuttia, kiitos jatkuvien tietyömaiden, joita aiheutui mm. Kampin keskuksen rakentumisesta, Elielin parkkihallista ja herra ties mistä. Miksei niitä korjaussuunnitelmia voi tehdä esimerkiksi 10 vuodeksi etukäteen niin ettei tarvitsisi aina repiä samaa katua auki?

Sitten muistan odotetun Pitäjänmäentien alittanutta kevyen liikenteen tunnelia kuin kuuta nousevaa. Kun se lopulta saatiin, revittiin asfaltti auki, ja pyörätiestä tuli semmoinen pöpelikkö, ettei sieltä ilman maastopyörää ehjänä selvinnyt. Syynä taisi olla joko kaukolämpö- tai vesiputkityö, en muista, kumpi. No, saivat sen tehdyksi, ei muuta kuin uudet asfaltit. Sitten repivät uudestaan auki, kiitos yläpuolelle pykättävän tietokonekonttorin.

Vihjeeksi siis julkisen sektorin säästöiksi: kuntien rakennus- ja yleisten töiden toimi tarvitsee pitkän tähtäimen korjaussuunnitelmat, niin kuntatasolla, alueellisesti kuin kortteli- ja väylätasollakin. Nämä suunnitelmat täytyy näytättää myös kaupunkisuunnittelu-, liikenne- kuin elinkeinotoimellakin. Kuntien ja kuntayhtymien vahtimissa liikelaitoksissa laulatettakoon samaa virttä: strateginen suunnittelu tehtäköön vähintäänkin 10, mieluummin 20 vuodeksi kerrallaan.

Olisi muuten mielenkiintoista saada nähtäväkseen laskelmat, jotka osoittaisivat, kuinka paljon julkisten organisaatioiden muuttoihin on palanut julkista rahaa ihan vain organisaatiomuutosten takia. Ja olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon veronmaksajien rahoja ihan vaikka vain Helsingissäkin (tai Porvoossa) on poltettu samojen kadunpätkien aukirepimisiin ja uudelleenasfaltointeihin ihan vain siksi, että toinen käsi ei tiedä, mitä toinen käsi tekee, ja pää ei tiedä kumpaakaan.

Julkisten palveluiden työntekijöillä ei ole kenkiä

McDonaldsissa työntekijät eivät saa syödä omasta kuormasta. No, on niitä McDuuneja muuallakin.
Minulla on työkokemusta kolmesta HUS:iin kuuluvasta paikasta, joten uskallan väittää, että näitä on muunmuassa julkisessa terveydenhuollossa.

Vaikka voittopuolisesti HUS:illa on töissä hienoja ihmisiä, jotain vikaa on Englanninmaassa, alassa, johtamisessa tai työkulttuurissa kun siellä pilataan työntekijöiden työkyky ja lopulta terveys savustamalla, suosikkijärjestelmillä, kyttäämällä ja keräämällä syntilistoja, pahimpien foucaultlaisten perinteiden mukaisesti. Ja sitten kun pitäisi päästä työterveyslääkärille tutkituttamaan oma työkyky, seuraavia aikoja on tarjolla vasta kahden kuukauden päästä. Aikaisintaan.

Mitä sitten asiasta sanoo työterveyslaki?

4 §

Työterveyshuollon järjestäminen

Työnantajan on kustannuksellaan järjestettävä työterveyshuolto työstä ja työolosuhteista johtuvien terveysvaarojen ja -haittojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä työntekijöiden turvallisuuden, työkyvyn ja terveyden suojelemiseksi ja edistämiseksi.

Työterveyshuolto tulee järjestää ja toteuttaa siinä laajuudessa kuin työstä, työjärjestelyistä, henkilöstöstä, työpaikan olosuhteista ja niiden muutoksista johtuva tarve edellyttää, siten kuin tässä laissa säädetään.

No, miten tämä palvelu tulee järjestää?

  

7 § (22.12.2009/1271)

Palvelujen tuottaminen

Työnantaja voi järjestää tässä laissa tarkoitetut työterveyshuollon palvelut:

1) hankkimalla tarvitsemansa palvelut kansanterveyslaissa (66/1972) tarkoitetulta terveyskeskukselta;

2) järjestämällä tarvitsemansa työterveyshuoltopalvelut itse tai yhdessä toisten työnantajien kanssa; tai

3) hankkimalla tarvitsemansa palvelut muulta työterveyshuoltopalvelujen tuottamiseen oikeutetulta toimintayksiköltä tai henkilöltä.

Edellä 1 momentin 1–3 kohdassa tarkoitettu työterveyshuollon palvelujen tuottaja voi hankkia työterveyshuoltoon kuuluvat laboratorio- ja kuvantamispalvelut, kliinisfysiologiset tutkimukset sekä kliiniset neurofysiologiset tutkimukset myös sairaanhoitopiirin toimintayksiköltä tai yksityisestä terveydenhuollosta annetussa laissa (152/1990) tarkoitetulta terveydenhuollon toimintayksiköltä

Selväksi on käynyt, että työnantaja hankkii palvelut kansanterveyslaissa tarkoiteltulta terveyskeskukselta, mutta työntekijä maksaa laskun. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä: töistä aiheutuneiden sairauksien hoidon työntekijä joutuu maksamaan siis itse. Sama palvelujen ulkoistaminen koskee myös lääkäreitä itseään, mukaanlukien terveyskeskuslääkärit, joiden työterveyshuolto on ulkoistettu asiakkaan oman valinnan (eli maksukyvyn) mukaan julkiselle avoterveydenhuollolle tai yksityisille palveluntuottajille.

Tosin, ollakseni HUS:ia kohtaan reilu, tämä tapa on yleistymässä myös kunnissa, joissa työterveyshuolto ulkoistetaan myös asiakkaan oman valinnan (eli maksukyvyn) mukaan julkiselle avoterveydenhuollolle tai yksityisille palveluntuottajille. Erityisen kätevää tämä on niissä (kehys)kunnissa, joissa henkilöstö käy vain töissä, jolloin palvelun tuottaa henkilöstön asuinkunta, jolloin palvelu ulkoistetaan toisen kunnan maksettavaksi.

Työterveyshuolto kannattaisi laittaa Kelan maksettavaksi, niin päästäisiin kuntien vapaamatkustamisesta, ja saataisiin kaikki työntekijät lakisääteisessä työterveyshuollossa samalle viivalle. HUS:in tapauksessa ulkoistaminen on erityisen absurdia, jos kuntayhtymä ulkoistaa palvelunsa peruskunnille, jolloin maksajana on joka tapauksessa ja viime kädessä - kunta.