Miksi vaihtoehtomedia vaikenee rauhanomaisesta islamista?

Noin 20 miljoonaa siiamuslimia marssi yhdessä maailmanhistorian suurimmassa marssissa Karbalasta Arbaeeniin viime viikolla. Tämä islamilaisterroristijärjestö ISIS:iä uhmaamaan järjestetty marssi on koko lailla vaiettu valtamediassa.

If a group of Muslims does something good, it’s not mentioned or the religion is not mentioned. But if someone does something [negative], it is on the front page and their religion is mentioned,” Mohammed Al-Sharifi, viime vuoden vastaavan tapahtuman vapaaehtoinen kertoi Independentille, joka sentään vaivautui mainitsemaan tapahtuman. 

Jos kerran valtamediaa tapahtuma ei kiinnosta tai ylipäätään se, että muslimit tekevät yhdessä hyvää, nyt olisi valtamedialla tilaisuus. Kuuleeko Janitskin? Tässä olisi hyvä skuuppi, jolla nokittaa valtamedia.

Jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Irrallisuus ruokkii äärimielipiteitä

Oli valinta sitten ISIS tai ODIN, yleensä taustat ovat aika samankaltaiset: nuorehkoja, yhteiskunnassa ja omassa elämässään sivuraiteille itsensä kokeneiksi joutuneita miehiä, jotka eivät oikein tiedä, mitä elämällään tekisivät. Nämä ovat tietenkin äärimmäisiä valintoja - vai valitsevatko pikemminkin liikkeet ja niihin tulijat vain ajautuvat levottomasti - mutta kyllä ainakin sosiaalinen media ilmentää pienimuotoisempiakin seuraamuksia sosiaalisesta eristäytyneisyydestä, jota jotkut nimittävät syrjäytyneisyydeksi.

On hyvin epätarkkaa ja -määräistä sanoa sosiaalisen median yhdistävän ihmisiä. Usein se tuo yhteen eristäytyneitä, itsensä atomeiksi kokevia ihmisiä, jotka sosiaalinen media saattaa tuoda yhteen jonkun asian ääreen, mutta ei se heistä yhteisöä tee. Toki sosiaalista mediaa voi käyttää apuvälineenä sen joukon kokoamiseksi yhteisöksi.

Työttömyyden usein ajatellaan eristävän ihmiset sosiaalisista yhteisöistä, saavan heidät kokemaan merkityksettömyyttä. Tietenkään asia ei aina mene näin, vaan kyllä työttömillä voi olla monenlaisia harrastuksia ja he voivat aktiivisesti toimia monenlaisissa yhteisöissä. Kuitenkin esimerkiksi nk. kuntouttavan työtoiminnan toiminta-ajatus perustuu paljolti siihen, että kaikensorttisen aktivoimisen ja sosialisoimisen ajatellaan olevan ihmiselle hyväksi.

Ja kyllä se usein toki sitä onkin. Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, joista on kieltämättä pitkällisen toimettomuuden - osattomuuden palkkatyöstä, opinnoista ja muista sosiaalisen yhteisön ainakin potentiaalisesti tarjoavista toiminnoista - tullut vähän säikkyjä, omalaatuisia ja mökkihöperöitä. Ensin poistuu tarve siistiä itsensä, sitten poistuu tarve siistiä oma kotinsa, ja seurauksena kaikesta tästä voi seurata entistä suurempi eristäytyneisyys, kun sinne kotiin ei voi enää ketään kutsua.

Edustan itse minimalismia suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen: useissa työtehtävissä ei tarvita työyhteisöä, vaan siitä on pikemminkin haittaa juoruilujen, kuppikuntien ja keskeytysten lähteenä. Kuitenkin kyllä sillä näissäkin tapauksissa on jotakin käyttöä: työyhteisö on esimerkiksi siinä mielessä kätevä olemassa, että kollegoilta - tai ainakin työyhteisön muilta jäseniltä - voi tarkistaa monenlaisia asioita, jotka sivuavat omaa työtä, ja ehkä kahvipöytä- ja lounaskeskustelut ovat sikäli käteviä olemassa, että saa ainakin vaihtaa katsantokantojaan muiden kanssa, törmäyttääkin niitä. Tämä lienee ihan hyödyllistä jos ei vaikuta aktiivisesti missään muussa sosiaalisessa aktiviteetissa.

Jos nimittäin ei puhu muiden aikuisten kanssa, omat mielipiteet alkavat herkästi kiertää kehää. Eikä niille ajatuksille useinkaan käy kuten aineelle alkuavaruudessa, jossa erilliset hiukkaset pikku hiljaa kiteytyivät joksikin itseään suuremmiksi ja lopulta taivaankappaleiksi. Kaaos ei tyhjiössä kristallisoidu, vaan pysyy kaaoksena, ja aika herkästi se kaaos väljähtyy tai sitten eltaantuu, jolloin seurauksena ovat herkästi jos eivät sentään suhteettomat mielipiteet, niin ainakin suhteettomuus suhteessa omiin mielipiteisiin, kun niitä ei ole päässyt koettelemaan elävässä elämässä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Ja kun nyt kaikilla kuuluu olla mielipiteitä esitettäväksi asti, ja ne vielä ovat samanarvoisia, soppa on valmis.

Mieluummin isi kuin Isis

Hallituksen äskettäin antama esitys perheidenyhdistämisen vaikeuttamisesta on paitsi epäinhimillinen - kaikilla on oikeus perheeseen, lapsiin ja vanhempiin, myös käsittämättömän lyhytjänteinen ja typerä. Ensin arvostellaan, että ensimmäisen aallon mukana tuli etupäässä yksinäisiä miehiä, nyt niitä naisia ja lapsiakin olisi tulossa; alkuvuoden aikana Välimeren elossa ylittäneestä 173 000 hengestä 55% on naisia ja lapsia.

Yksinäiset miehet, nuoret eritoten, ovat riskiryhmä radikalisoitumiselle, ilmiö, josta hallituksen panttivangiksi ottaneet Perussuomalaisten nuiva siipi ovat olleet huolissaan. Jos olisivat huolissaan ja vielä järjissäänkin, silloin perheidenyhdistämistä kannattaisi nimenomaan tukea. Isinä oleminen on mitä parhain keino välttyä joutumasta Isikseen.

Mitkä ihmeen länsimaiset arvot uhattuna?

Moni on tulkinnut eilisen Brysselin pommi-iskujen sarjan taas yhdeksi todisteeksi siihen, että länsimaiset arvot olisivat uhattuina, puhumattakaan kulttuurista. No, mitä ne arvot sitten ovat, tai kulttuuri? Tai ihmisyys?  Ihmisyys ei tietenkään palaudu tyhjentävästi kromosomeihin, vaan kyse on ihmisenä olemisesta, joita määrittävät esimerkiksi kulttuuri ja arvot, ja eläinlajina esimerkiksi erilaiset vietit.

Tarkastellaan ensin kulttuuria. Se on molemmissa merkityksissään - niin maan kuin hengenkin viljelynä, kultivointina - peräisin Kaksoisvirtojen maan alueelta, aika lailla niiltä sijoilta, joilla nykyään sijaitsee esimerkiksi Irak, Kurdistan ja Syyria. Ihminen taas on peräisin Itä-Afrikan hautavajoamalaakson alueelta.

Entä sitten länsimainen kulttuuri? Tai länsimaiset arvot? Yleensä niiden lähteeksi mielletään siirtomaahenkisesti Eurooppa, joka sitten on jakanut näitä rikkauksia Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja enemmän tai vähemmän väkipakolla yrittänyt viedä näitä myös Afrikkaan. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei ole sivistyksen mitta, minkä tietää jokainen vähänkään esimerkiksi Japania, Kiinaa tai Koreaa tunteva, tai sellainen Thaimaan matkaava, joka on malttanut pitää silmänsä auki siltä naimiselta, uimiselta ja syömiseltä.

Onko kreikkalainen filosofia sama kuin länsimainen kulttuuri? Tai onko saksalainen hierarkkisuus länsimainen arvo, tai ranskalainen taipumus älylliseen keskusteluun? Entä amerikkalainen hypettäminen, luonnehtiiko se länsimaalaisuutta? Onko katolilainen perhekeskeisyys (katolinen kirkko ei ole keksinyt perhekeskeisyyttä, lapsia on kaikissa kulttuureissa, ja perhekeskeisiä sukupolvirajat ylittävät suurperheet vasta ovatkin) länsimainen piirre? Tai protestanttinen etiikka, josta moni Suomessa on kuullut vain kuulopuheen tasolla? Joku rajakki varmaankin osaa vastata kysymykseeni: mitä on länsimainen kulttuuri? Jos osaa, varmaankin voi tuoda sitä länsimaista kulttuuria minulle nähtäväksi, peräti takoa kallooni? Miksi suomalainen kulttuuri on länsimaista? Eikö rajat pitänyt laittaa kiinni myös kulttuurilta?

EU lupasi II maailmansodan jälkeisinä kansainvälisen luottamuksen uudelleenrakentamisen vuosina olla ties mitä. Sen piti edistää pääomien ja ihmisten vapaata liikkuvuutta. kansainvälistä liennytystä ja yhdistää maat länsimaiseksi arvoyhteisöksi. On helppo sanoa, että ei ole hyvin mennyt, mutta eilisen kaltaiset tapahtumat eivät ole oire siitä, vaan pikemminkin monet yli ja ohitse ammutut reaktiot eilisiin tapahtumiin, jotka osoittavat, että länsimainen sivistys - jos siitä edes voidaan puhua - ei vielä ole onnistuneesti integroitunut kaikkiin, pikemminkin eräät ovat sanoutuneet siitä irti. Ja tässä mielessä eurooppalaisen arvoyhteisön kriisi on länsimaiden kriisi: niin Slovakian, Unkarin kuin Suomenkin äärioikeistolainen liikehdintä osoittaa, miksi historiaa ja historiasta edelleenkin pitää oppia. Länsimaisia arvoja tai kulttuuria eivät uhkaa ISIS - niin kauhea järjestö kuin onkaan - vaan kaiken maailman breivikit ja immoset ja kaikenkarvaiset tomppeliritarit. Kaikkein suurin uhka on korviemme välissä, ja sen nimi on pelko.

Oslon keskusta pian Breivikin yhden miehen iskun jälkeen.