Tasa-arvo luo turvallisuutta

Vinon (Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden) väistyvä puheenjohtaja, köyhyystutkija Maria Ohisalo kytki tuoreessa Nyt-liitteen haastattelussaan hyvinvointivaltion ja luottamuksen toisiinsa. Hän on erittäin oikeassa.

Mahdollisuuksien tasa-arvon ajatukseen perustuva, lähtökohtien eroja tasaava universalistinen hyvinvointivaltio on nimittäin sisäisen turvallisuuden tärkein takaaja. Täällä ei tarvitse lähteä varastelemaan, koska yhteiskunta on katsonut tärkeäksi taata perustarpeet. Hyvinvointivaltion puolustaminen onkin tärkeää, ei tarvitse kuin katsoa kahta (entistä) supervaltaa. Segregaatiota, siis sosiaalista eriytymistä, kannattaa porvarinkin vastustaa, sillä pelkääminen käy kalliiksi kukkarolle ja psyykelle.

Gated communities -ideaan perustuvat yhdysvaltalaisten kaupunkien hyväosaisten asuinalueita ja Terijoen jättilaisvilloja en Suomeen halua vartijoineen ja vallihautoineen. Nehän suorastaan kutsuvat yrittämään jotakin niin epätoivoista kuin murtautumista. Valitettavasti saman tulotason mukaisen segregaatiokehityksen aihioita on nähtävillä pääkaupunkiseudullakin; ei tarvitse mennä Westendiä tai Landbota kauemmas.

Suomessa segregaatiota aiheuttavat tekijät onneksi ovat vielä varsin eristyneitä, eivätkä kasaudu (vielä) läheskään Ameriikan malliin. Tämä tarkoittaa sitä, että täällä esimerkiksi etnis-uskonnollinen tausta ei tilastollisesti korreloi sosiaalisen aseman kanssa yksi yhteen. Taustatekijät eivät siis ennusta sitä, miten hyvin ihminen elämässään pärjää. Hyvinvointivaltion puolustaminen onkin tämän vuoksi tärkeää, ja tämä onnistuu parhaiten äänestämällä eduskuntaan sellaisia kuin Maria tai Outi Alanko-Kahiluoto.

Tasa-arvo luo turvallisuutta, koska se luo luottamusta kanssaihmisiin. Kanssaihmisten ei tarvitse pitää sinua vihollisenaan tai edes pelätä, että se, mitä sinulla on, olisi heiltä pois. Yhteiskunta, joka perustuu luottamukseen, on legitiimi, koska legitimiteetti perustuu juuri tähän edellämainittuun luottamukseen, joka perustuu hyvinvointivaltion takaamaan tasa-arvoon.

Marian haastattelun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Lukioiden rankinglistat lisäävät syrjäytymisriskiä...

... sillä ne vahvistavat polarisaatiota, jossa suuri osa niistä, jotka kykenevät valitsemaan, valikoituvat jo muutenkin valmiiksi rankinglistan yläpäässä oleviin kouluihin. Lukioiden rankinglistoissa on kyse samantyyppisestä ilmiöstä kuin asumisen etnis-kulttuuris-ekonomisesta segregaatiosta, jossa eri jakotekijät vahvistavat toisiaan. Tunnetuin muoto tätä segregaatiota on nk. White Flight-ilmiö, jossa kantaväestö välttää joitakin leimautuneita asuinalueita.

Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.

Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.

Mikäli olisi olemassa mitään pienille syrjälukioille oikeudenmukaista rankkeeraamistapaa, se suhteuttaisi sisään- ja ulospäässeen oppilasaineksen, panos-tuotos -suhteen. On jo sinänsä saavutus säilyttää kutosen oppilaita muutama vuosi ja kaiken lisäksi tuottaa heistä ylioppilaita, vaikka tämä tosin onkin seurausta koulutuspolitiikasta, jossa arvostetaan liikaa lukioita ja jossa panostetaan liian vähän oppilaanohjaukseen.

Teksti perustuu bloggaukseeni kahden vuoden takaa.

Saako musliminainen olla poliisi?

Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.

Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.

Kevättalvena 2009 Norjan kuumin keskustelunaihe oli se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.

Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.

Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.

Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.

Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.

Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.

Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.

Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.

Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.

Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?

Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?

Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?

Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.


Julkistan kirjoitukseni viiden vuoden takaa uudestaan, koska asia on Suomessa nyt ajankohtainen, ainakin siitä käydyn keskustelun osoittamana. Tämä taas osoittaa, että Suomi on Norjaa jäljessä viisi vuotta. Ainakin. Suomessa vanhakantaisten muslimien ja vanhakantaisten kristittyjen (epä)pyhään rintamaan on liittynyt vakaumuksellisia anti-vakamuksellisia eli ateisteja, joiden tavoitteena on kaiken näkyvän tunnustuksellisuuden hävittäminen katukuvasta. Norjassa ei tällaisia ääniä keskustelussa näkynyt, vaan paikalliset ateistit näyttäytyivät maltillisina ja moniäänisyyden suvaitsevina. 

Helsingin kaupunginhallitus haluaa nostaa asuntojen hintoja

Kaupunginhallitus torppaa Meri-Rastilaan suunnitellusta, metsään rakennettavasta alueesta - aiheesta minäkin olen kirjoittanut marraskuussa pariin otteeseen - tehdyt kaavavalitukset, mm. toteamalla, että "Aluetta ei koeta houkuttelevaksi. Tämä näkyy vanhojen omistusasuntojen alhaisena hintatasona ja vähäisinä kauppamäärinä. Kaksioiden keskimyyntihinta on vuonna 2011 ollut Meri­-Rastilan tiellä 2750 euroa/m², kun ATT:n uudistuotanto maksaa Vuosaaressa 3750 euroa/m²."

Tämä todistaa, että kaupunginhallituksen tavoitteisiin ei kuulu asuntojen hintatason kohtuullistaminen. Nouskoon hintataso heidän mielestään kaikessa rauhassa. Tai ei siis rauhassa, tämähän on tuottamuksellinen interventio nostaa hintatasoa kokonaisella alueella. 

Kaupunginhallituksen vastauksella on yleisempääkin relevanssia. Kun yksi valitus hylättiin sillä perusteella, että valituksen jättäjä ei ollut helsinkiläinen, tuo maantieteellisesti kapea osallisuustulkinta mahdollistaa vaikutusyrityksien vähättelemisen nimbyilynä, koska muuhun ei vallitseva kaupunkisuunnittelukäytäntö anna mahdollisuutta. Onhan ihminen osallinen muuallakin kuin asuinympäristössään: esimerkiksi Helsinkiin tulee päivittäin varmaankin kymmeniä tuhansia töihin, jotka viettävät viitenä päivänä viikossa enemmän aikaa työssäkäyntipaikkakunnallaan kuin kotipaikallaan. Nukkumista ei lasketa, eikä Helsingissä olekaan varaa nukkua, kiitos Kaupunginhallituksen.

Packalen tuomitsee huono-osaiset ylisukupolviseen kadotukseen

Kansanedustaja Tom Packalén on esitellyt Helsingin segregaatiomalliaan, jossa kaupunginasuntojen asukkaat pisteytettäisiin siten, että esimerkiksi huumeista tai häädöistä tulee miinuksia, ja eniten miinuksia keränneet keskitettäisiin esimerkiksi Vesalaan. Rajoittuisiko tämä vain asunnonvaihtajiin vai olisiko segregaatio tarkoitus toteuttaa pakkosiirroilla, se jää minulle avoimeksi.

Packalén lopettaisi sosiaalisen nousun mahdollisuuden ja tuomitsisi häiriökäytökseen syyllistyneiden lapset yksisuuntaisella menolipulla helvettiin. Pitää olla aika vahvoista aineksista tehty, jos aikoo ns. ongelmalähiöstä ponnistaa. Mikäli nyt yliopistokoulutusta minään mittarina pitää, ei omasta kohortistani tainnut omasta lukiostani tulla kuin kourallinen yliopisto-opiskelijoita (kokonaan toinen juttu on se, kannattiko, sillä tiedän, että on sieltä tullut yrittäjääkin ilman sen kummempia papereita).

Kun yleensä sosiaalisia verkostoja pidetään yhtenä syrjäytymisen ehkäisijöinä, eivät lähiön verkostot kovin kauas kannattele. Oikeat sosiaaliset verkostot ovat sellaisia, joissa vaihtuu sosiaalista pääomaa. Onhan se kivaa, että joillakin entisillä koulukavereilla voi Facebookin perusteella todeta menevän niin hyvin että he ainakin edes selviytyvät, mutta aika moni on päätynyt ostarille, ei edes sen eteen. Niin että taisikin olla hyvä, että suojauduin aika hyvin sosiaalisilta verkostoilta, mikäli se tarkoittaa jengejä. Niinkuin se kai lähiöissä aika usein tarkoittaa.

Miksi? Jotain tekemistä asian kanssa on sillä, että lähiöissä puuttuu julkinen tila. Tai on sitä. Kannelmäessä esimerkiksi on juna-asema ja ostarin porstuapuoli. Siellä saa taatusti verkostoja, jos kantapeikot kaljakasseineen sellaisiksi kelpaavat.

Oli minulla kavereita. Me leikimme lähinnä sisätiloissa. Ja koirani ansiosta tunsin puoli kylää, ja Kannelmäen koiranulkoiluttajat ovatkin sellainen sosiaalinen verkosto, joka poiki perheystävyyksiä.

Jos vanhemmilla ei ole varaa kustantaa mitään muuta harrastusta kuin kirjaston niin sitä onkin tosiaan syytä käyttää, jos aikoo pois kadotuksesta. Jonne Packalén kaltaisineen olisi valmis lähiölapset tuomitsemaan. Ainakin kannattaa hankkia koira, niin saa liikuntaa ja tutustuu ihmisiin, jos nimittäin tulee työnnetyksi ongelmayliedustettuun ja palveluyliresurssoitavaan get - eiku kaupunginosaan. Tosin olen nähnyt, kun koirille juotetaan olutta pullon suusta ja kuinka juoppoperheeseensä hermostunut bullmastiffi hermostui ja puraisi emäntäänsä, joten ei koiraakaan saa käyttää minään laastarina. Sitäpaitsi se koira, joka puraisi, oli Malminkartanossa...

P.S. Minä rakastan Kannelmäkeä. En vaan viitsi sitä liikaa kehua että Helsingissä säilyisi edes muutama salattu helmi, joissa asuntojen hintataso on tavallisille ihmisille edes miten kuten mahdollinen...

Helsingin Uutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Valinnaisuutta lukioissa ei pidä lisätä...

... koska se lisää eroja jatko-opiskeluvalmiuksissa sen mukaan, mistä lukioista ylioppilaat tulevat. Vaikka Suomi ei olekaan siinä määrin luokkayhteiskunta kuin esimerkiksi Englanti, täällä kuitenkin sosioekonomisten tekijöiden merkitys terveyden ja koulutuksen periytymisessä on ollut lisääntymään päin, ja valinnaisuuden lisääminen kasvattaa kuilua lukioiden välillä kahdesta syystä.

Ensiksikin, mitä suurempi lukio, sitä suurempi kurssitarjonta ja sitä enemmän sinne hakeudutaan. Yleensä. Säännöstä on poikkeuksiakin, onneksi. Toiseksi: tämä suurempi valinnanmahdollisuus toisissa kouluissa johtaa koulujen eriytymiseen, jolloin muodostuu yhä selvemmin eliitti- ja karvalakkikouluja. Kun ensimmäisissä ovat määrätietoiset hikipingot yliedustettuina, jälkimmäisiin ei varsinaisesti hakeuduta, vaan niihin päätyvät yliedustetusti ne, joita puuttuva oppilaanohjaus ei ole auttanut valitsemaan itselleen muuta päivähoitopaikkaa. Vaikka kyllä ne hikipingotkin osaavat tehdä vääriä valintoja...

Jos on eroja koulujen kurssitarjonnassa, eroja on siis myös oppilasaineksessa. Oppilaiden valmiudet tehdä informoituja valintoja vaihtelevat suuresti. Jos sovelletaan Basil Bernsteinin alunperin kielitieteessä soveltamaa ajatusta kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, niin koulutetummissa perheissä kasvaneilla on keskimäärin paremmat opiskeluvalmiudet, joihin kuuluu myös kyky tehdä informoituja, esimerkiksi omia jatko-opintoja tukevia valintoja, jolloin valintaperusteena ei voi olla se, miten kivaksi tai helpoksi jonkin aineen opiskeleminen koetaan.

Lukio on yleissivistävä opinahjo, ja tämä perustuu mahdollisuuksien tasa-arvoon pohjaavaan kansansivistykselliseen ideaaliin, jota tuetaan tarvittaessa vaikka positiivisella diskriminaatiolla eli erityisopetuksella ja tukemalla kehitysalueiden kouluja ja lähiökouluja. En väitä, että olisi realistista säilyttää kaikkia kyläkouluja, eikä se ole oppilaan oikeusturvankaan mukaista, sillä pienet koulut ovat hyvin haavoittuvaisia esimerkiksi epidemioiden sattuessa, mutta ei koulujen välistä segregaatiota pidä ehdoin tahdoin lisätä, sillä se lisää syrjäytyneiden määrää.

Jos valinnaisuutta lukioissa lisätään, silloin pitää lisätä myös etsivän nuorisotyön panostusta, oppilaanohjausta ja työpajatoimintaa. Muuten seurauksena on heitteillejättö.

Karhuvaaran lipsahdus

Kun Kokoomuksen Arja Karhuvaara väitti, että Meri-Rastilan kaavalla torjuttiin segregaatiota, hän tuli tehneeksi kaksi paljastusta: 1) hän pitää Meri-Rastilaa slummina ja 2) Meri-Rastilan metsä uhrataan "hyville veronmaksajille", joille suunnitellut ökyasunnot eivät ole vastaus kohtuuhintaisten asuntojen tarpeeseen.

Samalla Karhuvaara paljasti Kokoomuksen kannan yleisemminkin: he pitävät "hyviä" veronmaksajia tärkeämpinä kuin asuntojen hintatason kuriin saamisen. Viis siitä, että kaikilla ei ole varaa asua Helsingissä. Viis Sari Sairaanhoitajista.

Meri-Rastilan pitäminen slummina on sitäpaitsi loukkaus nykyisiä asukkaita kohtaan ja huonosti peiteltyä rasismia.

Mitä sitten segregaatiolle pitäisi tehdä? Vuokra-asuntoja Tammisaloon, Jätkäsaareen, Pakilaan, eli luomalla myös tavallisille ihmisille mahdollisuuksia asua Helsingissä, myös arvostetuimmilla asuinalueilla. Ennen kaikkea segregaatiota torjuttaisiin säilyttämällä sellaiset yleiset hyödykkeet, joiden käyttö ei maksa käyttäjälleen mitään. Kuten ulkoilualueet, jotka ovat erinomaista ennaltaehkäisevää kansanterveyshyödykkeitä. Sen, että ne ovat demokratiahyödykkeitä, tiesivät jo 1800-luvun puistoteoreetikot, esimerkiksi Olmsted, jonka visioon Keskuspuistosta liittyi valistuksellinen aspekti: viheralueilla tapahtuu sosiaalista sekoittumista, ne opettavat suvaitsevaisuutta, niissä ulkoilee koko kaupunkielämän kirjo.

Hyviä veronmaksajia vai halpoja asuntoja?

Helsingin visioinnissa on perustavanlaatuinen ristiriita: Helsinkiin halutaan lisää asukkaita, mutta näillä ei ole varaa asua siellä. Miksi ei ole varaa? 

Kun asiaa tutkitaan tarkemmin, Helsinkiin havitellaan ns. huippuosaajia, mikä näkyy myös uusien asuntojen hinnoissa. Viikonvaihteen Hesarissa esiteltiin Jätkäsaareen tulevaa ryhmärakentamiskohdetta, jonka neliöhinta on saatu painettua noin 5000 euroon (!). Ja tätä pidetään poikkeuksellisen halpana. 

Ongelmana ovatkin liian kalliit asunnot, ja politiikka, jossa kilpaillaan asukkaista - eikä mistä tahansa asukkaista, vaan kilpailukykyisistä asukkaista - vain lisää tuota ongelmaa. Ei tietenkään tule kohtuuhintaisia asuntoja, kun sellaisia ei rakennuteta, eikä sellaisia rakennuteta, koska Helsinkiin halutaan ns. hyviä veronmaksajia.

Jos väitetään, että uusien - kalliidenkin - asuntojen rakentaminen vapauttaa vanhempia - ja halvempia - asuntoja kiertoon, koska nyt Helsingin muuttoliike on kääntynyt etupäässä sisäiseksi muuttoliikkeeksi, kuitenkaan kukaan ei myy asuntoaan halvemmalla, kuin on pakko, eli ei tappioksi tai halvemmalla kuin vastaavien asuntojen keskihinta. 

Tällä hetkellä Helsingin muuttoliikkeestä suurin osa on kaupungin sisäistä. Jos uusiin, kalliisiin asuntoihin siirrytään halvemmista asunnoista Helsingin sisältä, näistä vanhemmista asunnoista kannattaa toki ottaa niin suuri myyntihinta kuin ulosmitattavissa on, jotta niistä olisi edes käsirahaksi näille uusille asunnoille. Joten juu, rakentaminen kyllä vapauttaa vanhempia asuntoja kiertoon, mutta jokainen myyntikierros kasvattaa kapitaalia, jolloin asuntojen hinnat edelleenkin nousevat.

Mikäli olettaisimme, että Helsingin kaavoituksessa toteutuisi trickle down -efekti, jossa maksukykyisimmät vapauttaisivat aina seuraavalle maksukykyluokalle vanhat asuntonsa, tämä kehitys myös lisäisi Helsingin segregaatiota. Kukaan ei näy näkevän tässä mitään ongelmaa, vaikka on selvää, että asumisen segregaatio lisää esimerkiksi koulujen segregaatiota, joka taas lisää koulutuksen segregaatiota, joka taas lisää - segregaatiota.

Kadonnutta kaupunkiutopiaa etsimässä

Niin oikeudenmukaisen kaupungin ideaa ajavat, pienimuotoisen, uuden naapuriyhteisöllisen urbanismin sanansaattajat kuin demokraattisen, osallistavan keskusteluprosessin kautta kehittyvää kaupunkia halajavat kaupunkiteoreetikotkin samastavat utooppisuuden vasemmiston yksinoikeudeksi. Tämä ei ole yllättävää, ovathan kaikki merkittävät kaupunkiteoreetikot – David Harvey etunenässä – vasemmistolaisia. Kuitenkin on porvarillistollakin utopiansa tavoiteltavasta kaupungista: siinä markkinasubjektit ajavat autoillaan, kukin omillaan, sukkuloiden Bermudan kolmiossa, jonka muodostavat työpaikka, ostoskeskus ja koti.

Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.

Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.

Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.

Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.

"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.

A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.

If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.

Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.

Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).

Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.