maanantai 31. lokakuuta 2016

Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.


tiistai 25. lokakuuta 2016

Stadin kingi, todellinen legenda

Kaikkien aikojen HIFK-ikoni (en nyt puhu Kalle Brewerista) on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Minulla ei oikeastaan ole omakohtaista käsitystä Stadin Kingistä pelaajana, olen siihen ehkä viitisen vuotta liian nuori. Hakki Hagman on samaa viitekehystä kuin Atik ja Hurriganes, osa reilu viisikymppisten stadilais(mies)ten elämää.

Ensimmäinen muistikuvani jääkiekko-ottelun katsomisesta tai ylipäätään kyseisen pelin olemassaolon käsittämisestä oli Suomen omista MM-kisoista 1982, jolloin tunnistin nimeltä kaksi pelaajaa: Jari Kurrin ja Wayne Gretzkyn. Toki olin kuullut nimeltä joitakin muitakin, jotka kaikki olivat legendaosastoa: Mölli, Lalli, Vellu, Ranta-Silaus ja niin edelleen.

Mikä sitten tekee pelaajasta legendan? Legenda on pelaaja, josta kerrotaan legendoja. Ja niitähän Hakista piisaa. Urheilulliset mutta värittömät persoonat, kuten Kurri, Selänne tai Koivu eivät siksi kelpaakaan legendoiksi, sillä peliansioilla legendaksi ei voi hakea. Sinne kutsutaan. Legendoilla yleensä myös on lempinimi, kuten edellämainitut möllit, lallit ja niin edelleen. Uudemman sukupolven pelaajista ehkä Marko Jantunen ja Pasi Nurminen ovat eläneet sellaista elämää, josta syntyy legendoja, myös kaukalon ulkopuolella.

Hakista ei oikein löydy videomateriaalia todistamassa hänen suuruudestaan. Hän oli kuitenkin monen mielestä Suomen ehkä kaikkien aikojen lahjakkain pelaaja, mies, joka oli Mark Messierin mielestä Gretzkyäkin nerokkaampi, ja mies, joka haetutti Jari Kurrilla kahvia. Yleensäkin on sääli, miten huonosti Suomi on hoitanut etenkin joukkuepeliensä urheiluhistoriallisen dokumentoinnin: ei Atikistakaan löydy kuvamatskua, sitäkään vähää kuin Hakista. Toisaalta tämä vain vahvistaa heidän legendaansa.

Legenda on siis ihminen, josta kerrotaan legendoja. Urheilussa tämä tarkoittaa sitä, että elää myös urheiluareenoiden ulkopuolella elämää, josta niitä legendoja syntyy. Myyttinen sädekehä vahvistuu, jos legendan maailmallisuutta ei voi tarkistaa mistään, kun kuvamateriaaliakaan ei oikein ole. Hakki oli kaikilla näillä kriteereillä legenda plus. Lepää rauhassa, Hakki.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Mitä tapahtui nakertamiselle?

Ei ole kovin kauaa siitä kun moni oli huolestunut Keskuspuiston nakertamisesta: siitä, miten Keskuspuiston nakertaminen pikku hiljaa, ikäänkuin huomaamatta aina vain vähän pienemmäksi, olisi lisäargumentti vastaisuudessa tapahtuvien nakerruksien puolesta. Aina kun jostakin kohtaa otetaan pala pois - vaikka sinänsä olisikin kuinka "vähäpätöinen" - niin Keskuspuiston pinta-alan kutistuessa ja ennen kaikkea sen kaventuessa on aina vain helpompi perustella, että Keskuspuistolla ei ole sen paremmin ekologista merkitystä kuin virkistykselle olennaista metsän tuntua, jolloin loputkin siitä voi jyrätä. Puurivi ei enää ole metsä.

Enää tästä nakertamisesta ei ollakaan huolissaan, ainakaan niiden taholta, jotka osoittavat Keskuspuistosta "vähemmän tärkeitä" tai "huonompia" alueita, jotka kyllä voisi uhrata. Mitä tapahtui nakertamispelolle? Onko Keskuspuisto hyväksytty tonttimaareserviksi?



Eivät hehtaarit yhtäällä ole vaihdettavaksi hehtaareihin toisaalla. Sen paremmin luonto- kuin virkistysarvotkaan eivät ole siirrettävissä muualle. Luonto siellä kuuluisassa paikassa nimeltään "jossain muualla" on Suomessa valitettavan yleisesti alistettu tehometsätaloudelle, ja mitä virkistykseen tulee, niin Keskuspuistollahan on enemmän käyttäjiä kuin kaikilla Suomen kansallispuistoilla yhteensä. Virkistysarvot ovat siirrettävissä vain jos toteutetaan väestön pakkosiirto Helsinkiin, jollaiseen varautumiselta yleiskaavan ylimitoitettu kaavavaranto kyllä näyttääkin.

Jos väitetään, että on pulmallista samanaikaisesti hyväksyä yleiskaavan kaltainen suuri kokonaisuus ja samalla irrottaa siitä yksi yksityiskohta, ei se ainakaan Olavi Syrjäsen mukaan ole pulmallista: hyväksyä samanaikaisesti yleiskaava ja jättää Keskuspuisto rauhaan. Sen sijaan on pulmallista, jos hänen kaltaisensa asiantuntijan näkemyksille pannaan palttua ja pidetään niitä vain näkemyksenä näkemysten joukossa, peräti kaivaten tasapuolisuuden nimissä toisenlaistakin kantaa edustavien ääntä kuuluville.

Olen muistaakseni kuullut tämän kanssa analogista epistemologiaa vaadittavan aiemminkin, jossain muualla. Väitettävän, että asiantuntijoiden näkemykset olisivat vain väittämiä muiden joukossa. Postfaktuaalista politiikkaa tämäkin.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Upotkoot sinne

Kuinka valmiita kansalaiset ovatkaan omalla nimellään upottamaan turvapaikanhakijoita ties minne.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2016102122495480_ul.shtml?fb_comment_id=1300276073337762_1301069456591757&comment_id=1301001836598519&reply_comment_id=1301069456591757#f3341bedcf97e48

Ja kuinka auliisti he kertovatkaan, mitä kaikkea he tekisivät klovneiksi pukeutuneille pelottelijoille. En tiedä, mitä he ajattelevat, tuskin mitään. Tarvitseeko sitä kaikille kertoa, että viiraa päästä ja että ei sattunut olemaan paikalla silloin kun empatiaa jaettiin kuten se, joka kommentoi Välimereltä pelastettua laivaa "upotkoot sinne"?

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016102222501604_uu.shtml

Jos on ihmisten pelottelu laitonta, niin on myös uhkailu. Nämä lynkkaajat tekevät hyvin helpoksi olla valitsematta heitä yhtään mihinkään, kuten esimerkiksi töihin. He ilmoittavat julkisesti, millaisia ihmisiä ovat. Eivät mukavia.

Toki pellepelottelu on hyvin vastenmielinen ilmiö, mutta minä toivon heille laillisia seuraamuksia, ja sitä ennen esimerkiksi jotain sellaista, jota joku kekseliäs on Briteissä tehnyt: pukeutunut Batmaniksi ja ajaa heitä takaa. Antaa niin sanotusti omaa lääkettä vahingoittamatta heitä.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Hyödytön maisteri vastaa porvaritrollille

Uusimaan virkansapuolestatrolli Pietilä, jonka tehtävänä on toisten mieliä myrkyttämällä kai herätellä lukijoissaan patoutuneita aggressioita, kirjoitti 19.10 lehdessä tutkimuksesta seuraavaa:

"Opettajien ja professorien tuottavuutta on lisättävä ja hallintoa kevennettävä": Tämä virke tiivistää Pietilän kirjoituksen sisäisen ristiriitaisuuden. Porvarihallitus keventäessään yliopistoista hallintoa tekee tällä teollaan mahdottomaksi mainitun tuottavuuden lisääntymisen. Kuka hyväksyisi matkalaskut, korjauttaisi (ja usein jopa korjaisi) kopiokoneet, suunnittelisi seuraavan lukuvuoden opetuksen, rekisteröisi opintosuoritukset ja kirjoittelisi erilaisia todistuksia, ellei hallintohenkilökunta: amanuenssit, suunnittelijat, opinto- ja toimialasihteerit?

Omat yliopistokokemukseni ovat 1990-luvulta, Pietilän mainitseman "tehostamisen" alkuajoilta. A-P Pietilälle suosittelisin sitä, että vierailisi yliopistolla tarkistamassa, mitä siellä nykyään tehdään. Käsitykset kannattaa päivittää sieltä 70-luvulta, jolloin ehkä vielä jokunen tosentti suunnitteli sätkätupakan ja Erkin pikakiväärin innoituksella Franzenian C-luentosalissa eli Cellassa veronmaksajien rahoilla vallankumousta.

Lähetin kirjoitukseni Uusimaa-lehteen, jossa sitä ei vielä olla julkaistu. Kun tämä on vastine kyseisen lehden julkaisujohtajalle, en tätä suoranaisesti ihmettele.

torstai 20. lokakuuta 2016

Työkuntoa työajalla

Nostokonefirma Pekkaniska on tullut tunnetuksi siitä, että sen työntekijät voivat kuntoilla työaikana työtehtävien sen salliessa. Ja aika usein työtehtävät sen sallivat, ainakin melkein kaikissa sellaisissa työpaikoissa ja tehtävissä, joista minulla on kokemusta.

Pekkaniska ei rankaise huonoista terveystottumuksista, vaan antaa porkkanoita itsensä huoltamisesta. Pekkaniska maksaa bonusta jokaisesta työajalla suoritetusta juoksukilometristä, euron kilometriltä ja kertakorvauksena tonnin tupakoinnin loppumisesta. Lisäksi he palkitsevat työmatkapyöräilystä 25 senttiä kilometriltä. Pekkaniskalla tienaisin aika hyvin.

Taipuuhan työaika sitäpaitsi kiiltokuvien liimailuun, Tupperware-kuvastojen kierrätykseen, juoruamiseen ja tupakointiin, joista mistään ei ole mitään hyötyä työn kannalta. Päinvastoin, selkä rapautuu, keuhkot ja sydän alkavat piiputtaa ja peffa venyy entisestään. Tämä kaikki tapahtuu työajalla ja täydellä palkalla, jopa paradoksaalisesti terveydenhoitoalalla.

Sitä en sano, että työntekijöiden työajanvalvontaa pitäisi lisätä siihen malliin kuin esimerkiksi THL:ssä, jossa työpöydän liiketunnistin rekisteröi, jos palkkaorja kehtaa poistua esimerkiksi kokoukseen, vaan pikemminkin päinvastoin: työnantajien tulisi lähtökohtaisesti luottaa siihen, että työntekijä itse osaa priorisoida ajankäyttönsä, hänhän on oman työnsä ja työkykynsä paras asiantuntija. Luottamus heijastunee suoraan lisääntyvään työkykyyn, puhumattakaan siitä, että näin palkkaorja joskus voisi priorisoida esimerkiksi lähtemällä lenkille silloin kun töitä ei ole. Tämä kaikki heijastunee vähenevänä työterveyshuollon tarpeena.

Rohkaisisinkin muitakin työnantajia seuraamaan Pekkaniskan esimerkkiä. Jutun Pekkaniskasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.


maanantai 17. lokakuuta 2016

Musiikilliset ruskafestivaalit

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3, 2. osa "Andante espressivo", soittaa Arthur Rubinstein. Musiikki ei tunnu pääsevän minnekään. Sen sijaan se ikäänkuin istuu odottelemassa ja katselemassa. Jos joku pitää Debussytä tunnelmamaalailuna, ihmettelen.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Oikeilla kaiuttimilla kuunneltuna verrattuna vanhoihin pakettistereoihini, oikeastaan muut Beethoven-kokonaislevytykset kuin Wand ovat tarpeettomia. Tämä on ilmavan rämäkkää kuin Norrington, täyteläisen räväkkää kuin Szell, ja kuin Kempen parannettu painos: klassista mutta eteenpäinmenevää, voimakasta, energistä musiikkia. Niin elävästi ja hengittävästi soitettua ja äänitettyä, että siinä on tietty live-musisoinnin maku, ja kaikki soittimet kuuluvat.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 25, soittaa Yves Nat. Pidän Beethovenin pikkusonaateista, kuten 24 ja 25. Ensimmäisessä osassa Nat tarjoaa kaiken mahdollisen väripaletin ja leikkisyyden, mitä pianosta voi lähteä, vaihtaen kosketusta muutaman tahdin välein. Toinen osa taas on erittäin tehokas ja tunnelmallinen, suorastaan laulava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja julistuksellisuuden välttämisessä. Nat kutoo tästä sonaatista paradoksaalisen kokonaisuuden, jossa kaikilla osilla on selkeästi aivan oma äänensä, niin oma, että ne eivät suorastaan tunnu mahtuvan samaan sonaattiin.

Dmitri Sostakovits: 10. sinfonia. Stanislaw Skrowaczewskin johtama maailman vanhin edelleen toimiva ammattiorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri soittaa tämän jotenkin rupisemmin (ja tietty rupisuus sopii Sostakovitsiin) kuin Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot. Valitsen kuitenkin kolme kertaa neljästä Karajanin, ja kerran kahdestakymmenestä Rostropovitsin.

Gustav Mahler: Der Einsame im Herbst. Christa Ludwig ja Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tällaisena tämä suorastaan ytimeen asti käyvän suruisen yksinäinen on suorastaan graafinen esitys, toisin kuin Kathleen Ferrierin ja Bruno Walterin riipaiseva omakohtaisuus, joka vaikka onkin referenssiesitys, on niin intensiivinen että se vaatii ajoittain kuulijalta miltei liikaa. Ludwig (tenoriosissa ylittämätön Fritz Wunderlich) ja Klemperer tarjoavat parhaiten lauletun ja instrumentaalisimman version, jossa kuuluu kaikki. Tässä osassa erityisesti orkesterin distinktiivinen soolo-oboisti, iki-ihana Sydney Sutcliffe markkeeraa tunnelman.

Frederic Chopin: Pianosonaatti, soittaa Dinu Lipatti. Pianon proosarunoilija Lipatti hallitsee teoksen vaihtelevan rytmiikan ylivertaisesti, ja hidas osa laulaa niin kuin ei kellään.

Max Bruch: Viulukonsertto. Yehudi Menuhin. Samat sanat kuin Sostakovitsissa: Jaime Laredo soittaa tämän jotenkin vähän rupisemmin kuin Menuhin, joka hänkään ei ole tunnettu sävelpuhtaudestaan, jos verrataan vaikka Oistrahiin saati Heifetziin. Bruchin konsertto kuitenkin vaatii kiihkeää otetta, ja se luonnistuu Menuhinilta.

Anton Bruckner: 5. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Suurin mystiikka ehkä uupuu Haitinkin esityksistä, niissä jouset laulavat ja torvet törisevät esimerkillisen uljaasti ja puhtaasti. Haitink on "streit" hyvällä tavalla. Koko musiikkihistorian mahtavin loppuhuipennus menee kerrankin melkein sinne päin.

Henry Purcell: Pavan A-molli kahdelle viululle ja basso continuolle. Leonhardt Consort, johtaa Gustav Leonhardt. Valtaisan, koko cd-hyllyäni hallitsevan pahvikuorisen Leonhardt-paketin parasta antia ovat Bach ja kaksoislevy, joka sisältää Purcellia. Musiikkia, joka rauhaisuudessaan pysäyttää ajan ja kadottaa ulkomaailman.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. Münchnenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Ehdottomasti paras näistä Isopuron aikanaan Hesarissa kaikkien aikojen levyiksi hehkuttamista epälevyistä (epälevyjä nämä ovat siksi, koska ne julkaistiin postuumisti, Celi ei levyttänyt). Klempererin klassista levytystä jää kaipaamaan lähinnä toisessa osassa, jonka Celi tekee ylihitaasti, mutta muuten temmot ovat yllättävänkin joutuisat, jouset leikkaavat kuin miekat sulaa voita ja vaskipuhaltajat seuraavat Isopuron sanoin Celiä tuleen. Ensimmäisen osan viimeiset pari minuuttia ovat kaikkein upein esimerkki Celin tulkintataiteesta: niihin on aina pakko palata, ja onneksi niihin voikin palata nyt Celin kuoleman jälkeen. Vielä sinänsä loistavan muusikon, Rudolf Kempen aikoihin Münchenin filharmonikot kuulostivat aika provinsiaalisen kotikutoisilta, mutta todellinen orkesterinkehittäjä Celi on nostanut orkesterin zeniittiin, mistä osoituksena on sekin, että nykykapellimestareista Christian Thielemann on valinnut orkesterikseen juuri heidät.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Miksi kirkollispyhistä on tärkeä pitää kiinni

Erään Facebook-kaverini seinällä käytiin vilkasta keskustelua kirkollispyhistä, puolesta ja vastaan, ja siihen osallistui monenlaisten tunnustusten edustajia. Useampi argumentti käytettiin sen puolesta, että valtionkirkon erityisyys yleisten vapaapäivien määrittelyssä pitäisi purkaa. Ymmärrän tämän tasapuolisuusargumenttina, joka tosin johtaisi pian siihen, että ne vapaapäivät kutistuisivat kuin pyy maailmanlopun edellä.

Lukitsisin kyllä nykyiset evankelisluterilaisen valtionkirkon pyhäpäivät. Tätä en tekisi korostaakseni jo muutenkin selvää kulttuurisen evankelisluterilaisuuden dominanssia, vaan suojellakseni ylipäätään vapaa-aikaa. Sen kukin sitten saa viettää ihan niin jumalattomasti kuin haluaa.

Työntekijöiltä muutenkin kiristetään vyötä, ja yksipuolisesti heikennetään heidän oikeuksiaan, ainakin mikäli se porvarihallituksesta riippuu. Vaikka sitä onkin porvarihallituksen politiikasta lukuisine epäpyhine ratkaisuineen vaikea päältä uskoa, niin kyllä katolilainen Soini, lestadiolainen Sipilä ja uskontojaisänmaapuolueenjohtajavirkansapuolesta Orpo pyhittänevät sentään pyhää. Jos vapaapäivien kalenterista poistettaisiin joulu, pääsiäinen ja joitakin vähäpätöisempiä pyhiä, on naiivia luulla, että ne menetetyt pyhät voisi pitää joskus muulloin haluamaansa aikana. Ei varmastikaan voisi. Ei kai KiKy-hallitus nyt lahjaksi vahingossakaan avaa yhtään uutta mahdollisuutta vapaaseen, joten menetetyt pyhävapaat olisivat menetettyjä vapaita. Yksikään mahdollisuus varastaa työntekijältä ei jää näiltä rosvoilta käyttämättä.

Joskus nuorena periaatteellisena kohkapäänä ajattelin, että olisi kohtuullista avata ateisteja varten kaupat joulupäivinä. Kas kun ei avata omia kauppoja, ja seuraava askel onkin sitten jakaa kaupunkitila tunnustuksien mukaan, kadun toista puolta kristityt ja toista jumalattomat. Sellaistakin on kokeiltu, jos sattumoisin joku on historiantunnilla kuullut. Nyt perheellisenä arvostan vapaata niin paljon, että minulle on aivan sama, mihin suuntaan niiden takia pitää kumartaa tai pyllistää, ja jos vapaiden pyhittämiseen tarvitaan pyhyyden käsite, pidän pyhän mielelläni, semminkin kun nykypolitiikassa, jossa kaikki mitataan rahalla, loistaa pyhyys poissaolollaan. On tärkeää suojella viimeisiäkin tulosmittaukselta vapaita vyöhykkeitä, rauhoittaa ne, ja varmistaa tämä rauhoitus pyhityksellä.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Ei punaista eikä vihreää

Toukokuusta lähtien olen lakkauttanut Vihreiden jäsenmaksuni suoraveloituksen. Miksi sitten olen päätynyt tähän ratkaisuun?

Tiedän julkisella tunnustuksellani pyllistäväni joillekin mukaville ja hienoille tyypeille, jotka tekevät mukavaa ja hienoa työtä, ja edustavat mukavia ja hienoja asioita. Katson sen kuitenkin olevani velkaa joillekin, ainakin niille, jotka kenties ovat laskeneet jotain toivoa varaani. On muutamia ihmisiä, joilla ainakin on oikeus tietää, sellaisia, joilla on harkintavalta sen suhteen, mitä tehdä parin luottamustehtäväni kanssa. Mihinkään muuhun puolueeseen en kuitenkaan ole liittynyt, ainakaan toistaiseksi, joten se ei minua jäävää.

Peilini on kertonut minulle, että minun on voitava olla vastuussa omista mielipiteistäni vain itselleni, vääristäkin. Ja vain omistani. Ei ole kenellekään kohtuullista joutua vahtimaan, ovatko käsitykseni missä määrin kosher, eikä siinäkään ole järkeä, kun aika ajoin olen huomannut puolustelevani ja perustelevani puolueeni tai sen edustajien ratkaisuja. Puoluejäsenyys luo paineen selitellä parhain päin ratkaisuja, joista ei itse ole samaa mieltä, ja puolueeseen kuulumattomat pitävät tilivelvollisena näistäkin.  Kunnallispolitiikassa, ja politiikassa yleensäkin, pitäisi myös kumartaa kaikkiin suuntiin. Tämä ei minulta onnistu.

Puolueisiin kuulumattomana olen vapaa kannattamaan haluamani poliitikkoja, ja muutenkin toimimaan omatuntoni mukaan. Koen tärkeäksi voivani itse valita omat kynnyskysymykseni, ja kannattaa sopivaa poliitikkoa sen mukaan, kuka harjoittaa oikeaa politiikkaa. Jossakin paikassa se voi olla vihreä, jossakin vasemmistolainen, jossakin kenties joku muu. Jossakin paikassa se voi olla jopa demari tai kokoomuslainen tai RKP:läinen. 

Tietenkään mikään puolue ei ole täydellinen. Sellainen ei varsinkaan ole puoluepoliittinen järjestelmä, jossa päätetään yhteisistä asioistamme, joihin katson voivani vaikuttaa puolueen riviaktivistia enemmän painostusryhmien kautta ja äänestäjänä, joka ehdokkaiden pitää vakuuttaa. Tällöin en hukkaa rajallista aikaani kannaltani toissijaisten asioiden parissa.

Epäluottamuslauseeni on ensisijaisesti puoluepolitiikkaa kohtaan, jossa vaikka olenkin kohdannut lukuisia hienoja ihmisiä, kompromisseja ja itselleni epäedullisia sopimuksia teen ilman politiikkaakin riittämiin. Politiikan liepeillä olen saanut kurkistaa siihen, miten systeemi toimii, enkä pidä näkemästäni. Samastun aina kansalaisyhteiskuntaan, ja kun liike jämähtää puolueeksi, siitä tulee osa systeemiä: liike loppuu ja kansalaisista tulee häiriötekijöitä.

Politiikka vahvistaa me ja muut –ajattelua, ja kärjistää ihmisten välejä. Vaikka se voikin tarjota joidenkin toimintatarmolle hyödyllisen kanavan, ainakaan minua se ei ihmisenä jalosta, päinvastoin.

Vaikka epäluottamuslauseeni kohdistuukin ensisijaisesti järjestelmään, viimeinen pisara minulle on ollut ymmärtää puolueeseeni pesiytynyt keskittämisvimma. Vihreille kohtalonkysymys olisi kasvaa myös kasvukeskusten ulkopuolella, mutta tämä tuntuu pään seinään hakkaamiselta, kun puolueen valtakunnanpolitiikka on hyvin kasvukeskuskeskeistä ja kasvukeskeistä. Keskittämisvimma saa konkreettisen muotonsa kahdessa minulle hyvin keskeisessä sydämenasiassa: syrjäseutujen palveluiden lakkauttamisessa ja kasvukeskusten viheralueiden näivertämisessä.

Vihreistä kansanedustajista 11/14 kannatti päivystysasetusta, joka lakkauttaa synnytykset Porvoon sairaalasta. Tämä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Vihreissä julkilausutusti on esiintynyt pientä ihmistä puolustavaa sosiaalista omatuntoa, jota jotkut voivat sanoa vasemmistolaisuudeksikin. Toinen kamelin selkärangan katkaissut seikka on ollut se, että pitkäaikaisimmassa kotikaupungissani Helsingissä Vihreät ovat Lisää kaupunkia –betoni-ideologian valtaamina näivettämässä Helsingin Keskuspuiston, jolloin alkuperäinen syyni liittyä puolueeseen on osoittautunut erheelliseksi. Tai ei kai se mikään valtaus ole, jos moni itsekin määrittelee itsensä betonivihreäksi. Helsinkiläinen variantti vihreydestä on niin betoninharmaata, etten tunnista vihreyttä sieltä alta. Vahinko.

Tämä betoninhalaus tekee tyhjäksi paljon hienoa työtä, jota tehdään maakunnissa, ja on pyllistys kaikille tuntemilleni vilpittömille, hienoille tyypeille, joita olen Vihreissä kohdannut. Betonivihreys tekee hallaa myös henkilökohtaiselle aktivismilleni viheralueiden puolesta, sillä kaupunkimetsäpiireissä puoluejäsenyys on suoranainen dismeriitti, ja jos minun pitää valita metsän ja puolueen välillä, valinta on helppo. Lenkilläni metsässä vastaani tulevat korppi ja kauris eivät kysy puoluekirjaa.

Vihreät ovat kadottaneet juurensa, tai ainakin otteensa niistä. Minun pitää nyt katsoa, mihin suuntaan Vihreät ovat menossa, saako se niistä otteen uudestaan. Hyvin kauas ollaan ajauduttu niistä ajoista, jolloin Helsingin Vihreiltä tuli Helsingin Keskuspuistoa puolustavia kannanottoja. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta ehti jonkin aikaa olla myös puolueen motto.

Vihreät mielletään usein Kokoomuksen puisto-osastoksi; olisipa se edes sitä. Nyt se on pikemminkin sen fillari- ja ratikkaosasto, mikä näkyy siinä, että Vihreät osin koettaa kalastella samoilla vesillä Kokoomuksen kanssa, mieltäen itsensä liberaalipuolueeksi, kovinkaan usein analysoimatta sen tarkemmin, minkä sortin liberalismista on kyse.

En halua tulla sekoitetuksi Kokoomukseen, tai ylipäätään olla sille mikään vaihtoehto.  Keski-ikäisenä ja suhteellisen pienituloisena en myöskään samastu nuorekkaisiin huippuosaajiin, joiden puolueeksi Vihreät osin aiheellisestikin mielletään. En löydä Vihreistä paikkaa punavihreydelle, en sen paremmin punaisuudelle kuin vihreydellekään.

Edelläsanotuista varauksista huolimatta, puolueissa on käteviä puolia. Vaikka ne ovatkin auttaneet merkitsemään pahikset, ne myös auttavat löytämään hyvikset. Heitä löytyy useimmista puolueista, luultavasti ainakin melkein kaikista. Jatkossakin näen itseni hyviksien puolella, miksen tekemässä vapaaehtoistyötäkin heidän puolestaan. Olin ennen jäsenyyttä arponut jo pitkään Vasemmistoliiton ja Vihreiden välillä, ja samaan maastoon palaan nyt. Äänestäjäksi, ja äänestäjä on kuningas. Kuitenkin itseni tuntien, paluu puoluepolitikkaankin saattaa jossakin vaiheessa olla ovella. 



perjantai 14. lokakuuta 2016

Kirjallisuusnobel J.K. Rowlingille

Lauluntekijä Robert "Bob" Zimmerman "Dylanille" myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on nostattanut omassa sosiaalisessa kuplassani yllättävän voimakkaita aaltoja. Palkinnon myöntäminen Dylanille on myös ollut oiva elitistinpaljastin. Mitä vikaa Dylanissa sitten on?

Onko Dylanin synti se, että hänen kirjallisuutensa on tarkoitettu laulettavaksi? Ei tässä ole mitään vikaa, vaikka olenkin tunnetusti sen linjan miehiä, joille laulu on yksi instrumentti muiden joukossa, ja tällä katsannolla Dylanin instrumentti on kuin ruostunut varis. Larin Parasken ja muiden runonlaulajien maassa Dylania luultaisi ymmärrettävän. Meillä nykyään lähin vastine Dylanille taitaa olla Paleface.

Joillekin Dylan on hankala sulattaa, koska hän edustaa "populaarikulttuuria", vaikka ei Dylanin musiikki sinänsä ole mitään hittilistakamaa. Ei hänen musiikkinsa oikein kevyttäkään ole, mutta aivan varmasti se ei ole kaunotaidetta; tosin ei sitä ole oikein mikään Richard Straussia uudempi "taide"musiikkikaan.

Dylanin palkitseminen antaa tunnustuksen paitsi miehelle, joka on esikuva yhtä lailla Palefacelle kuin Dave Lindholmille, samalla myös tunnustaa genren. Ilmeisesti tämä genren nostaminen sitten on joillekin liikaa; beatlesilaiset vs. rubinsteinlaiset (vaikka pianisti Rubinstein itse naureskeli sattumusta, kun Beatlesin ja hänen omat faninsa tukkivat kadun toisiltaan), ja nyt Dylan tuli paljastaneeksi, että näillä beatlesiläisillä (beatnikeillä?) ei pitäisi olla mitään pääsyä samaan majoitusliikkeeseen korkeakulttuurin kanssa, tai edes kadulle. Tehdäänpä ajatusleikki: entäs jos seuraavaksi palkittaisiin Harry Pottereiden kirjailija J.K. Rowling?

Miksi ei? Rowling on pelastanut kirjallisuudelle kokonaisen sukupolven. Eikä se ole vallan vähäpätöinen saavutus, on Pottereista tai Rowlingin muusta tuotannosta sitten mitä mieltä hyvänsä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kuinka vanhuksista hankkiudutaan eroon Sote-uudistuksessa

Kuten Seuran blogisti Jussi Korhonen erittäin osuvasti kiteytti, hallituksen sulle-mulle -politiikassa jokainen puolue sai jotakin, samantyyppisesti kuin Jukka Virtasen suomennuksessa Hanna ja Niilo laulusta Havana Gila. Kun PerSut saivat nuivan maahanmuuttopolitiikkansa, Keskusta on Niilo, joka sai maakuntasatraappinsa. Kokoomus on sitten Hanna, joka sai markkinat yksityisille terveydenhoitoyrityksille. Samalla se sai myös työpaikkoja politiikkaan kyllästyneille kokoomuslaisille, kuten tiedämme Männistön Lassesta ja Turusen Joonaksesta, josta ei vielä tätä ennen oltu kuultu politiikkona, mutta nyt hänet tulemme tuntemaan liiketoiminnan kehityspäällikkönä. Nyt he vievät politiikkoina hankkimansa sisäpiiritiedon siitä, miten kilpailutus kunnissa tullaan Sote-uudistuksessa järjestämään, mukanaan Mehiläiseen aivan samoin kuin Laura Räty Terveystaloon. Tieto ei mene hautaan, mutta vanhukset menevät, ainakin mikäli se Mehiläisestä riippuu.

Mitä tämä järjestäminen sitten Sote-uudistuksessa on? Kun Keskusta sai maakuntansa, sen käsiin siirrettiin sellaista valtaa, joka aiemmin kuului sellaisille kunnille, joissa ei ollut keskustaenemmistöä. Terveyspalveluista (sosiaalipalveluista ei edelleenkään olla puhuttu oikeastaan mitään, eikä puhutakaan, koska ne eivät kiinnosta porvaripuolueita ja ne pyritään lakaisemaan maton alle) päätettäessä valtaa siis tulee keskittymään uusiin elimiin, maakuntiin, mikä muuten on sen porvarihallituksen periaatteen vastaista, että byrokratiaa pitäisi karsia.

Kun maakuntatasolla järjestetään terveyspalveluita, tässä kilpailussa suuret jyräävät, sillä maakunta on tilaajana niin suuri yksikkö, että tähän volyymivaatimukseen eivät pienet pysty vastaamaan. Suuret toimijat - sellaiset kuin Mehiläinen ja Terveystalo - jyräävät pienet jalkoihinsa, eikä tämän ymmärtämiseen tarvitse edes kaivaa Marxin kapitalismin kritiikkiä naftaliinista. Suuret toimijat myös pyrkivät ostamaan pienempiä yrityksiä ihan kuten missä tahansa liiketoiminnassa.

Näin kävikin Mehiläisen, alansa jättiläisen, ostaessa mm. kuntoutus- ja muita hoivapalveluita tuottavan Mainio Vireen kesällä. Kun yrityskaupasta ei ollut muste ehtinyt kunnolla kuivumaan, alle 4 kuukautta sen toteutumisen jälkeen Mehiläinen antoi työvuorosuunnittelua koskevan ohjeistuksen tytäryrityksekseen siirtyneelle Mainio Vireelle (vai pitäisikö suomen kielioppisääntöjen mukaan taivuttaa Mainiolle Vireelle), jonka mukaan hoivakotien hoitajien työtunteja vähennetään. Toisin sanoen, samasta työmäärästä pitää selviytyä entistä pienemmässä ajassa. Tämä voi toimia terveydenhuollon tukipalveluissa, mutta ei suorittavassa portaassa.

Tähän ilmeiseen epäsuhtaan ehtikin jo kiinnittämään huomiota sosiaalineuvos Veikko Simpanen, joka Demokraatti-lehdessä vaati yksityisiä palveluntarjoajia julkisuuslain alaisiksi Sote-uudistuksen yhteydessä.  https://demokraatti.fi/tata-puhetta-ei-ole-ennen-kuultu-yksityiset-soteyritykset-julkisuuslain-alle/

Tietenkään vanhustenhuoltoon ei ilmesty suorittavia käsipareja tyhjästä, eikä niitä ainakaan ilmaannu, jos samanaikaisesti vähennetään hoitajamitoitusta ja vielä tiukennetaan työvuorosuunnittelua, jolloin hoitajat nääntyvät työtaakkansa alle ja vanhukset jätetään mätänemään sänkyihinsä. Tämä lienee ollutkin Sote-uudistuksen tavoite: vähentämällä hoitajamitoitusta ja tiukentamalla työvuorosuunnittelua, saadaan kyllä aikaan tehoa, mutta hoitoalalla tehokkuus ja laatu tuppaavat korreloimaan negatiivisesti. Mutta ei hätää, sillä Mehiläinen auttaa, sillä sen osake kannattaa, ja niin se kannattaakin, kun samanaikaisesti nostetaan hoidon hintalappua. Mehiläisellä on käytännössä avoin piikki mädännyttää vanhukset sänkyihinsä ja polttaa hoitajat karrelle, ja palkita sen johtoon palkkiovirkoihin päässeet entiset kokoomuskyvyt avokätisesti tästä heitteillejätöstä. Tämän kaiken sivutuotteena tullaan samalla hoitaneeksi vinoutuva huoltosuhteemmekin kuntoon. 

Ylen uutisjutun Mainio Vireen työvuorosuunnittelusta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

60

Kulttuuria kannattaa harrastaa muutenkin kuin yksityisinä hartaudenharjoituksina, edes pari kertaa vuodessa. Kävin kultani kanssa katsomassa Veera Tyhtilän näytelmän 60. Teatteri ei aina ole minulle se kaikkein omin taidemuoto, mutta tämä antoi ajatuksen ruokaa ja laittoi prosesseja liikkeelle. Se muistutti, että omaa elämänkumppaniaan ei saa pitää itsestäänselvyytenä, kuin huonekaluna, ja hänen asioistaan kannattaisi olla kiinnostunut. Kuten lapsistaankin. Muuten heistä tulee sinulle vieraita.Tällä someisillä vähän kouraisi omatuntoa. Puhumattakaan itsestään. Välinpitämättömyys itseä ja omia tekemisiä kohtaan johtaa apatiaan.

Sitten pohdinnat kolmannesta iästä panivat miettimään. Isäni (66 v) on varmaankin tätä ryhmää, jota nykyään pidetään harmaina panttereina, aktiivikuluttajina ja lastenhoidollisina resursseina, aina tarpeen mukaan minä milloinkin; pääasia että heistä saadaan mitattua mahdollisimman suuri markkina-arvo. Minä en ihan vielä ole sitä, ja itse kunkin kannattaa miettiä sitä, tyytyykö turvalliseen ja tylsään vai tekeekö schopenhauerlaisen hypyn tuntemattomaan ennen kuin huomaakin että ainoa tie on alaspäin. Kiitos siis Veera Tyhtilä mielen rikastuksesta.

Veea Tyhtilä: 60. Kansallisteatteri, Omapohja. Rooleissa Terhi Panula, Juhani Laitala ja Petri Liski, musiikki Antti Paranko; ohjaus Otso Kautto.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Naurua matkalla pankkiin

Helsingin oikeustalolle tänään kokoontuneet niin sanotun sananvapauden puolustajat eivät taida tietää, mitä tekevät. Ilja Janitskin, jonka vangitsemismääräystä he protestoivat, koska tämä edustaa heidän mielestään "vapaata", "kriittistä" ja "riippumatonta" tiedonvälitystä, nauraa matkalla pankkiin. Kun sormi otsikolle vilahtaa, lantti tilille kilahtaa.

Siitä tietysti voisi sanoa paljonkin, miten kriittistä tiedonvälitystä edustaa sellainen, joka perustaa juttunsa nimettömiin lähteisiin, huhupuheisiin ja panetteluun, mutta se ei ole tämän jutun aihe. Vaan se, miten nämä protestoijarepsukat eivät ymmärrä, että heidän sankarinaan palvoma mies viis veisaa totuudesta, kriittisyydestä tai näistä häntä puolustavista repsukoista, joista moni on hädin tuskin lukutaitoinen, kriittisestä medialukutaidosta puhumattakaan. Mitä sankarillista on verojen ja vastuun pakoilussa ulkomaille?

Ainakaan hänen tukijansa eivät ole olleet paikalla silloin kun koulussa opetettiin historiaa ja mantsaa, sillä eivät saa edes puolustamansa Suomen lippua oikeinpäin. Jos puolustetaan suomalaisen kulttuurin puhtautta, kannattaisi tehdä se likaamatta kansallisia tunnuksia näin nolon alkeellisella tavalla.


torstai 6. lokakuuta 2016

Sattumalta mustapaitainen

Eilisessä Eduskunnan keskustelussa ääriliikkeistä oikeusministeri Jarppa Lindström nähtiin mustassa paidassa ja sinisessä solmiossa. Sattumalta olivat varmaan joutuneet nämä vaatteet Jarpan päälle. Samaan kuvaan sattuivat vahingossa.

Eivät minua noin yleensä vaatteet kiinnosta, minkä tietää jokainen minut tunteva, ja ymmärtää jokainen minut näkevä. Nämä vaatteet ovat kuitenkin viesti. Jos ei oikeusministeri tiedä, niin nämä värit ovat meikäläisten fasistien tunnusväri. Jos ei usko minua, laittaa Googleen mustapaidan, niin sieltä tulee vastaan alan joltisenkinlaisen, köh, kokemusasiantuntijan Hännikäisen Timpan artikkeli aiheesta.

Mutta eihän sitä aikuinen mies aina tiedä, mitä päällensä laittaa. Minullakin vaatteet ovat joko parhaalta kaverilta saatuja tai vaimon ostamia. Ehkä oikeusministerin vaimo oli laittanut paidan valmiiksi päivän koitoksia varten, mene ja tiedä.

Keskisuomalaisen artikkelin Eduskunnan keskustelusta voi lukea klikkamalla bloggauksen otsikkoa, ja samalla tulee tarkistaneeksi, mitä Lindströmillä oli päällänsä.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Je ne suis pas Cheek

Sulkeuduin toisinaan armeijaa käydessäni korvalappustereoiden avulla omaan maailmaani. Kerran pelätty Länsi-Vantaan jengikuningas näppäisi kuulokkeet korviltani, ja laittaessaan ne omille korvilleen, hänen silmissään lamppu sammui hänen kuullessaan Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalisinfoniasta. Samalla tavalla uskon lampun sammuneen Suomen suosituimmalta artistilta Cheekiltä Arto Nybergin televisio-ohjelman assosiaatiohaastattelussa, kun hänelle sana Aleppo ei tuottanut mitään mielikuvia.

Luin Hesarin kuukausiliitteen jutun tästä Cheekistä, tarkoituksenani oppia jotain. En oppinut oikein mitään. Jutun ideana oli kai löytää kaverista jotain, mutta ei sieltä oikein löytynyt mitään. Tyhjän katseen takana oli - tyhjää. 


Rapin pitäisi olla modernia runonlaulua, joka kommentoisi maailman tilaa. Kai tämäkin kommentoi jotain, jos vallitsevana Zeitgeistina on pinnallisuus, rahan, kauneuden ja menestyksen palvonta.

Olennaisempaa kai kuitenkin kaiken tyhjyydenkin takana - mitä nuorisomusiikin tekijä tietää -  on se, että tällaiset oman itsensä sankarit ovat nykyään niin suosittuja, melkein kaikkien sankareita, ja elämänkoulua, mieluiten erikseen ja isolla kirjoitettua ihannoidaan jopa muodollisen koulutuksen edelle. Se kertonee jotain ajastamme, että teeseitse-sankaruus on muotia, kaikkine tositv-lahjattomuusohjelmineen. Monen nuoren unelma-ammatti on julkkis. En tosin ole ihan varma, mitä se kertoo, mutta jotain se varmasti kertoo. Ainakin se kertoo, että olen kalkkis, jolle enemmän sanovat Pentti Linkola, Jörn Donner ja Matti Klinge. 

Ehkä jutulla oli kuitenkin antia, ainakin minulle siinä mielessä että se pani Zeitgeist-ajatukset liikkeelle, vaikka muuten olen hyvin nihkeä mihinkään ajan hengen luonnehdintoihin. Mitä muutakaan voisi olla ihminen, joka ei kuuntele radiota, lue iltapäivälehtiä eikä katso telkkaria, näitä välineitä, jotka kaikki viittaavat toisiinsa? Oikeastaan minun pitäisi olla jäävi kommentoimaan Cheekiä mitenkään, mutta otan itselleni saman oikeuden kuin Seppo Heikinheimo, jonka mielestä ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen maitoa. Ei tarvitse olla kärpänen ymmärtääkseen kakkaa.