Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Treasure trove of persuasive and charismatic musicianship

The German Amazon was probably by accident selling a 30 cd collection of the conductor Carl Schuricht's radio broadcast and concert recordings from Stuttgart for just 20 Euros. I had no recordings by him, and being aware of his reputation especially as a Beethoven and Bruckner conductor, this seemed an unbelievable bargain. However, my initial purchase attempt was unsuccessful and instead I was being re-directed to a German collection of Christmas carols (quite steep a price for one CD of such a thing, and I am not into underground curiosities of that sort). My interest had been awaken though, and I got fixated to the idea of getting this so that when retreating to a forest for two days, I listened through excerpts of the set and was convinced. Prior to my purchase, I already had listened through the set in toto.

After very extensive comparison I managed to get the set for a little more than 60 Euros. Even at that price, the deal is very enticing. I have learnt that whatever mr. Schuricht is conducting, he is never anything less than musical and there is a general conviction and a stamp of authority about his readings.

Sound of these German radio sources (1950-1966) is generally good for the period and nothing to be worried about if one is used to non-digital standards, mostly mono but some stereo or stereoish mono. That quality is hardly a surprise for anyone familiar with German radio sources; their sound engineers certainly knew their stuff. 

Not surprisingly, highlights in this set include some of his Bruckner (represented by five symphonies), especially the 4th symphony, a performance that is among the greatest recorded performances of the work and his surprisingly passionate Brahms. 

The Richard Strauss items are revelatory and in surprisingly good live stereo; Mahler is represented with his 2nd and 3rd symphonies, recordings that are not that well known. His Beethoven is better represented by his complete set from Paris, although especially the 7th symphony here has a strong fallout. That very cd has also a most enjoyable, clear-sighted Schubert fifth symphony, one of the loveliest symphonies in the whole repertoire. Schuricht's Schumann is very urgent, as the first and third symphonies here show.

This set introduced me to Reger, who still by Schuricht's time was a contemporary; after his last pupils and protegees (such as Schuricht) have passed away, his music hasn't been more than a footnote in history. Reger is represented here by two of his variation works; entertaining music, not great but fun to dip into occasionally. Reger lies somewhere between two giants, Brahms and Richard Strauss. Schuricht does both very convincingly, so small wonder that he is such a persuasive advocate of Reger).

There is a representative chunk of contemporary music of his time, most of which quite forgotten but with his eminent and authoritative musicianship Schuricht holds ones attention and makes this repertoire palatable (and the modern music selected for the set is not the most challenging for a casual listener as it is tonal).  For instance, the Theme and variations for baritone and large orchestra by Emil Reznicek is quite forgotten, but a delightful piece not far from Richard Strauss' idiom.

The violin concerto by Hermann Goetz is contemporary and also stylistically compatible with the Bruch concerto it follows. The Richard III overture by Robert Volkmann could be composed by Richard Strauss, only some 50 years earlier. 

Schuricht had a very wide range of repertoire. Still I guess no one would by this collection for Tchaikovsky or La Mer, or not even the perceptive musicianship of Schuricht could save the Tchaikovsky Romeo et Juliet.

If a single highlight of the set would be pinpointed, it would be his collection of Wagner opera excerpts, where Schuricht manages to cumulate tension better than just anyone; yet his style is almost chamber musiclike. Schuricht possessed a lithe touch; his conducting was barely ever heavy-handed. Schuricht maintains continuity and makes orchestra sing so that one barely registers that this is wordless Wagner. This is simply sensational stuff for the ages. One item that speaks loudest for the validity of his approach is Morgendämmerung und Siegfried's Rheinfahrt.

Playing of the SWR Orchestra of Stuttgart has its rough patches but is mostly eminently servicable, and the conviction of its conductor shows. The orchestra clearly adored their conductor. Generally Schuricht is more of a literalist tradition in the Toscanini, Erich Kleiber and George Szell school than the romantic school of Furtwängler and Jochum, albeit with a touch of warmth and humanity. Schuricht was revered among musicians in the same way as Bruno Walter or Rudolf Kempe.

For me one of the most important reasons for recordings to exist is documentation of historical performance practices. Schuricht had direct links to composers such as Reger, Strauss or Mahler, and therefore this set is to be cherished. For adventurous collectors of historical performances, I couldn't recommend more urgently. 

My review is also released at Amazon.de.

Beethovenin sinfoniat kahdeksan vuotta myöhemmin

Seitsemän ja puoli vuotta sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, hankittuani sittemmin Skrowaczewskin, Mengelbergin, Klempererin, Colin Davisin, Jochumin, Konwitschnyn ja Blomstedtin levytykset (joka minulla jo kerran oli, mutta luovutin sen ystävälleni Atelle muuttopalkkioksi. Palattuani siihen 10 vuotta myöhemmin, en ollut uskoa korviani. Miten loistava levytys se olikaan!) 

Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand, Stanislaw Skrowaczewski tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut Herbert Blomstedtin pakettia - josta jo kerran luovuin - ja jota sonorisempaa Beethovenia on vaikea kuvitella. Lisäksi uskon vahvasti Carl Schurichtin piristävään omalla tavalla autenttiseen ranskalaisbeethoveniin ja Paul Kletzkin tsekkibeethoveniin. Michael Gielenilläkin on hetkensä.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemyksen paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Amazonissa Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davis on pikkuisen väsähtänyt ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Mielestäni Jochum osuu aivan ytimeen.

Erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista. Herbert Blomstedtin Beethoven on suurimuotoista, mutta eteenpäinmenevää ja suurenmoisen sonorista. Peter Maagin sykli epämuodikkaan Veneton ja Padovan orkesterin kanssa tuo mieleen Bruno Walterin ja Furtwänglerin. Siinä on ajatonta, kiireetöntä humanismia.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin. Igor Markevitchin esitys Lamoureux-orkesterin kanssa on riemastuttavan räjähtelevä energiapakkaus, ja ranskalaisbändin soundi on piristävä nasaalisine puupuhaltimineen. Carl Schurichtin ranskalaislevytys on vitaali Toscaninin tapaan, mutta täyteläisempi. 

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter. Franz Konwitschny tekee toisesta sinfoniasta Eroican pikkusisaren, jossa on kuitenkin ilmavaa cantabile-soittoa. 

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa. Carl Schurichtin levytys pursuilee energiaa vähintäänkin samassa määrin kuin Toscaninin, mutta on vähän paremmin äänitetty.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia. Paul Kletzkin johtama Tsekkiläinen filharmonia ilahduttaa irtonaisella soitollaan, etenkin puupuhaltimissa. Uusi suosikkini on kuitenkin Herbert Blomstedt, jonka tarjoamana nelonen on aikuista musiikkia, rämäkkää mutta sonorista. 

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa. Carlos Kleiberin levytys on monien silmissä paitsi ylittämätön (uudempi, sillä se on 70-luvulta) klassikko, ja kiihkeä se onkin. Peter Maagin levytys on erittäin myönteinen levytys. Se tuo erittäin kovasti Furtwänglerin mieleen.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi. Herbert Blomstedtin käsissä Pastoraalin Szene am Bach soi todella kauniisti. Skrowaczewskilla on myös kyky esityttää teos ikään kuin uusin korvin. 

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Michael Gielenin seiskan finaali on levytyshistorian hurjimpia, mikä on yllättävää tältä asialliselta modernistilta.

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ensimmöinen, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimmista levytyksistä George Szell, Herbert von Karajan, Günter Wand ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia. Markevitchin kahdeksas on harvinaisen jäntevä ja ponnekas, samaten Karel Ancerlin live-esitys. Carl Schuricht aksentoi finaalin rytmiikan harvinaisen mielenkiintoisesti.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Jascha Horensteinin livelevytys Pariisista on valitettavasti saatavissa vain osana isompaa ranskalaisten livelevytysten pakettia. Siinä yhdistyy Furtwänglerin draama ja Toscaninin iskevyys. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi. Günter Wandin levytys on hyvin lähellä ihanteellista: kuin Karajan vähän päivitettynä, keskitempoisena ja täyteläisenä. Herbert Blomstedtin levytys on niin lähellä ihanteellista, modernihkoa levytystä kuin voi olla. Siinä kuuron miehet omituiset sonoriteetit on toteutettu käytännössä niin sonorisesti kuin mahdollista. Voimaakaan ei puutu; sen varmistaa ensiosan kooda. Paul Kletzkin Beethoven on suurenmoisesti soitettu ja lyyrinen; missään muussa kuulemassani levytyksessä eri soitinryhmät eivät erotu näin selvästi, varsinkin tsekkiläisten suurenmoiset puupuhaltimet. Joku voisi kaivata painokkaampaa otetta, mutta Kletzkin kamarimusiikillisuudella on ehdottomasti puolensa. Charles Münchin levytys on toscaninimaisen etenevä, intensiivinen ja hidas osa muuten ripeätempoisen levytyksen ehdoton kohokohta. 

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.