Kommenttejani Porvoon keskeisten alueiden yleiskaavaan

Yleiskaavan skenaarioista "Reippaasti laajentuen" on sellainen dystopia, jota en toivo. Se tiivistäisi Porvoon kaupunginosien väliset viheralueet hengiltä, pirstoisi ne liikenneväylillä ja selvästi rivien välissä oletuksena on kaupunkirakenteen pirstominen nykyistäkin selkeämmin autoiluun perustuvaksi (vaikka tätä ei suoraan sanota). 

Kiinnittäisin huomiota joukkoliikenteeseen ja viheralueisiin: mahdollisen (mutta prosessin aikana epätodennäköisemmäksi tulleen tai ainakin mahdollisesti lykättävän) junaradan lisäksi kaupungin on sitouduttava järjestämään liityntäparkit, -bussit ja pyörätiet juna-asemalle tai -asemille. 

Sitten viheralueet. Niiden on oltava kytkeytyneitä toisiinsa, nykyistä vähemmän "hoidettuja", eli otetaan luontokato tosissaan, eikä lähdetä pirstomaan Karhukorven/Humlan aluetta jollakin hirvittävällä saaristotiellä. Väylät eivät vain ohjaa vaan myös lisäävät liikennettä. 

Palveluista tässä ei olla puhuttu oikein mitään, mikä on sekin strateginen valinta; ne on jotenkin piilotettu elinvoiman ja "kilpailukyvyn" alle, mikä herättää epäilyksiä siitä, että kaupunki suunnittelisi menevänsä nykyistä enemmän esimerkiksi koulujen lakkautuksien tielle. Kuitenkin palvelut ovat vetovoimatekijä myös niille uusille asukkaille, joita tänne kaikissa skenaarioissa on tulossa. Ja julkiset palvelut liittyvät myös saavutettavuuteen: jos kaupunki toimii moraalisesti, se ei ainakaan heikennä julkisten peruspalveluiden (koulut, päiväkodit, sosiaali- ja terveystoimi (vaikka ne eivät enää olekaan kaupungin järjestämiä), kirjastot, liikuntalaitokset, Taidetehdas) saavutettavuutta. Joukkoliikenne siis liittyy olennaisesti palveluihin.

Palvelumuotoilusta, ketteryydestä ja esteettömyydestä: tapaus HSL

Helsingin seudun liikennekuntayhtymä (ei-kavereiden kesken HSL) hakee palvelumuotoilijaa. Ilmeisesti nörtit ovat päässeet hakkeroimaan tämän ilmoituksen, sillä siinä puhutaan vähintään kaksi kertaa "toiminnallisuuksista", millä tarkoitetaan teknisiä ominaisuuksia. Ilmoituksessa puhuttiin spesifisti sellaisista ominaisuuksista, joita voi käyttää kännykällä. Itse varsinaisesta päätuotteesta, eli liikenteestä, ei sanottu paljon mitään.

Jos minä olisin palvelumuotoilija, niin palauttaisin reittikartat pysäkeille. Ne olivat ylivertaisen käteviä; niistä hahmotti koko pääkaupunkiseudun yhdellä silmäyksellä, mikä taas on huomattavan kätevää, jos haluaa hahmottaa, tarvitaanko esimerkiksi Viikistä lentoaseman kautta Vehkalaan A-, B-, C-, AB-, AC- vaiko BC -lippu. Kaltaiseni henkilö, joka tuntee pääkaupunkiseudun maantieteen kyllä lähes kuin omat taskunsa mutta ei välttämättä erehdy matkustamaan Vehkalaan tai Keraan kovinkaan montaa kertaa, tällainen kertasilmäyksellä havaittava tieto olisi ylivertaisen kätevä. 

Nyt on virinnyt myös keskustelua vain muutaman vuoden voimassaolleen vyöhykejärjestelmän kumoamisesta ja siirtymisestä vain yhteen vyöhykkeeseeen ja hinnoitteluun. Tämä helpottaisikin järjestelmän ymmärrettävyyttä ja poistaisi joskus ihmisjärjelle käsittämättömiä vyöhykejaotteluja. Muuten melkein ihan sama, kunhan sitten ei taas muutettaisiin hinnoitteluperusteita joka toinen vuosi uudestaan.

Palauttaisin myös paperiset reittikartat, samasta syystä. Kerran udellessani, miksei sellaisia enää tehdä, sanottiin syiksi se, että kun kaikilla kuitenkin on kännykkä (ei sitä karttaa näy kyllä siitäkään) ja kun reitit ja linjat muuttuvat jatkuvasti. Tämä on kai sitä paljon puhuttua "ketteryyttä", mikä suomeksi tarkoittaa, että asiakkaiden pitää sopeutua jatkuviin, tempoileviinkin muutoksiin. Tästä tullaankin toiseen lempiteemaani: kognitiiviseen esteettömyyteen. Jos bussit 14, 17 ja 42 ovat kulkeneet koko tuntemani elämän ja ilmeisesti sitäkin kauemmin samaa reittiä, mikä tarve on muuttaa niitä reittejä? Jos ilmenee tarvetta uusille linjoille, laitettakoon niille sitten uudet numerot. Vaikka sitten 42B. 

Sitten olisi eri informatiivista, jos juna-asemien laitureille voisi merkata sen kohdan, minne pysähtyvät ne junavaunut, joissa voi kuljettaa fillaria (ja lastenvaunuja ja pyörätuolia). Varsinkin kun asemalaitureilla ei saa pyöräillä niin että tarvitaan suhteellisen ripeät jalat, että ehtii juoksuttamaan liityntäliikennekulkupelinsä asianmukaisen vaunun kohdalle. Sellaiset minulla vielä on. Kaikilla em. välineitä käyttävillä ei ole.

Jos halutaan oikeasti nostaa joukkoliikenteen suosiota, silloin sen käytön pitää olla mahdollisimman monille käyttäjäryhmille mahdollisimman helppoa. Edellämainitut ehdotukseni palvelisivat nykyistä useampaa käyttäjää, joilla on erilaisia edellytyksiä käyttää joukkoliikennettä.

Palveluiden saavutettavuus on osallisuuskysymys

Nyt voimaanastuvan sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen on tarkoitus taata nykyistä tasa-arvoisemmin kyseisten palveluiden saatavuus eri puolilla Suomea. Saatavuus on toki tärkeä tavoite, mutta se tulee erottaa saavutettavuudesta, mistä puhutaan selvästi vähemmän.

Saavutettavuus ei tarkoita vain sitä, että ainakin perustason sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kuntalaisen päivittäisen asiointimatkan varrella, vaan myös sitä, että ajanvaraus on helppoa: puhelimen takaisinsoittopalvelu toimii, mahdollinen sähköinen ajanvaraus on helppokäyttöinen ja esimerkiksi muuten umpisurkean Apotin ainoa onnistunut piirre, eli potilaan Maisa-palautejärjestelmä olisi mahdollisimman helppo käyttää. Kyse on esteettömyydestä käsitteen laajassa merkityksessä: ei vain siitä, että kuntalais-asiakkaan on mahdollista siirtää itsensä palvelun luo vaan myös siitä, että palvelun käyttäminen onnistuu myös vanhuksilta, maahanmuuttajilta ja esimerkiksi neuropsykiatrisesti normista poikkeavilta, jolloin kyse on kognitiivisesta esteettömyydestä. Kognitiiviseen esteettömyyteen kuuluu myös se, että viranomainen (kunnanlääkärikin on viranomainen) käyttää kieltä, jonka potilas ymmärtää. Kognitiiviseen esteettömyyteen ollaan vasta pikku hiljaa heräilemässä, mutta väestön vanhetessa, maahanmuuttajien määrän pikku hiljaa lisääntyessä ja neuropsykiatristen diagnoosien lisääntyessä, asian merkitys ei ainakaan pienene. Ehdotammekin, että hyvinvointialueilla hyödynnettäisiin palvelumuotoilussa kokemusasiantuntijoita sosiaali- ja terveyspalveluiden kognitiivisen esteettömyyden parantamiseksi. Manki Perukangas, asperger-diagnosoitu, 1. varatyösuojeluvaltuutettu, terveydenhuollon tekstinkäsittelijä

Mikael Söderström, kokemusasiantuntija, sosionomi

Vasemmistoliiton aluevaaliehdokkaita

Kirjoitus julkaistiin Itäväylässä 19.1.2022.

 

Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

Esteetön kaupunki

Minun Porvooni ottaa esteettömyyden käsitteen kaikissa merkityksissä hyvin vakavasti ja ymmärtää käsitteen laajasti.

Esteettömyys ei kosketa vain pysyvästi pyörätuolissa istuvia, vaan kuka tahansa meistä voi joutua eri syistä onnettomuuden tai toimenpiteen jäljiltä pitkäksi aikaa toipilaaksi. Ihan jo vaivaisenluuleikkauksenkin jäljiltä ihminen on pari-kolme kuukautta hyvin heikosti liikkuva.

Esteellisyydessä ja esteettömyydessä yksi osa-alue unohtuu helposti: kognitiivinen esteettömyys. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että koulut pitää suunnitella siten, että ne tukevat neuropsykiatrisen kirjon lasten keskittymistä oppimaan: erillisiä tiloja. Avoimet oppimisympäristöt on tehty parhaiten suoriutuvien, neurotyypillisten ehdoilla. 

Aikuisia asia koskettaa esimerkiksi tietojärjestelmien osalta. Niiden pitää olla helppokäyttöisiä, fonttien esteettömiä, kyselyt laadittu selkokielellä ja neurokirjon ihmisille sopiviksi, ja työnantajana Porvoo voi olla kognitiivisesti esteetön toimimalla ennustettavasti ja pitkäjänteisesti. Äkillisiä tietojärjestelmä-, organisaatio- ja henkilöstömuutoksia tulee välttää, sillä ne kuormittavat työntekijöiden oppimiskykyä.

Esteettömyydessä kyse ei ole vain kaupunkiympäristön suunnittelemista pyörätuoleille sopivaksi, vaan myös lastenvaunuille, rollaattoreille, polkupyörille, sokeille, neurokirjon ihmisille, ikäihmisille ja lapsille. Minun Porvooni ei suunnittele kouluja, jotka rakentavat puolitoista metriä korkean katveen koulun ja kevyen liikenteen väylän väliin, eikä kouluja, jotka eivät tarjoa rauhallista oppimisympäristöä erityislapsille, eikä pyöräteitä, jotka päättyvät kymmenen senttimetrin pudotukseen. Esteettömyys merkitsee myös saavutettavuutta: ei riitä, että palvelu on saatavilla, jos se ei ole saavutettavissa myös autottomille tai heikosti liikkuville.

Kirjoitukseni julkaistiin Itäväylässä tänä aamuna eli 26.5.2021.

Lisää Mellunmäkeä Helsinkiin!

Lähiöitä tai ainakin lähiöitymistä moni pitää syypäänä yhdyskuntarakenteen hajautumiseen, mitä taas pidetään suunnilleen samana kuin autoistumista. Tämän vastapainoksi onkin kehkeytynyt sellainen kansalaisliike tai ainakin Facebook-ryhmä kuin Lisää kaupunkia Helsinkiin, joka ajaa sekä näiden lähiöiden tiivistämistä että niiden kytkemistä korttelikaupunkiin tiivistämällä korttelikaupungin (eli Vironniemen) ja lähiöiden välit kiinni toisiinsa. Tätä tiivistämistä edesauttamaan tai ainakin tiivistämisen ajateltuja etuja edistämään vielä halutaan raideliikenteen verkosto, jolla myös perustellaan tiivistäminen: ajatellaan että on sekä taloudellisesti että ympäristölle kannattavaa kaavoittaa lisää asuntoja näiden raiteiden varteen, jolloin raiteet toimivat sekä tiivistämisen välineinä että syinä tiivistämiseen. 

Toinen argumentti, jolla tiivistämistä perustellaan, on se, että lisääntyvä tarjonta hillitsisi asuntojen hintoja niin että myös pienipalkkaisilla palvelualojen edustajilla olisi varaa asua Helsingissä. Kuitenkin kunnat kilpailevat avoimesti ns. hyvistä veronmaksajista, mikä kai tarkoittaa suunnilleen samaa kuin perhettä, jossa vanhemmat ovat juristeja, lääkäreitä, insinöörejä tai konsultteja, mitä tahansa paitsi humanisteja, maahanmuuttajia tai työttömiä. Kaupunki ja strategiset konsortiot, joissa kaupunki on mukana, myöntävät avoimesti, että parantuva infrastruktuuri lisää tonttien hintoja tämän infrastruktuurin läheisyydessä, ja tämä tonttien hinnannousu lisää asukkaiden kiinteistöomaisuuden arvoa. Tästä pitäisi vielä ymmärtää, mitä kaupunki oikein haluaa: hillitä asuntojen hintatasoa vai nostaa sitä. Ehkä kyse onkin viestinnällisestä kaksoisstrategiasta, jossa niille, jotka ovat jo olleet niin "onnekkaita", että ovat onnistuneet saamaan asunnon Helsingistä ja vieläpä suhteellisen arvostetuilta tai sellaisiksi infran tuoman gentrifikaation myötä tulevilta alueilta, tämä strategia kaupitellaan omaisuuden arvonnousulla; toisaalta pienituloisemmille, kuten hoitajille, sihteereille, siivoojille tai lastentarhanopettajille kaupunki oikeuttaa toimensa sanomalla tavoittelevansa halvempia tai ainakin kohtuuhintaisempia asuntoja.

Suhteellisen väljästi rakennetut lähiöt eivät ole epäkaupunkia, joissa yhdistyvät maaseudun ja kaupungin huonoimmat puolet, vaan niissä nimenomaan yhdistyvät niiden parhaat puolet. Otetaan esimerkiksi Mellunmäki, joka monessakin mielessä onnistuu vastaamaan edellämainitun kaksoisstrategian molempiin tarpeisiin. Siellä asuminen on Stadin mittakaavassa kohtuuhintaista, metrolla eli raideliikenteellä pääsee ja ekosysteemipalvelujakin on; lähiviheralueet ovat kytkeytyneitä Mustavuoreen ja sen kautta Sipoonkorpeen. Sitäpaitsi pienemmät tulot merkitsevät pienempää kulutusta ja sen myötä pienempää hiilijalanjälkeä. 

Lisää Mellunmäkeä Helsinkiin, kuuluisi siis olla ekologisen kaupungin ohjelmanjulistus! Tai jos Mellunmäki ei ole riittävän palveluomavarainen, niin sitten kelpaisiko Lisää Myyrmäkeä Helsinkiin! (missä ei ole mitään muuta vikaa Helsingin kannalta kuin että se ei ole Helsingissä)  

Kaikki on palvelua mutta sitä ei saa mistään

Jo omista kouluajoistani alkaen on sanottu olevan käynnissä toinen aalto siinä, millä elinkeinolla ihmiset elättävät itsensä. Kun ensimmäisessä aallossa muutettiin maalta kaupunkiin ja alkutuotanto korvautui teollisuudella, nyt toisessa aallossa teollinen tuotanto korvautuu jälkiteollisilla palveluilla. Tosin siitä eivät puhuneet mitään, että samalla palvelun käsite kärsi inflaation, eikä sitä palvelua oikein saa mistään, kun kaikki vain pallottelevat vastuuta toisille toimijoille, joille he esimerkiksi ovat ulkoistaneet osan jotain, joka aikaisemmin saattoi peräti muodostaa heidän ydinliiketoimintansa tai ainakaan se ei siitä ollut irroitettavissa.

Olen kasvanut sellaisen sukupolven sosialisoimana, joka on tottunut odottamaan palvelua, joka huomioi asiakkaansa henkilönä ja hänen tarpeensa kokonaisuutena. Sellaista, että asiakkaan ei erikseen tarvitse huutaa tiskillä että ettekö tiedä kuka minä olen? Asiakas! Luulisi, että jos kerran markkinalogiikalla toimitaan, kannattaisi sitten kilpailla palvelulla.

Palvelusta on tullut jätekategoria, jonne sijoitetaan kaikki se, jolle ei löydy muuta paikkaa. Kun ei ole maataloutta tai teollisuutta, sen on pakko olla palvelua.

Pelkästään tämän yhden päivän aikana on sattunut monenlaisia asiakaskohtaamisia, jotka ovat antaneet aiheen epäillä palvelukäsitteen inflaatiota. Aloitan aamuisesta matkastani Savonlinja-nimisen bussiautoyhtiön kyydissä Porvoosta Helsinkiin. Iäkkään rouvashenkilön pyytäessä voida jäädä Kulosaaressa aikaisemmalla Itäväylän pysäkillä, koska Matkahuollon kaukoliikenteen pysäkiltä hän ei rollaattorinsa kanssa pääse pois ilman apua - luiskasta huolimatta pysäkki on niin korkealla, että kulma on vaarallisen suuri - eikä tämä tietenkään ollut mahdollista. Ei joustavuudesta tietoakaan. Kun täti sanoi viimeksi joutuneensa odottamaan paikassa puoli tuntia ennen kuin joku sattui auttamaan, niin ei puhettakaan että kuljettaja olisi esimerkiksi mennyt auttamaan. Ja kun halusin jäädä Junatien pysäkillä pois, kommentoiden että aikaisemmin Junatien pysäkki oli sijainnut toisessa paikassa, tähän kuljettaja totesi jo mummosta valmiiksi palvelualttiiksi latautuneena, että "sano se Matkahuollolle".

Kävin aivan liian kevyen kenttälounaan - minä en toimi sänkkäreillä - McDonaldsissa, koska sieltä ainakin tiedän, mitä saisin. Ja miten. Niin ainakin luulin. Paitsi tässä laitoksessa, joka sijaitsee Vallilassa, Teollisuuskadun ja Aleksis Kiven kadun välisessä kolmiossa. On käsittämätöntä, että tämä laitos on saanut Vironniemeen rakennusluvan; siellä kun on myyntitiski vain autoille. Jos haluaa ostaa ilman autoa, niin pitää joko ostaa ensin auto tai sitten lyntätä itsensä palvelutiskille auton ja tiskin väliin, kävellä autokaistaa. Pyörille ei tietenkään löydy parkkia, eikä kävelijöille kaistaa, sillä sen ovat sähköpotkulaudat vallanneet.

Kun sitten kysäisin asiakaspalvelijalta, missä täällä voi ostaa ilman autoa, hän ei ymmärtänyt ensin kysymystä. Kun sitten toistin kysymykseni hieman hitaammin, hän sanoi että täällä on automaatti. Sitten vielä piti löytää sellainen automaatti. Enhän voinut ymmärtää, että sellainen olisi kaksiulotteinen skriini, sillä luulin sitä ensin mainokseksi jos jokin litteä roikkuu katossa. Sitten kun lopulta onnistuin tekemään tilauksen, ehdin tökkäämään pankkikortin sisään varmaankin neljään kertaan ennen kuin ruudulla luki sellaista josta ymmärsin että vielä piti hyväillä ruutua vähän lisää.

Tilaus oli tehty. Jäin sitten odottelemaan. Odottelinkin kaksikymmentä minuuttia, seuraten noutotiskin yläpuoliselta taululta reaaliaikaisesti tilaukseni statusta. Kun lopulta kahdenkymmenen minuutin istukselun jälkeen tilaukseni poistui sarakkeesta "tehdään", se ikään kuin katosi bittiavaruuteen, sillä se ei ilmestynytkään siihen toiseen sarakkeeseen joka kertoi valmiit tilaukset. Kun sitten menin tiskille kysyäkseni että saanko rahani takaisin tilauksesta joka on kadonnut, sitten "asiakaspalvelija" suvaitsi kuuluttaa että 158. Mikä oli tilaukseni numero. Minä kun luulin, että McD on pikaruokala. Ainakaan palvelulaitos se ei ole. Pikemminkin hampurilaistehdas, joka onkin vielä elinkeinoevoluution aikaisemmalla askelmalla kuin mitä se väittää.

Viimeisenä pisarana kotiin saavuttuani minua odotti kaksi kirjettä perimistoimistolta. Soitin alkuperäiseltä laskuttajalta eli Porvoon Energialta, että mitä ne nuo olivat. Asiakas"palvelun" sentraalisantra ja kerran Samikin käänsi minut aina jo kesken ensimmäisen lauseeni eteenpäin, ja aina palasin keskukseen. Kunnes kolmannella kerralla puhe-elimen toiseen päähän sattui vähän aikuisempi ihminen, joka osasi heti informoida että sillei hämäävän pahaenteisesti heillä tosiaankin perimistoimisto lähettää myös alkuperäiset laskut. Ei ihme, ettei niitä tunnista laskuiksi, saati Porvoon Energian jos kuoressa lukee Ropo Capital. Se ei ole Porvoon Energia.

Sitä luulisi, että jos ottaa yhteyttä firman asiakaspalveluun, siellä osattaisiin tällaisen ydinliiketoiminnan prosessi kuin kotitaloussähkön laskutus vaikka unissaan. Mutta näköjään on sähköyhtiön laatuprosessissa kehittämistä, jos tieto yhden osaprosessin ulkoistamisesta ei olekaan saavuttanut asiakaspalvelijoista kuin 1/3.

Sain siis tänään paljon palvelua. Tai siis pikemminkin olin sitä saamatta.

Ottaako Porvoon kaupunki poliittisesti kantaa?

Uusimaan mielipidekirjoituksen, jonka yksi allekirjoittajista olin, voi lukea suuremmassa koossa klikkaamalla oheista kuvaa.

Kevätkummun palvelukeskus hautasi kirjastoharrastukseni

Muutin hieman yli vuosi sitten Kevätkumpuun. Olen lähiöpoikana viihtynyt täällä mainiosti: luonto on lähellä, ja tärkeimmät lähipalvelutkin löytyvät. Kunnes kirjasto lakkautettiin viime kesänä.

Totta puhuen uusi uljas Kevätkummun sivistyskeskus - jota en voi sanoa Kantele-taloksi, koska nimi on jo käytetty; entisestä asuinpaikasta Kannelmäestä löytyi monitoimitalo nimeltään Kanneltalo - Kantelehuset - on ehdoton asuinalueen apgreidaus. Koulu sai upeat tilat, ja asuinalue sen arvoa nostavan lippulaivan.

Olen varmaan sitten katoavaa ihmislajia, mutta minulle kirjoissa ja äänitteissä on aina ollut olennaista mahdollisuus saada hypistellä kokoelmia, voidakseni valita sieltä mitä mieleen sillä hetkellä juolahtaa. Nyt kirjastovirkailijat saavat käyttää eivät vain koko ammattitaitoaan vaan myös selvänäkijäkykyjään, voidakseen arvuutella, olisinko sillä hetkellä juuri Günter Grassin vai Italo Calvinon tarpeessa. Ilman fyysistä kokoelmaa joudun tiskillä vain empimään: "öö, ehkä jotain ruotsalaista. Ei sittenkään. Ehkä jotain sinistä." Kun aikaisemmin riitti yksi käynti kirjastoon, nyt on tuuripeliä, jos tällä arvuuttelulla oikea tai edes sopiva kirja löytyy. Jos se sitten löytyy, se tilataan pääkirjastosta, ja kirjanhakureissulle pitäisi ehtiä vielä toisenkin kerran sen aukioloaikana.

Fyysinen kirja- ja äänitekokoelma toimii muistin tukena. Ilman kokoelmia ainakaan minä en muista, mitäs niitä kirjailijoita olikaan olemassa. Kolmasluokkalainen poikani on asiasta samaa mieltä. Ja kun minulla ei tässä elämäntilanteessani, jossa sukkuloin sairaalan ja Kevätkummun väliä, ole asiaa keskustaan kuin vasiten ja sitenkin ehkä maksimissaan kerran kuukaudessa, en sitten tule käyttäneeksi kirjastoa enää muuhun kuin hakeakseni sieltä tyttärelleni Maisa-videoita. Niihin Jere Karalahti- ja Alex Stubb -kirjoihin en koske tikullakaan.

Kiitos Kevätkummun kirjasto. R.I.P. Kevätkummun kirjasto.

Michael Perukangas, jo 3-vuotiaasta aivojaan lukemalla pilannut

Kirjoitus julkaistiin toisella yrittämällä Uusimaa-lehden mielipidepalstalla sunnuntaina 11.2.

Tervetuloa naiskagaali, tervemenoa setämiehet

Kokoomusta edustava Markku "Välläri" Välimäki kuuluu kauhistuneen siitä, että naiset osaavat tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen. Hienoa! Siitä miestenkin soisi ottavan mallia. Sitäpaitsi jo lähtökohtaisesti silloin on tehty jotain oikein, jos vanhaa valtaa edustava setämies ottaa ns. herneen nenään. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta!

Naisverkosto totesi kirjoituksessaan, että naisten kuntapäättäjien määrä Porvoossa on huolestuttavan pieni; toisaalta suurin osa ääniharavista oli naisia. Miksi tämä sitten on valitettavaa?

Naiset yleensä säännönmukaisesti osaavat tehdä ihmisläheisempää politiikkaa. Heillä on usein ikään kuin sisäänrakennettuna sukupuoli-, tasa-arvo- ja ympäristövaikutusten arviointi jo päätöksenteon valmisteluvaiheessa mukana.

Olisi kuitenkin setämiesmäistä typistää naisten osuus perinteisille naisaloille, vaikka miehiä keskimäärin pienipalkkaisempina ja yleensä sote- ja kasvatusaloilla enemmän työskentelevinä heille onkin luonnollista tehdä miehiä informoidumpia päätöksiä, jotka koskettavat niin kunnallisten palveluiden asiakkaita kuin niiden työntekijöitäkin.

Naisille on myös yhdyskuntasuunnittelussa miehiä luontevampaa suunnitella viihtyisää ja turvallista kaupunkia ihmisiä - myös miehiä - varten: naiset käyttävät autoa miehiä vähemmän, eli toisin sanoen heille jalankulkijan ja joukkoliikenteen käyttäjän roolit ovat miehiä tutumpia. Naisten voimin Sote-uudistusta, päivystysasetusta tai työttömien pakkoaktivaatiolakia tuskin olisi koskaan syntynyt.

Tervetuloa siis naiskagaali. Tervemenoa setämiehet.

Oheinen kirjoitus lähetettiin eilisaamuna Uusimaa-lehteen.

Kuka suojelisi lehmiä betonivihreiltä?

Kolmen helsinkiläisen vihreän - Antero Vartian, Hannu Oskalan ja Leo Straniuksen - puoluekokousaloitteessa oltaisiin lakkauttamassa oikeus maatalouslomittajiin turkis- ja eläintiloilta. Vaikka kuinka nihkeästi suhtaudunkin turkistuotantoon ja vaikka kasvisruokavalion osuutta pitääkin kasvattaa, tämän sietäisi tapahtua enemmän porkkanalla kuin kepillä.

Aloite herättää ristiriitaisia ajatelmia. Käsitys Vihreistä citykeskeisenä puolueena sen kun vahvistuu, ja nämä kolme iloista rosvoa romuttavat kaiken maakuntavihreiden tekemän hyvän työn valtakunnan vihertämiseksi. Asialla ovat taas veijarit Oskala et Vartia, jotka saattavat kyllä viedä Kokoomukselta pari ääntä, toisaalta kuljettavat Vihreitä vähintäänkin pari piirua betoniliberalismin suuntaan niin että en ole niinkään varma tuon "kaappauksen" suotavuudesta semminkin kun tämä helsinkikeskeinen markkinaliberalismi karkottaa äänestäjistä vasemmistovihreitä. On samantekevää, minkä lipun alla palveluiden yksityistäminen tapahtuu ja metsä lanataan. 

Vaikka maatalouselinkeinot elättävätkin enää häviävän pienen osan maakuntien väestöstä, tämä aloite on pyllistys maakuntiin. Se osoittaa, ettei maakuntien työpaikkaomavaraisuudesta välitetä tuon taivaallista. Leo Straniuksen agendan ymmärrän, hän sentään on aito ekologi, eläin- ja ilmastonsuojelun asialla, mutta nämä betonivihreät todistavat valitettavasti kaikki parodiat Kokoomuksen ei puisto- vaan ratikkaosastosta oikeiksi.

Eikä tämä ei ole ensimmäinen, eikä toinen kerta. Milloin helsinkiläiset toverit ovat veren kiilto silmissään lakkauttamassa syrjäseutujen laatikkojakelua, milloin taas ollaan väsyneesti toteamassa että Kainuussa on kylmää, kurjaa eikä ihmisiä. Ja sitten käydään painamassa nappia maakuntasairaaloiden synnyttämisen lakkauttamiseksi.

Nämä liipfraumilhliberaalit vahingoittavat puoluetta: yksityistäessään kilpaa palveluita Kokoomuksen kanssa ja vaatiessaan viinejä maitokauppaan kansanterveyden kustannuksella he tekevät Vihreistä helpon maalitaulun niin vasemmistolle kuin sentään - onneksi - yhden käden sormilla laskettavalle Helsingin keskustapuolueelle. Samojen tahojen kritiikille he altistavat puolueen keskittäessään palvelut ja ihmiset Helsinkin ja hullujussiin rakastuneina pannessaan kaupunkiluonnon kukkapurkkiin. 

Varmaankin nautaperäisten tuotteiden käyttö olisi syytä lopettaa, mutta nautakarjankasvatus on 24/7 -työtä, eikä tämä aloite poistaa lomat eläintilallisilta  ainakaan edistä eläinten hyvinvointia. Jos nimittäin on siitä kiinnostunut. Jos tarkoitus on vain päteä, siiihen tämä aloite sopii mainiosti.

En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin puolustan eläintilallisia eläinsuojelijoiksi naamioituneilta cityvihreiltä. En olisi uskonut, että minusta kehkeytyy keskustalainen kökkötraktori.

Onko puolue markkinaliberalistien armoilla? Kuka välittää lehmien hyvinvoinnista?

Maaseudun Tulevaisuus -lehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

MUU!

Liipraumilhliperaalit

Jokunenkin politiikan liepeiltä tuntemani töölöläinen on tuohtunut siitä kun heidän juuri kansainvälistymisen kynnyksellä olevaan lintukotoonsa (asuin Töölössä suurimman osan vuosista 1995-2002) ollaan avaamassa Alko. Eikä mikä tahansa pitkäripainen, vaan sellainen, joka on tuttu vielä omalle sukupolvelleni isien ja äitien tarinoista: palvelumyymälä. Minä ainakin tiesin, mitä ne olivat, olihan isäni töissäkin sellaisessa niin että kun ekalla luokalla piti piirtämän kuva joka esitti isiä tai äitiä töissä, piirsin tällaisen:

Näin kävi ostotapahtuma Alkossa yleisesti vielä 80-luvulla. Ei, en haikaile vanhoja aikoja. Kyseessä oli siis sellainen myymälä, josta oikeasti saa palvelua, kyseinen termi kun ei ole tarkoittanut mitään sen jälkeen kun kyseisestä elinkeinosta elantonsa saaneiden osuus on ylittänyt 125%.

Minä olen niin vanha, että muistan vielä joskus asioineenikin Kisistä vastapäisestä Systeemissä, jossa pullot oli aseteltu hyllyihin palvelutiskin taa, ja myyjältä piti pyytämään joko Satnnööf du pap tai liipfraumilh.

Nyt jotkut niin sanotut liipraumilhliperaalit ovat erehtyneet perspektiiviharhaan, jossa heidän henkilökohtaisesta epämukavuuden kokemuksestaan yleistetään poliittiseksi ongelmaksi. Jos tällaista länsimaista ongelmaa kummempia aiheita ihmisellä ei ole, niin kaipa hänellä aika hyvin menee. En äänestäisi.

Sitäpaitsi nämä asiakaspalvelusta huolestuneet, joilta on viety pullojenpläräilyn oikeus, osaavat kyllä oikeasti sanoa sen shätönööf dy papin.

Tukipalveluiden ulkoistaminen on julkisen sektorin roskapankki

EK:n kuntavaaliblogissa kehuttiin, kuinka valtio on esimerkiksi kelpaava edelläkävijä tukipalveluiden, etenkin siivouspalveluiden ulkoistamisessa ja siitä sietäisi kuntien ottaa mallia. Paljastava kirjoituksessa on tämä lause "kiinteistöpalvelujen toimittajalla on oltava yhä syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta ja strategisista haasteista".

Kunnissa on paljon sellaista toimintaa, joka ei ole liiketoimintaa. Niitä kutsutaan peruspalveluiksi. Jos esimerkiksi terveyskeskusta, päiväkotia, koulua ja uimahallia pitää liiketoimintana, tällöin ei ainakaan ole ymmärrystä asiakkaan toiminnan strategisesta ominaisluonteesta.

Ei tätä ymmärrystä ole silloinkaan jos vaaditaan esimerkiksi laitoshuoltajien eli laitossiivoojien (joiden työhön kuuluu muutakin kuin siivousta) koulutuksen lopettamista, ei vähiten juuri siksi että siihen työhön kuuluu muutakin kuin siivousta. Kannattaisi myös tuntea laitoshuoltajien työn strategiset haasteet, joihin liittyy esimerkiksi erityisen tarkkoja hygieniamääräyksiä ja tietosuojan ymmärrystä ennen kuin esittää tällaisia löperyyksiä.

Ulkoistamista ihannoidessa työntekijöiden työehdoilla ei ole ilmeisesti mitään väliä, tai palkkauksella. Tapaus Palmia, jossa siivoojien työehtoja ja palkkoja poljettiin siirtämällä heidät ensin liikelaitokseen, joka sittemmin on yhtiöitetty, on näköjään jo unohdettu, vaikka siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta. Mutta eiväthän tukipalveluissa työskentelevät olekaan ihmisiä elinkeinoelämän näkökulmasta. He kuluttavat huonosti, kun palkka ei riitä, ja he tarvitsevat asumistukeakin kun se asuminen on niin peijoonin kallista.

Hälytyskellojen tulee soida aina kuin jotain aletaan määrittelemään tukipalveluksi. Tukipalvelut ovat niitä, joista voidaan luopua ensimmäisenä ja joihin työntekijöitä voidaan siivota olemasta emokonsernin menoerä. Tukipalveluliikelaitokset ovat kuntatyöntekijöiden roskapankkeja, joihin siirretään yhteiskunnan kannalta usein näkymätöntä mutta välttämätöntä työtä tekevät ihmiset, joista tulee heti huonosti tuottavia kun he eivät ylläkään liikelaitoksien tulostavoitteisiin, vaatimuksena tehdä enemmän samaa työtä usein kehnommalla palkalla.

Onko se nyt mitään edelläkäymistä, saada marssia ensimmäisenä lankulta mereen, EK:n sohiessa siellä takana miekalla. EK:n kuntavaaliblogikirjoituksen tukipalveluiden ulkoistamisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ei yhtiöittämisille!

Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?

Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

Kannattajasta äänestäjäksi on pitkä matka

Viime eduskuntavaaleissa 91,5% äänestävistä kansalaisista kannatti jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä. Tämä on toki yksi tapa tarkastella puolueen kannatusta, siis kannatuksen aktualisoitumista. Siitä tullaankin potentiaaliseen kannatukseen, joka näkyy gallupeissa. Niissä Vihreiden kannatus näyttäisi hypänneen 13-14% tietämille.

Jos tavoitellaan mahdollisimman suurta potentiaalista kannatusta, tässä tulee esiin Vihreiden poliittisen position tietty ambivalenssi/monitahoisuus/epämääräisyys. Joillekin Vihreät ovat vasemmistopuolue, toisille oikeistopuolue, ja tämä yhtäältä-toisaalta -asetelma kyllä voi tuoda lisää potentiaalisia kannattajia. Mahdollisimman suuren kannatuspotentiaalin tavoittelu, moneen suuntaan kurkottelu taas aiheuttaa sen, että siitä potentiaalisuudesta aktuaaliseen äänestämiseen onkin sitä pidempi matka, sillä joitakin karkottaa joidenkin vihreiden liberaalius ja joitakin taas vasemmistolaisuus.

Äänestämispäätöstä pähkäilevälle on turha alkaa selittämään, että "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä". Edellä oleminen ei ota mitään kantaa esimerkiksi kansalaisia kiinnostavien palvelujen järjestämisen tapaan tai verotuksen painopisteeseen palkkatulojen ja pääomien välillä. Joskin sitä verotusta voi painottaa esimerkiksi haittaverojen suuntaan, nämä haittaverot eivät tee eroa käyttäjänsä taloudellisen hyvä- tai huono-osaisuuden suhteen. Itse asiassa ne ovat tasaveroina oikeistolaisia, niin paljon kuin vasemmalle kallistuvana kannatankin kulutuksen verottamista kulutuksen haitallisuutta vähentämään ohjailevasti.

Mistä tullaankin Vihreiden perinteiseen tai ainakin alkuperäiseen raison d'etreen, eli ympäristöön. Ympäristö ei erottele köyhien ja rikkaiden välillä. Raikkaasta ilmasta ja luonnosta voivat kaikki nauttia tai ainakaan se ei kysy tilipussia, mutta tämäkään ideaali ei ota mitään kantaa siihen, mitä verotetaan ja mitä verotuksella saa eli miten palvelut tuotetaan.

Jos vasen-oikea -jaottelu yritetään välttää toteamalla, että Suomessa (ainakin melkein) kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän keskustalaisia, ja keskustankin väri on vihreä, niin tämäkään ei ota mitään kantaa alkuperäisiin huolenaiheisiini: miten palvelut järjestetään ja miten ne maksetaan?

Edelleenkin äänestäjillä on vain yksi ääni. Vaikka Vihreät olisivatkin mahdollisimman monen äänestäjän mahdollinen tai jopa kakkossuosikkipuolue, siihen äänestyslippuun voi piirtää vain yhden äänen. Vaikka maailma pelastettaisiinkin kunnissa, vielä pitäisi ottaa jotakin kantaa siihen, pelastetaanko ne kunnat ja kuntalaiset.

Musiikki kuuluu kaikille

Musiikki kuuluu kaikille, kuten ilma, jota hengitämme ja kuten aurinko, joka paistaa kaikille. Näin lausui saksalainen maineikas kapellimestari Erich Kleiber taannoin. Musiikki - kuten kaikki taide - parhaimmillaan kykenee ylittämään rajoa, vuorijonoja ja valtameriä, myös rakentamaan siltoja sydämistä sydämiin. Se voi antaa elämälle merkityksen ja perspektiivin, joka auttaa kestämään vaikeitakin aikoja, selviytymään keskitysleiristä ja elämään sodan keskellä. Toinen saksalainen, Wilhelm Furtwängler, pysyi II maailmansodan ajan Saksassa, koska uskoi olevansa suurimmaksi hyödyksi ihmiskunnalle voidessaan tuottaa sisältöä sodan jaloissa elävien ihmisten elämään.

Me täällä kulttuuri- ja palvelualoilla voisimme ottaa ohjenuoraksemme saman kuin oli Wilhelm Furtwänglerillä: tuottaa sisältöä ja merkitystä ihmisteen elämään, tehdä heidän arjestaan juhlaa.

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan esitti 60-luvulla kuuluisaksi tulleen sloganinsa: väline on viesti. Toisin sanoen, viestin sisältöä ei voida täysin irroittaa siitä yhteydestä, missä se on tuotettu. Viestin lähettäjän päämäärät, asenteet, tiedollinen tausta ja maailmankuva muovaavat vääjäämättä viestin sävyä ja vaikuttavat vastaanottajaansa alitajuisestikin. Tämän Luhaninkin viestin voi ymmärtää hyvin monella tavalla tarpeen mukaa, kun se on asiayhteydestään irrotettu.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach - todella universaalina ihmisenä - ei aina määritellyt sitä, millä soittimella tai kokoonpanolla hänen musiikkinsa pitäisi esittää. Bach kuulostaa toki erilaiselta riippuen siitä, soitetaanko hänen musiikkiaan kenties pianolla, uruilla, cembalolla, orkesterilla vaiko peräti saksofonikvartetilla. Kuitenkin Bachin sanoma pysyy aina samana. Voitaisiin ajatella, että viesti on vakio, sanat ovat samoja, vain puhujan ääni vaihtuu. Musiikkipiireissä on paljon keskusteltu siitä, oliko väline Bachin kohdalla viesti. Pianisti voi puolustautua sillä, että hän soittaa pianoa, koska piano on niin ylivoimainen väline soinnillisilta avuiltaan cembaloon ja klavikordiin verrattuna, että Bachin sanoma pääsee paremin oikeuksiinsa pianolla soitettuna. Jos piano olisi keksitty jo Bachin aikana, hän olisi mahdollisesti kirjoittanut teoksensa esitettäväksi juuri nykyaikaisella pianolla. Me emme tiedä. Me voimme vain arvailla. Arvailun sijaan keskittykäämme kuitenkin nauttimaan siitä ikuisesta sanomasta, joka Bachilla on välitettävänään.

Nyt ovat pianon tilalle ja rinnalle astumassa uudet välineet. Musiikkia voidaan paitsi säveltää myös esittää tietokoneella. Uusi teknologia on muuttanut ja muuttaa koko maailmankuvaamme. Me koemme pakottavaa tarvetta olla koko ajan tavoitettavissa ja ajan tasalla yhä kiihkeärytmisemmässä ja virtualisoituvassa todellisuudessa.

Marshall McLuhan puhui kuumista ja kylmistä välineistä. Kuuma välinen on sellainen, joka itsessään jo viestii: ydinpommi ei jätä käyttötarkoitustaan arvailujen varaan. Televisio taas on kylmä väline: jokainen voi tulkita sen viestin omalla tavallaan. Se pakottaa katsojan osallistumaan, arvailemaan, katsomaan, kuuntelemaan, tulkitsemaan, täyttämään juonen ja kuvan aukkopaikkoja, tuottamaan oman leikkauksensa ja ohjauksensa ruudulla nähtävistä tapahtumista. Kun ydinpommin sisältö on ydinpommi itse, television sisältö taas on tyhjä. Se ei kerro mitään ilman ainuttakaan televisio-ohjelmaa. Ydinpommi tuottaa itse oman arvonsa, itseisarvon olla olemassa - kuinka epäilyttävä tämä arvo sitten onkaan - kun taas televisio on väline. Sen arvo ei kuitenkaan palaudu pelkäksi sisällön välittämiseksi, viihteen, kansan oopiumin tuottajaksi. Viestintävälineet ovat myös poliittisia, sanan laajimmassa merkityksessä.

Indonesian entinen presidentti Sukarno sanoi kansalaistensa toivovan televisiota, jotta he voisivat - nykykielellä sanottuna - kokea olevansa osana maailmankylää siinä missä amerikkalaisetkin. Indonesialaiset kokivat, että television korviketodellisuus tarjoaisi heidän materiaalisesti köyhään arkielämäänsä uusia ulottuvuuksia. Kuitenkin, Sukarno tähdensi, että television vaikutus olikin lopulta juuri päinvastainen: indonesialaiset tulivatkin entistä tietoisemmiksi elämänsä materiaalisten mahdollisuuksien rajallisuudesta. Kun he huomasivat, etteivät he koskaan voi saavuttaa hyvää elämää amerikkalaisittain, he kokivatkin tämän välineen. jonka he luulivat lisäävän heidän arvoaan yksilöinä länsimaisessa mielessä, kaventavankin heitä yksilöinä, suhteessa johonkin muuhun, amerikkalaisiin. Amerikasta oli tullut normi.

Toinen normi on kansainvälisyys. Nykyinen sähköinen media ei tunnusta rajoja. Se paitsi ylittää vanhoja rajoja, luo uusia: valtamerien tilalle ovat vain tulleet medialukutaidottomuus, kännykättömyys ja kyvyttömyys hoitaa pankkiasioitaan muutoin kuin kassalla henkilökohtaisena palveluna.

Kansainvälisyys voi merkitä sitä, että amerikkalainen orkesteri - joka koostuu kymmenistä etnisistä vähemmistöistä - soittaa unkarilaisen kapellimestarin johdolla saksalaista viulukonserttoa, solistin ollessa liettualainen. Tämän vuoden Eurovision laulukilpailuissa se merkitsi kansallisten rajojen liukenemista merkittyksettömyyden mereen, kaikkien paitsi noin neljän esiintyjän laulaessa englanniksi. Esimerkiksi Venäjän edustuskappaleen oli säveltänyt tunnustettu englantilainen tanssipopin tekijä, solistin laulaessa hieman epävarmalla englannin kielellä rakkaudentunnustuksia kansainväliselle raadille. Ero vaikkapa Musorgskin Boris Godunovin tarjoamaan venäläisyyteen oli tuntuva. Kysymyksensä on se, että missä määrin meidän on tunnettava riemua HIM:in tai Bomfunk MC:n menestyksestä. Kyse tuskin on suomalaisen kulttuurin riemuvoitosta, vaan samasta tunteesta, jota moni meistä saa seuratessaan suomalaisen formula-ajajan voittokulkua maailmalla. Saattaa olla, että muutama käsipuhelin tai Finlandia-votkapullo myydään siinä sivussa. Tämänkin voi tehdä monella tavalla: markkinointi voi olla hienovarainen tuotemerkin vilahdus sopivassa yhteydessä tai sitten suurikokoinen Suomen lipulla kuvioitu laskuvarjo ja Sibeliuksen Finlandia elokuvassa. Saatamme myös tiedostamattamme iloita siitä mahdollisuudesta, joka suomalaiselle - eli potentiaalisesti kenelle tahansa meistä - on suotu, luoda mainetta ja mammonaa. Kenestä tahansa voi tulla seuraava Martinlaakson Mika tai Puotilan Nylon Beat. Jukka Puotilaan on helpompi samastua kuin Michael Jacksoniin.

Mika Häkkinen on saavuttanut alallaan kiistattoman huipun. Hänen menestyksensä voi mitata maailmanmestaruuspisteinä ja tilipussin paksuutena. Mutta miten voidaan mitata kulttuurituotteen laatua? Yhtäällä ovat kaupalliset ja määrälliset kriteerit, toisaalla taiteelliset ja laadulliset perusteet. Ajatelkaamme esimerkiksi elokuvaa. Aki Kaurismäki on löytänyt oman ekologisen lokeronsa eurooppalaisen taide-elokuvan joukossa: hän on suhteellisen rajatuissa piireissä niin arvostettu, että hänen kohdallaan ei enää perätä kaupallisia kriteerejä. Hän on määrällisesti menestynyt, jos hänen elokuvaansa näytetään mahdollisimman monessa maassa. Hän on saavuttanut laadullista menestystä, jos elokuvansa saa hyvää kritiikkiä ja hyvän kulttimaineen eurooppalaisten alanharrastajien keskuudessa. Renny Harlin taas menestyy, jos hänen elokuvansa voitto on huomattavasti suurempi kuin niihin sijoitettu pääoma, ja jos elokuvan viihteellisyyttä - eli näyttävyyttä - edesauttavat tekniset tehosteet näyttävät riittävän aidoilta ja eivät hyppää silmille, ole liian päälleliimattuja.

Määrälliset eli taloudelliset kriteerit mitata taiteellisen toiminnan laadukkuutta voivat johtaa siihen, josta kapellimestari Jukka-Pekka Saraste kertoo; orkesterin ollessa riippuvainen lipputuloista joudutaan tämä ottamaan huomioon ohjelmiston suunnittelussa, kohdeyleisön ollessa silloin mahdollisimman "kaikki" ja tavoitteena täydet salit. Yhteiskunnan tuki sinfoniaorkesterille voi suoda suuremman taiteellisen riippumattomuuden ja mahdollistaa rohkeammat ohjelmistokokeilut. Päinvastaisiakin esimerkkejä yhteiskunnan ja taidelaitoksen suhteista toki tiedetään: mainittakoon Stalinin hyökkäys kansalle vaikeatajuista, "formalistista" musiikkia kohtaan. Toinen seuraus yhteiskunnallisen panoksen vähäisyydestä on se, että Saraste on Torontossa saanut osallistua myös itse varainhankintaan; tämä ei ole meille suomalaisille, etenkään taiteilijoille mitenkään myötäsyntyistä.

Jälkiteollinen - tai kulttuurisessa mielessä postmoderni, hiljainen vallankumous on madaltanut eroa niinkutsutun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä. Sinfoniaorkesterit eivät aina enää soita frakeissa, vaikkakin joskus tästä raja-aidan madaltamisesta on jo itsestään tullut performanssi. Voi olla oikein, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla siviilivaatteissa, mutta onko se oikein, että ihmiset tulevat katsomaan sitä, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla? Kehykset saavat helposti suuremman julkisuuden kuin itse taulu. Elinkeinoelämän olisi tärkeätä löytää myös - kuten sosiologi Jari Ehrnrooth sanoo - markkinavihamielinen taide; tämä olisi itsessään jo profiloituva kannanotto. Nyt näkee jo monissa taidemusiikkiäänilevyissä sponsorin logon kannessa. Tämä lienee väistämätöntä, ja kaupasta hyötyvät molemmat osapuolet. Yritys voi myös profiloitua sillä, että tukee kokeilevaa, ennakkoluulotonta hanketta korkeakulttuurin sisällä, kuten eräs huonekalutehdas muun muassa on tukenut BIS -levy-yhtiötä. Samoin eräs juomatehdas on ostanut suuren kansainvälisen levy-yhtiön. Vielä lienee liian aikaista sanoa tämän kaupan ohjelmistopoliittisia seurauksia.

Määrittely siitä, mikä luetaan kulttuuriksi, on postmodernisaatiosta huolimatta korkeakulttuurisen eetoksen läpitunkema. Taide ja viihde voidaan ehkä erottaa toisistaan: niillä yksinkertaisesti on erilainen funktio. Edellä mainitsemani esimerkki Kaurismäen ja Harlinin elokuvista on valaiseva. Toinen on taidetta, toinen viihdettä. Taidekritiikki on tässä kulttuuristen raja-aitojen madaltumisprosessissa jossain määrin hämmentyneenä harhautunut etsimään paikkaansa postmodernien merkkien viidakossa, jossa vanhat kartta ja kompassi eivät enää päde. Elokuvakritiikki kohtelee Kaurismäkeä ja Harlinia samoilla kriteereillä, tarkemmin sanoen, arvioi Harlinia Kaurismäki-argumenteilla. Tällainen arviointi ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle.

Jos kulttuuri ymmärretään vain sisällöntuottamiseksi, on helppo ymmärtää elokuvatuottaja Markus Selinin väite, että Suomi on maailman huipulla viidessä vuodessa, mitä tulee sisällöntuottamiseen. Selin vain ei missään määrittele, mitä on tämä sisältö. Mikä on sisällön sisältö, tulisi meidän kysyä. Hän jättää kokonaan mainitsematta sen elämyksen, jonka elokuvien ja tv-ohjelmien katsojat saavat, millaista sisältöä ne voivat tuoda katsojien elämään. Keinotodellisuutta tai oikeata, kuitenkin sisältöä ihmisten elämään. Jos kulttuuri käsitetään välineellisesti, sisältöä voi siis olla sekin, että kyseinen kulttuurituote tuo sisältöä ja merkitystä ihmisten elämään, jotakin, jota odottaa ja jonka mukaan järjestää aikansa. Voi olla, että olisi syytä määritellä, mitä sisältö on, jotta tiedettäisiin, mitä tukea.

Ehkä sisällön voisi samastaa tarinaan, sanan laajassa merkityksessä. Pitää olla jotain kerrottavaa, sanomisen tarvetta. Oli tämä tarina sitten kuva, sävellys, teksti tai elekieltä. Sisältö voi olla myös se käytäntö, jolla jotain tuotetta tai palvelua tullaan käyttämään. Uusmediatuotteet ostetaan sokkona, ilman, että tarkkaan tiedetään, mitä ostetaan. Meillä on tarve, tuottaja valmistaa meille mediatavaran, joka vastaa tähän tarpeeseen ja vasta käytäntö tulee osoittamaan, mikä on palvelun tai tuotteen sisältö. Sisältö tulee siitä, missä määrin tuotteen käyttäjä kykenee ottamaan tuotteen haltuunsa ja käytöllään luomaan sille merkityksen. Meaning is use!

Kulttuuri- ja media-alalla ollaan siirtymäisillään ja paljolti jo siirryttykin kohderyhmäajatteluun aivan samoin kuin markkinoinnissa. Kulttuuri on palvelu, joka on tuote. Tämä palvelutuote räätälöidään asiakkaan yksilöllisiä tarpeita varten hänen kanssaan yhteistyössä. Ylioppilaskunnan soittajista voi tilata haluamansa laisia kokoonpanoja soittamaan haluamaansa musiikkia tiettyyn tilaisuuteen. Uusmedia-ala elää tästä kohderyhmäajattelusta. Broadcastingista on tullut narrowcastingia. Interaktiivisuus on toinen päivän sana; kohta varmaankin television katsoja voi tilata itselleen sellaiset uutiset kuin haluaa, Nyt jo useissa cd-levyissä voi ohjelmoida sävellykselle haluamansa kadenssin tai haluamansa version teoksen finaalista. Voi leikitellä ajatuksella, miltä Brahmsin konsertossa kuulostaa Kreislerin, miltä Joachimin kadenssi. Seuraavassa vaiheessa voi luultavasti tilata jo maailmankin. Muun muassa tätä tarkoittavat sosiologit puhuessaan siitä, että postmodernissa kulttuurissa maailmankuvat pirstoutuvat, eikä ole enää jaettua käsitystä siitä, millainen maailmamme, jossa elämme, on. Jokainen voi valita haluamansa Brahmsin viulukonserton.

Meillä puhutaan tietoyhteiskunnasta. Jälkiteolliseksi sanotussa yhteiskunnassa tieto on korvannut konetekniikan - lukuunottamatta tietotekniikkaa - tärkeimpänä tuotantotekijänä. Suomen sanotaan olevan tässä tietoyhteiskunnallistumisessa maailman huipulla. Meillä on maailman suurimpia matkapuhelimien ja kotitietokoneiden tiheyksiä. Suomi on siitä erikoinen kieli, ettei se määrittele, mistä tiedossa oikein on kysymys. Englannin kieli erottelee toisistaan datan, informaation, tiedon ja tietotaidon. Meillä taas on vain yksi sana "tieto". Tietoyhteiskuntapuheessa usein samastetaan informaatio ja tieto keskenään. Samoin kuin kaikki kulttuuri määritellään viihteeksi, kaikki informaatio määritellään tiedoksi, määrä samastetaan laatuun. Meillä on vaarana tulla sokeiksi. Tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa. Sen taustalla meillä on oltava eettinen ja esteettinen näkemys siitä, mikä meille loppujen lopuksi on tärkeää ja mikä on laadukasta. Mielenkiintoista on huomata, että nyt mikropiirisukupolven ensimmäiset airueet - etunenässä Sam Inkinen - ovat alkaneet kaivata romanttista paluuta luontoon, tilaan, jolloin ei vielä ollut tarvetta olla raitiovaunussakin tavoitettavissa. Toisaalta, hän muistuttaaa, että uuteen teknologiaan liittyy aina uutuudenviehätystä ja siihen liitetään utopistisiakin odotuksia.

Tietoyhteiskunnan sijaan voidaan puhua saksalaisen sosiologi Gerhard Schulzen tapaan myös elämysyhteiskunnasta. 20-luvulla innostuttiin zeppeliineistä ja autojen ajateltiin kuljettavan maagisiin elämyksiin. Jos auto yhdisti perheen, kokosi sen yhteiselle lomamatkalle vuoristoon, niin nyt kännykkä yhdistää ajankäyttönsä maksimoivan ja rationalisoivan uraisän ja lapset. Hyvään autoon mahtui kaikki, kun taas nykyään hyvässä kännykässä on kaikki toiminnot, joita nykyajan mediakansalainen voi toivoa. Tila ja aika ovat menettäneet merkitystään. Elämysyhteiskunnassa moni kokee suorastaan pakottavan tarpeen "kerätä" elämyksiä kuin päänahkoja vyölle. Elokuvia ei katsota sivistykseksi eikä edes viihteeksi vaan siksi, että oltaisiin nähty mahdollisimman monta elokuvaa, ja jotta niistä voitaisiin puhua. Elämyksien keräämisestä on tullut pakonomaista; toisen sosiologin, Anthony Giddensin mukaan modernissa yhteiskunnassa traditioiden tilalle onkin astunut toiston tarve; tarve pakonomaiseen ja kilpailuhenkiseen itseään toistavaan toimintaan, kuten esimerkiksi kehonrakentamiseen tai syömishäiriöihin.

Jälkiteollistuminen tuo mukanaan määritelmällisen ristiriidan - ja haasteen - laaja-alaisuuden ja yhä pidemmälle viedyn erikoistumisen välillä. Yhtäältä on oltava joustava ja oppimiskykyinen tulevaisuuden haasteita kohtaan, toisaalta on syytä profiloitua. Pianisti Ralf Gothoni on todennut, että kun hän on yrittänyt luoda uraa Saksassa, häneltä kysyttiin, onko hän liedpianisti, kamarimuusikko, solisti, resitalisti, kapellimestari vaiko säveltäjä. Kun hän sanoi olevansa mielellään kaikkia näistä, hänet lähestulkoon naurettiin ulos. Jos tavoitteena on näyttävä ura, saattaa olla syytä keskittyä esim. romanttiseksi lavaleijonaksi tai suihkuseurapiirikapellimestariksi. Niin hyvä asia muusikkouden kannalta laaja-alaisuus kuin saattaakin olla, uran luomista maailmassa, jossa on aina vain enemmän ammatillisesti päteviä muusikoita, se ei välttämättä edesauta. Vanha renessanssi-ihmisen moniosaajan ihanne viittaakin enemmän asenteeseen, kykyyn yhdistellä luovasti uutta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, kykyä oppia nopeasti. Renessanssi-ihminen on muuttunut ihmisestä, jolla on laaja horisontti sellaiseksi ihmiseksi, jolla on laaja perspektiivi sekä kyky jatkuvasti kriittisesti tarkastella tätä perspektiiviään. Hyvä sosiologi on sellainen, joka paitsi tuntee ranskalaista kulttuuriteoriaa, myös tietää, miten ihmiset todella elävät. Samoin hyvä insinööri tuntee ihmisten kulttuuriset tarpeet ja ekonomi tietää, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Kulttuuri voidaan ymmärtää kielenä, kieli kirjoituksena ja tekniikka kirjoitusvälineenä.

Tämä erikoistuminen luo myös haasteita kommunikaatiolle. Koska kaikkea ei koskaan voi tehdä yksin, tarvitsemme eräänlaisia kulttuurisen simultaanitulkin kykyjä. Meidän on ymmärrettävä ja tultava ymmärretyiksi. Tarvitsemme ihmisiä, jotka puhuvat sekä tekniikan, talouden että humanismin kieltä. Tai ainakin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kertoa insinööreille heidän omalla kielellään, millaista aputeknologiaa tarvitaan ja talousihmisille, mikä on liikeidea, miksi hanke on kannattava ja kenelle se on suunnattu. Miksi kulttuuri on hyödyllistä; vaikka meistä sen itseisarvoisuus saattaisi näyttää itsestäänselvältä, meidän on osattava pitää kulttuurin puolia, perusteltava, miksi Bach on tärkeää. Samoin tekniikka- ja talousihmiset tarvitsevat yhä syvällisempää tietoa siitä, mikä on ihminen ja kulttuurista ymmärrystä voidakseen harjoittaa ammattiaan yhä kansainvälistyvämmässä maailmassa. Tällaiseen laaja-alaisuuteen ammattikorkeakoulu parhaimmillaan ja potentiaalisesti voisi tarjota hyvät mahdollisuudet.

Kirjoitin tämän puheeksi erään konservatorion tilaisuuteen. Koska tapahtuneesta on kulunut jo kuutisentoista vuotta, uskon karanteeniajan kuluneen umpeen ja rikoksen vanhentuneen. Tämä käyköön työnäytteeksi siitä, että ajatuksen siivet ovat ainakin joskus laukanneet, ja puheiden kirjoittamisesta todella nautin: siinä ne siivet laukkaavat. 

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Mikä on kunnallisvaaleissa minulle tärkeää?

Nyt kun itse olen päättänyt jättäytyä sivuun ehdokkuudesta kunnallisvaaleissa, sitäkin tarkemmalla silmällä teen valintani äänestäjänä. Tarkoitukseni olisi lähteä puhtaalta pöydältä, lukitsematta puoluetta etukäteen. Toki tämä avoimuuskin sulkee suurimman osan puolueista - ja ehdokkaista - pois, sillä enhän ole hylännyt omia arvojani. Näiden arvojen järjestys vain voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluista puhumisella minua on turha sumuttaa, sillä tiedän niistä jatkossa päätettävän ihan kaikkialla muualla paitsi kunnissa. Niinpä poliittisten paikallisjärjestöjen tehtäväksi paljolti tuleekin jäämään paikallissympäristön vaaliminen eri painotuksilla, jotkut kehittäisivät enemmän, toiset säilyttäisivät. Kunnallispolitiikassa tulevat aiempaa enemmän korostumaan myös koulutus- ja kulttuuripalvelut.

Lähtiessäni toistakymmentä vuotta sitten puoluepolitiikkaan, kaikki politiikka oli minulle kaupunkisuunnittelun jakojäännöstä, niitä muita sektoreita, jotka alistin sille, mikä mielestäni oli hyvää kaupunkia. Siihen kuuluivat lähiviheralueet, joukkoliikenne ja pyöräily ja yhdyskuntasuunnittelun piti tukea myös lähipalveluiden saavutettavuutta, ja päinvastoin. Näitä tavoitteita arvostan edelleenkin, eivät ne ole mihinkään hävinneet. Arvojärjestys saattaa kuitenkin olla toinen, ja se periytyy elämäntilanteestani.

Sinkulle voi olla tärkeää se, että lähistöllä on paljon elokuvateattereita, baareja ja lenkkireittejä, kun tällöin on aina vaarana joutua baanalle. Perheelliselle taas on suhteessa oleellisempaa se, että terveyskeskus, kaupat, mukaanlukien erikoiskaupat, kirjasto, uimahalli - mitä päivittäispalveluita kukin käyttää - sijaitsevat mahdollisimman hyvin päivittäislogistiikan varrella, ja minulle tämä päivittäislogistiikka tarkoittaa joukkoliikennettä ja lyhyillä matkoilla pyöräilyä ja apostolinkyytiä.

Suhteeni pitkäaikaisimpaan kotikaupunkiini Helsinkiin on tietyssä määrin säilyttävä, tämä ainakin osittain siksi että en asu siellä. Siksi minulle onkin keskeistä suositellessani helsinkiläisiä ehdokkaita, miten he suhtautuvat kaupunkisuunnitteluun, eritoten viheralueisiin. Nykyisessä kotikaupungissani minulle taas päivänpolttavinta ovat koulut, päiväkodit, terveyskeskukset, kirjasto ja uimahalli, siis peruspalvelut.

Arvostan sitä, että joku vaalii Porvoon maisemakulttuuria ja kaupunkikuvaa. Erittäin hyvä, että edes joku sen tekee, mutta en tee äänestysvalintaani näillä perusteilla, vaan etenen peruspalvelut edellä, semminkin kun en vain osaa nähdä Porvoonjoen nykyisellään jäsentymättömän länsirantapöheikön nauttivan ainakaan minun suojeluani, vaikka tiedän hyvin, että yhdyskuntarakenteen ja kaupunkikuvan "jäsentämisen" ja "jäsentymisen" voi usein myydä eniten tarjoavalle. Avoimet näkymät nauttivat kyllä suojeluani, jos näkymissä on jotain suojeltavaa: olen surrut sitä kun Töölönlahden alueen massoittaminen on katkaissut Kallion ja Eduskuntatalon välisen avoimen näkymän. Onneksi en tätä barbariaa kuitenkaan joudu katselemaan kovinkaan usein.

Toki sen verran ymmärrän yhdyskuntasuunnittelua, että ymmärrän palvelunäkökulmasta länsirannan Citymarkettiin liittyvät pelot. Pelkään itsekin länsirannan marketin sinetöivän varsinaisen keskustan tyhjentymisen kaupallisista palveluista, ja ei, länsiranta ei ole keskustaa vaikka jokiranta tupattaisiin täyteen taloja. Se ei ole keskustaa niin kauan kuin Helsingin bussit eivät pysähdy länsirannalla, eikä Näsi ole länsirantaa, ja työmatkasukkuloijalle - joita porvoolaisista on huomattava osa - joka vieläpä on perheellinen, arjen logistiikan toimivuus on kaiken a ja o, ja kaikki muut kysymykset alistuvat tälle. Jos ei massoittamalla kerrosneliömetrejä saada kaupunkia lisää Helsinkiin, niin ei saada Porvooseenkaan, vaikka kaikin mokomin Aleksanterinkaaren ja länsirannan lintupönttötalojen välin saisikin kaavoittaa hyvinkin tehokkaasti; tämä kaupunkikuvan nimissä, siis kaupunkimaisuuden. Porvoossa suojeltava kaupunkikuva sijaitsee joen itärannalla, ei lännessä.

Tämä pitkähkö johdanto toimikoon apologianani sille, miksi allekirjoitin Porvoon länsirannan jättimarketin vastaisen vetoomuksen, mutta en kuitenkaan sen perusteella tule tekemään äänestysvalintaani; en myöskään tule ratkaisemaan äänestyskäyttäytymistäni sillä perusteella, kuka lupaa rakennuttaa eniten talvipyöräiltävää fillaribaanaa.

Minun ääneni tulee saamaan ehdokas, joka kykenee vakuuttamaan minut siitä, että hän arvostaa peruspalveluita - kouluja, päiväkoteja, kirjastoa ja terveyskeskusta mutta myös kaupallisia peruspalveluita - ja pitää niiden laadukkuutta ja saavutettavuutta kunniassa. Tätä tavoitetta toki tukee myös keskustan pitäminen elävänä, mutta myös Kevätkummun, Huhtisten, Kamppulan ja niin edelleen. Ääneni tulee siis saamaan sellainen ehdokas, joka puolustaa perheille elintärkeitä peruspalveluita ja niiden saavutettavuutta.

Tämä saavutettavuus onkin sitten moniulotteinen kysymys. Saavutettavuus tarkoittaa ensinnäkin joukkoliikenteellä saavutettavuutta: sitä, että kouluun, päiväkotiin ja lääkäriin pääsee bussilla silloin kun se ei ole kävely- tai fillarimatkan päässä. Saavutettavuus on myös kustannuskysymys: peruspalveluiden käyttömaksuja, kuten päivähoito- ja poliklinikkamaksuja ei saa nostaa. Näistä seuraakin tarkennus edellä sanottuun: ääneni tulee saamaan sellainen ehdokas, joka lupaa puolustaa peruspalveluiden saavutettavuutta ja ymmärtää tämän saavutettavuuden mahdollisimman syvällisesti. Tämä rajaus ei jätä jäljelle kovinkaan montaa puoluetta: ääneni ei voi tulla menemään porvarilliselle ehdokkaalle. Nykyisestä elämänperspektiivistäni, joka painottaa peruspalveluita, ja alistaa kaiken niille, viihtyisä kaupunkiympäristökin on eräänlainen peruspalvelu, joka on kaikkien saavutettavissa, tai ainakin sen pitäisi olla.

Potilaasta asiakkaaksi

Konsulttina toimiva tuttavani nostatti Facebook-seinällään keskustelua julkisesta terveydenhuollosta: siitä, kuka on asiakas ja kuka omistaa asiakkuuden. Tässä keskustelussa pitää ensinnäkin erottaa sisäis- ja ulkoisasiakas. Sisäisasiakkuudesta on kyse silloin kun jokin sairaanhoidon erikoisala (vaikkapa psykiatria) ostaa palvelua joltakin toiselta (vaikkapa neuropsykiatria), ja tietyin varauksin myös silloin kun tämä palvelu ostetaan tukipalvelua tuottavalta liikelaitokselta (kuten tekstinkäsittely tai siivous). Ulkoisasiakkuus taas viittaa siihen, joka perinteisesti ymmärretään asiakkuutena: klinikka tuottaa palvelut, ja potilas on asiakas. Sisäisasiakkuuden nousu on viimeisen 10-15 vuoden trendi.

Samanaikaisesti tämän trendin kanssa, mahdollisesti jo hieman aikaisemmin, yksisuuntaisesta asiantuntijuudesta on siirrytty kahdensuuntaiseen konsultointisuhteeseen, ja voimautettiin potilas asiakkaaksi. Tällöin asiakkaasta tuli prosessinomistaja, ja vastuussa omasta asiakkuudestaan. Tämä on niin inhottavaa konsulttilatinaa, että puistattaa, mutta tämä kieli kuvaa muutosta siinä, miten julkisen palvelun ja kansalaisen suhteessa on tapahtunut siirtymä viimeisen ehkä 15 vuoden aikana.

Uudessa ajattelussa asiakas on näennäisesti vastuussa asiakkuudestaan ja prosessinomistaja. Jos häneltä syystä tai toisesta puuttuvat siihen keinot: tiedot tai jaksaminen, tällöin prosessinomistaja ei ole kukaan, jos asiakasta ei olla laitettu holhouksen alle. Tällöin potilaan - anteeksi, siis asiakkaan - kokonaisuudesta ei ole kukaan vastuussa. Sanoin näennäisesti, koska edelleenkin asiantuntijuus on väistämättä yksisuuntaista, eikä asiaa auta maallikolle hankala asiantuntijaslangi. Tämä voimaannuttamiseksi naamioitu heitteillejättö on tehty säästöjen nimissä, vaikka jokainen terveydenhoitoalalla toimiva ymmärtää, että laiminlyönti nyt johtaa vielä suurempiin kuluihin vastaisuudessa.

Liberalismi on uusi vihreä

Norjassa aina viime vuosiin saakka muut puolueet ovat tehneet vihreän puolueen tarpeettomaksi, olemalla paavia itseäänkin paavillisempia, Edistyspuolue FRP:ta lukuunottamatta. Suomessa taas kaikki puolueet ovat tällä hetkellä liberaaleja, ja niinpä täällä ei liberaalille puolueelle olekaan ollut tilausta 70-luvun jälkeen.

Vihreät ovat toisinaan ehdottaneet identiteetikseen liberalismia, kun vasemmalla ei olla ja oikealle ei mennä. Ongelma vaan on se, että kun melkein kaikki puolueet ovat liberaaleja, ainakin markkinaliberaaleja, ja nekin, jotka eivät ole, ovat sitten edes elämäntapaliberaaleja, siis suvaitsevaisiksi ja nykyaikaisiksi ilmoittautuneita, paitsi Kari Rajamäki ja Wille Rydman ja muutama lestadiolaiskeskustalaien.

Liberaaliksi ei kannata ilmoittautua, sillä siellä on tungosta, onhan Vasemmistoliittokin liberaali puolue. Sitäpaitsi ensin pitäisi määritellä, mitä liberalismin varianttia kannattaa: nuorsuomalaisuutta, alkiolaisuutta vai punavihreää kaupunkilaista tönkkäviiniliberalismia. Jotkut liberalistit suhtautuvat tietojärjestelmiin samalla paatoksella kuin kokkarit palveluihin, ja molemmissa tapauksessa käyttäjä eli asiakas on sivuseikka.

Liberalistin on hyvä tehdä selväksi itselleen, miten suhtautua niihin, jotka eivät pärjää palveluntarjoajien tai työvoiman vapaassa kilpailuttamisessa, jotta osaa perustella oman liberalisminsa toisillekin. Ovatko lisääntyneen alkoholintarjonnan seuraukset vain näköharha, tai johtaako tietojärjestelmien kilpailuttaminen kustannuksien nousun pilviin?

Perussuomalaisten nousu on perustunut siihen, että ei-liberaalia vaihtoehtoa ei ole ollut tarjolla, paitsi Kristilliset. Heillä on ollut tarjolla markkinarako, ja maalitaulukin on ollut valmiina: kaikenkarvaiset liberalistit. Liberalistiksi julistautumisessa kannattaa olla hyvin varovainen, etteivät punavihreät, kirkollisvihreät (seurakunnissa on paljon kasvupotentiaalia) ja ekoänkyrät mene pesuveden mukana. Liberalistit ovat helppo maali änkyröille. Vaikka lasselehtisille, lokalaitisille ja timosoineille on helppo nauraa, läheskään kaikki eivät naura. Liberalismista kärsii suuri osa Vihreiden punavihreästä siivestä, joita se karkoittaa Vasemmistoliittoon, ja luonnonsuojelijat, jotka se karkottaa puoluepolitiikan paitsioon.

Liberalismissa kypäräpappi on vaihtunut pyöräilykypärättömyyteen. Suosittelisin liberalistiksi julistautumisen sijaan, että oltaisiin vihreitä.